Lavalta: Huone jossa me tavataan (Jenni Kivelä)

Kuva: Darina Rodionova

Mitä meistä jää

Taidekoti Kirpilä Pohjoisella Hesperiankadulla on ihmeellinen paikka, asunto täynnä taidetta. Voisi sinne mennä ihan muutenkin vain, aukioloaikoina, mutta nyt menin sinne jo toista kertaa kokemaan tanssiesitystä. Jenni Kivelän Huone jossa me tavataan on neljän esiintyjän ja kuulokkeista kuuluvan äänen teos isän kuolemasta ja sen käsittelystä.

Ostin lipun sillä perusteella, että pidin valtavasti vuonna 2018 näkemästäni Rosemaryn huone -teoksesta ja niinpä en edes tutustunut siihen, mitä esitys käsittelee. Ehkä hyväkin, menin takki auki ja mitään odottamatta, en ehtinyt jännittää aihetta. Aihe ei sinänsä ole onneksi juuri nyt itselleni ajankohtainen, mutta kyllä se aina pysähdyttää ja mietityttää, samanlaisia ajatuskulkuja, häpeää, katumusta, epämääräistä surua on tullut koettua.

Teos on Kivelälle omakohtainen, mutta sisältää myös fiktiota ja tulkintaa. Omakohtaisuus tuo teokselle tiettyä painoa ja vakavuutta, ja samalla siihen voi kuitenkin suhtautua esityksenä. Minun ei tarvitse pohtia, mitkä tapahtumista ovat "totta", mutta uskon että tunteet ovat.

Huone jossa me tavataan tuntuu huokoiselta. Muistot tulvivat esiin tavaroiden ja hajujen kautta, samalla ollaan nykyhetkessä. Turhautumista, kipua, surua, rakkautta, monimutkaisia tunnesyhmyröitä. Tanssijat (Linda Holm, Elina Kivioja, Ninu Lindfors ja Jenni Kivelä) samankaltaisissa mustissa asuissaan, hiukset nutturalla, tuntuvat olevan keskellä prosessia, työstämistä, liike ei ole sulavaa eikä sen sellaista ole tarkoitus ollakaan.

Taidekoti Kirpilän tilaa hyödynnettiin esityksessä mukavasti, sen tietty pysähtyneisyys sopi aiheeseen hyvin. Katsojat jaettiin alun jälkeen kolmeen ryhmään, joissa liikuttiin esiintyjien ohjaamana tilasta toiseen. Se oli miellyttävää, osa huoneista kun oli suhteellisen pieniä ja näin tunnelma säilyi intiiminä, ja toisaalta ei tarvinnut kuikuilla kenenkään olan yli. Aluksi ajattelin kuulokkeista kuuluvien ohjeiden rikkovan illuusiota, mutta lopulta ne tuntuivat olennaiselta osalta. Vierainahan siellä oltiin, toisessa, joten hyväkin että oli ohjeita, siirtymiä. Joonas Outakosken äänisuunnittelu tuntui tarkoituksenmukaiselta.

Huone jossa me tavataan tuntui hyvin aukiolevalta teokselta. Sen kertoja havainnoi tunnetilojaan, nyppi auki rupia ja pyrki toisaalta katsomaan lempeästi sekä itseään että esityksen isää kaiken sen keskeneräisyyden keskellä.

Esitys on kulkenut mukana ajatuksissani tämän viikon, ja luultavasti majailee siellä vielä pitkään. Hyvän esityksen merkki.

Huone jossa me tavataan esitetään maaliskuussa Taidekoti Kirpilässä vielä kaksi kertaa, lisätietoja täältä.

Lavalta: Angels in America (Kansallisteatteri)

Kuva: Mitro Härkönen

Elämässä kiinni

Muistan, kun Angels in America -tv-sarja rantautui Suomeen 2000-luvun alussa. Sarjaa mainostettiin laajasti ja katsoinkin sitä muutaman jakson, mutta sen ajan minulle sarja oli liian ”aikuinen” ja jätin sen kesken.

Muistan törmänneeni mainintoihin tv-sarjasta ja näytelmän versioinneista maailmalla aika ajoin, mutta teiniminun kokemus ei innostanut lähempään tarkasteluun. Kunnes sitten Kansallisteatterin version promokuvat läjähtivät somessa eteeni, ja totesin tahtovani nähdä esityksen jo puhtaasti sen näyttelijäensemblen vuoksi.

Kannatti, sillä Angels in America on kaikessa massiivisuudessaan upea.

1980-luvun New Yorkiin sijoittuvan näytelmän henkilöt kipuilevat kukin tahoillaan. Aids on vielä uusi sairaus, josta ei tiedetä juuri mitään ja parannuskeinot ovat kortilla. Epätietoisuus synnyttää pelkoa ja eripuraa, eikä tilanne ainakaan paranna seksuaalivähemmistöjen haurasta asemaa. Näytelmässä eri taustoista tulevien henkilöiden kohtalot kietoutuvat sotkuisesti yhteen, ja maallisten pulmien lisäksi maan kamaralle saapuu myös enkeli, joka on valinnut ihmisten joukosta itselleen uuden profeetan.

Kushnerin alkuperäinen versio on massiivinen yli kuusituntinen esitys, mutta Kansallisteatterissa on saatu erityislupa lyhentää teos nyt nähtävään noin neljään tuntiin. Tätä myöten tyhjäkäyntiä ei todellakaan ole, mutta tahti ei silti tunnu hätäiseltä, ja ainakin minulle ummikolle tarina avautui selkeänä ja upeana. Ohjaaja Linda Wallgren on tehnyt upeaa työtä niin sovituksen kuin ohjauksen kanssa, ja Juho Gröndahlin suomennos kuulostaa hyvältä. Erityismaininta siipassa suurta hilpeyttä herättäneelle Susikoira Roi -vitsiväännökselle.

Työryhmä on käsittämättömän hyvä. Aleksi Holkon ja Markku Haussilan olen nähnyt näyttelevän yhdessä ennenkin ja myönnän, että heidän vuoksi esityksestä alunperin kiinnostuin. Kannatti. Inke Koskisen maanisen intensiivinen enkeli on hengästyttävä. Kristiina Halttu liikkuu näennäisen keveästi roolista toiseen ja tasapainoilee koomisten hahmojen kanssa tarkasti. Timo Tuominen on ihastuttavan rasittava Roy Cohnina. Otto Rokan ja Aksa Korttilan esittämän pariskunnan solmujen ratkonta on kiehtovaa katsottavaa. Leo Ikhilorin hahmoa nähdään verrattain vähän, mutta hänestä piirtyy ihailtavan moniulotteinen kuva. Kehumista voisi jatkaa vielä pitkään, mutta saanette ideasta kiinni.

Hyvää näyttelijäntyötä tukee Tarja Simonen onnistunut lavastus ja Ville Virtasen tyylikäs valosuunnittelu ja käsittämätön upea livemusiikki, josta vastaavat Stina Koskinen ja Joonas Outakoski. Meni nyt namedroppailuksi, mutta minkäs teet kun tahdon kaikkia hehkuttaa.

Että jos tällaista tuntien pituista puheteatteria tehdään, niin ihanaa, että se tehdään just näin. Kushnerin teksti on Wallgrenin ja työryhmän käsissä yhtaikaisesti kiinni tapahtuma-ajassaan ja tässä päivässä, ja sen sanoma radikaalista toivosta osuu viime aikojen runnomaan sydämeeni syvästi.

Tällä oli huimaa aloittaa oma teatterivuosi 2025.

***

Syksyn 2025 esitykset tulevat myyntiin nyt tammikuussa, suosittelen.

Todettakoon esityksen ulkopuolelta vielä, että oli riemastuttavaa löytää väliaikatarjoilun valikoimasta hodareita. Yli neljätuntisen esityksen kanssa tankkaus oli perusteltua, serviisi kävi sutjakasti ilman ennakkotilausta ja vegaanivaihtoehtokin löytyi.

Lavalta: Kellari (Kauri Honkakoski Company)

Teos nähty kutsuvieraslipulla.

Kuva: Laura Vuoma

Perunoita mielen kellarissa

Kauri Honkakoski Companyn uusin sooloteos Kellari johdattaa katsojan alitajunnan syövereihin. Siellä radio pulputtaa sensuroimattomia ajatuksia, uni tulee jos tulee, ja se jokin oli ihan varmasti ihan just äsken taskussa. Yhdessä ja yksin uppoamme jonnekin mielen pohjalle, ja yhdessä ja yksin nousemme sieltä onneksi myös ylös.

Käsiohjelma kertoo Honkakosken valinneen teoksen keskiöön yhteisöstä irrallaan olevan yksilön. Ajattelin ensin, että tämäpä rajaa tulkintaa, sillä voihan sitä toimia osana yhteisöä ja silti upota ajatustensa kellariin. Ja sitten totesin, että eipä sitä kovin yhteisöllinen tai vuorovaikutuksessa ole, jos jää yksin ajatustensa kaikukammioon. Tässä ajatuksessa on itselleni pureskeltavaa.

Honkakoski on upea esiintyjä. Hänen olemisessaan on sellaista vetävyyttä, että tunnin kestävä esitys pitää tiivisti otteessaan. Avecina ollut ystäväni kehui samaa. Myös Honkakosken liikekieli viehättää silmääni: jotenkin sitä tuppaa odottamaan jotain Suurta ja sitten muistaa, että pieni ja harkittu voi olla paljon tehokkaampaa. Esimerkiksi toisteinen taskujen tutkiminen osui ja upposi, ja nautin suuresti myös vajoamisen tunteesta. Liikkeen ulottuvuudet tuntuivat todelliselta, vaikka ympäristö pysyikin paikallaan.

Kuva: Laura Vuoma

Ihastuin kulahtaneeseen, muttei hienostuneisuuttaan unohtaneeseen estetiikkaan ja pölyisyyttä huokuvaan maskiin, pysähtyneisyyteen ja tarpeeseen piiloutua. Sisu Nojosen valosuunnittelu ja lavastus on yksinkertaisuudessaan kaunis ja korostaa yksinäisen kellarin tunnelmaa. Erityisesti pidin ikkunasta, pölyisestä kurkistusaukosta. Viehätyin myös monikäyttöisestä ja esitykseen keveyttä tuovasta lavuaarista. Nerokasta.

Kellari tuntuu sitä ajankohtaisemmalta mitä enemmän sitä mietin. Haluaisin sulkea ovet ja ikkunat ja korvat, kun ulkopuolelta kuuluu vain myrskyjä sotaa kurjuutta kauheutta. Mutta ei se ole elämistä.

Olen varma, että minunkin alitajunnassani istuu joku hämärässä nurkassa ja popsii raakaa perunaa. Toivottavasti hän muistaa välillä avata ikkunan ja kuunnella lokkeja.

***

Kellari on nähtävissä Omapohjassa 29.11. asti, suosittelen. Ja lämmin suositys myös Kauri Honkakoski Companyn Hinterlandille, joka palaa Stoaan tammikuussa 2025.

Lavalta: Pipes & Hoses (MimoArt Company)

Kuva: Kai Kuusisto

Vakavia vesileikkejä

Kulttuurikeskus Stoan 40-vuotista taivalta juhlistettiin lokakuussa MimoArt Companyn uusimman teoksen Pipes & Hoses ensi-illalla. Teos tarttuu ajankohtaiseen vesiaiheeseen konkreettisesti ja tuo lavalle 2000 litraa vettä. Se on vain puolet siitä, mitä keskimääräinen suomalainen käyttää yhdessä vuorokaudessa piilovesi mukaan lukien. Ja voin kertoa, että varsin suurelle lavalle levittäytyessään jo 2000 litraa vettä on paljon.

Vesi on elementtinä ehdottomasti yksi suosikeistani, ja sitä käytetään esityksessä kekseliäästi. Vesiletkuilla leikitään kasarirockin pauhatessa, vedessä liu'utaan ja liukastutaan, se toimii heijastavana pintana ja toisaalta se voi myös viedä mukanaan ja hukuttaa.

Viiden tanssijan teoksessa esiintyjistä neljä oli minulle uusia, joten huomasin katseen hakeutuvan tuttuun liikekieleen eli tšekkiläisen Mates Petrákin ilmaisuun. Hänen taitava ja humoristinen ilmaisunsa viehätti minua jo keväällä nähdyssä MimoArt Companyn Body Notes -teoksessa, ja oli ilo nähdä sitä uudelleen. Petrákin liikekielessä on erityistä herkkyyttä, jossa vahva keho liikkuu tarkasti ja samalla antautuu sille, että liike voi olla myös koomista. Esityksen hauskimpia hetkiä olikin Petrákin soolo valtavan vuotavan vesitankin kanssa, klassista fyysistä komediaa taidolla toteutettuna.

Kehut ansaitsee toki koko esiintyjäensemble, Petrákin lisäksi Alina Sakko, Lauri Lohi, Hanna Kahrola ja Antti-Pekka Pudas. Nautin heittäytymisestä, taidokkaasta liikkeestä, herkkyydestä ja yhteistyöstä. Esimerkiksi kohtaus, jossa esiintyjät liukuivat mitä erilaisemmissa asennoissa pitkin lavan reunoja osoitti ihastuttavaa liikkeen riemua. Vaikuttavimpia hetkiä puolestaan oli, kun esiintyjät asettuivat veteen ikään kuin hukkuneina, etenkin kun kontrasti vain hetkeä aikaisempaan ilotteluun oli niin suuri. On aina ilo katsoa liikettä, joka tuntuu ja näyttää vaivattomalta. Pidin myös paljon teoksen kehollisuudesta. Esiintyjillä ei ole kovin paljoa päällään, mutta se tuntuu tässä kontekstissa tarkoituksenmukaiselta ja mahdollistaa tietynlaista visuaalista. Pidin.

MimoArt Companyn teoksissa on toistuvasti tuotu esityksen rakenteita näkyville. Pipes & Hosesissa esimerkiksi liveprojisoinnit toteutetaan näkyvissä lavan sivustalla green screenin edessä, ja Silver Seppin vettä hyödyntävää livemusisointia nähdään sekä lavalla että parvella. Tämä ei nähdäkseni vie mitään pois teoksen lumosta. Päinvastoin, mielestäni on kiehtovaa nähdä miten asiat toteutetaan juuri siinä hetkessä. Todettakoon myös, että liveprojisoinnit ovat yleensä inhokkiasioitani, mutta tässä teoksessa ne tuntuivat perustelluilta, eli sulka videosuunnittelija Mikko Lampisen hattuun tästä saavutuksesta.

Teos oli muutenkin visuaalisesti ja auditiivisesti näyttävä. Herkkäkorvaisille ja lapsille suositeltiin korvatulppia, mutta koin että äänenvoimakkuutta säädeltiin tarkoituksenmukaisesti. Joskus on tarpeen laittaa nupit kaakkoon. Ja sama valoissa. En osaa enää eritellä tätä sen tarkemmin, mutta vaikuttunut olin, ja haluan siksi mainita vielä erikseen Karel Šimekin valo- ja Lasse Turusen äänisuunnittelun.

Mimosa Lindahlin ja Arto-Oskar Reunasen yhteisohjaus on teoksena kiinnostava, sillä se koostuu useista ensisilmäyksellä toisiinsa kuulumattomista paloista. Kasari-iloittelu, fyysinen komiikka, improvisoitu ilmastopuhe, taiteelliset projisoinnit, tuhannet vesilitrat ja kiehtova äänimaailma muodostavat kuitenkin yllätyksellisyydessään kiinnostavan kokonaisuuden, jota oli ilo katsoa.

Teoksen vesiteema on painava, olen ajatellut sitä paljon. Pipes & Hoses on täynnä vaikuttavia näyttämökuvia ja herättää ajatuksia veden leikillisyydestä, sen tuhovoimasta ja toisaalta katoavaisuudesta. Huomaan, että tänä varsin synkkänä aikana olisin kaivannut teoksen loppuun vielä jonkinlaista selkeämpää toivonkipinää, mutta ehkä sellaista ei ole nyt tarjota. Ja nyt en voi ainakaan virittäytyä valheelliseen turvallisuudentunteeseen siitä, että mitään ei tarvitse tehdä.

Syyskauden osalta Pipes & Hosesin esitykset on nyt taputeltu, mutta esitys palaa Stoaan maaliskuussa. Ajattelin viedä silloin myös lapsen katsomaan tätä (ikäsuositus 7+), olisi kiinnostavaa kuulla mitä hän on tästä mieltä.

***

Loppukaneettina todettakoon, että tunnen äänisuunnittelija Turusen, mutta lipun ostin ihan itse.

Lavalta: Kani ja ihmeellinen pilvi (Nukketeatteri Sampo)

Teos nähty kutsuvieraslipuilla.

Lavalla nähdään Satu Lankinen, Anne Lihavainen ja Elina Vehkaoja. Kuva: Uupi Tirronen

Kanikin kaipaa ystävää

Teatterin taikaa, kuiskasi seuranani ollut kuusivuotias, kun lavasteet ensimmäistä kertaa liukuivat pöytätasolla kuin itsestään. Pienen hetken päästä kuiskaus sai riemastunutta jatkoa: äiti, se on liukuhihna! Tämä ei suinkaan ollut ainoa hetki, kun korvaani kuiskuteltiin innostuneita havaintoja nukketeatteri Sampon uusimman lastenesityksen Kani ja ihmeellinen pilvi aikana.

Kani ja ihmeellinen pilvi on suloinen esitys pörröisestä kanista ja ystävän kaipuusta. En ole lukenut teoksen inspiraationa olevaa Mary Wise Brownin lastenkirjaa Pupu ja muna, mutta eipä se ole tarpeenkaan. Viehättävä pieni tarina vie mukanaan ja runomuotoinen teksti sopii lavalle oikein mainiosti. Kanin päivät toistuvat samanlaisina ja leppoisina, mutta vähitellen Kanin mieltä alkaa painaa. Kenen kanssa jakaisi metsästä löytyneet herkut tai suorittaisi aamujumpan? Kun Kanin mieli alkoi painua entistä matalammaksi, seuralaistani huolestutti mahtaako esityksellä olla onnellinen loppu. Olihan sillä, tietenkin. Seuralaiseni totesikin, että hänen lempikohtansa oli esityksen loppu pilvimatkoineen.

Anne Lihavaisen ja Elina Vehkaojan lavaolemista on miellyttävää seurata. Kania nukettava Lihavainen saa pehmo-otuksen eloon ja oloon tunteiden koko kirjon, ja se jos mikä on minua aina nukketeatterissa viehättävä asia. Vehkaoja puolestaan muun muassa auttaa Kania yleisössä paljon riemastusta herättäneiden aamu- ja iltatoimien suorittamisessa, ja tuo iltaisin taivaalle ihmeelliset pilvet. 

Esiintyjät kannattelevat esitystä omalla läsnäolollaan ja lavastuksen osalta selvitään minimaalisella valikoimalla. Tummalle pöydälle ilmestyvät esimerkiksi sänky, keinutuoli ja pöytä, mutta pääosin fokus on pörröisessä kanissa. Kanin koti ja vaihtuvat metsämaisemat ilmestyvät silmien eteen mielikuvituksen ja äänimaiseman voimalla.

Satu Lankisen soitinosaamista onkin ihana tarkkailla. Omat ääniefektinsä saavat niin kurlutukset kuin koputukset, ja elävä musiikki tuo luonnollisesti aina oman lisänsä tunnelmaan. Tuntui myös olennaiselta, että kaikki tapahtui siinä silmien edessä. Ainakin olin vaistoavinani riemua myös muualla katsomossa, kun saimme nähdä miten hauskat äänet syntyivät paikoin aivan tavallisilla arkipäivän jutuilla. 

Koska esitys on suunnattu kaikenikäisille, joten ikäjakauma katsomossa oli poikkeuksellisen laaja, ja jos jonkinlaista sipinää ja supinaa kuului etenkin esityksen loppupuolella varsin paljon. Pienimmätkin katsojat jaksoivat silti seurata noin puolituntisen esityksen varsin hyvin, ja omia lempihetkiäni oli erään pienkatsojan kirkkaan innostunut vinkaisu erääseen tarinan loppupuolen käänteeseen. Arvostan, että esityksessä oli omia koukkujaan monenikäisille katsojille, ja nostan hattua esiintyjien keskittymiskyvylle haastavassa, joskin varmasti myös palkitsevassa ympäristössä.

Viehättävä pieni esitys, joka sopii hyvin ensimmäiseksi teatterielämykseksi, mutta viehättää myös kokenempaakin katsojaa.

Kani ja ihmeellinen pilvi on Sampon ohjelmistossa kevätkauden aikana tammi-maaliskuussa.

***

Kiitokset lipuista nukketeatteri Sampolle.