Lavalta: Mr Vertigo (Kansallisteatteri)

Kävin eilen illalla katsomassa Kansallisteatterissa Mr Vertigon, eli Kristian Smedsin version Paul Austerin hienosta romaanista. Seuralaisena toimi isäni, joka aikanaan tutustutti minut Austerin maailmaan lainaamalla minulle ensin teoksen Sattumuksia Brooklynissa ja tämän jälkeen Illuusioiden kirjan (joka ainakin tähän mennessä on oma Auster-suosikkini). Mr Vertigon luin joskus viime vuoden lopulla, ja olin kirjasta vaikuttunut. 

Hieman jännitti mennä katsomaan, mitä Smeds on kirjan kanssa saanut aikaan. En nähnyt aikanaan Smedsin Tuntematonta, mutta seurasin kyllä siitä virinnyttä keskustelua. Vertigon näyttämölle siirtämisestä tiesin sen verran, että yleisö joutuu esityksen aikana liikkumaan ja tilaa on käytetty uudella tavalla hyväksi. Yhtään arvostelua en tainnut lukea.

Kansallisteatterin nettisivuilla Vertigoa luonnehditaan seuraavasti: Yhdeksänvuotias orpopoika Walter keräilee kadulla lantteja ja saa kotonaan tuntea enonsa nyrkit.  Walterin kohtalo saa uuden suunnan, kun unkarinjuutalainen Mestari Yehudi valitsee hänet oppipojakseen. Yehudi lupaa opettaa Waltille levitoimisen taidon.  ”Jos en ole opettanut sinua lentämään ennen kuin täytät kolmetoista, voit katkaista kaulani kirveellä. Jos en onnistu täyttämään lupaustani, kohtaloni on sinun käsissäsi.” Mestarin tiukassa kurissa Waltille aukeaa taikuuden, 1920-luvun amerikkalaiseen showbisneksen ja kiertue-elämän ihmeellinen maailma.  

Tästä kirjan juonelle uskollisesta kuvauksesta huolimatta on Smeds, ei ilmeisesti mitenkään yllättävästi, tehnyt teoksesta oman tulkintansa. Juonesta hän on valinnut ne kohdat ja teemat joita on halunnut käyttää; näytelmässä käsitellään unelmia, niiden toteutumista ja särkymistä, rakkautta ja kuuluisuutta. Välillä poistutaan Mr Vertigon maagisesta maailmasta ja katsotaan, kun näyttelijät ovatkin yhtäkkiä omia itsejään ja Tea Ista pitää pitkän monologin naisnäyttelijän huonosta asemasta teatterissa ja kaipaa vanhoja roolejaan. Aluksi hämmentävää, lopulta riemukasta.

Ja tosiaan, oli jännittävää katsoa Kansallisteatteria, joka on suosikkirakennuksiani Helsingissä, poikkeavasta näkövinkkelistä. Ensimmäinen puoliaika istuttiin lavalla pyörivässä katsomossa, toisella puoliajalla istuttiin niin perinteisessä katsomossa kuin lavan reunoillakin ja seisottiin keskellä lavaa (mikä teatterifriikin unelma; olen nyt seissyt sekä Kaupungin- että Kansallisteatterin päälavalla. Nyt kun siellä vielä saisi näytellä..). Jännittävää ja erilaista. Ajoittain Mr Vertigo  oli lavateknikon hullua unelmaa; valoilla ja efekteillä saatiin esimerkiksi koko Kansallisteatterin katsomo vääntyilemään kuin hullussa kaleidoskoopissa.

Tero Jartti, hieman kuivuneen oravan näköiseksi treenattuna, oli minusta ensin hyvin omituinen Walt (ei lainkaan niin kuin minä hänet lukiessani kuvittelin), mutta tähän tulkintaan erittäin sopiva valinta. En voi edes kuvitella sitä fyysisen treenaamisen määrää, jota tämä näytelmä on vaatinut. Jukka-Pekka Palo oli maaninen ja vähän pelottava Mestari Jehudi (minun oma Jehudini oli tosin paljon hienostuneempi, mutta silti, tähän Palo sopi hienosti). Parivaljakkoa tukivat Tea Ista, Kristiina Halttu ja Esa-Matti Long, unohtamatta hurjaa määrää näyttämöapulaisia joilla oli välillä suuri työ sytyttää kaikissa kristallikruunuissa palavat kynttilät useaan kertaan. 

Kuva : Ville Hyvönen (Kansallisteatteri)

Pitää myös kiittää Verneri Pohjola Trion oivallista musiikkia. Sydäntäsärkevä trumpetti, huolelliset ja hallitut mutta niin herkät rummut ja koskettimet toimivat Vertigon taustalla upeasti ja välittivät omasta puolestaan maagista tunnelmaa.

Ja täytyy myöntää, että olin vaikuttunut. Vaikka tällainen teatterintekotapa ei olekaan minun suosikkejani, ei voinut kuin ihailla sitä tiettyä röyhkeyttä jolla Mr Vertigosta oli rakennettu omanlainen tulkintansa (vähän tosin mietin että kuinkakohan kärryillä pysyivät he, jotka eivät kirjaa ole lukeneet, sillä hypyt olivat välillä melko valtaisia kun näytelmästä siirryttiin todellisuuteen ja sitten mennäänkin juonessa jo huimia harppauksia). En voi kuin ihailla sitä kekseliäisyyden määrää joka on käytetty jotta kaikki näytelmän elementit saadaan toimimaan niin että taika säilyy.

Ja olihan se näytelmän viimeinen hetki kun esirippu nousee ja näkee Waltin leijumassa yksin Kansallisteatterin katsomon yllä sanoinkuvaamattoman sydäntäsärkevän kaunis ja ihmeellinen. Lopputunnelma oli hämmentynyt ja vaikuttunut.

Hankin väliajalla Kansallisteatterin julkaiseman Lentoharjoituksia - Mr Vertigon matka näyttämölle. Odotan kiinnostuksella sitä hetkeä, kun ehdin tuohon opukseen syventyä.

***

ps. Kävimme ennen näytöstä Wayne's Coffeessa juomassa ämpärilliset lattea ja syömässä ruispuolukkamuffinssit, jotka olivat positiivinen yllätys - ei liian makeaa mutta ei liian terveellisen oloista!