Täydellinen sunnuntai

Pentti Sammallahden Retrospektiivi-näyttely oli Valokuvataiteen museossa viimeistä päivää. Kävin katsomassa. Upeita mustavalkoisia kuvia.

Kahvila Regatassa oli kuhinaa. Hyvää kahvia, kaakaota ja pullaa.

Kirjojen kaipuu

Kuinka turhauttavaa. Jos saisin itse päättää, ottaisin nyt viikon lomaa (ainakin) ja vain lukisin, laittaisin ruokaa ja kävisin ulkona. Lukisin kirjoja, jotka olen itse valinnut. Ja saisin lukea rauhassa. Tällä hetkellä minulla on kesken Foucaultin heiluri, ja se selvästi kärsii siitä että luen sitä pätkissä.

Pinossa odottavat lukupiiriä varten luettava Virpi Hämeen-Anttilan Toisen taivaan alla, Siri Hustvedtin Vapiseva nainen ja Audrey Niffeneggerin Hänen varjonsa tarina. Ja ystävältä lainassa oleva A Short History of Just About Everything. Ja ne jo liian kauan minua odottaneet neljä Jonathan Carrollia, joita en ole vielä lukenut.

Oikeasti minun pitäisi lukea iso pino artikkeleita ja yksi kirja, ainakin, kandiani varten. Ja pitää lukea tenttiin. Ja selata lasten tiedesivuja tiedeverkkolehteäni varten. Voi huhtikuu ja viikko Pariisissa tule jo. Voi kevät.

Leivoksia ja neurooseja

Sain tammikuun lopulla Hannalta tunnustuksen (kiitos Hanna!), johon liittyi seitsemän tunnustuksen kirjoittaminen itsestään. Tällä hetkellä minun pitäisi kuunnella luentoa kasviekologiasta, mutta koska mieleni liitelee jossain ihan toisessa sfäärissä, päätin kirjoittaa tätä.

1. Lukeminen on minulle terapeuttista. Olen lukenut kirjoja niin kauan kuin olen osannut lukea. Ja paljon on tullut luettua. Minulla on kirja käytännössä aina mukanani, olin sitten menossa minne tai missä tahansa. Olen usein ratkonut elämäni solmuja kirjojen tuomalla vertaistuella ja olenpa jopa antanut itselleni jonkun kerran anteeksi lukemalla tiettyä kirjaa. Minulla on tapana stressata asioista vähän liikaakin ja kirjojen avulla saa uppouduttua välillä jonkun muun maailmaan.

2. Rakastan valokuvausta. Vuosina 2004-2008 kuvasin todella paljon. Sittemmin se on vähän jäänyt, mikä harmittaa. Valokuvat ovat minulle tärkeitä ja kehitän edelleen suuren määrän digikuviani paperille vuodessa. Nyt sitten on ongelma, että mihin nuo albumit mahtuisivat.. Pidän myös valokuvakirjoista ja useamman kerran on tullut törsättyä kun jotain aivan IHANAA on löytynyt kirjakaupasta (esim. Simon Annandin The Half).

3. Leipominen on myös stressinkesytyspuuhaani. Rakkaus leipomiseen (kuten moni moni muukin ominaisuus) on peritty äidiltäni. Harvoin menee viikkoakaan etten leipoisi mitään. Minulla on muutama bravuuri (supersuklainen kakku ja sitruunamarenkipiiras) mutta kokeilen mielelläni uusia reseptejä. Viime viikonloppuna tein ensimmäisen Tarte Tatinini ja harjoittelussa ovat olleet jo vuoden bebe-leivokset (en luovuta ennen kuin olen yhtä hyvä kuin mumini).

4. Olen tiskineurootikko. Joillakin on kahvinkeitinneuroosi, toinen stressaa pyykeistä. Minulla on tiskineuroosi. En pysty olemaan jos tiskialtaassa on likaisia astioita ja saan näppylöitä jos tiskikone on täytetty mielestäni väärin. Jostain syystä tämä tiskirumba sitten onkin minun valtakuntaani kotona.

5. Opettelin muutama vuosi sitten uudestaan neulomaan. Olin ala- ja yläasteella käsityönopettajan kauhu. Ala-asteella neulomista opetellessa jouduin menemään aina noin kahden kerroksen jälkeen opettajan luokse, koska olin neulonut niin tiukkaan että puikkoa ei enää saanut silmukoihin. Tuhosin vuoden aikana 7 ompelukoneen neulaa ja toppaliivini ei juuri herättänyt ihastusta (varsinkin kun jätin läpikuultavan vuorikankaan väärälle puolelle maalarinteipin paloja ja tikkaukset olivat eri kohdissa). Yläasteella opettajani joutui käyttämään lähes oppitunnin verran vakuuttaakseen minut, että saumurin käyttäminen on ihan turvallista. Muutama vuosi sitten päätin, että sukkapuikothan eivät minua päihitä ja opettelin loistavan kaspaikka-sivuston avulla neulomaan. Nyt sitten tylsemmät luennot kuluvat puikot kilkattaen.

6. Opettelen myös vähitellen olemaan enemmän naisellinen. Olen ilmeisesti aiemmin ollut vähän enemmän poikatyttö kuin tyttö. Viimeisen puolen vuoden aikana olen, kuulemma, naisellistunut paljon (tämän tiedän siitä, että mm. äitini on erikseen kiittänyt miesystävääni viimeaikaisesta naisellistumisestani). Tämä äijämäisyyteni on näkynyt lähinnä eitartteauttaa-meiningissä, eli kannan itse kyllä laukkuni ja en ole pahemmin kokenut ulkonäköpaineita. Nykyään huomaan pitäväni ihan oikeasti glitterbaskeristani ja annan miehen kantaa kauppakassit. Kai se on ihan hyvä asia.

7. Pariisi on suuri rakkauteni. Olen aina ollut jonkunlainen romantikko mutta nähtyäni Baz Luhrmanin Moulin Rouge!-elokuvan pimahdin Pariisiin täysin. En puhu ranskaa kuin perusfraasien verran mutta se ei ole menoa haitannut; olen käynyt Pariisissa kahdesti ja huhtikuussa pääsen sinne taas neljäksi kokonaiseksi päiväksi. Pariisissa ihaninta on vanhat talot, kevät, valo, Montmartre, boulangeriet ja cafét. Pariisin kaipuuta helpottavat mm. elokuva Pariisi, rakkaudella ja Amélie. Ehkä joskus opettelen sen ranskankin.

( Jokeri - blogini nimi (pigeonnaire) juontaa juurensa muistaakseni kirjasta Mainio vuosi (Peter Mayle). Kirjassa kerrottiin pariskunnasta, joka oli ostanut talonsa ihastuttuaan talon pihalla olevaan kyyhkyslakkaan, joka on ranskaksi pigeonnaire. ) 

Tässäpä nämä. Ja luentokin on melkein loppu. Laitetaan tähän loppuun vielä kuva siitä mainostamastani Tarte Tatinista. Resepti on Sikke Sumarin Ruokaa rakkaudella-ohjelmasta, jota katsoin viime viikolla vahingossa Liviltä.

Mukavaa torstaita kaikille!

Anja Snellman: Lemmikkikaupan tytöt / sekä kaulaliina

Tartuin ensimmäiseen Anja Snellmaniini, Lemmikkikaupan tyttöihin (Otava, 2007) useammankin ystävän kehotuksesta.

Lemmikaupan tyttöjen tarina pyörii nuoren Jasmin Martinin ympärillä. Tavattuaan uuden luokkakaverinsa, kauniin Lindan, Jasmin päätyy erinäisten tapahtumakiemuroiden jälkeen töihin salaperäiseen Lemmikkikauppaan jossa ei myydä pelkkää kissanhiekkaa. Mukaan tarinaan saadaan  ympättyä kuolemaa, kaipuuta, kaappaus ja erilaisia rakkauden ilmenemismuotoja.

Kertojina kirjassa toimivat Jasminin lisäksi Jasminin gynekologiäiti Sara sekä Lemmikkikaupassa myös työskentelevä ulkomaalainen Randi. Kerronta on monipuolista ja eri näkökulmat tuovat syvyyttä ja monikulttuurisuuttakin tekstiin.

Mielestäni kirja oli todella tyylikkäästi kirjoitettu. Aihe ei ollut mitenkään helppo, ja tekstistä huomasi että taustatyötä on tehty huolella ja paljon. Mielestäni mielenkiintoisia ratkaisuja olivat esimerkiksi kaupunkeihin viittaaminen pelkillä yksittäisillä kirjaimilla (esim. O:n kaupunki).

Toisaalta vaikka arvostin kirjaa todella paljon ja pidin epilogissa ollutta prostituution historiaa mielenkiintoisena, niin, no. En voi rehellisesti sanoa pitäneeni kirjasta. Se oli hyvä ja taidokkaasti kirjoitettu sekä mielenkiintoinen mutta en sitten kuitenkaan saanut sitä ratkaisevaa otetta. Kirja alkoi todella lupaavasti ja tarttuvasti mutta loppuvaiheessa tarina vain mielestäni katosi. Ehkä en sitten tajunnut jotakin olennaista, mutta en yksinkertaisesti ymmärtänyt kirjan loppua ja Jasminin ajoittaista kaikkitietävää kerrontaa.

Kaikesta huolimatta ajattelin kokeilla myöhemmin Snellman/Kaurasen kirjoja uudestaan.

--

Lukemisen ja opiskelun lisäksi aika on kulunut viime aikoina neuloessa. Viimeisin iso projekti oli filminauhakaulaliina, jonka tein hyvälle ystävälleni lahjaksi.

Kaulaliina on tehty onteloneuleena Ullaneuleen ohjeen mukaan hieman muokattuna.


Aurinkoista viikonloppua kaikille!

Jorge Bucay: Kuuntele tämä tarina

Isäni on useamman vuoden ajan suositellut minulle Jorge Bucayn kirjoja. Viime viikonloppuna sain viimein lainattua Bucayn ensimmäisen suomennetun teoksen, Kuuntele tämä tarina (Otava, 2006).

Jorge Bucay on argentiinalainen hahmoterapeutti ja psykiatri. Tässä kirjassa tapaamme Bucayn potilaan, Demiánin, joka painiskelee milloin minkäkin ongelman kanssa. Bucayn, johon viitataan usein nimellä Paksukainen, auttaa Demiánia kertomalla tälle tarinoita terapiaistuntojen aikana. Tarinat perustuvat eri maiden satuihin ja kansantarinoihin, osa on Bucayn itse keksimiä.

Kirjan periaatteena on, että sadut voivat auttaa meitä oivaltamaan ja heräämään. Loppusanoissa Bucay toteaa:

Tarinat, jotka olet juuri lukenut,
ovat pelkkiä kiviä.
Vihreitä kiviä,
keltaisia kiviä,
punaisia kiviä.

Tarinat 
on kirjoitettu ainoastaan
paikan tai polun merkitsemiseksi.

Niiden sisältä, 
jokaisen kertomuksen syvyyksistä,
on etsittävä piilotettua timanttia..
.. se on jokaisen oma tehtävä.


Nimenomaan tästä ajatuksesta kirjassa pidin. Se ei tarjonnut valmiita ratkaisuja, ja yleensä tarinoita ei pyritty selittämään mitenkään. Täten kirja tarjoaa jokaiselle jotakin omaa. Joidenkin tarinoiden kohdalla tuntui, että se ei tahtonut tarjota juuri minulle mutta silloin viihdytin itseäni miettimällä, mitä tarina kertoi Demiánille.

Kirjassa on jatkuva juoni, mutta sitä voi aivan hyvin lukea vähän kerrallaan, sillä jokainen luku käsittää yhden tarinan. Näin se olisi itse asiassa varmaan antoisampi luettava, sillä itse luin tätä bussissa ja matkan aikana saattoi tulla ahmittua montakin tarinaa jolloin kokonaiskuva jäi hyvien ajatusten sekamelskaksi.

En sinällään perusta self-help-kirjoista (koska sellainen tämä periaatteessa on) mutta tästä pidin. Suomennos on kyllä mielestäni hieman tönkkö, mutta tarinat ovat hauskoja ja avartavia. Suosittelen lämpimästi.

Juha Itkonen: Anna minun rakastaa enemmän

Luin Juha Itkosen Anna minun rakastaa enemmän (2005, Teos) vihdoin loppuun viikonloppuna. Kirja oli tarttunut mieleeni Keskisuomalaisen julkaisemalta 100 kirjaa-listalta.

Ja täytyy sanoa että olin varsin vaikuttunut. Kirjan tapahtumat sijoittuvat ensisijaisesti musiikin maailmaan, jossa kuunnellaan Bob Dylania ja Carole Kingiä, sekä luetaan Edith Södergrania. Kirjan spottivaloon nostettu henkilö on Suvi Vaahtera, megaluokan musiikkitähti. Kertojina toimivat Suvin äiti Leena ja Antti Salokoski, Suvin entinen poikaystävä.

Pääosin kirjassa käydään läpi Leenan ja Antin suhdetta Suviin ja sitä, miten tämä suhde vaikutti heihin ihmisenä. Kummallakkin on omat selvittämättömät ongelmansa elämänsä ja rakkauden suhteen. Kumpikin käsittelee asiat omalla tavallaan, ja juuri tämä rakkauden ja elämän pohtiminen oli minulle kirjan suurinta antia. Ajatukset siitä, miten rakkaus ja sen muisto meihin vaikuttavat ja mitä elämältä (ja rakkaudelta) todella haluamme, ovat mielenkiintoisia. Paljon käsitellään myös sitä, miten kiire ja kuuluisuus voi ihmiseen vaikuttaa ja sukelletaan rockmaailman omituisuuksiin ja arkipäivään.

Kirja tuntui todella aidolta ja elämänmakuiselta paljolti siksi, että fiktiivisen tarinan lomaan on nivottu ovelasti tuttuja nimiä, paikkoja ja aikoja. Irakin sota ja suomalaisten muusikoiden nimet vilisevät tekstissä niin, että fiktio liittyy toteen lähes saumattomasti. Aina välillä olisi tehnyt mieli tarkistaa, onko Summer Maple todella olemassa ja onko Lost in Translationin soundtrackilla biisi nimeltä Mercury (ei ollut, olin vähän pettynyt).

Mahtavaa kirjassa oli myös se, että se onnistui viimeisillä metreillä todella yllättämään. Rakastan ja vihaan kirjoja, jotka vievät viimeisillä aukeamilla maton jalkojesi alta ja onnistuvat tekemään sen tyylillä ja taidolla.

Ammattitaidolla ja intohimolla kokoon sävelletty tarina.

Lavalta: Next to Normal (HKT)

Kuva: Charlotte Estman-Wennström

Kävin katsomassa Helsingin Kaupunginteatterin musikaalin, Next to Normalin, Studio Pasilassa 3.2.2011. HKT:n sivuilla Next to Normalia luonnehditaan mm. seuraavasti: NTN on kuuden hengen musikaali, jossa tunteet ovat pinnassa, mutta musta huumori herkässä. Asioista puhutaan suoraan ja todellisuus kohdataan ilman pehmusteita. Next to Normal on rehellinen ja kiertelemätön, ravisteleva ja tosi. 

NTN on varta vasten musikaaliksi kirjoitettu ja se on ensimmäistä kertaa esitetty off-Broadwaylla vuonna 2008.

Next to Normalin juonesta en viitsi paljoa sanoa, sillä esitys on paljon varmasti paljon vaikuttavampi kun juonesta ei tiedä (lähes) mitään (tämä oli tiedostettu myös käsiohjelmassa, sillä siinä ei ollut synopsista, vain laulujen nimet). Perusteemoina olivat kuitenkin mielialahäiriöt, rakkaus, perhe ja se, miten tunteet ja tapahtumat voivat heitellä perheyksikköä erilaisiin sfääreihin, huipuista synkkiin laaksoihin. 

Valehtelematta voin sanoa, että Next to Normal oli vaikuttavin musikaali, jonka olen lavalla nähnyt. Raastavan kaunis, surullinen, toiveikas, kaunis.

Ei voinut olla kuin ylpeä suomalaisista näyttelijöistä. Jonna Järnefelt, Juha Junttu, Tuukka Leppänen, Vuokko Hovatta ja Antti Timonen olivat kaikki rooleissaan upeita, vaikka täytyy myöntää että loistavimpina tähtinä bravuurasivat Järnefelt ja Leppänen. Järnefelt on joutunut tekemään paljon työtä päästäkseen noin aidosti sisälle hahmoonsa ja herranjestas se nainen osaa laulaa! Leppänen vaikutti minut jo Wickedissä, tässä nyt viimeistään tuli fiilis että tuosta miehestä kuullaan vielä lisää. 

Lavastus oli pelkistyksessään ja metallinhohdossaan hieno. Kuuden hengen orkesteri soitti ammattitaidolla ja herkkyydellä. Nautin.

Ja todella. Kuinka näyttelijät pystyivätkin tulemaan jotenkin niin lähelle, aidoiksi, käsinkoskeltaviksi. Minulla kesti hetken, että pääsin tarinaan todella sisään mutta sitten - aiai. Harvoin sitä näkee esitystä, jossa näyttelijät todella itkevät eläessään hahmojensa elämää. Itkin minäkin. Ja olen edelleen vaikuttunut.

Hyvää syntymäpäivää sinulle rakkain

Tuon yhden syntymäpäivien kunniaksi leivoin eilen tosiaan sen Paholaisenkakun ja tänään vielä fetapiirakan, jotta olisi sitten jotain kivaa syötävää kun tullaan teatterista kotiin.

Ohessa kakku tarjoiltuna sankarin tyyliin, maidon kanssa. Pala näyttää yksinään vähän surulliselta, mutta oli se hyvää.

Ja pitäähän jossain olla vähän jotain miehistä, joten fetapiiraan päällä komeilee punainen Ford Farlane GT, vuosimallia 66 (ei, en tiennyt tätä mutta pakkauksessa luki niin).

Tämä fetapiirakka on myös ihan megahelppo tehdä, ja siksi se on aika usein sellainen pikainen apuatuleevieraitajaainiinneeisyölihaa-ruoka.

Fetapiiras

Pohjaan tarvitaan
100 g margariinia
2 dl vehnäjauhoja
1-2 dl juustoraastetta
0,5 l vettä

Nypitään margariini jauhojen kanssa, sekaan juusto ja vesi. Vuokaan.

Täytteeksi
150-200 g fetaa
2 munaa
1 dl smetanaa
valkosipulinkynsi
(kirsikkatomaatteja, oliiveja)

Fetat (ja oliivit ja tomaatit) pohjan päälle. Sekoitetaan munat, smetana ja valkosipuli (+ mahd mausteet) ja kaadetaan täytteiden päälle. Siihen vielä vähän paprikaa.

Uunissa 200 asteessa n. 25 min

Hyvään päivään

Flunssa iski. Liikkeelle pitää silti lähteä. Tee hurjalla määrällä hunajaa auttaa.

Uunissa on jo synttärivieraita varten pykätty Paholaisen kakku, sankarin pyynnöstä. Saa nähdä mitä siitä tulee, nenä kun ei tällä hetkellä rekisteröi tuoksuja kunnolla. Ohje kuitenkin on sen verran simppeli että eihän sitä nyt kovin pahasti voi sössiä, eihän?

Huomenna Studio Pasilaan katsomaan Next to Normalia. Ihanaa.

Jonathan Carroll jakoi Facebook-feedissään tänään seuraavaa:

‎"We are here to laugh at the odds/

and live our lives so well/

that Death will tremble to take us."

Charles Bukowski