Umberto Eco: Foucaultin heiluri

Vihdoin ja viimein sain bussimatkojeni uskollisen seuralaisen, rakkaan murheenkryynini eli Umberto Econ Foucaultin heilurin (WSOY 1990; WSOYpokkari 2003; Il pendolo di Foucault 1988) päätökseensä. Tämä jo vähän yli kuukauden kestänyt taival ei tosin ole kirjan vika, vaan sen että jouduin laittamaan sen useamman kerran syrjään toisen kirjan tieltä ja lukuaikaakaan ei ole ollut mitenkään runsain mitoin.

Joka tapauksessa, nyt se on luettu. Tartuin kirjaan alunperin erään kurssiohjaajani suosituksesta, kun mainitsin lähestyvästä Pariisin matkastani (enää kaksi viikkoa!), sillä kirja sijoittuu osittain Pariisin tiedemuseoon, Conservatoire des Arts et Métiersiin (joka on muuten ympätty matkaohjelmaan). Eco oli aiemmin tuttu nimi minulle Ruusun nimestä, jota äitini on suositellut minulle jo useamman vuoden ajan.

Tiesin - vaikka kuka tahansa olisi voinut tajuta sen tuon lumoavan liikkeen nähdessään - että heilahdusajan määräsi ripustuslangan pituuden neliöjuuren ja luvun pii välinen suhde, joka pii, syystä jota mikään järki auringon alla ei pysty tajuamaan, jumalallisen viisauden nojalla väistämättä määrää kaikkien mahdollisten ympyröiden halkaisijan - joten aika, joka kului pallon matkatessa ääripisteestä toiseen, oli seuraus salaisesta liitosta, joka vallitsee mittayksiköistä ajattomimpien, kiintopisteen ykseyden, tason abstraktin kaksinaisuuden, luvun pii kolmiluonteen, juuren salaisen neliyhteyden ja ynpyrän täydellisyyden välillä.

Takakansi mainostaa Foucaultin heilurin käsittelevän Mustaa magiaa tietokoneaikaan. Ja onhan se niinkin. Enemmän olen samaa mieltä siteeratun Anthony Burgessiin, New York Timesin edustajan kanssa, joka tituleeraa opuksen ensyklopediseksi salapoliisitarinaksi. Kirjan päähenkilö, Casaubon, uppoutuu toveriensa Jacopo Belbon ja Diotallevin kanssa Ruusu-Ristin, temppeliherrojen ja monen muun salaseuran mystiseen ja mutkaiseen maailmaan. Oma suosikkini kolmikosta oli hieman vainoharhainen, omalaatuinen, numerologiaansa lähes mustasukkaisesti vaaliva Diotallevi. Pääosin kirja sijoittuu ihanaan Italiaan, mutta matkalle päästään myös ympäri muuta Eurooppaa ja Etelä-Amerikkaa. Kuten edellä lainatuista kuvailuista voi jo päätellä, ei salaseuroihin syventyminen ole aina sitä turvallisinta puuhaa ja siitä sitten lähdetään.. Kaipa tätä kirjaa voisi kuvailla myös Da Vinci-koodin jonkinlaiseksi esi-isäksi mutta jätetään tämä titteli kuitenkin antamatta tällä kertaa.

Mutta niinä aikoina, jolloin itsekukin meistä keräsi aineistoa yhteisiin kokouksiin, omatunto puhtaana, sillä kokosimme palasia parodian mosaiikkiin, aivomme tottuivat yhdistämään ja yhdistämään ja yhdistämään, yhdistämään kaiken kaikkeen, kunnes sen teki aina, automaattisesti. Uskoisin, että jossain vaiheessa on yhdentekevää tottuuko olemaan uskovinaan vai tottuuko uskomaan.

Kiinnostavinta Foucaultin heilurissa oli pohdinta siitä, miten historia, dokumentit, oikeastaan kaikki, on vapaasti tulkittavissa. Kaikki liittyy kaikkeen, jos vain niin haluaan, ja mielikuvituksellisetkin yhteydet saa vaikuttamaan järkeviltä kunhan ne vain perustelee (itse tulkittujen) faktojen ja todisteiden ja analogioiden avulla (kirjan esimerkissä päästään perunasta perunaan mm. donitsin, uimapuvun ja öljynporaustornin kautta). Täytyy myös nostaa hattua, sillä tämän kirjan vaatima tutkimustyö on ollut mittavaa. Kaikki tiedot temppeliherroista, muista salaseuroista, kirjakustantamoista, museoista.. Lista on pitkä, ja todella arvostan sitä selvästi intohimoista paneutumista, jolla tätä kirjaa on aikanaan kirjoitettu. Totta on, että välillä faktatietoa jaettiin turhankin runsaalla kädellä ja puuduttavasti.

Mitä nimiä sille olikaan annettu? Yksinäinen tukipilari, ontto obeliski, rautalangan ylistyslaulu, patterin apoteoosi, epäjumalien alttariantenni, kimalainen tuulten kukassa, tylsä metallirumilus, kammottava öinen kolossi, käyttökelvottoman tehokkuuden mittari, tyhmä ihme, tarpeeton pyramidi, kitara, mustepullo, teleskooppi, yhtä ikävä kuin ministerin puhe, antiikin jumala ja nykyajan peto... [voinette arvata mitä rakennusta tässä kuvataan..]

Eco oli minun makuuni turhan fiksoitunut varsinkin erilaisiin listoihin. Kun kirjan sivut on täytetty tekstillä niin, että marginaaleja ei ole juuri lainkaan ja jokin repliikissä oleva luettelo vie silti jopa puoli sivua, ollaan mielestäni oudoilla poluilla. Toinen minua harmittava seikka oli laaja latinan ja ranskan sekä italian käyttö tekstissä. Yksittäiset lauseet nyt vielä ymmärtäisin, mutta välillä noita vieraskielisiä pätkiä oli varsin pitkiäkin ja se tuppasi turhauttamaan tällaista "kielitaidotonta" kuten minä.

Luulen, että Foucaultin heiluri olisi ansainnut itselleen vaikka rauhallisen viikonlopun jotta olisi saanut siitä kaiken irti. Nyt päivänkin lukutauko sai minut hämmenyksiin, kun en aivan muistanut oliko nyt puhuttu paulikiaaneista vai assassiineista ja kuka oli Aglié ja kuka Ardenti. Toisaalta silloin kun ehdin edes muutaman tunnin todella paneutua kirjaan, olin todella innoissani ja ihmettelin tätä salaseurojen verkostoa ja monimutkaisia vuorovaikutuksia. Voisin siis todeta pitäneeni Foucaultin heilurista, mutta luin sen väärin.

Aion antaa myöhemmin aikaa Ruusun nimelle, sitten kun sitä todella on. Sitä aikaa siis. Aion myös käydä, jos aika sen sallii, Pariisissa katsomassa onko rue Lafayette 145:n kohdalla vain talon julkisivu ja talon sisällä todella metron ilmanpoistoaukko. Kukapa ei rakastaisi nippelitietoa.

Roadtrip-raportti ja pieni ihme

Niin sitä tuli istuttua viikonloppuna autossa ainakin kymmenen tuntia. Onneksi hyvässä seurassa, onneksi hyvää musiikkia ja evästä. Ja minkä takia? No pienen ihmeen tietysti.

Ensimmäisellä pysäkillä väsytti vielä vähäsen. Mäntyharjun Teboililta sai kyllä ihan pätevää huoltoasemakahvia ja munkin, uskalsin sitten minäkin sen jäljiltä ajaa automaattivaihteista autoa (jollaista olen vain muutaman kerran aikaisemmin ajanut).

Seuraava pysäkki oli Ravintola Pub Olokorjaamo, jossa käytiin syömässä sovitut lihapiirakat kahdella nakilla. Koska täytyyhän sellaiset automatkalla käydä syömässä, eikö niin?

Kävimme myös pikaisesti Tertin Kartanossa hakemassa äidilleni tuliaisiksi Kartanon näkkileipää.

Ja perillä oli sitten se pieni tyyppi, minun ensimmäinen kummilapseni, ihana ihana pieni poika. Kannatti ajaa sinne asti katsomaan toista.

Että enpä sitten vieläkään ole saanut selätettyä sitä Foucaltin heiluria. Kandimateriaalitkin tuijottavat syyttävästi. Mutta pienen ihmisen sormet ja varpaat ovat kyllä sen arvoisia.

Pieni ajatus

Aurinkoista ja lempeää viikonloppua kaikille! Minä lähden roadtripille Keski-Suomeen tervehtimään ihanaa pientä kummipoikaani ja palaan blogienne pariin taas ensi viikolla.

Halauksin, L

Siri Hustvedt: Vapiseva nainen - Hermojeni tarina / ja vähän muuta

Voi sitä jännitystä ja iloa, kun huomasin että Hustvedtilta oli tullut uusi kirja! Luin muutaman blogitekstin silmäillen (ainakin Ilse ja Leena Lumi ovat tehneet omat arvionsa tästä) ja ei kun kirjaston sivuille varausta tekemään. Blogien perusteella olin hyvin varautunut siihen, että Vapiseva nainen (Otava, 2011; The shaking woman or a history of my nerves 2009) ei tulisi tarjoamaan samanlaista fiktiivistä viihdytystä kuin Hustvedtin edelliset kirjat ja se oli ehkä hyvä, muuten olisin ehkä ollut kirjaan pettynyt.

Minusta vaikuttaa siltä, että takaisin palaaminen voikin joskus olla eteenpäin menemistä. Vapisevan naisen etsiminen heittelee minua sinne tänne, sillä loppujen lopuksi siinä on kyse myös sellaiste näkökulmien etsimisestä, jotka voivat valaista sitä kuka tai mikä hän on. Ainoa asia, josta olen varma, on se että en voi tyytyä katsomaan häntä yhdestä ainoasta ikkunasta. Minun on voitava nähdä hänet kaikista kulmista.

Vapiseva nainen  lähtee käyntiin mielenkiintoisesta asetelmasta. Hustvedt on pitämässä puhetta kuolleen isänsä muistolle yliopiston pihalla. Yliopiston, jossa hänen isänsä opetti ja jonka pihalle on isän kunniaksi istuttettu mänty. Aivan yllättäen Hustvedt alkaa selittämättömästi vapista. Puhe ei katkea, mutta vapina jatkuu puheen loppuun saakka.

Kohtaus ei jää yksittäiseksi, ja Hustvedt päättää lähteä matkalla etsimään omaa vapisevaa naistaan. Mystisten vapinakohtausten lisäksi Hustvedtilla on paha migreeni, jonka hän on kuitenkin hyväksynyt osaksi omaa itseään. Vapiseva nainen on oikeastaan pitkä essee erilaisten psyykkisten sairauksien historiasta ja siitä, miten ihmisen psyykettä, aivoja ja muistia on aikojen saatossa tutkittu ja tulkittu.

Kirja oli minulle henkilökohtaisesti ajankohtainen, sillä käyn juuri hieman samankaltaisia tutkimuksia läpi omassa elämässäni. Tämä todennäköisesti vaikutti hyvin paljon kiinnostuneisuuteeni kirjaa kohtaan; se ja lisäksi pieni luonnontieteilijä minussa on aina kiinnostunut tällaisesta. Varsinkin kun melko harvoin saa eteensä tieteellistä tekstiä jonka lukeminen ei kuitenkaan ole suossa kahlaamista.

Eihän tämä silti mikään kovin kevyt kirja ollut. Tieteellisempiä pätkiä kevensivät kuitenkin hyvin Hustvedtin omat reflektoinnit aiheeseen sekä lukuisat case-esimerkit ihmisistä, joilla on ollut erilaisia neurologisia tai psyykkisiä tiloja. Synestesia, hysteria, la belle indifference.. Kiinnostavaa. Lisäksi erityisesti muistia ja muistamista sekä tiedon käsittelyä ja lukemista kuvaavat pätkät olivat mielenkiintoisia.

Näen kaikki lukemani romaanit kuvina, ja myös muistan keksimäni kuvat. Jotkut niistä olen lainannut oman elämäni tutuista paikoista. Joidenkin taas arvelen olevan peräisin näkemistäni elokuvista, kirjojen kuvituksista ja maalauksista. Minun täytyy voida sijoittaa henkilöt jonnekin.

(sama vika)

Vastarinnan voittaminen on yksi lukemisen nautintoja. Joitakin tekstejä on lähes mahdottoman vaikea lukea, ja kun valo yhtäkkiä välkähtää jotakin vaikeaselkoista kohtaa lukiessa, sen ymmärtämisestä (tai tunteesta että on ymmärtänyt) tulee onnellinen olo.

Vapiseva nainen oli ehdottomasti erittäin kiinnostava kirja. En kuitenkaan suosittelisi sitä ensimmäiseksi luettavaksi Hustvedtiksi, sillä jos faktamainen teksti ei innosta saattaa samalla vahingossa estää itseään tarttumasta Hustvedtin muihin loistaviin romaaneihin. Oma suosikkini on Kaikki mitä rakastin ja odotan sitä hetkeä, jolloin pääsen taas uppoamaan sen kauniiseen ja pelottavaankin maailmaan.

(Ai niin ja täytyy vielä vähän rutista! Minua ärsytti todella paljon kirjan takakansitekstissä ollut lause Kuinka sivistynyt älykkö voi noin vain menettää ruumiinsa hallinnan? En oikein tiedä miksi tämä sai minut näkemään niin paljon kirkasta punaista. Mielestäni on jotenkin huvittavaa ja samalla väärin tuollainen ajatusmalli, että olisi jotenkin epätodennäköisempää että "sivistynyt älykkö" saisi vapinakohtauksen. Eiväthän ne vapinat ja muut ole millekään "epäsivistyneemmälle" kansalle yksinoikeudella varattu. Huokaus. No niin, sainpa sanottua. Kiitos.)

***

Tänäänkin posti toi minulle odotetun pienen paketin. Löysin itseni viime viikolla Cicin korut-blogista ja minun oli aivan pakko saada itselleni ihanat Filippa-korvakorut. Ja tänään oli eteisen lattialla voi niin kaunis itse tehty kirjekuori jonka sisällä ihana paketti ja kaunis valokuva sekä tietysti ne odotetut korvakorut. Kiitos kiitos kiitos!

Aamulla tein töitä kahvilassa. Se oli minulle jotenkin todella eksoottinen ja miellyttävä kokemus. Olen minä toki ollut palavereissa kahviloissa ja lukenut niissä tenttiin mutta se että istuu oman koneensa kanssa pöydässä kahvin ja omenalehtileivoksen kanssa - olipa se hauskaa!

Lisäksi söin tänään vähän, tai oikeastaan paljon normaalia paremman lounaan. Ystäväni opiskelee Omniassa ravintolakokiksi ja hänellä oli tänään opiskelukaverinsa kanssa yhteinen näyttö teemalla fine dining. Ja voihan! Amuse bouche, neljä ruokalajia, juustotarjotin ja jälkiruoka. Muun muassa kylmäsavulohi-tartar vihreän parsan ja hollandaise-kastikkeen kera, sahramikeitto kampasimpukan kera ja oma suosikkini poron sisäfile maa-artisokkapyreellä ja luumukastikkeella (olisin voinut mennä tämän ruokalajin kanssa naimisiin). Jälkiruoaksi aivan loistava suklaafondant ja mantelijäätelöä sekä appelsiinisorbetti. Niin ja ruokailu tapahtui klo 12-15 ja minulla ei edelleenkään ole nälkä. Kohta samoissa tunnelmissa katsomaan Top Chefiä joka on Pasilan lisäksi ainut meillä tällä hetkellä tv:stä seurattava sarja.

Kiitos vielä teille kaikille blogini lukijoille, uusille ja vähän vanhemmille! Ihanaa loppuviikkoa!

Kirjailijatapaamisia ja löytöjä

Onpa ollut alkuviikko. Minulla on edelleen kesken Hustvedtin Vapiseva nainen (enää parikymmentä sivua) ja Umberto Econ Foucaultin heiluri, jonka olen jo kahdesti jättänyt hetkeksi kesken. Nyt luen sen kyllä loppuun pätkässä, sillä kirja on niin informaatiokylläinen että siitä tippuu melko nopeasti kärryiltä jos pitää paljon taukoa.

Tänään oli silti hyvin kirjallinen päivä. Hanna pyysi minua mukaansa tapaamaan Cecilia Samartinia Suureen Kuuhun ja lähdin mielelläni mukaan, vaikka en Samartinia olekaan vielä lukenut. Samartin oli todella lämminhenkinen ihminen ja kertoi koskettavasti ja mielenkiintoisesti kirjastaan Nora ja Alicia sekä suhteestaan kotimaahansa Kuubaan. Hannan blogista voi lukea yksityiskohtaisemman kuvauksen siitä, mistä Samartin puhui. Kuva on hieman tärähtänyt, mutta mielestäni se kuvasi silti parhaiten sitä iloa ja hyväntahtoisuutta, jota Martinista hehkui.

Hanna myös ystävällisesti lahjoitti minulle oman kappaleen Noraa ja Aliciaa, johon pyysinkin omistuskirjoituksen Samartinilta. Samartin oli todella ystävällinen kaikille omistuskirjoitusta hakeville ja minäkin juttelin hänen kanssaan hetken. Odotan todella Noran ja Alician lukemista, niin blogikirjoitusten kuin kirjailijan tapaamisen vuoksi.

Lisäksi löysin Viikin kirjaston ota tästä-korista Hugh Laurien loistavan The Gun Seller-kirjan joka on hetki sitten suomennettu nimellä Järein asein. Kirja teki minuun joitakin vuosia sitten suuren vaikutuksen ja odotan sen uudelleen lukemista innolla. Antikvariaatista löysin Anne B. Ragden Berliininpoppelit-pokkarin 50 sentillä. Senkin lukemisesta on jo aikaa mutta kirja palasi mieleeni keskusteltuani siitä isäni kanssa viikonloppuna.

Unohtamatta toki sitä että posti toi minulle eilen odotetun paketin, Ukkosmaineen Salamaponi-paidan. Ukkosmaine on hurvaava "höpöpopduo" (lainaan nyt Rumba-lehden luonnehdintaa), suosittelen lämpimästi.

Lavalta: Mr Vertigo (Kansallisteatteri)

Kävin eilen illalla katsomassa Kansallisteatterissa Mr Vertigon, eli Kristian Smedsin version Paul Austerin hienosta romaanista. Seuralaisena toimi isäni, joka aikanaan tutustutti minut Austerin maailmaan lainaamalla minulle ensin teoksen Sattumuksia Brooklynissa ja tämän jälkeen Illuusioiden kirjan (joka ainakin tähän mennessä on oma Auster-suosikkini). Mr Vertigon luin joskus viime vuoden lopulla, ja olin kirjasta vaikuttunut. 

Hieman jännitti mennä katsomaan, mitä Smeds on kirjan kanssa saanut aikaan. En nähnyt aikanaan Smedsin Tuntematonta, mutta seurasin kyllä siitä virinnyttä keskustelua. Vertigon näyttämölle siirtämisestä tiesin sen verran, että yleisö joutuu esityksen aikana liikkumaan ja tilaa on käytetty uudella tavalla hyväksi. Yhtään arvostelua en tainnut lukea.

Kansallisteatterin nettisivuilla Vertigoa luonnehditaan seuraavasti: Yhdeksänvuotias orpopoika Walter keräilee kadulla lantteja ja saa kotonaan tuntea enonsa nyrkit.  Walterin kohtalo saa uuden suunnan, kun unkarinjuutalainen Mestari Yehudi valitsee hänet oppipojakseen. Yehudi lupaa opettaa Waltille levitoimisen taidon.  ”Jos en ole opettanut sinua lentämään ennen kuin täytät kolmetoista, voit katkaista kaulani kirveellä. Jos en onnistu täyttämään lupaustani, kohtaloni on sinun käsissäsi.” Mestarin tiukassa kurissa Waltille aukeaa taikuuden, 1920-luvun amerikkalaiseen showbisneksen ja kiertue-elämän ihmeellinen maailma.  

Tästä kirjan juonelle uskollisesta kuvauksesta huolimatta on Smeds, ei ilmeisesti mitenkään yllättävästi, tehnyt teoksesta oman tulkintansa. Juonesta hän on valinnut ne kohdat ja teemat joita on halunnut käyttää; näytelmässä käsitellään unelmia, niiden toteutumista ja särkymistä, rakkautta ja kuuluisuutta. Välillä poistutaan Mr Vertigon maagisesta maailmasta ja katsotaan, kun näyttelijät ovatkin yhtäkkiä omia itsejään ja Tea Ista pitää pitkän monologin naisnäyttelijän huonosta asemasta teatterissa ja kaipaa vanhoja roolejaan. Aluksi hämmentävää, lopulta riemukasta.

Ja tosiaan, oli jännittävää katsoa Kansallisteatteria, joka on suosikkirakennuksiani Helsingissä, poikkeavasta näkövinkkelistä. Ensimmäinen puoliaika istuttiin lavalla pyörivässä katsomossa, toisella puoliajalla istuttiin niin perinteisessä katsomossa kuin lavan reunoillakin ja seisottiin keskellä lavaa (mikä teatterifriikin unelma; olen nyt seissyt sekä Kaupungin- että Kansallisteatterin päälavalla. Nyt kun siellä vielä saisi näytellä..). Jännittävää ja erilaista. Ajoittain Mr Vertigo  oli lavateknikon hullua unelmaa; valoilla ja efekteillä saatiin esimerkiksi koko Kansallisteatterin katsomo vääntyilemään kuin hullussa kaleidoskoopissa.

Tero Jartti, hieman kuivuneen oravan näköiseksi treenattuna, oli minusta ensin hyvin omituinen Walt (ei lainkaan niin kuin minä hänet lukiessani kuvittelin), mutta tähän tulkintaan erittäin sopiva valinta. En voi edes kuvitella sitä fyysisen treenaamisen määrää, jota tämä näytelmä on vaatinut. Jukka-Pekka Palo oli maaninen ja vähän pelottava Mestari Jehudi (minun oma Jehudini oli tosin paljon hienostuneempi, mutta silti, tähän Palo sopi hienosti). Parivaljakkoa tukivat Tea Ista, Kristiina Halttu ja Esa-Matti Long, unohtamatta hurjaa määrää näyttämöapulaisia joilla oli välillä suuri työ sytyttää kaikissa kristallikruunuissa palavat kynttilät useaan kertaan. 

Kuva : Ville Hyvönen (Kansallisteatteri)

Pitää myös kiittää Verneri Pohjola Trion oivallista musiikkia. Sydäntäsärkevä trumpetti, huolelliset ja hallitut mutta niin herkät rummut ja koskettimet toimivat Vertigon taustalla upeasti ja välittivät omasta puolestaan maagista tunnelmaa.

Ja täytyy myöntää, että olin vaikuttunut. Vaikka tällainen teatterintekotapa ei olekaan minun suosikkejani, ei voinut kuin ihailla sitä tiettyä röyhkeyttä jolla Mr Vertigosta oli rakennettu omanlainen tulkintansa (vähän tosin mietin että kuinkakohan kärryillä pysyivät he, jotka eivät kirjaa ole lukeneet, sillä hypyt olivat välillä melko valtaisia kun näytelmästä siirryttiin todellisuuteen ja sitten mennäänkin juonessa jo huimia harppauksia). En voi kuin ihailla sitä kekseliäisyyden määrää joka on käytetty jotta kaikki näytelmän elementit saadaan toimimaan niin että taika säilyy.

Ja olihan se näytelmän viimeinen hetki kun esirippu nousee ja näkee Waltin leijumassa yksin Kansallisteatterin katsomon yllä sanoinkuvaamattoman sydäntäsärkevän kaunis ja ihmeellinen. Lopputunnelma oli hämmentynyt ja vaikuttunut.

Hankin väliajalla Kansallisteatterin julkaiseman Lentoharjoituksia - Mr Vertigon matka näyttämölle. Odotan kiinnostuksella sitä hetkeä, kun ehdin tuohon opukseen syventyä.

***

ps. Kävimme ennen näytöstä Wayne's Coffeessa juomassa ämpärilliset lattea ja syömässä ruispuolukkamuffinssit, jotka olivat positiivinen yllätys - ei liian makeaa mutta ei liian terveellisen oloista!

Kuka? Mitä? Missä? Milloin?

Ihana Katja antoi minulle hauskan haasteen.

Kuka? Luonnontieteitä opiskeleva melkein täyshumanisti, muusikon avovaimo, espoolaisuuteen totutteleva, kirjoja, elokuvia, kirja- ja kukkakauppoja, teatteria sekä pitkiä sunnuntaiaamiaisia rakastava, valokuvaharrastustaan herättelevä, katastrofista suht hyväksi neulojaksi kehittynyt herkkujen leipomista ja tanssimista harrastava, Jonathan Carrollista, Jane Goodallista, Bob Dylanista ja Robert Doisneusta inspiroituva, meren äärellä hyvin viihtyvä, keväästä nauttiva rakastunut mäyrä.

Mitä? Kirja-, elokuva-, neulonta- ja elämäblogi. Tarkoitus oli aloittaa pelkkä kirjablogi mutta huomasin, että ehdin lukea mielestäni liian vähän säännöllisesti päivittääkseni ja kaipaan kirjoittamista liikaa pysytelläkseni vain kirjoista puhumisessa.

Missä? Kotona, keittiönpöydän ääressä jonka säännöllisesti valtaan työpöydäkseni. Joskus hiljaisina tunteina töissä.

Millä? Ihanalla, kulahtaneella, valkoisella MacBookillani (joka joutunee pakkoeläkkeelle ensi syksynä). Apuna kirjat, kamera, sukkapuikot, musiikki ja ruoka.

Milloin?  Milloin sattuu. Iltaisin tai aamuisin. Yleensä illalla. Muita blogeja lueskelen pitkin päivää yleensä sitä mukaa kuin kirjoituksia julkaistaan.

Mitä mielessä nyt? Loma joka tuntuu olevan niin lähellä mutta niin kaukana. Pariisi. Huomisen työt. Kandi ja aloittamisen tuska. Sunnuntaiaamu. Kesä. Lintulajeja latinaksi. Macaroon-leivokset. Nälkä. Pariisi. Aamuherätys. Vapiseva nainen. Parvekepuutarhan perustus. Nukkuminen. Koirankaipuu. Pariisi.

Välitän haasteen eteenpäin ihanille Hannalle ja Ellille.

Audrey Niffenegger: Hänen varjonsa tarina

Kun tajusin, että Niffeneggeriltä on suomennettu toinen kirja, olin haltioissani. Aikamatkustajan vaimo on tällä hetkellä yksi rakkaimmista suosikkikirjoistani. Pidin Niffeneggerin tyylistä kirjoittaa ja hieman kammottavasta, kiehtovasta ajatusmaailmasta.

Hänen varjonsa tarina (Gummerus, 2010; Her Fearful Symmetry 2009) on kertomus kaksosuudesta, oman itsen löytämisestä, rakkaudesta ja Highgaten hautausmaasta. Keskiössä ovat kaksikymppiset kaksoset Julia ja Valentina Poole, jotka asuvat Yhdysvalloissa vanhempiensa, Edien ja Jackin, kanssa.

Tarina lähtee liikkeelle, kun Julia ja Valentina perivät yllättäen suurimman osan tätinsä Elspethin omaisuudesta mukaan lukien asunnon Lontoossa. Elspeth on heidän äitinsä kaksoissisko, jota tytöt eivät ole koskaan tavanneet eikä tädistä ole perheessä muutenkaan pahemmin puhuttu. Perintö on tyttöjen, jos he 21-vuotiaina muuttavat asuntoon ja asuvat siinä vuoden ilman että heidän vanhempansa saavat käydä asunnossa. Vanha asunto on aivan tunnelmallisen Highgaten hautausmaan vieressä, ja sinne tytöt muuttavatkin, ensimmäistä kertaa omilleen.

Sadat varikset kohosivat ilmaan kuin käskystä. Siipien kohahduksen erotti suljettujen ikkunoiden taaksekin. Yhtäkkiä aurinko tuli esiin pilven takaa ja hautausmaan varjoisa harmaus kirkastui keltatäpläiseksi kalpean vihreäksi. Hautakivet muuttuivat valkoisiksi, ja ne näyttivät hopeareunaisilta: ne leijailivat kuin hampaat muratin keskellä.

Julia ja Valentina eivät ole aivan tavanomaiset kaksoset, vaan toistensa peilikuvat. Julia on oikea-, Valentina vasenkätinen. Luomet ja jopa sisäelimet ovat tytöillä vastakkain, Valentina ollen tytöistä tämä peilikuva ja luultavasti juuri siksi tämä sairastelevampi ja Hiirulaiseksi kutsuttu osapuoli (Omasta mielestäni tämä peilijuttu oli vähän turha, toki kiinnostava, mutta se pikemminkin vieraannutti minua Valentinasta. Se tekee jotekin järkeä suhteessa englanninkieliseen nimeen Her Fearful Symmetry.). Vaikka tytöt pukeutuvat samalla tavalla ja tekevät lähes kaiken yhdessä, eivät heidän luonteensa silti ole yksi yhteen.

Vautraversissa, eli talossa jossa asunto sijaitsee, asuu alakerrassa Robert, heidän tätinsä nuorempi rakastaja, joka kirjoittaa väitöskirjaa Highgatesta ja toimii samalla vapaaehtoisena oppaana hautausmaalla. Yläkerrassa majailee oma lempihahmoni, pakko-oirehäiriöinen Martin, joka kuuraa pakkomielteisesti niin itseään kuin asuntoaankin ja tekee työnään mm. monimutkaisia ristikoita. Hänen vaimonsa Marijke on lähtenyt takaisin kotimaahansa Hollantiin, eikä suostu takaisin ennen kuin asuntoonsa kahlittu Martin tulee häntä hakemaan. Yllättävin hahmo on kuitenkin vanhassa asunnossaan kummitteleva Elspeth, joka epätoivoisesti tahtoo saada yhteyden niin tyttöihin kuin rakkaaseen Robertiinsakin.

Hänen mieleensä juolahti vastaus kuin hän olisi kysynyt asiaa ääneen: Laske tuhannesta taaksepäin roomalaisin numeroihin. Kosketa päätylautaa laskiessasi. No niin tietysti! Martin ryhtyi toimeen mutta haparoi luvun DCCXXIII kohdalla ja aloitti alusta. Laskiessaan hän pohti jossain aivojensa toisessa sopukassa, miksi tämä oikein oli tarpeen. Hän meni taas sekaisin ja aloitti uudestaan alusta.

Tarinassa on paljon salaisuuksia, jotka selviävät lukijalle vähitellen. Niffenegger etenee rauhallisesti ja sai minut toisinaan turhautumaan tietämättömyydessä olevien hahmojensa kanssa. Paljon pohditaan myös rakkautta ja sitä, kuinka rakastaa toista ja pysyä silti omana itsenään. Rakkauden muotojakin on niin monta; rakkaus sisareen, rakastettuun, sukulaiseen, elämään. Kuinka löytää oma tiensä, kun rakkaudestaan ei tahdo päästää irti? Miten pitää rakkaus elossa kun on kummitus, miten saada yhteys elävään maailmaan?

Hänen varjonsa tarina ei vakuuttanut minua samalla tavalla kuin Aikamatkustajan vaimo. Se on raastava ja surullinen mutta myös paikoin hyvin kaunis tarina. Lontoota esitellään turistimaisesti tyttöjen retkien kautta ja paikallisemmin hämmentyneen Robertin kautta. Highgaten hautausmaasta oppii paljon tahtomattaankin; sinne haudatut kuuluisuudet, tunnelman, kujat ja muratit. Minusta viehättävintä kerronassa oli se, miten dialogeissa Niffenegger toisinaan avaa ikkunan henkilön päänsisäiseen maailmaan; repliikin jälkeen on kursiivilla henkilön päänsisäinen ajatus joka kertoo usein paljonkin heidän tunteistaan.

"Marijke? Et kai sinä itke?"
"En, en. Jatka.." Puhu niin kauan kuin jaksat, kunnes puhelimen akku tyhjenee, kunnes aamu koittaa, kunnes me taas tapaamme, rakas.

Tarina loppui minulle jotenkin kovin epätyydyttävällä tavalla. Tai ei varsinaisesti epätyydyttävästi, mutta se vain, no, loppui. Joidenkin kohtalot saivat minut ilahtuneeksi, osa lähinnä turhautti keskeneräisyydellään. Lukukokemus oli kuitenkin mukaansatempaava ja lumoava (pidin myös Niffeneggerin tavasta viitata useamman kerran tunnettuihin satuihin ja kirjoihin), joten jään odottamaan mielenkiinnolla mitä Niffeneggerin kynästä syntyy seuraavaksi.

Tämän on arvostellut myös ainakin Katja/Lumiomena.

Kirjaostoksia

Niinhän siinä käy että kun menee kirjakauppaan vain katselemaan sieltä tarttuu mukaan jos jotakin. Eilen Suomalaisen 3 pokkaria kympillä-tarjous ei päästänyt kynsistään ja tuli hankittua yläkuvan mukainen paketti

Tänään sen sijaan Kampin uudistetussa Suomalaisessa oli avajaistarjouksena kauniisti painettu kokoelma Pekka Töpöhännän seikkailuja. Harmitti tosin, että nämä olivat niitä uudempia kirjoja (onko niistä ensimmäisistäkin tehty kokoelma, tietääkö joku?) mutta kun ei maksanut paljon ja onhan se Pekka ihana!

Kahden viikon päästä matkustan tapaamaan pian jo virallisestikin kummipoikaani ja pohdin tässä, mitä veisin ristiäislahjaksi. Olen kuitenkin kummitädeistä se "tylsä", joka tuo aina kirjoja ja mietin että mikäpäs olisi sellainen pienelle pojalle sopiva lorukirja tai vastaava?

Tänään oli muutenkin hyvä sunnuntai. Kävin katsomassa elokuvissa varsin pätevät Kohtalon valvojat -elokuvan loistavassa seurassa ja maistoin popcorn-jäätelöä, joka oli erinomaista.

Musiikin viikko

Luca Gargano.

Päivät kuluvat kovin nopeasti. Aivan kuin olisi vasta ollut edellinen viikonloppu. Minne meni minun viikkoni, jonka piti olla rauhallinen kun ei luentoja ollut. Kirjat jäivät taas hieman taka-alalle, mutta onneksi viikkoon mahtui paljon hienoa musiikkia.

Kävin keskiviikkona Painobaarissa Samettiklubilla, joka on laulaja-lauluntekijöiden avoin areena. Samettiklubi viettää nyt kymmenvuotisjuhlaansa. Mielestäni on hieno asia, että tällainen mahdollisuus on monille niin kovin lahjakkaille musiikintekijöille annettu.

Alla vielä ihastuttanut Elisa Husu (hänestä varmasti kuullaan vielä) ja avomieheni Tuomas Peurakoski. Jonka bändiltä, Tuomas Peurakoski Ensemblelta, muuten tulee levy kesällä.

Perjantaina olin Kaupunkiradion Kickoff-bileissä Cafe Mascotissa, jossa esiintyivät Tuomas ja Aino Venna.  

Suosittelen kuuntelemaan Aino Vennan ihanan Other Girls-kappaleen. Upeaa sunnuntaimusiikkia.

Virpi Hämeen-Anttila: Toisen taivaan alla

Virpi Hämeen-Anttilan Toisen taivaan alla (Otava, 2010) oli minulle pienoinen yllätys. Ennakkoasenteeni olivat ristiriitaiset, sillä toisaalta olin kuullut kirjan olevan tylsä ja toisaalta ennakkonäkemykseni Hämeen-Anttilasta oli enemmän tutkijana kuin romaanikirjailijana.

Toisen taivaa alla on ennen kaikkea tarina etsimisestä ja löytämisestä. Ja kuten niin usein on, eivät löydöt aina ole sitä mitä odotetaan.

Tarina kulkee samanaikaisesti sekä Englannissa että Suomessa. Englannissa Olivia, jo keski-ikäinen nainen, mietti suhdettaan perhehistoriaansa, lapsiinsa, isäänsä ja uuteen miesystäväänsä. Suomessa tarinaa kuljettaa Miia, nuori nainen, joka on päässyt kesätöihin elokuvaprojektiin. Miia tapaa kuvauksissa Matin, Olivian pojan, joka tahollaan etsii myös itseään ja juuriaan. Oikeastaan kaikki kirjan henkilöt olivat enemmän tai vähemmän eksyksissä omassa itsessään tai tässä maailmassa.

Hän otti metrojunassa laukustaan pehmeäkantisen kirjan, kokoelman Elizabeth Bowenin novelleja, ja ehti lukea seitsemän sivua ennen kuin piti nousta pois Goodge Streetin asemalla. Hän luki metrossa ja bussissa hitaasti, maistellen joka sanaa ja antaen sen vajota raskaana pohjaan. Ympäristön melu ja liike eivät häirinneet häntä lainkaan. Aina kun hän avasi kirjan, muu maailma katosi hänen aisteiltaan. Sellainen hän oli ollut lapsesta saakka, tai sellainen valta kirjoilla oli ollut häneen. Siksi hän oli niitä rakastanut ja siksi oli niin onnellinen, kun sai ammatissaan olla niiden ympäröimänä kaiken päivää.

Kuulostaako tutulta? 

Pidin kovasti Hämeen-Anttilan luomista maisemista; tutusta Helsingistä, kiireisestä Lontoosta, vihreästä ja kallioisesta Skotlannin saaresta. Unohtamatta Olivian kirjakauppaa ja kirjassa esiteltyjä asuntoja. Kaikki yksityiskohdat oli mietitty tarkkaan. Pienet tiedonmurut elokuvanteosta, harvinaisista kirjoista ja muslimien sekä kurdien historiasta olivat myös kiinnostavia.

Täytyy myöntää, että kirja ilahdutti minua. Pidin Hämeen-Anttilan tavasta käyttää kieltä; kaikkea kuvailtiin monisanaisesti ja adjektiiveja käytettiin runsain mitoin. Toisaalta olo oli kuin olisin lukenut jotain Tuija Lehtisen ja Maeve Binchyn kirjojen hybridiä; raskaatkin teemat kiedottiin kevyeen kesäpukuun.

Toisaalta oli muutama pieni juttu, jotka ärsyttivät. Usein Suomi-kohtauksissa puhekielenä oli englanti, ja tämä oli ratkaistu niin että keskustelun ensimmäinen lause oli englanniksi ja loppu suomeksi. Välillä tämä tapahtui todella tönkösti ja sai minut tuhisemaan turhautumistani. Tämä oli mielestäni kirjan suurin ongelma, puhuttujen kielien välillä vaihtaminen.

Toisen taivaan alla oli mukava välipalakirja minulle. Sopivan kevyt, mutta silti tarpeeksi substanssia että mielenkiinto säilyi. Eniten pidin katsauksista ihmisten elämänhistorioihin ja kuvauksista elämästä Skotlannissa ja Etelämerellä.

Täytyy vielä mainita, että vaikka kirjan paperikannet eivät juuri minua miellyttäneet ihastuin kirjan varsinaisiin kansiin. Yksivärisyyden sijaan tummanruskeissa kansissa oli piirretty vanha kartta Etelämeren saarista. Sitä katsoessa minulle tuli aina hyvä mieli.

--

Toivotettakoon tässä vielä kaikille naisille ihastuttavaa naistenpäivää! Nauttikaa.

 

Kukat ovat äitini puutarhasta vuodelta 2008.

Liikkuvaa kuvaa: Black Swan (2010)

Kehujen ja yleisen suitsutuksen sekä oman mielenkiinnon perusteella menin eilen katsomaan Darren Aronofskyn elokuvaa Black Swan. Odotukset olivat korkealla, vaikka vähän jännittikin, sillä elokuvaa oli mainostettu myös varsin maaniseksi.

Lyhyt juonihahmotelma
Elokuvan päähenkilö on Nina, New Yorkin kaupunginbaletin tanssija, joka on todella omistautunut baletille. Ninan suuri haave toteutuu, kun hänet valitaan Joutsenlammen uutuusversioon tanssimaan sekä valkoisen että mustan joutsenen osat. Valkoinen joutsen on Ninalle lastenleikkiä, mutta mustalle joutsenelle antautuminen on vaikeampaa. Tarina keskittyy siihen, kun Nina taistelee rooliensa kanssa ja alkaa vähitellen löytää oman mustan joutsenensa, omituisin seurauksin.

Elokuva oli todella vaikuttava. Avomieheni kommentti oli: Vaikuttavin elokuva aikoihin. En suosittele sitä kenellekään. Ja todellakin. Itse myös reagoin varsin voimakkaasti, ja lopputeksteihin mennessä olikin hikoiltu ja puristettu käsiä lähes kramppiin asti. Aronofsky on kuvannut hyvin tiiviillä, dokumentaarisella tyylillä, joka tuo suuren osan pelottavuudesta. Koko elokuvan ajan ollaan hyvin lähellä Ninaa, ja kaikki eletään hänen perspektiivistään.

Suuri osa elokuvasta toistaa Joutsenlammen teemoja - rakkautta, menetystä, intohimoa. Jopa elokuvan todella hyvin sopiva ja jopa kammottava soundtrack on muokattu Joutsenlammesta; Clint Mansellin tekemä musiikki perustuu Joutsenlammen musiikin soittamiseen takaperin ja vääristellysti.

Kyseessä ei siis ole perinteinen tanssielokuva, vaikka sillä onkin tiettyjä samoja elementtejä esimerkiksi Flashdancen ja Save the Last Dancen kanssa - tanssijoilla on aina unelma. Enemmän kuitenkin luovitaan mielen syövereissä ja ihmissuhteissa.

Natalie Portman oli todella upea Nina, enkä ihmettele laisinkaan että hän sai suorituksestaan Oscarin. Enemmän ihmettelen sitä, miten Portman on selvinnyt elokuvan teosta täysissä järjissään. Hatunnosto siis.

Myös Ninan äitiä esittävä Barbara Hershey, Ninan ystävää/kilpakumppania esittävä Mila Kunis ja baletin ohjaajana toimiva Vincent Cassel olivat suorituksissaan upeita ja maanisiakin.

Suosittelen elokuvaa, mutta varauksella. Nyt, nukutun yön jälkeen, on elokuvan kammottavuus vaihtunut myös kauneudeksi, sillä sitä se myös oli; erittäin upea ja visuaalinen, ajoittain särkevän kaunis elokuva. Puvut, meikit, musiikki, tanssi, niin kauniita. Joskus haluan nähdä tämän uudelleen. Mutta en vielä vähään aikaan.

Kahvia ja rymsteerausta

Tämän hyvin väsyneen perjantain pelastivat Museokadun Kaffecentralenin latte ja appelsiini-cantuccini. Kaffecentralenin kahvi on ainut kahvi, joka on saanut minut pysymään hereillä aamuluennolla silloin kun on väsyttänyt. Lisäksi sieltä saa aina asiantuntevaa ja todella ystävällistä 

Olen vähitellen muuttamassa ja minua suretti päivällä hieman kun vein taas tavaroita pois pian entisestä ihanasta asunnostani. Onneksi saimme jonkin omituisen energianpuuskan ja pystytimme uuden hyllyn ja vaihdoimme tv-tasoa. Ripustin myös ensimmäisen yhteisen taulumme, jonka sain viikolla äidiltä lahjaksi. Piristi. Olen ihastunut myös tulevaan kotiini, mutta kyllä vanhaa tulee ikävä. Toivottavasti saan kirjani pian tänne.

Illan ratoksi puuhastelin Jipon tämän viikon tutkimustuvan parissa ja leijuttelin rusinoita. Perjantaihuvinsa kullakin.

Mukavaa viikonloppua kaikille!

Kun ne on niin PIENET

Enoni perheessä sattui viime kuun puolivälissä iloinen perhetapahtuma. Koska en itse ehdi välimatkan vuoksi hetkeen matkustaa katsomaan suvun uutta tulokasta, päätin tehdä jotain pientä ja lähettää sen itseni sijasta.

Sain joululahjaksi hyvältä ystävältäni ihanan neulekirjan, Hyvän olon neuleet (Sanna Vatanen, 2007, Otava). Sieltä, jämälankaohjeista, löytyi suloisten tossujen ohje, jotka pyöräytin kokoon viime viikolla luennoilla ja kursin tänään viimein loputkin langanpäät piiloon.

Lankana käytit Vikingin Baby Ull-lankaa, joka on sataprosenttista merinovillaa ja todella pehmeää neuloa.

Olen onnellinen tossuista ja toivon, että ne sopivat pienelle miehenalulle.

Huomasitteko muuten, että ulkona oli tänään todellinen kevät? Suunnittelen jo innoissani yrttien istuttamista ja haaveilen vihreästä, kuten joka vuoden alussa. Ehkä sen takia ostin tuota samaa lankaa hieman tummempana itselleni ja teen siitä toppia.