Alexandra Salmela: 27, eli kuolema tekee taiteilijan

Sain viikonloppuna vihdoin luettua Alexandra Salmelan 27, eli kuolema tekee taiteilijan (Teos, 2010). Kirja oli minulle poikkeuksellinen valinta, koska luen melko harvoin kotimaisia uusia kirjoja. Finlandia-ehdokkuudesta noussut polemiikki kuitenkin jätti nimen mieleen ja parin kuukauden jonotuksen jälkeen kirjan sai kirjastosta.

Salmelan kirja on mielestäni saamansa huomion arvoinen. Neljän eri kertojan (tai kertomistyylin) avulla kuljetettu tarina soljui eteenpäin mukavasti ja oli virkistävää kun katsantokanta tapahtumiin vaihtui luvuittain.

Kirjan päähenkilönä toimii Angie, jonkinlainen ikuinen opiskelija, jolla on kompleksi iän 27 kanssa. Hän listaa julkisuudenhenkilöitä, jotka ovat kuolleet samassa iässä ja haluaisi päästä heidän joukkoonsa kirjoittamalla loistavan kirjan ja kuolemalla sen jälkeen dramaattisella tavalla. Muutaman mutkan jälkeen Angie päätyy maaseudulle Suomeen kirjoittamaan kirjaansa majoittautuen suomalaisen perheen pihapiiriin.

Angien lisäksi kertojina toimivat Kassandra, itsenäinen kulkukissa ja Herra Possu eli suomalaisen perheen kuopuksen pehmoporsas. Lisäksi osa juonesta kerrotaan dialogeina autoa ajettaessa, jolloin puhujiin viitataan yleensä termeillä Hän, joka ajaa ja Hän, joka istuu pelkääjän paikalla. Kuten edellä jo mainitsin, pidin kovasti vaihtuvasta kertojanäänestä. Kirja olisi saattanut olla melko tylsä ja turhan melodramaattinen, jos Angie olisi saanut olla koko ajan äänessä. Itse tykästyin kertojista eniten kyyniseen Kassandraan.

Kirja sijoittuu pääosiltaan siis Suomeen, korpiseen maalaismaisemaan ja ekologiseen elämään pyrkivän perheen pihapiiriin. Komplekseja ratkotaan puolin ja toisin; Angiella on omat ongelmansa ikäkriisinsä ja luomisen kanssa, suomalaisella perheellä omansa. Kirja on kuitenkin paikoittain sen verran hauskasti ja ironisella otteella kirjoitettu että minä en ainakaan sen lukemisesta ahdistunut.

Tosin yksi asia kirjassa tuppasi häiritsemään; jos Angie kerran on kotoisin Tsekeistä niin mitä kieltä hän puhuu Suomessa? Puhuivatko kaikki muut sujuvasti englantia? Kielimuuria kun ei kertaakaan mainittu, ei sanallakaan. Tai kaipa Angie sitten, prologin perusteella, opiskeli Suomea. Ehkä näin.

Pidin paljon Salmelan tavasta vaihdella eri kirjoitustyylien välillä. Kirja oli mielestäni myös miellyttävä lukea. Kyllä tämän luki mielellään. Ja saattaisinpa lukea Salmelalta lisääkin.

Nyt on työn alla Juha Itkosen Anna minun rakastaa enemmän. Nimi jäi mieleen Keskisuomalaisen 100 kirjaa-listalta ja törmäsin siihen kirjastossa, joten kaappasin sen mukaan.

Italian ilta

Kokeilin eilen illalla tehdä vanhasta Olivia-lehdestä (10/07) löytämälläni reseptillä focacciaa eli italialaista leipää, johon tulee yrttejä ja kalamataoliiveja. Yllätin itseni onnistumalla vähintäänkin kohtalaisesti. Nyt aamulla leipä on edelleen hyvää, vähän lämmitettynä, kahvin kanssa.

Focaccia - 1 pellillinen

4 dl vettä
50 g hiivaa
2 tl suolaa
1 tl sokeria
7,5 dl puolikarkeita vehnäjauhoja
4 rkl oliiviöljyä

Vuokaan
4 rkl oliiviöljyä
2 tl sormisuolaa
tuoretta timjamia ja rosmariinia
n. 10-15 kivetöntä kalamataoliivia

1. Lämmitä vesi kädenlämpöiseksi (+ 37 astetta). Lisää joukkoon hiiva, suola ja sokeri.
2. Sekoita joukkoon puolet jauhoista ja oliiviöljy. Alusta taikinaan loput jauhoista. Vaivaa käsin 10-15 min. Saa jäädä löysäksi ja käsiin tarttuvaksi.
3. Peitä liinalla, anna kohota 20 min.
4. Voitele 20 cm x 30 cm uunivuoka oliiviöljyllä. Levitä taikina vuokaan. Sivele leipä oliiviöljyllä, anna kohota n. 30 min. (itse käytin leivinpaperilla päällystettyä uunipelliä, voitelin leivinpaperin öljyllä)
5. Ripottele pinnalla tuoreita rosmariinin ja timjamin lehtiä ja sormisuolaa (Maldon-suola kuulemma toimii parhaiten)
6. Paista 225 asteessa n. 30 min kunnes pinta kullanruskea ja rapea.

Aurinkoisen aamun musiikkina Norah Jonesin Feels Like Home.

Lavalta: Kyyhky ja unikko (Metropolia)

Kävin torstaina (27.1.11) katsomassa Metropoliassa Sanna Kärkkäisen taiteellisen lopputyön, Timo K. Mukan Kyyhkyyn ja unikkoon perustuvan samannimisen näytelmän.

"Kyyhky ja unikko on musiikillinen esitys rakkaudesta luonnonvoimana.

Esitys on raikas tulkinta lappilaisen kirjailijan Timo K. Mukan viimeiseksi jääneestä teoksesta. Kyyhky ja unikko on balladi, jossa ihminen on samaan aikaan hauras ja vahva luonnonvoimien keskellä.

Esityksessä rakkaus on voima, jonka edessä ihminen haukkoo henkeään viimeisellä matkallaan kohti vääjäämätöntä.

...Näyttelijöiden lisäksi lavalla nähdään muusikko, joka kuljettaa tarinaa eteenpäin yhdessä esiintyjien kanssa."

Kuva : Olli Antikainen

En ole tutustunut ainakaan muistaakseni Mukkaan aikaisemmin joten Kyyhkyn ja unikon juoni ei ollut minulle ennestään tuttu. Toisaalta näin näytelmään omasta mielestäni pystyy suhtautumaan avoimemmin kun ei ole minkäänlaista käsitystä siitä mitä tulee tapahtumaan tai pitäisi tapahtua.

Näytelmän lavastus oli toteutettu hyvin pelkistetysti. Näyttämön laidalla oli pöllejä, joilla näyttelijät istuivat odottaen vuoroaan reagoiden kuitenkin tarvittaessa hienovaraisesti näyttämön tapahtumiin. Näytelmän äänimaisemana toimi Ilmari Tiitisen säveltämä pianomusiikki, joka sekä kuljetti näytelmää eteenpäin että tehosti vuorosanoja ja kohtauksien tunnelmaa. Näytelmässä esitettiin myös muutama laulu, ja ne nivoutuivat loogisesti itse tarinaan eivätkä tuntuneet tarpeettomilta musiikkinumeroilta.

On jotenkin todella vaikea kuvailla tätä näytelmää, sillä elin siinä itse hyvin vahvasti mukana. Kohtaukset oli toteutettu kauniisti ja vaikeitakin asioita oli käsitelty hienotunteisuudella, vaikka intensiteetti hahmojen välillä oli todella käsinkosketeltavaa. Suhtaudun lisäksi usein hieman epäilevästi esityksiin joissa on (osittaista) alastomuutta, sillä se voi mennä niin helposti pieleen. Tässä oli kuitenkin onnistuttu todella hyvin, tyylillä ja herkkyydellä. Ei voi kuin kehua roolitusta - olen käynyt katsomassa Metropoliassa aikamoisen määrän näytelmiä ja useimmat näyttelijöistä olin nähnyt aikaisemminkin. Taitavia kaikki.

Jos jotain pitäisi kritisoida niin välillä jouduin hämmennykseen vaihtuvien aikatasojen kanssa. Toisaalta mukaan pääsi taas melko pian joten uskon rakentaneeni varsin loogisen kuvan siitä mitä todella tapahtui.

En oikein voi muuta sanoa kuin että upea kokemus. Raastavan kauniisti toteutettu tarina.

Leipää ja sirkushuveja

Kiireisen tiistaipäivän vuoksi päätettiin, että illalla syödään pinaattikeittoa (varsinainen keittopäivä, lounaaksi sienikeittoa). Ajattelin kuitenkin, että kylkeen olisi mukava saada jotain spesiaalia joten piipahdin Töölöntorin Kakku ja Leipä Keisarissa kysymässä, mikähän mahtaisi olla hyvä leipä kyseisen keiton kylkeen. Mukaan lähti arinaleipä.

Vielä en ehtinyt maistaa, mutta lounaan kaveriksi hankittu täysmallassämpylä ainakin pelitti sienikeiton kaverina.

Plussaa leipomolle vielä hyvästä ja ystävällisestä palvelusta.

Samalla reissulla käväisin Antikvariaatti Sangissa (Runeberginkatu 59) kurkkimassa, olisiko valikoimaan tullut uusia englanninkielisiä pokkareita. Aina välillä löytyy aarteita. Viime viikolla mukaan lähti Nick Hornbyn High Fidelity. Tänään vähän himotti Fever Pitchin elokuvakässäriversio mutta jäi kuitenkin toistaiseksi hyllyyn.

Seuraavaksi tutkimaan, mitä yllätyksiä VR tänään matkustajalleen suo. Kohti Heurekaa.

Kristina Carlson: Herra Darwinin puutarhuri

Tänään käsissä on ollut lähinnä kemian oppikirja, sitä lähestyvää tenttiä silmällä pitäen. Kiitosta pitää kyllä amerikkalaiselle herra McMurrylle antaa suhteellisen selkeän oppikirjan rustaamisesta.

--

Eilen oli ensimmäinen lukupiiritapaaminen. Luimme Kristina Carlsonin Herra Darwinin puutarhuri (Otava, 2010). Olen nyt vihdoin alkanut muodostaa kirjasta kunnollista mielipidettä, vaikka vielä torstaina en ollut varma. Harkitsen edelleen, lukisinko sen uudelleen. Eilinen alun pikauudelleenselaus vaikutti tuovan tarinaan paljon enemmän järkeä.

Herra Darwinin puutarhuri sijoittuu 1870-luvulle Downen kylään Kentiin, jossa Darwin vietti viimeiset vuotensa. Tarinan päähenkilö on Thomas Davies, puutarhuri, ja hänen perheensä. Hämmentävän kirjasta tekee sen tajunnanvirtamainen kirjoitustyyli ja vaihteleva kertoja - tarinaa kuljetetaan vaihtelevasti eri kyläläisten toimesta.

Vaikka kirja ei ole kovin pitkä, oli se varsin vaikealukuinen juuri poikkeavan kerronnan ja vaihtuvien kertojien vuoksi. Itse luin kirjan osissa useamman päivän aikana ja useamman kerran jouduin selaamaan kirjaa tarkistaakseni kuka hahmoista nyt olikaan kuka. Jos kirjan olisi voinut lukea yhdeltä istumalta ja rauhassa, olisi kirja ehkä päässyt enemmän oikeuksiinsa. Kauniita kielikuvia tosin riitti makusteltavaksi roppakaupalla.

Pääteemaksi kirjassa nousi pohdinta uskonnosta ja sen asemasta ihmisen elämässä. Pohdittiin luonnollisesti myös Darwinin teorioiden suhdetta uskontoon. Aihe on toki edelleenkin yhteisöjä kuohuttava ja luonnontieteilijälle mielenkiintoinen, joten jäi vähän harmittamaan että kirja ei loppujen lopuksi ollut asiasta oikein mitään mieltä. Hahmojen omat pohdinnat uskonnosta olivat toki mielenkiintoisia, mutta jäivät silti etäisiksi.

Kokonaisuudessaan Herra Darwinin puutarhuri oli ihan mukava lukukokemus, mutta jätti kuitenkin jonkinasteisen hämmennyksen; henkilökohtaisesti kun tuntui siltä että monia mielenkiintoisia tarinamahdollisuuksia juonessa jätettiin käyttämättä tai käänteet jätettiin liiankin avonaiseksi.

--

Nyt sienikeittoa, patonkia ja lisää tutustumista tiedekeskuksiin ja sisäiseen motivaatioon.

Perjantai

Uusi työtitteli: teknikon assistentti (assistentti kuulostaa paremmalta kuin apulainen). En kuvitellut koskaan meneväni töihin kemian alan yritykseen. Siinäpä nähtiin. Tosin ei minusta pitänyt tulla opettajaakaan.

Tajusin että suklaa on vaihdettava omeniin.

Pohdin Herra Darwinin puutarhuria, en ole vielä ihan varma. Aloitin Alexandra Salmelan 27, eli kuolema tekee taitelijan. Vaikuttaa lupaavalta.

Tahdon angoralankaa ja neuloa. Ensin tosin Silver Screen valmiiksi.

Pitää lukea. Tentti lähestyy liian nopeasti suhteutettuna muihin pakollisiin tai haluttuihin asioihin.

Gregory Maguire: Wicked

Jahas. Olen jo pitemmän aikaa miettinyt että olisi oikeastaan ihan hauskaa pitää blogia. Jostain. Ruokablogia tai kirjablogia tai neulontablogia tai jotain. No nyt sitten aloitin blogin, johon taitaa päätyä vähän tuota kaikkea. Katsotaan mitä tästä tulee.

Pidän kirjoista, langoista, kahvista, kengistä, kukkakauppojen tuoksusta, puhtaista lakanoista, merestä, raitiovaunuista ja ystävistä. Näin lyhyesti ja tiivistettynä.

Voisin aloittaa kirjoista tänään, koska luin juuri Gregory Maguiren Wicked - The Life and Times of the Wicked Witch of the West (julkaistu myös suomeksi Noita: Lännen ilkeän noidan elämä ja teot). Kirja pohjautuu Frank Baumin kirjaan Wizard of Oz, mutta ruutuhameisen Dorothyn sijaan tutustutaan Lännen Ilkeään Noitaan ja hänen elämäänsä. Ozin velhon lukeminen helpottaa ja lisää kirjan lukemisen mielenkiintoisuutta, mutta ei ole täysin välttämätöntä.

Tartuin kirjaan oikeastaan Helsingin kaupunginteatterin Wicked-musikaalin ansiosta. Musikaali oli nimittäin toteutettu upeasti ja Maria Ylipää oli loistava Elphaba. Toisaalta kirjan lukeminen tuotti omanlaisensa nautinnon, sillä musikaaliversio poikkeaa kirjasta varsin paljon. Kirja on paljon synkempi ja noudattaa enemmän Baumin alkuperäisteoksen juonta. (sekä musikaalilla ja kirjalla on kuitenkin omat ansionsa joten on hankala sanoa onko toinen toistaan parempi)

Kirja kertoo kronologisessa järjestyksessä Elphaban elämästä. Vihreäihoisen lapsen elämä ei ole helppoa masentuneen äidin ja saarnaavan isän seurassa, eikä Elphabasta oikein normaalia lasta arvattavasti tulekaan. Satumaisesta olemuksestaan kirja on varsin synkkä eikä graafisiltakaan kohtauksilta aina vältytä joten ei tätä ainakaan iltasaduksi pienille kannata lukea. Toisaalta luin myös Ozin velhon jokin aika sitten ja sekin oli hämmentävän raaka kirja, lastenkirjaksi.

Elphaba on kiinnostava päähenkilö. Teoksen pääteemoiksi nousevat erilaiset arvokysymykset (esim. Ozissa elävien Eläinten eli puhuvien eläinten oikeudet), hyvän ja pahan olemus ja sielun olemassaolo. Elphaba on hurmaavan epätäydellinen ja epävarma henkilö, jolla kuitenkin on suuret tavoitteet ja järkähtämätön sinnikkyys. Kirja saa ajattelemaan ja pohtimaan, ja samanaikaisesti se tarjoaa ovelan, monipuolisen ja jopa surullisen tarinan luettavaksi.

Lisäksi Oz on kiinnostava maailma. Neljä erilaista kansaa, kuin yhteiskuntaluokat. Ja missä ihmeessä se voi olla jos sinne pääsee Kansasista tornadon mukana?

Kaiken kaikkiaan Wicked oli kiinnostavan erilainen fantasiakirja, vaikka fantasia ei ehkä täysin oikea luokittelu sille olekaan. Joka tapauksessa suositeltava lukukokemus.