Lukutoukan katsaus vuoteen 2011 - haaste ja pohdintaa tästä lukuvuodesta

Osallistunpa minäkin tähän Susan kehittelemään Lukutoukan katsaus vuoteen 2011 - haasteeseen. Haasteen idea menee näin: vastaa omassa blogissasi alla esitettyihin kysymyksiin aina yhdellä vuonna 2011 lukemallasi kirjalla per kysymys. Mikäli sinulla ei ole omaa blogia, voit vastata tämän postauksen kommenteissakin. Kirjan valintaa ei tarvitse perustella mitenkään, riittää vain kun mietit, mikä lukemasi kirja vastaa parhaiten kysymykseen.


Eli näillä mennään (paitsi että en minä osaa olla täysin perustelematta aina, tällainen höpöttelijä kun olen).


1. Minkä lukemasi kirjan olisit toivonut löytäväsi juuri joulupaketista tänä vuonna, ellet jo olisi lukenut sitä?
Pasi Ilmari Jääskeläisen Harjukaupungin salakäytävät.


2. Mitä kirjaa suosittelisit ystävälle, joka ei ole lukenut paljoa, mutta kaipaisi lukuelämyksiä?
Carol Shieldsin Pikkuseikkoja. Ja kälylle uskalsin hankkia David Nichollsin Sinä päivänä, koska sitä on täällä niin kehuttu. Minua se vielä odottaa.


3. Mikä kirja sinun teki mieli jättää kesken?
Emily Brontën Humiseva harju.


4. Mikä kirja sai sinut vuodattamaan kyyneleitä?
Anna Pihlajaniemen Adoptiomatka.


5. Minkä kirjan lukemista odotit ennakkoon eniten?
Kyllä se on myönnettävä: Christopher Paolinin Inheritance Cyclen viimeistä osaa, Inheritancea oli odotettu jo monta vuotta.


6. Mikä kovasti pitämäsi kirja sai mielestäsi aivan liian vähän näkyvyyttä ja ns. blogisavuja?
Hugh Laurien tänä vuonna suomennettu Järein asein, jonka luin taas uudelleen englanniksi.


7. Mikä kirja oli suurin pettymys?
Audrey Niffeneggerin Hänen varjonsa tarina.


8. Minkä kirjan ottaisit ainoaksi kirjaksi autiolle saarelle uudestaan...ja uudestaan luettavaksi?
Toivottoman hankala kysymys. Kaipa minä ottaisin kuitenkin Jonathan Carrollin Valkoiset omenat englanniksi ja pohtisin siellä mosaiikkiteoriaa (ja salakuljettaisin samalla muutkin Carrollin teokset mukanani).


9. Mikä kirja herätti sinulla eniten halua keskustella kirjan tapahtumista ja henkilöistä?
Haruki Murakamin Kafka rannalla. (tosin herätti ehkä ennemminkin halun pohtia ja makustella)


10. Minkä kirjan sulkisit aikakapseliin avattavaksi sadan vuoden päästä täällä Suomessa?
Mietin ensin ihan muita kirjoja, mutta alitajunta vaati tähän laitettavaksi Jarkko Martikaisen Pitkät piikit.


11. Mistä kirjasta haluaisit nähdä elokuvan, ellei sitä jo ole tehty?
Stephen Fryn Making History.


12. Minkä kirjan ns. jälkimaku oli niin voimakas, että mietit sitä vielä pitkään viimeisen sivun kääntämisen jälkeenkin?
Ville Tietäväisen Näkymättömät kädet.


13. Mikä kirja oli suurin yllättäjä hienon lukukokemuksen myötä?
Pamela Des Barresin Let's Spend the Night Together - bändäreitä ja takahuoneiden muusia.


14. Mistä kirjasta et muista enää paljoakaan, vain lähinnä tunnelmia ja pätkiä sieltä täältä tapahtumista?
Andy Merrifieldin The Wisdom of Donkeys. Kirjassa oli ihana rauha.


15. Mitä kirjaa suosittelisit eniten muille kirjablogisteille?
Bill Brysonin A Short History of Nearly Everything (suom. Lyhyt historia lähes kaikesta, tästä on myös todella hieno kuvitettu suomenkielinen painos lapsille), koska pitäähän nyt tulevan opettajan suositella jotain sivistävää. ;> (ja tämä on hyvä kirja)


Kiitos Susa haasteesta, ensi vuoden kirjoja odotellen!

***

Ajattelin ensin kirjoittaa omasta lukuvuodestani vielä erikseen toisen postauksen, niin moni kun on jo (todella kiinnostavan) sellaisen tehnyt. On ollut kiinnostavaa lukea "vanhempien" bloggaajien pohdintoja siitä, miten tämä kirjablogivuosi on eronnut edellisistä. Mutta niin, päätin nyt sitten liittää nämä tilastohöpinät tähän samaan kyytiin.

Google Analyticsin mukaan blogini luetuin teksti vuonna 2011 oli arvioni Suomenlinnan Ronja, ryövärintyttärestä (esitys oli mainio ja päivä muutenkin ikimuistoinen). Sitä myös on googlattu ylivoimaisesti eniten. Luetuimpia kirjoihin liittyviä tekstejä olivat arviot (Mrs) Stephen Fryn Mrs Fry's Diarysta, Bill Brysonin Short History of Nearly Everythingistä, Siri Hustvedtin Summer Without Menistä ja, minut yllättäen, Haug, Sand & Sjaastadin Ihmisen fysiologiasta.

Hakukoneet ovat johdattaneet sivuilleni eniten teatteriaiheisten hakujen kautta. Haettu on niin Jesus Christ Superstaria, eri näyttelijöitä kuin Eero Ritalan osoitettakin (ei, sitä minulla ei ole). Monta hakua on tullut myös blogin nimellä, mikä tietysti lämmittää sydäntä.

Blogini on kohta vuoden ikäinen ja tässä näiden kuukausien edetessä se on hiljalleen muotoutunut nykyiseen asuunsa. Pääpaino taitaa olla kirjoilla, mutta suurinpiirtein joka kuukausi on tullut juttuja myös teatterista tai musikaaleista. Nyt olen myös aloittelemassa kahviloihin keskittyvää Kupista - sarjaa. Juttuja on tällä hetkellä tulollaan ainakin kolme, mutta julkaisu on vähän viivästynyt.

Blogaamisen aloittaminen on selvästi monipuolistanut lukemistani (niin, kiitos Hanna että innostit minut tähän juttuun!). Luen aiempaa enemmän kotimaista kirjallisuutta. Tänä vuonna on tullut myös luettua monta sellaista kirjaa, jotka muuten olisivat todennäköisesti menneet minulta iloisesti ohi. Lisäksi olen lukenut enemmän sarjakuvia: siitä saan kiittää miestä, joka niitä meille eniten kirjastosta lainaa. Muuten pääpainotukset (kaunokirjallisessa) lukemisessani taitavat olla samoja kuin ennen; luen edelleen enemmän mieskirjailijoiden tekstejä, ja kirjat ovat aika tasaisesti suomeksi ja englanniksi.


Osallistuin myös muutamaan lukuhaasteeseen, niistä olennaisimpina Karoliinan Totally British - haaste ja Susan Nostalgian jäljillä - haaste. Ne, joita en ole muistanut tuonne haastesivulle merkitä, löytynevät täältä, sieltä löytyy ainakin kiinalainen satu ja yksi 500+-sivuinen kirja.


Tähän kirjavuoteen mahtuu monta upeaa lukukokemusta. En nyt viitsi lähteä tekemään mitään listaa (koska se olisi liian vaikeaa), mutta mainittakoon tässä nyt sekalaisessa järjestyksessä vielä muutama, joita en maininnut Susan haasteessa: Jani Kaaron ja Väinö Heinosen Evoluutio, Hannu Rajaniemen Kvanttivaras (odotan jo toista osaa), Ann Rosmanin Majakkamestarin tytär, Jacqueline Kellyn Luonnonlapsi Calpurnia Tate, Sokalin Ankardot, Paul Reiserin Parisuhteellisuus ja vähän yllättäen Elizabeth Gilbertin Eat Pray Love - omaa tietä etsimässä.  

Ensi vuotta varten olen jo ehtinyt kasaamaan aimo pinon kirjoja yöpöydälleni. Pyrkimyksenä olisi lukea nyt kirjastosta olevat lainat pois ja keskittyä sitten oman hyllyn antimiin. Lisäksi on tarkoitus osallistua ainakin Morren Kuusi kovaa kotimaista - haasteeseen ja ehkä lanseerata myös oma haaste. Katsellaan. 

Uusi vuosi menee meidän taloudessa ensin niin, että käymme tervehtimässä ystäviä ja suuntaamme sitten kaksi We Love Helsingin Uuden vuoden tansseihin Korjaamolle. Emme ole käyneet pitkään aikaan tanssimassa, joten tätä on odotettu. Saa sitten nähdä, osaammeko vielä, mutta yritämme parhaamme. Mukavaa uuden vuoden odottelua kaikille!

Viime vuonna uutta vuotta vietettiin iloisissa merkeissä Töölössä.

Grant Morrison & Frank Quitely: All-star Superman (volume 2)

Kuten alkukuussa jo uhkailin niin olihan tässä nyt luettava Grant Morrisonin ja Frank Quitelyn toinen osa All-star Supermaniin (DC Comics, 2009).

Here the choice is simple. To remain at play within the field of living, fluid consciousness. Or to turn and face down evil one last time.

All-star Supermanin kakkososassa jatketaan luonnollisesti siitä, mihin ensimmäinen osa jäi: Superman on kuolemassa saatuaan liikaa Auringon radioaktiivista säteilyä. Ennen odotettua kuolemaa Supermanin on suoritettava kaksitoista ihmetekoa, joista hänelle kertoi aikamatkustaja Samson. Supermanin voimat kuitenkin heikkenevät nopeasti, eivätkä tehtäviä helpota lainkaan jos jonkinlaiset maapallolle hyökkäävät olennot kuin juonitteleva Lex Luthorkaan.

Vähän tässä pänni, että selvästi viitattiin monesti muissa sarjoissa tapahtuneisiin asioihin. Ei siinä sinänsä mitään, mutta kun Superman-tuntemukseni edelleen on niin pinnallinen niin kyllähän tässä paljon meni asioita ohi. Esimerkiksi Bizarro-planeetasta olisin ihan mielelläni saanut lisää tietoa.

Täytyy tosin myöntää, että ei tätä sarjaa varmasti turhaan kehuta vaikka minulla ei niin paljon vertailupohjaa olekaan. Loppuratkaisu jätti minutkin ihmettelemään: aikamoista. Lisäksi pidän edelleen Quitelyn piirrosjäljestä, vahvoista viivoista ja Jamie Grantin tarkasta tussauksesta ja kirkkaasta värityksestä.

Saa nyt sitten nähdä, luenko minä näiden sarjakuvien innostamana lisää Supermania. Ehkä, ehkä en. Mutta en ainakaan ihan heti. Taidan keskittyä ensin odottelemaan The Dark Knight Rises - elokuvaa DC:ltä.

Kuva: Frank Quitely / Jamie Grant

Ykkösosasta kirjoittelin täällä.

Christopher Paolini: Inheritance or The Vault of Souls

Ei siitä ajasta, kun suurkulutti fantasiakirjallisuutta ihan tosissaan, taida päästä eroon ihan niin helposti: odotin Christopher Paolinin opusta Inheritance (2011, Alfred A. Knopf) vuodesta 2008. Inheritance on viimeinen eli neljäs osa Paolinin kirjasarjaa Inheritance Cycle, joka on suomennettu nimellä Perillinen.

Tiivistettynä ennen tätä neljättä osaa on tapahtunut jotakuinkin seuraavaa: Tarina sijoittuu maahan nimeltä Alagaësia, jota hallitsee julma ja ilkeä kuningas Galbatorix. Ennen Alagaësiaa suojelivat lohikäärmeratsastajat, mutta heidän aikansa on jo ohi, ja uskotaan että lohikäärmeiden aika on ollutta ja mennyttä.

Nuori maalaispoika Eragon löytää sattumalta retkillään mystisen kiven, joka myöhemmin paljastuu lohikäärmeen munaksi. Eragonissa esitellään suurin osa tarinan keskeisistä henkilöistä, erityisesti vastarintaliike Vardenin jäseniä ja Eragon aloittaa Lohikäärmeratsastajana olon harjoittelemisen ratsunsa Saphiran kanssa. The Eldestissä ja Brisingrissä Eragon jatkaa koulutustaan, joutuu taistelemaan, tapaa vielä yhden vanhan Lohikäärmeratsastajan ja saa tietää omasta perimästään. Lisäksi perehdytään muiden rotujen (kääpiöt, haltiat jne). tapoihin ja perinteisiin ja seurataan vastarinta-armeijan toimia.

"The world is round," he whispered. "The sky is hollow and the world is round."
So it would appear, Glaedr said, but he seemed equally impressed. I heard tell of this from a wild dragon, but I never thought to see it myself.

Inheritancessa keritään sitten kaikki langanpäät yhteen. Kirjassa kahlataan läpi valmistautuminen ratkaisevaan taisteluun, käydään se viimeinen kamppailu ja sitten selvitellään vielä että mitäs me nyt tehdään. Juoni kiemurtelee moneen suuntaan ja kaikkien sen haarojen selvitteleminen tässä olisi varsin turhaa, sillä taustatiedoksi vaaditaan kolmen ensimmäisen osan tuntemista (vähän muuten harmitti, etten oikein nyt ehtinyt kahlata noita kolmea edeltävää tiiliskiveä tähän alle, onneksi netistä löytyvät fanien kirjoittamat tiivistelmät!). Lyhyesti voi kuitenkin sanoa, että Inheritance noudattelee melkoisen perinteistä kaavaa siitä, mitä viimeisissä osissa yleensä tapahtuu ja eipä siinä mitään. Sanotaan nyt sen verran, että Paolini on tehnyt suhteellisen rohkeita vaikkakin myös odotettavia ratkaisuja eräiden henkilöhahmojensa suhteen (siis että ei olla menty sieltä missä aita on matalin, tosin silloin tämä kirja olisi varmaan 300 sivua ohuempi).

Paolinin kirjat eivät missään nimessä ole mitenkään ihmeellisen omaperäisiä, mutta sepä on fantasiakirjoissa varsin yleinen seikka. Melkein mistä tahansa kirjasta voi repiä viittauksia muihin. Inheritance Cyclen voinee yhdistää ainakin Taruun Sormusten Herrasta, Anne McCaffreyn Pernin lohikäärmeritareihin ja miksei Robert Jordanin Ajan pyörä-sarjaan tai vaikka jopa Star Warsiin. Kiinnostavinta on mielestäni se, että Paolini aloitti neliosaisen sarjansa kirjoittamisen 15-vuotiaana, ensimmäinen kirja julkaistiin kun hän oli 19 ja kirjat tuntuvat silti tuoreilta. Vaikutteita tai ei, Inheritance Cycle on mielestäni varsin viihdyttävä ja omillaan seisova fantasiakirjakokonaisuus. Minusta on myös varsin herttaista, että Paolini on kehittänyt yhden olennaisimmista ja mystisimmistä hahmoista pikkusiskonsa pohjalta.

Tosin, okei, myönnetään. Sotastrategiakuvausten ja taistelun kuvaaminen oli välillä ihan pikkuisen puuduttavaa, mutta toisaalta koko ajan tapahtui ja mitäpä muutakaan sitä voi odottaa kirjalta, jonka pääjuonena on se taistelun käyminne. Että niin, en minä viitsi tästä nipottaa.

She sniffed. There's no need to make fun of me. How would you like it if the fur on your head started falling out, or you lost one of those silly little nubs you call teeth? I would end up having to comfort you, no doubt.

Täytyy kyllä myöntää, että minun tulee vähän ikävä Eragonia ja kumppaneita. Sydäntä lähellä on erityisesti hurmaavan turhamainen lohikäärmeneito Saphira, joka mm. eräässä kirjan vaiheessa on kovin huolissaan siitä että eräs hänen kuononsa suomuista lähti taistelussa irti (ks. yllä). Odottelen, että tämä tulee myyntiin pokkarina ja sitten tämä värisarja löytyy minulta hyllystä kokonaan; aina voi onneksi palata tuttujen pariin uudelleen.

Suosittelen lohikäärmeiden ystäville, seikkailua kaipaaville ja fantasian maailmassa viihtyville. Täydellistä viihdettä 849 sivullaan jouluhuminaan samalla, kun mies leikkii salamurhaajaa vanhassa Roomassa.

Ensimmäisestä kirjasta tehtyä elokuvaa en sen sijaan suosittele; erillisenä se on ihan ok mutta ei mielestäni tee oikeutta kirjalle.

Täytyy muuten vielä kiitellä kirjojen kansia; kauniit lohikäärmeenpäät on taiteillut John Jude Palencar.

"Kirjallinen pyhiinvaellus" -haaste

Hanna lanseerasi Kirjainten virrassa - blogissaan viime kesänä "Kirjallinen pyhiinvaellus" - haasteen. Alkuperäisenä periaatteena oli kai tutkisella suomalaisia kirjakohteita mutta teenpä nyt silti hypyn kanaalin yli ja esittelen muutaman lontoolaisen kohteen, joita oli käytävä vilkaisemassa.

Arthur Conan Doylen Sherlock Holmes on yksi suosikkejani kirjallisuuden hahmoista. Omalaatuisen etsivän ja hänen tohtoriystävänsä Watsonin seikkailut jaksavat ihastuttaa minua edelleen. Olen jopa tainnut pitää ensimmäisen kirjaesitelmäni (tai ainakin isomman sellaisen) Conan Doylen Baskervillen koirasta viidennellä luokalla. Eli kun nyt Lontoossa oltiin, niin Baker Streetillä oli käytävä.

Matkasta tulikin sitten varsinainen pyhiinvaellus. Tulimme bussilla Baker Streetille, ihmettelimme hetken että mikä suunta ja totesimme sitten, että tarvontaanpa tietä nyt eteenpäin, kyllä se museo vastaan tulee. No, eipä tullut ja fanitytön on nolostuksekseen mainittava, että muisti asunnon numeronkin väärin: oikeastihan se on 221 ja minä jostain syystä muistelin numeroa 6. Eipä aikaakaan, kun olimme kävelleet koko Baker Streetin toiseen päähän, siihen väärään (karttaahan tajusin katsoa vasta tässä vaiheessa, isolla oli museo sinne merkitty), ja siinä vaiheessa oli niin kova nälkä että emme lähteneet enää takaisin.

Seuraavana aamuna ajoimme sitten Baker Streetille uudestaan, mutta koska viimeisen päivän aikataulu oli melkoisen kiireinen pällistelimme museota vain ulkopuolelta. Ensi kerralla menen sitten sisään käymään, toivottavasti. Sara on kirjoittanut museosta täällä, kuvien kera.

Toinen ehdoton kohde oli tietysti King's Crossin juna-asema ja siellä laiturien 9 ja 10 välinen kaistale, siis Harry Potterista tuttu Platform 9 3/4. No eipä ollut siellä laitureilla mitään merkintää, remontissakin olivat, ja hipsimme vähin äänin ulos asemalta ennen kuin joku tulee häätämään (laiturilta ei siis todellakaan ollut lähdössä sillä hetkellä ainuttakaan junaa). Ulos päästyämme huomasimme hämmentävän suuren väkijoukon jonottamassa jonnekin ja siellähän se oli: Platform 9 3/4 oli ystävällisesti siirretty remontin ajaksi ulos.

Mies sai minut vakuuttuneeksi siitä, että jonottaminen ei ole noloa ja niinpä minäkin olen nyt sitten ollut hetken matkalla Tylypahkaan.

Stephen Fry: Making History

Lontooseen täytyi tietenkin saada jotain paikallisväriin sopivaa lukemista, joten nappasin hyllystä mukaan Pariisin reissulta miehelle hankitun Stephen Fryn Making Historyn (Arrow Books, 1997). Stephen Fry on eräitä suosikkinäyttelijöistäni ja pidän myös hänen julkisuuskuvastaan.

It starts with a dream. This story, which can start everywhere and nowhere like a circle starts, for me - and it is after all, my story and no one else's, never could be anyone else's but mine - it starts with a dream one night in May.

Michael Young on historianopiskelija, joka on juuri saanut valmiiksi väitöskirjansa, Das Meisterwerkin, eli tutkielman Adolf Hitlerin varhaislapsuudesta. Erinäisten sattumien kautta, joihin liittyy sekä kiukustunut tyttöystävä että ikävät tuulenpuuskat, Michael tutustuu Leo Zuckermanniin, joka toimii samassa yliopistossa fysiikan professorina. Myös Leolla on omat syynsä olla kiinnostunut natsi-Saksan historiasta.

Yllättäen syntynyt parivaljakko yrittää kokeilla hurjaa koetta, jonka lopputuloksena olisi maailma ilman Hitleriä. Historian muuttaminen ei kuitenkaan ole niin yksinkertaista ja seuraukset kokeesta ovat moninaiset. Ja oliko maailma sitten parempi paikka ilman Hitleriä? No, ei varsinaisesti.. Ja mitä muita eroavaisuuksia rinnakkaismaailmassa on verrattuna meidän maailmaamme?

Tarina liikkuu kahdessa aikatasossa. Välillä ollaan nykyhetkessä, siis jossain kohtaa 1990-lukua, ja toisinaan luetaan Michaelin väitöskirjan tarinallisia osia Hitlerin nuoruusvuosista. Lukija pääsee myös tutustumaan elämään juoksuhaudoissa saksalaisten puolella ensimmäisen maailmansodan aikaan. Vaikka en historioitsija olekaan, uskallan väittää Fryn tehneen aikamoisen määrän taustatutkimusta tätä teosta varten ja ottanut selvää myös historiankirjoituksen perusteista (tai miten sitä nyt pitäisi kutsua).

MICHAEL

So who wants to be a rat?

LEO

You didn't let me finish. The difference is that a rat does good or evil by changing things around him, by acting. The mouse does good or evil by doing nothing, by refusing to interfere. Which do you want to be?

Stephen Fry sekoittaa kirjassaan taitavasti historiantutkimusta ja science fictionia. Vaikka Fryn teksti onkin pääosin humoristista, on tämä silti enemmän vakava kirja. Välillä se muistuttaa vakavampaa seikkailuelokuvaa (mieleen tulee esimerkiksi Inception) ja osa kirjan luvuista onkin kirjoitettu käsikirjoitusmuotoon. Huomaa, että Fry on ennenkin tehnyt käsikirjoituksia; homma nimittäin toimii ja juoni kulkee sekä perinteisenä tekstinä että käsikirjoituksena.

Michael Young on kiinnostava päähenkilö, ja hänessä saattaa jopa olla kaikuja kirjailijan omasta persoonasta. Tämä on tietysti täysin oma tulkintani. Michael on samalla innokas, nuori opiskelija, fiksukin vielä, mutta silti nuori mies, koheltaen silloin tällöin alkoholin ja naisten kanssa. Zuckermann on myös kiinnostava hahmo, jonka taustatarinaan paneudutaan pikkuhiljaa. Sivuhahmot on rakennettu taiten ja rinnakkaismaailman luomisessa on ollut paljon tekemistä.

Making History on kiinnostava teos historiankirjoituksesta ja valinnoista ja niiden vaikutuksista. Joutunen tässä vielä lainaamaan Eureka Street, Belfastin kirjailijaa Robert McLiam Wilsonia: Kaikki tarinat ovat rakkaustarinoita. Toteamus sopii myös tämän kirjan kuvaamiseen. Making History sai minua arvostamaan Fryn kirjoitustaitoa vielä enemmän, vaikka tämä ei olisikaan parhaita tänä vuonna lukemiani kirjoja. Aion ehdottomasti lukea myös Fryn muut kirjat.

Suosittelen luettavaksi pimenevinä iltoina, kun kaipaa vähän jännitystä. Seuraksi kuppi teetä (tietenkin) ja vaikkapa joulukonvehteja.

Aiemmin olen lukenut (Mrs) Stephen Fryn opuksen Mrs Fry's Diary.

Jouluntoivotus

Joulumieli alkaa vähitellen vallata mieltä. Lieneekö syynä tuo pieni valkoinen peite ulkona vai mikä, mutta fiilis on oikea joka tapauksessa.

Meillä aatto vietetään lähinnä autossa kun suhaillaan vanhemmilta toisille, mutta onneksi autossa on mukana se tärkeä ihminen, jonka kanssa joulua haluaa nyt ensisijaisesti viettää.

Joulupäivän sen sijaan ajattelimme olla kotona. Koska kinkkua syödään muualla, ajattelimme paistella kaikessa rauhassa luomukaritsan lavasta jääpaistin. On muuten hyvää.

Ja tietysti ajatuksena on lukea.. Onneksi sohvalla on tilaa kahdelle: mies saa pelailla rauhassa ja minä mahdun siihen viereen kirjojeni kanssa. Joulun luvussa tällä hetkellä tuo reilu 800-sivuinen Inheritance ja sen jälkeen Sofi Oksasen Stalinin lehmät ja Riikka Pulkkisen Totta. Blogi päivittyilee varmaankin taas välipäivinä.

Toivotan kaikille lämmintä ja rauhallista joulua hyvässä seurassa!

Carolyn Keene: Neiti Etsivä ja hurjat hevoset

Uskaltaisin väittää, että varmasti aika moni minun ikäluokkaani kuuluva ja vanhempikin on lukenut nuoruudessaan Carolyn Keenen Neiti Etsivä - kirjoja. Itse omistan näitä opuksia edelleen useita, sillä ostin niitä joskus ala-asteikäisenä kirjastojen poistomyynnistä. Susan Nostalgian jäljillä - haaste antoi hyvän tekosyyn kurkistaa taas näitä kirjoja. Pistin miehen valitsemaan minulle kirjan, ja luettavaksi päätyi Neiti Etsivä ja hurjat hevoset (Tammi, 1990; The Mystery of Misty Canyon 1988).

- Minun tekisi totisesti mieli nähdä Raju, hän tunnusti Georgelle, kun tytöt kävelivät takaisin päärakennukselle vaihtaakseen vaatteita päivälliselle.
- Arvasin sen, George sanoi ja virnisti hellästi. - Pidä vain mielessäsi, että River Heightsin kuuluisa Neiti Etsivä on lomalla. Ei arvoituksia, muistatko? Niin me sovimme.


Hurjissa hevosissa Neiti Etsivien tyttökolmikko Paula Drew, George Fayne ja Bess Marvin ovat lähteneet lomalle Callowayn hevoslomatilalle Sumulaaksoon. Ystävykset ovat päätyneet farmille Georgen äidin lapsuudenystävän kutsumana; tyttöjen on määrä auttaa keittiötöissä ja vastineeksi he saavat majoituksen ja osallistua muiden vieraiden kanssa ratsastukseen.

Callowayn tila on kuitenkin pulassa; talon isännän kuoltua tämän tytär Tammy, entinen rodeotähti, alkoi pitää tilasta huolta mutta rahatilanne oli jo mennyt huonoksi. Tammy päättää aloittaa rodeouransa uudestaan voittaakseen suuren palkinnon. Tähän tarvitaan hänen hevostaan Kiertäjää, joka on paholaisen maineen saaneen Raju-hevosen kaksonen. Tyttöjen saavuttua tilalle, alkaa tapahtua kummia: Raju katoaa mystisesti ja joku selvästi sabotoi tilan toimintaa. Ei mitenkään yllättävästi Paula alkaa tutkia asiaa ja seuraa vauhtia ja vaarallisia tilanteita.

Muistelin, että Neiti Etsivät ovat todella nopeita lukea, ja että tapahtumat ovat äärimmäisen ennalta-arvattavia. Veikkaukset osuivat oikeaan, eikä tämä liene yllätys kenellekään, vaikkei sarjaa olisikaan lukenut. 131 sivuisen kirjan luki muutamassa tunnissa, tapahtumat etenivät nopealla tahdilla eikä hahmokehitystä ollut käytännössä laisinkaan. Johtolangatkin olivat melkoisen ilmeisiä, vaikka jotain yritystä olikin tehty hämäyksen suuntaan.

Muistan olleeni hämmentynyt kuullessani vuosia myöhemmin, että kirjoja ei todellakaan ole kirjoittanut Carolyn Keene - niminen henkilö, vaan kustannusyhtiö Stratemyer Syndicate palkkasi eri kirjoittajia kirjoittamaan sarjaan teoksia. Myöhemmin Statemeyer Syndicate myytiin Simon & Schuster, Inc.:ille, joka on myös tämän opuksen kustantaja. Jos aihe kiinnostaa, suosittelen aloittamaan wikipedia-sivustolta. Hämmennystä aiheuttaa myös se, että Neiti Etsivän nimi on jostain kumman syystä käännetty Nancysta Paulaksi. Tiedä sitten mikä juju siinäkin on ollut.

Suosittelen kevyeksi välipalaksi. Flunssapäivään tämä sopi oikein mainiosti, mutta en varmaan pystyisi lukemaan näitä niin monia peräkkäin kuin joskus ala-asteikäisenä (myös silloin nämä olivat parasta mahdollista sairastusluettavaa, joskus oikein toivoin olevani kuumeessa että saisi jäädä kotiin lukemaan näitä).

Tämä on myös viimeinen kirja, jolla osallistun Susan hauskaan Nostalgian jäljillä - haasteeseen. Alunperin minun oli tarkoitus lukea tähän myös ala-astesuosikkini, Eric Knightin Lassie palaa kotiin, mutta jääköön se nyt sitten odottelemaan vuoroaan vielä. Yhtä kaikki haasteen suorittaminen oli äärimmäisen hauskaa, kiitos Susa!

Copycat-kirjankansi

Nyt vihdoin minäkin ehdin osallistumaan Amman lukuhetken järjestämään copycat-kirjankansikilpailuun. Täytyyhän nämä flunssapäivät käyttää jotenkin hyödyksi. Mietin pitkään, että mistä tätä lähtisin tekemään ja aina vain palasin Siri Hustvedtin Kaikki mitä rakastin - kirjan kanteen. Oma paperikanteni on jossain hukuksissa ja käännöskannesta en löytänyt tarpeeksi isoa kuvaa, joten mennään tällä englanninkielisellä versiolla.

Mies auttoi ystävällisesti kuvan ottamisessa, itse kasailin sitten tämän lopputuloksen.

Kilpailuun on tullut todella hienoja kuvia, joita olen innolla ihastellut. Kiinnostuksella odotan Amman koostepostausta tästä. Ja kaikki osallistuvien kuvien linkitykset löytyvät tuolta haastepostauksesta, joten käykäähän kurkkaamassa!

Tänään on vielä ohjelmassa kummipojan joululahjan tekoa; tarkoituksena olisi äänittää satuja ja polttaa ne sitten cd:lle. Saa nähdä miten oma ääni kestää, mutta onneksi mukana lukemassa on myös tuo maailman parhaan Uppis-äänen osaava mies. 

Ja tuo kyselynikin päättyi, eli heti kun olen kahlannut tuon järkälemäisen Inheritancen läpi (oi tätä teini-iän fantasianostalgiaa!) aloitan Stalinin lehmät ja eiköhän tuo Tottakin tule luettua.

Ihanaa joulun odotusta kaikille!

Hetkiä Lontoossa

Minulle Lontoo oli: doubledeckereitä, metroasemia (Oyster Card oli mahtava sijoitus), talvista auringonpaistetta, järjettömiä määriä perunamuussia, ihania cupcakeja, The Lion King, ihana ketjuruokala Pret A Manger (tällaista Suomeenkin kiitos), omituisia pattereita, tukkoinen Oxford Street, vaellus Baker Streetillä, Thamesin rantatiet, kummallinen suihku (sitä oikeasti tuli ikävä, siis toimivaa suihkua), kohteliaita ihmisiä, mukavia kohtaamisia, Gordon Ramsayn ravintola York & Albany ja ne monet lounaat ja aamiaiset ja välipalat.

Ostimme reissusta vain kaksi kirjaa: David Nichollsin One Day (vihdoin ja viimein) tarttui mukaan pikavisiitillä Notting Hillissä ja Michael Cainen omaelämäkerta löytyi Thamesin rannan kirjakirpputorilta.

En voi tosin sanoa vielä rakastuneeni Lontooseen (koska Pariisi on minulle Pariisi), mutta pidin kaupungista todella paljon ja haluan ehdottomasti mennä sinne vielä uudestaan, ehkä pitemmäksi aikaa. Ja nähdä lisää musikaaleja, kiitos.

Lavalta: The Lion King (West End)

Lontoon matkan kohokohtia oli ehdottomasti West Endin Lyceum Theatressa vuodesta 1999 pyörinyt iki-ihana The Lion King. Leijonakuningas on minun ehdottomia Disney-elokuvasuosikkejani; olen nähnyt sen kymmeniä kertoja ja osaan käytännössä kaikki repliikit ulkoa. Voiko siis olla parempaa syntymäpäivälahjaa kuin päästä katsomaan tätä upeaa teosta lavalla?

Leijonakuningas ei todellakaan ole helpoin lavalle siirrettävä teos, ovathan sen kaikki esiintyjät eläimiä. Toteutus olikin aivan omaa luokkaansa.

Kuva : Catherine Ashmore

Ja tunnustettava on: itku pääsi, heti kun Circle of Life alkoi soimaan. Lavalle marssi yhtäkkiä gepardi ja kirahveja (kuvassa), aivan kuin elokuvassa mutta millä tavalla. Kaikki tekniikka oli näkyvillä ja näyttelijöiltä vaaditaan jos jonkinlaista koordinaatiokykyä (itse en ainakaan lähtisi esittämään kirahvia tuplapuujaloilla). Loput eläimet seurasivat hetkeä myöhemmin alakatsomon käytäviä pitkin ja siinä vaiheessa olin jo myyty: tämä on täydellistä.

Tarina lienee monelle jokseenkin tuttu, joten en nyt ala sitä tässä purkamaan. Vaikutteita on otettu paljon Shakespearen Hamletista, eli luvassa on juonitteluja ja seikkaluja. Eikä tietenkään unohdeta huumoria ja romantiikkaakaan. Muutama juonenkäänne, jonka oli ollut tarkoitus olla myös elokuvassa, on lisätty musikaaliversioon.

Kappaleet ovat myös tuttuja elokuvasta, muutamia on sävelletty musikaaliversiota varten. Näistä uusistakin kappaleista muutamat olivat minulle tuttuja, sillä ne on ympätty Disneyn Leijonakuningas 2 : Jylhäkallion ylpeys - elokuvaan. Eikä muuten yhtään harmittanut kuulla upeaa He Lives In You - biisiä. Huhhuh.

En ole edelleenkään päässyt yli siitä, miten hienosti kaikki eläimet oli lavalle toteutettu. Näyttelijöiltä, oli sitten puheroolissa tai ensemblessa, vaadittiin aikamoista akrobatiaa samalla kun piti vielä laulaa ja näyttää hyvältä. Kiitokset pitää myös antaa suloisille lapsinäyttelijöille, jotka esittivät nuorta Simbaa ja Nalaa, he olivat aivan mielettömän lahjakkaita! Omat suosikkini lienivät silti se ihana Scar, Timon ja Pumba, gepardit ja seeprat. Ja Zazu (koordinoitu ajoitus, herra kuningas)! Ja voi hyvänen aika, pitää vielä hehkuttaa että se gnu-kohtaus missä ollaan solassa, se oli toteutettu niin hyvin ja ai että..

Jos nyt vielä vähän itse teatterikokemuksesta. Lyceum Theatre oli uskomattoman kaunis vanha teatteri ja sen miljöö oli suorastaan täydellinen tälle musikaalille. Teatterissa tai musikaaleissa käyminen on mitä ilmeisemmin Briteissä hieman vapaampaa, sillä omat takkinsa sai ottaa mukaan katsomoon ja katsomossa sai myös syödä esimerkiksi pop cornia ja jäätelöä (!). Itse tykkään pukeutua teatteriin vähän hienommin ihan omaksi ilokseni, ja kyllä me taisimme miehen kanssa erottua osasta porukkaa mutta mitäpä tuosta, meillä oli ihanaa.

Liput mies muuten osti etukäteen London Theatre Directistä; siellä ne ilmeisesti olivat halvemmat kuin monessa muussa paikassa ja liput tulivat postilla kotiin ennen matkaa.

Toiveissa on, että joskus pääsisi Lontooseen pitemmäksi aikaa ja voisi käydä katsomassa useammankin musikaalin, tuolla kun tuota valinnanvaraa on aika rutkasti. Sitä odotellessa vaalin tätä muistoa lämpimästi.

Robert McLiam Wilson: Eureka Street, Belfast

Aloitellessani Totally British - haastetta Katja suositteli minulle Robert McLiam Wilsonin Eureka Street, Belfastia (Otava 1998; Eureka Street 1996) ja kun teos sitten tuli kierrätyskeskuksessa vastaan, nappasin sen mukaani. Katja kuvaili tätä iki-ihanaksi ja vähän rappioromanttiseksi, eikä tämä kuvaus ole kirjalle lainkaan hassumpi.

Kuten nimestä jo näkyykin, sijoittuu Eureka Street, Belfast suurimmaksi osaksi Pohjois-Irlannin riitaisaan pääkaupunkiin, Belfastiin. Aikakausi on 1990-luvun puoliväliä, jolloin protestanttien ja katolisten järjestöt mellakoivat kaupungissa ja virittelivät pommeja niin kaduille kuin kauppoihinkin. Kirjassa elellään pääosin tulitauon aikaa, siis vuotta 1994.

Ensisuudelmat olivat minulle aivan yhtä huikeita kokemuksia kuin kenelle tahansa, vaikka koko maailma oli tulvillaan muistoja sadoista kuolemattomista ensisuudelmista. Ensisuudelmien ansiosta elämä oli kaiken sen iänikuisen junnaamisen arvoista - tarkoitan vessassa istumisia, päänsärkyjä ja parturireissuja.

Tarinan keskiössä ovat katolinen Jake Jackson, joka pyrkii toipumaan pieleen mennestä rakkaussuhteesta runnellussa Belfastissa, ja Chuckie Lurgan, lihava protestantti, joka päättää vihdoin tehdä elämällään jotain, eli siis saada mahdollisimman paljon rahaa mahdollisimman vähällä työllä. Jake ja Chuckie kuuluvat samaan ystäväpiiriin (vaikka Chuckie onkin protestantti) ja piirissä on myös muita oluttuopin reunaan enemmän tai vähemmän nojaavia miehiä. Naisiakin näkyy välillä, esimerkiksi tulisieluinen Me Itse - puolueen jäsen Aiorghe ja suloinen tarjoilija Mary.

Loppupeleissä siis sekä Jake että Chuckie yrittävät etsiä rakkautta elämäänsä. Kirja jopa alkaa seuraavasti: Kaikki tarinat ovat rakkaustarinoita. Jake yrittää parantaa elämäntapojaan, eli käytännössä pyrkii olemaan mukiloimatta ihmisiä ja järjestämään muutenkin asioitaan kuntoon. Chuckie puolestaan kehittää mystisiä afäärejään ja ihmettelee, kuinka kaunis amerikkalainen Max voi haluta olla hänen kanssaan. Taustalla jysähtelevät satunnaiset pommit, joihin kukaan ei oikeastaan enää jaksa kiinnittää huomiota.

Raskaasta taustakumustaan huolimatta Eureka Street, Belfast ei ole turhan tummasävyinen. Ihmisiä kuolee, pommeja räjähtelee ja niin kauheaa kuin se onkin, se on arkipäivää. Enemmän keskitytään ihmisten välisiin suhteisiin. Aistin tässä jotain samaa kuin Sarah Watersin Yövartiossa. Voisin kuvailla näitä molempia kirjoja värillä tuhkanharmaa, mutta McLiam Wilsonin tarinassa tämä harmaus ei ahdistanut minua samalla tavalla vaikka tunnelmat ovatkin paikoin todella vakavia.

McLiam Wilson ei unohda kirjassaan myöskään huumoria. Teoksen miesten maailmassa huumori on varsin kuivaa, toisinaan jopa mustaa (tai kuten mies sanoi, hyvin irlantilaista huumoria). Belfastissa selvitään päivä kerrallaan eikä aina jakseta hymyillä, mutta turha sitä on aina surrakaan. Ja jos ei huumorikaan auta, niin aina ovat olemassa pubit ja tarjoilijat, jotka kantavat sinulle seuraavan juoman pöytään.

Joudun palaamaan taas Katjan termiin rappioromanttinen. Eureka Street, Belfast on rumankaunis, ihana ja inhimillinen. Siinä on henkilöitä, jotka elävät parhaansa mukaan sisäisten ristiriitojen kyllästämässä Pohjois-Irlannissa. Siinä on rakkautta, hämmennystä, kiukkua, vihaakin. Se on hyvä kirja, yksinkertaisesti.

Suosittelen viileämpien aikojen luettavaksi. Seuraksi olutta ja jotain pientä suolaista. 

On muuten vielä mainittava, että kuvassa kirjan takana komeilee varsin mainio Guinness-kakku, jota teen tänään jo toista kertaa. Raskasta, mutta hyvää.

Luettu osana Totally British: Éirinn go Brách! - haastetta. Tällä kirjalla myös nappaan omalta osaltani pistetilin viimeisen pisteen.

Jonathan Carroll: Valkoiset omenat

Sanottakoon heti alkuun, että minä rakastan Jonathan Carrollin kirjoja. En siis osaa olla kovin objektiivinen kertoessani tästä kirjasta, siis Carrollin toisesta suomennetusta teoksesta Valkoiset omenat (Loki-kirjat, 2006; White apples 2002).

Sen sijaan hän kysyi, mikä Vincentistä oli tärkeintä elämässä. Hän toivoi, että mies sanoisi jotain ihmeellistä tai ainakin hämmästyttävän erilaista, ei, että tärkeintä oli "rakkaus" tai "vapaus" tai "yksilöllisyys", ei niitä nuivia kliseitä. -- Siinä missä Vincent halusi rakastaa kuin hullu, Isabelle halusi, kerrankin elämässään, ihailla ja kunnioittaa miestä. Ettrich aisti, että paljon riippuisi hänen vastauksestaan siihen kysymykseen. Hän katsoi pitkään käsiään ja vastasi lopulta: "Se, että tulee ymmärretyksi."

Vincent Ettrich on naistenmies, eikä välttämättä mukavin sellainen. Eräänä päivänä hän onnistuu iskemään viehättävän naisen, Coco Hallisin, ja tästä tarina vasta alkaa. Coco Hallis ei nimittäin ole mikään joka päivä vastaantuleva pimatsu, eikä Ettrichkään ole enää sitä mitä luulee; hän on nimittäin kuollut. Lisäksi kuvioihin pölähtää vielä entinen rakastettu Isabelle, joka ilmoittaa olevansa raskaana ja että heidän lapsensa, Anjo, on tekevä myöhemmin jotain ihmeellistä.

Jos tässä vaiheessa huippaa, niin lohdutan vähän. Carrollin kirjat eivät ole fantasiaa, vaan ennemmin maagista realismia. Kummallisia asioita tapahtuu, mutta kaikki on integroitu tähän niin kutsuttuun normaaliin maailmaamme hyvin perustellen.

Kaaos arvostaa särkyneitä sydämiä ja petettyjä lupauksia. Niin pateettista kuin se onkin, rakkauden edessä kaikki ovat samanarvoisia, ja yksin kuolema voi aiheuttaa ihmissielussa yhtä suurta myllerrystä.

Vincent Ettrich ei ole mitenkään miellyttävä ihminen. Hän on manipuloiva (ja vielä taitava siinä), vähän itsekäs eikä aina niin kohteliaskaan. Ja silti, jollain tavalla, niin kovin inhimillinen, että en minä voi kuin pitää hänestä. Aina minulle ja näille kirjojen renttumiehille käy näin. Eikä Isabellekaan ole mikään pyhimys; hänellä on monia luonnevikoja eikä hän osaa aina tehdä oikeita päätöksiä. Toisaalta, ehkä juuri siksi olen niin viehättynyt tähän kirjaan. Että kaikki ei ole aina niin täydellistä, henkilöhahmotkaan.

Loppupeleissä Valkoiset omenat on kirja rakkaudesta ja valinnoista, joita teemme elämämme aikana. Sen maailma ei ole mustavalkoinen, vaan näyttäytyy harmaan sävyissä. Ja se tuo tähän maailmaan ripauksen jotain maagista, joka on kuitenkin uskottavaa. Esimerkiksi kirjan esittelemä mosaiikkiteoria on mielestäni yksi kiinnostavimmista kuulemistani ajatuksista siitä, mitä meille kuoleman jälkeen saattaa tapahtua.

Miehen mielipide

Valkoiset omenat on selvästi myöhempää Jonathan Carrollin tuotantoa, sen olisin osannut aavistaa jo tekstistä. Yleinen tyyli joka Carrollilla oli Naurujen maassa on nyt jalostunut hieman eksentrisemmäksi ja selkeän lukijaa kuljettavan tarinan sijaan puhutaan enemmän tunteista, tilanteista ja eri ajatuksista. Tekstillisesti kirja on todella upea ja Carroll osaa kirjoittaa. Amerikkalaista elokuvaakaan tästä ei taatusti saisi suorilta monien tasojen ja asioiden ratkaisemattomuuden tähden.

Ainoa mikä välillä pisti korvaan oli ns. "exposition fairy", eli henkilöhahmot selittivät enemmän asioita kuin näyttivät. Selittämisestä olisi toki päässyt eroon paksuntamalla kirjaa 100-200 sivua eikä se olisi tehnyt lainkaan pahaa, sillä maagiseen realismiin jäi helposti koukkuun. Mielenkiintoisia hahmoja oli lukuisia ja niiden syventäminen olisi tehnyt terää, potentiaalisesti heihin törmää seuraavassa kirjassa. Viimeisen 50 sivun aikana oli pakko kysyä jatkuvasti montako sivua oli jäljellä, sillä en vain yksinkertaisesti voinut ymmärtää, kuinka tarina voitaisiin siinä sivumäärässä sitoa tyydyttävästi nippuun. Siinä kuitenkin onnistuttiin…tai ehkä sitä ei oikeastaan haettukaan. Loppu oli silti varsin mainio.

Arvostin myös sitä, ettei kirjassa ollut oikeastaan lainkaan hyviä tai pahoja ihmisiä, kaikki olivat enemmänkin harmaan sävyjä. Tästä ilmeisesti jotkut ovat jopa ottaneet nokkiinsa, kun ikäville ihmisille käy hyvin. Minusta se on vain realistista.

***

Sen verran maalailen tulevaa tähän, että tämä kirja on lähdössä tammikuussa blogisynttäreiden aikaan hyllystäni. Pitäisin kirjan itse, mutta koska minulla on sama teos jo englanniksi ajattelin etsiä tälle uuden hyvän kodin. Eli jos tutustuminen herra C:hen kiinnostaa niin pysykäähän kuulolla.

Lisäksi Valkoisten omenien tarina jatkuu kirjassa The Glass Soup (2005).

Mosaiikkiteoriaa ovat makustelleet Penjami, Ilse ja Satu.

Grant Morrison & Frank Quitely: All-star Superman (volume 1)

Superman ei ole koskaan ollut minulle mitenkään läheinen sarjakuvasankari; en ole katsonut yhtään hänestä kertovaa elokuvaa tahi katsonut Smallvilleä, joitakin piirrettyjä jaksoja tai elokuvia lapsena kyllä. Ei mitenkään yllätyksellisesti tämä on siis taas sarjakuva, jonka mies lainasi kirjastosta ja kehotti lukemaan, eikä vähiten siksi että sarjakuva on voittanut Yhdysvalloissa Eisner Awardin joka annetaan luovista saavutuksista amerikkalaisen sarjakuvan alalla. Tässä siis All-star Superman, volume 1 (DC Comics, 2009).

"...the measure of a man lies not in what he says but what he does."

All-star Superman alkaa, kun Superman pelastaa ensimmäisen miehitetyn aurinkolennon miehistön - tuhoisin seurauksin. Lähes voittamaton Superman nimittäin saa matkalla liian suuren annoksen auringonsäteilyä ja hänen solunsa aloittavat apoptoosin eli tuhoutuvat itsestään. Yhtäkkiä Supermanissa on paljon enemmän jotain inhimillistä, kun hänen yllään leijailee kuoleman mahdollisuus.

Näistä lähtöasetelmista seikkaillaan kuuden episodin verran, jossa Superman muun muassa joutuu pohtimaan omaa kuolevaisuuttaan, haastattelee Clark Kentinä kuolemantuomiotaan odottavaa Lex Luthoria  ja keskittyy, edelleen, Lois Lanen piirittämiseen.

Sarjakuva on Grant Morrisonin käsikirjoittama ja Frank Quitelyn piirtämä. Digitaalisesta tussauksesta ja värityksestä on puolestaan vastannut Jamie Grant. Pidin sarjakuvan piirrostyylistä; ihmishahmot ovat sopivan ihmismäisiä mutteivät liian huoliteltuja. Toinen huomioonotettava seikka on se, että ns. mieslukijoille suunnattuja ruutuja oli melkoisen vähän eivätkä nekään saaneet minua tuhahtelemaan paheksuvasti.

All-star Superman on mielenkiintoinen paketti ja tällainen Superman-aloittelija kuten minä sai myös tarinasta paljon irti. Sarjakuvan seuraaminen vaatii ehkä jonkin verran pohjatietoja Superman, mutta suurimman osan siitä minä ainakin olen saavuttanut ihan populaarikulttuurin tuntemuksen avulla enkä kokenut olevani mitenkään pihalla tarinan edetessä.

Kuva : Frank Quitely / Jamie Grant (Fair Use)

Sarjakuva jäi sen verran kesken (siis kuoleeko Superman?) tässä ykkösosassa että kaipa tuo toinenkin osa on nyt luettava, onneksi sitäkin saa meidän kirjastostamme.

Ville Tietäväinen: Näkymättömät kädet

Ensin tätä suositteli lämpimästi entinen äidinkielenopettajani, sitten tätä näkyi blogeissakin. Ville Tietäväisen Näkymättömät kädet (WSOY, 2011) lienee tämän vuoden tärkeimpiä kotimaisia sarjakuvatapauksia.

Suuremmassa kädessä ei tarvitse pelätä.

Tietäväisen sarjakuva kertoo Espanjan laittomista siirtolaisista ja siitä kamppailusta, joka käydään toimeentulon ja elämän säilyttämiseksi. Laillisia papereita on hankala saada, joten Gibraltarinsalmen yli on matkattava laittomasti ja toivottava löytävänsä töitä, joissa papereita ei kysytä. Ei mitenkään yllätyksellisesti tarvittavat hommat ovat sellaisia, joita kukaan muu tuskin suostuisi tekemään; tomaattien myrkyttämistä ilman kunnollisia suojaimia, rihkaman kauppaamista turisteille jonkun muun laskuun.

Tarina kerrotaan Rashidin näkökulmasta, miehen, joka menettää räätälin työnsä ja päättää lopulta matkustaa Espanjaan saadakseen rahaa elättääkseen vaimoaan ja pientä tytärtään. Matka on vaarallinen eikä perilläkään ole ihan sellaista kuin piti olla. Töitä on kuitenkin tehtävä, oli mikä oli, ja lähetettävä kotiin se vähä minkä onnistuu kokoamaan.

Rashid on todella inhimillinen kertoja tarinalle. Hän on mies, joka yrittää parhaansa saadakseen perheelle elannon ja pysytelläkseen edes suurinpiirtein kaidalla tiellä. Aina uskollisuus tai rehellisyys ei ole niin helppoa, joskus sinulla ei ole vaihtoehtoja.

Näkymättömät kädet ei ole helppo tarina, saati sitten lempeä. Se on kyllä hetkittäin kaunis, mutta ei anna lukijalle tilaa tuudittautua turvallisuuden tunteeseen. Joka nurkan takana saattaa olla poliisi tai joku muu, joka haluaa vahingoittaa sinua tai viedä rahasi. Tarina jää takaraivoon nakuttamaan, enkä minä esimerkiksi pystynyt lukemaan tätä yhdellä kerralla koska en halunnut näitä kuvia uniini.

Ei Näkymättömät kädet silti ole pelkkää tuskaa ja kauhistuttavia kuvia, vaan siinä myös valoa ja ystävyyttä. Yllättäviä kädenojennuksia. Jälkimaku on jollain tapaa suloisenkarvas.

Tietäväinen on tehnyt teostaan varten paljon taustatyötä (kirjan tekemiseen meni viisi vuotta) ja sen huomaa. On järkyttävää, että vaikka kirjan tarina ei ole tapahtunut koskaan, -- siitä on olemassa satojatuhansia versioita, jotka ovat totta. Tietäväisen piirrostyyli sopii tarinalle kauniisti; viivat ovat vahvoja ja väritys vaihtelee keltaisen ja sinisen sävyissä. Toisinaan yksityiskohdissa mennään huimiin ulottuvuuksiin. Maamerkit on toteutettu pienintä viivaa myöten pikkutarkasti ja toisinaan ruudun reunasta katseen kiinnittää huolella tehty mainoskyltti.

Suosittelen tätä teosta lämpimästi kaikille. Se ei ole helppo, mutta se on tärkeä ja kiinnostava. Luettavaksi turvallisessa ympäristössä.

Pimeän Gibraltarinsalmen yli ovat purjehtineet ainakin Salla, Booksy, Jenni ja Minna.

Kupista: Ravintola Sävel

Ehkä hieman asian vierestä kun en kyseisessä paikassa kahvia juonut.. mutta glögiä kyllä join ja sehän tähän vuodenaikaan sopii eikö niin?

Ravintola Sävel sijaitsee Hakaniemessä vastapäätä Hakaniemen hallia. Sisustus on kotoinen ja vähän hämyisä, sopii tunnelmaan. Arvoimme mennäkö Säveleen vai vieressä olevaan Taloon, mutta tällä kertaa Sävel voitti.

Seuralaiseni nautti ravintolan lämpimän chevresalaatin, joka kieltämättä näytti herkulliselta ja aion varmasti tulla tänne vielä jonain päivänä syömään. Itse niin sanotusti tyydyin talon lämpimään suklaakakkuun (6,90e).

Suklaakakusta sen verran, että asettelua on ehdottomasti kiitettävä sillä annos oli sekä kaunis että herkullisen näköinen. Satsiin kuului siis sitä kakkua, vaniljajäätelöä, kermaa, marjakastiketta ja olettaisin että vielä hunajaa ja jotain suklaakastikettakin oli koristeluun käytetty. Kakku oli sopivan lämmintä, natsasi jäätelön kanssa ja oli makeaa aiheuttamatta sokerishokkia. Ehdottomasti siis testaamisen arvoinen ja muistiinlaitettava, jos joskus tarvitsee ilta-aikaan kakkua Hakaniemen suunnalla.

Sävelessä on myös ystävällinen palvelu; sekä glögit että syötävät tuotiin pöytään (glögi kun ei ollut vielä valmiina) ja olipa muistettu tuoda rusinat ja mantelitkin. Tykkään. Sävel on mukava ja viihtyisä paikka illanviettoon kaveriporukassa, halusi sitten ruokaa tahi juomaa.

Valhe ja viettelys - tarinoita pettämisestä

Helsinki-kirjojen julkaisema Valhe je viettelys - tarinoita pettämisestä (Helsinki-kirjat, 2011) jäi mieleen blogiteksteistä ja varasinpa teoksen itselleni samoin tein. Kirjan kirjoittamiseen ovat osallistuneet Riku Korhonen, Tiina Raevaara, Pasi Ilmari Jääskeläinen, Tuija Välipakka, Asko Sahlberg, Leena Parkkinen, Tommi Liimatta ja Tiina Lymi, jokainen yhdellä novellilla. Suurin osa näistä oli minulle nimen perusteella tuttuja, varsinaisesti lukenut olen vain Riku Korhosta ja Pasi Ilmari Jääskeläistä.

Vaikka teoksessa on tarinoita pettämisestä, ei siinä nähdä kahdeksaa hermoja repivää parisuhdedraamaa. Kirjoittajat ovat löytäneet aiheeseen omat näkökulmansa; pettää voi niin muisti, ruumis kuin maailmakin. 

Mutta miten surra, kun ei tiedä, mitä kaikkea on menettänyt. Surukin on rikkautta, sillä siihen liittyy aina kaipaava, kaunis muisto. Tyhjyydestä sikiää vain tyhjyyttä.

Suosikkini teoksessa olivat ehkä Pasi Ilmari Jääskeläisen Kirje Lethelle ja Leena Parkkisen Rouva Uljanovich. Kirjeessä Lethelle esiteltiin mielenkiintoinen sairaus, delfoilainen muistinmenetys, jossa siihen sairastunut ei muista menneisyyttään vaan tulevaisuuttaan. Ajatuksena ehdottoman mielenkiintoinen ja kummallinen. Rouva Uljanovich sen sijaan oli toisaalta ihan kamala ja kuitenkin se vähän hihitytti, siitäs sai (tai sitten olen vain vähän huono ihminen).

Vaimo piti kirjoista. Se huvitti Uljanovichia, naiset olivat valmiita tuhlaamaan aikaansa kaikenlaiseen roskaan. Kyllä hän salli vaimolleen harrastuksen, ei hän ollut mikään itsekäs mies.

Olivat muutkin novellit kyllä hyviä. Tiina Raevaaran Perro negron ja Tuija Välipakan Itkevän Samettiruusun luin kahdesti; molemmat sen vuoksi etten ensimmäisellä kerralla ihan saanut jutusta kiinni ja mietin josko toinen kerta selkeyttäisi ajatuksia. Perro negrosta en kyllä oikein saanut otetta sittenkään, vaikka pidin Raevaaran kirjoitustyyliä hyvin mielenkiintoisena. Itkevän Samettiruusun tapahtumat sen sijaan aukeutuivat minulle kokonaisuudessaan vasta toisella lukukerralla. Toisin sanoen Välipakka on osannut kirjoittaa tapahtumat juuri niin, että ne tulkitsee helposti väärin ja sitten vasta tajuaa että siis näinhän se menee!

Tommi Liimatan Venenäyttelyssä pidin aidonoloisesta poikien puuhastelusta kerrostalon pihapiirissä, Sahlbergin Keltainen sade sai minut sen sijaan vähän surulliseksi ja jopa vaivaantuneeksi. Riku Korhosen Muotokuva jäi minulle odottavaksi, Tiina Lymin Pankkiirin hevonen hihitytti vähän samalla tavalla kuin Rouva Uljanovich.

Valheen & viettelyksen tarinat olivat juuri sopivan pituisia luettavaksi noin 20 minuuttia kestävillä bussi- ja ratikkamatkoilla. Tässä pitää tosin ottaa huomioon se, että vierustoveri saattaa katsoa vähän vinoon jos sattuu vilkaisemaan lukemiasi sivuja niissä lihallisimmissa kohdissa joita kirjassa on muutama. Ei kuitenkaan huolta, ei tässä ole kyse mistään seksiä tihkuvasta eroottisesta kokoelmasta vaikka jo nimessä oleva sana viettelys antaa toki odottaa myös jotain burleskinpunaista.

Valhe ja viettelys on hieno kokoelma erilaisia novelleja, joissa pettämistä todella katsellaan erilaisista näkökulmista. Lukukokemusta voisi jopa kuvailla virkistäväksi, vaikka välillä kahlataankin synkeissä soissa. Suosittelen luettavaksi sisällä lämpimässä vaikkapa jälleen kerran sen punaviinilasin kera tahi julkisessa liikenteessä matkustaessa mielen virkistämiseksi (vähän novellista tosin riippuen). 

Pankkiirin hevosta ovat kummastelleet myös ainakin Susa, Maria, Jenni ja Jori.

Jupu: Baarien nainen & Koirapuistojen nainen

Kirjastosta tarttui jollakin reissulla mukaan Jupun eli Johanna Tolosen kaksi sarjakuva-albumia Baarien nainen (Sammakko, 2009) ja Koirapuistojen nainen (Sammakko, 2011). Olen saattanut joskus lukea Jupulta jotain, mutta eipä ollut jäänyt mitään pysyvää muistikuvaa.

Baarien nainen kertoo kolmikymppisen naisen elämästä, lähinnä elosta kotisohvalla ja baareissa. Stripit ovat lyhyitä ja niissä kuvataan arkisia tilanteita vatsamakkara-ahdistuksesta siihen ärsytykseen, kun örveltäjä istuu tiskillä viereen. Minua tämä ensimmäinen osa ei ihan vakuuttunut; en ollut ihan varma pidinkö tussauksesta ja minun baarimaailmantuntemukseni on niin huono, etten oikein osannut samaistuakaan.

Päätin kuitenkin lukea myös Koirapuistojen naisen kun se nyt oli tullut lainattua ja kannessakin oli kaksi suloista ranskanbulldogia. Ns. riskinotto kannatti, sillä tämä toinen osa oli selvästi enemmän minun alaani. Tässä baarien nainen on muuttunut seurustelevaksi naiseksi, joka suunnittelee poikaystävänsä kanssa jo häitä sekä perheen lisäystä koirien muodossa, kissoja löytyykin jo kaksin kappalein (eli tässä on tuttuja tilanteita sekä koira- että kissaihmisille, kuinka hienoa!). Tämä toinen albumi oli myös väritetty ja se teki stripeistä mielestäni heti paljon eläväisempiä. Aloin jopa pitämään tussauksesta sen kaikessa yksinkertaisuudessa, eli kannatti totutella.

Jupun elämänmakuisista sarjiksista löytyy siis arjen huumoria lempeästi, henkilökohtaisten angstien pyörittelyä hihityttävästi ja lemmikinomistajan pulmia ja onnen hetkiä. Mieskin tykkäsi.

Tälle mies taisi nauraa kaikista eniten.

Tässä sitten odotuksia ensi kesän aamuille. <3

Sarjakuvaa voi lukea netissä http://jupu.vuodatus.net/. Ilmeisesti blogista löytyy melkein kaikki kirjojen stripit sekä myös kirjojen julkaisun jälkeen piirrettyjä strippejä

J.K.Rowling: Harry Potter and the Philosopher's Stone (suom. Harry Potter ja viisasten kivi)

Raskaammanpuoleisia romaaneja luettuani käännyin tutun ja turvallisen puoleen; kaivoin omasta hyllystäni esiin Harry Potter and the Philosopher's Stonen (1997; Tammi 1998). Pottereiden lukemisesta on taas kulunut jo muutama vuosi mutta niiden pariin on aina mukava palata. Minä taidan nimittäin olla sitä pottersukupolvea, vaikka en termistä juuri pidäkään.

Luin tämän ensimmäistä kertaa muistaakseni kesällä 1999 kun en jaksanut lähteä kirjastoon ja tämä sattui löytymään pikkuveljeni kirjahyllystä. Olin vähän epäileväinen mutta sitten se oli menoa; ihastuin täysin vaikken enää ollutkaan sen ikäinen että olisin voinut odottaa kirjettä Tylypahkasta.

I hope you're pleased with yourselves. We could all have been killed - or worse, expelled. Now, if you don't mind I'm going to bed.

Jos tämän opuksen juoni on jollekulle vielä tuntematon, niin lyhyesti näin: 11. syntymäpäiväänsä asti Harry Potter on elänyt tavallista elämää tätinsä perheessä, kunnes saa tietää olevansa velho ja vielä kuuluisa sellainen ollessaan jo vauvana osallisena pimeyden lordin, Voldemortin, tyrannian kaatumiseen. Harry pääsee opiskelemaan Tylypahkan (Hogwarts) noitien ja velhojen kouluun, jossa hän ensimmäisen vuoden aikana oppii lisää niin taikuudesta kuin ystävyydestä ja pahuudestakin.

Henkilökohtaisesti tämä on minusta varsin mainio, hm, nuorten fantasiateos. Toki olen jäävi sanomaan, kun olen näiden kirjojen parissa siirtynyt ala-asteelta yläasteelle ja lukioon, mutta silti. Tässä on seikkailua, ystävyyttä ja myös ihan mielenkiintoista pohdiskelua hyvän ja pahan olemuksesta.

Tätä on myös mielenkiintoista lukea jälkimmäisten osien valossa, sillä seitsemän kirjaa on rakennettu niin että aina selviää vähän jotain uutta ja hahmot saavat lisää syvyyttä. Toisaalta myös kirjojen teemat ja tapahtumat muuttuvat synkemmiksi ja raskaammiksi kirjasarjan edetessä, joten tavallaan oli hyvä kasvaa kirjojen ilmestymistahdin mukana kun jännemmät asiat eivät enää tuntuneet niin pahoilta kuin olisivat ala-asteikäisinä voineet. Äitini ei muuten esimerkiksi pystynyt lukemaan viidettä teosta, koska Harrylla oli siinä niin paha murrosikä, siis samaan aikaan kun veljeni kärsi tästä samasta "vaivasta" meillä kotona.

Täysin puolueellisesti nyt siis hihkun tämän kirjasarjan puolesta. Ensimmäiset suomennokset olivat mielestäni ihan kelvollisia (ja Kaparilla on ollut työtä velhomaailman ilmaisujen kääntämisissä!), mutta viimeisistä suomennoksista en osaa sanoa yhtään mitään, sillä omistan itse opukset ainoastaan englanniksi (kun eihän niitä suomennoksia enää neljännen osan jälkeen jaksanut odottaa!).

Nitwit! Blubber! Oddment! Tweak!

Satu kuunteli tämän vähän aikaa sitten ja Jori on lukenut tämän viime vuoden lopulla.

Luettu osana Totally British: Children's Britain- sekä Nostalgian jäljillä -haastetta.

Lavalta: Time Travel - musikaalikabaree (Suomen musiikkiteatteriensemble ry)

Nähtyämme keväällä Suomen Musiikkiteatteriensemblen ensimmäisen produktion, upean RENTin, päätimme että näitä tyyppejä menemme katsomaan uudestaankin mikäli tekevät jotain uutta. Jännien sattumien kautta saimme tietää, että samat tyyppit olivat nyt sitten tehneet Time Travel - musikaalikabareen ja sitä esitettäisiin kahdesti Lahdessa ravintola Fellmanniassa. Esitys oli vedetty kerran jo Kajaanissa.

Esityksiä on kaksi ja toinen on itse asiassa vielä edessä; tänään 5.12. oli ensimmäinen ja keskiviikkona 7.12. on toinen. Lisätietoa tästä tai tulevista projekteista löytääpi Sheikkiksen kotisivuilta, joka teki tämän projektin siis yhteistyössä Suomen Musiikkiteatteriensemblen kanssa.

No millainen Time Travel sitten oli? Hieno, tietenkin. Esiintymässä oli kuusi lahjakasta nuorta (tunnenpa itseni vanhaksi, ovat nimittäin samanikäisiä kuin minä noin suurin piirtein), kolme miestä ja kolme naista (Anni Kajos, Annukka Korkala (keskiviikon show'ssa Henna Simojoki), Heljä Heikkinen, Heikki Mäkäräinen, Sami Ulmanen ja Väinö Weckström). 


Esitetyt kappaleet olivat musikaaleista tai muuten tunnettuja; lavalla kuultiin mm. Elvistä ja Rihannaa. En tiedä oliko yleisössä ketään, joka ei olisi ihastunut suloiseen suurissa silmälaseissa ja ruutupaidassa Uptown Girliä laulaneeseen nuoreen mieheen tai vähän huokaillut ihastuksesta kun naiset lauloivat One Night Onlya. Ja nämä tyypit muuten osaavat laulaa, ei siellä voinut kuin taputella jalkaa lattiaan ja ihastella. Niin ja yksi Elviksistä kävi muuten kysymässä onko hyvä meininki. Punastuin vähän.

Kabareehengessä show'n oheen olisi saanut kolmen ruokalajin illallisen, mutta me tyydyimme nestemäiseen linjaan ja joimme punaviiniä ja irish coffeet. Ne(kin) sopivat oivallisesti esityksen kylkeen.

Fiilis on hyvä, Lahdessa oli taas kivaa. Nyt unta, hyvää itsenäisyyspäivää kaikille!

Anne Enright: The Gathering (suom. Valvojaiset)

Kiinnostuin Anne Enrightin Booker Prizenkin voittaneesta kirjasta The Gathering (2007; suom. Valvojaiset, Otava, 2010) luettuani Sinisen Linnan Marian arvion tästä viime kesän korvilla. Opus löytyikin yllättäen Suomalaisen kirjakaupan alehyllystä englanniksi, mutta päädyin lukemaan sitä vasta nyt.

And what amazes me as I hit the motorway is not the fact that everyone loses someone, but that everyone loves someone. It seems like such a massive waste of energy - and we all do it, all the people beetling along between the white lines, merging, converging, overtaking.


Liam tekee itsemurhan Brightonin rannalla. Liam on yksi Hegartyn klaanin kahdestatoista lapsesta. Kirjan kertojana toimii Liamin nuorempi sisar Veronica, nyt 39-vuotias vaimo ja äiti, joka muistelee sekä Liamia että kertoo sukunsa tarinaa salaisuuksineen päivineen, Liamin tarinaa siitä miten hän päätyi lopulta veden vietäväksi Englannissa. Veronica, joka ei kykene kuoleman jälkeen nukkumaan, kirjoittaa ja vaeltelee yön tunteina levottomana.

Enrightin kerronnassa aikatasot eivät vuorottele loogisesti, eikä aina ole ihan varma siitäkään mikä on totta ja mikä ei. Veronica muistelee isoäitiään Adaa ja tämän elämän valintoja, miehiä Adan elämässä. Näiden miehien vaikutusta muiden elämään. Unohtamatta omia valintoja, sitä onko Veronica avioliitossaan onnellinen, hänen suhdettaan äitiinsä ja lukuisiin sisaruksiinsa. Paljon asiaa. Olin jopa vähän huojentunut luettuani Marian tekstiä tästä uudelleen ja huomattuani etten ollut ainut, jolla oli välillä vaikeuksia löytää punainen lanka ja pysyä Veronican ajatusten perässä.

Minun lukuajankohtani The Gatheringille lieni myös vähän huono, edellisenä kun oli Cunninghamin By Nightfall. Molemmissa kun oli hankalia veljiä ja salaisuuksia, sukurasitteita. Liikaa samankaltaisuutta, en oikein jaksanut keskittyä tähän ja ne hyppivät aikatasot sekoittivat kun tätä päätyi lukemaan bussimatkoilla katkonaisesti.

I know, as I write about these three things: the jacket, the stones, and my brother's nakedness underneath his clothes, that they require me deal in facts. It is time to put an end to shifting stories and the waking dreams.

Eipä sillä, The Gathering on kyllä ehdottoman mielenkiintoinen kirja ja Enright on kutonut aikamoisen kuvaelman erikoisesta Hegartyn perheestä ja heidän läheisistään. Parhaimmillaan Enrightin kieli on kauniin pyörteilevästi kulkevaa. Jollain tavalla tässä oli kaikuja myös Susan Fletcherin Meriharakoista, vaikka meri olikin kauempana, läsnä vain toisinaan (huomasin että kirjoista ottamani kuvatkin heijastelevat tietämättäni toisiaan).

Minä makustelen tätä vielä. Irlantilaisuutta ja jonkinlaista tunkkaisuutta, kuin raskaita verhoja (tiedättehän, sellaisia punaisia joita vanhoilla teatterilavoilla oli?). En uskalla sanoa että tämä olisi ollut yksinkertaisesti hyvä kirja, mutta sanon että pohdituttava, ei mitenkään helppo. Hitaampaa ja keskittyneempää lukemista vaativa.

Luettavaksi rauhassa, merituulen läheisyydessä. Ehkä puistossa, kun on lämpimämpää, tai laivalla, lautan kannella. Ehkä.

Epämääräistä giniä ovat Marian lisäksi juoneet ainakin Anna Elina ja anni.m.

Luettu osana Totally British: Éirinn go Brách - haastetta.