Kathleen Tessaro: Eleganssi

Syvempisoutuisten kirjojen jälkeen kaipasin jotain hieman kevyempää. Niinpä kaivoin hyllystä esiin Kathleen Tessaron Eleganssin (Otava, 2004; Elegance 2003). Alunperin tämä pieni kirja tarttui mukaani kirjastosta puhtaasti kansikuvan vuoksi, onhan siinä tuo iki-ihana piirroskuva Audrey Hepburnista elokuvasta Aamiainen Tiffanylla (vaikka pää puuttuukin). Sittemmin se on löytänyt tiensä omaan hyllyyni antikvariaatin uumenista ja olen tainnut lukea tämän aiemmin jo kaksi kertaa.

"Minä en ole kurpitsa", sanon kuvajaiselleni. "Enkä nakki." 
 
Louise Canova, hieman yli kolmekymmentä vuotta, on jättänyt haaveet näyttelijättären urasta ja työskentelee teatterin lipputoimistossa. Hänen miehensä on menestyvä näyttelijä, entisen valokuvamallin poika, joka huolehtii enemmän täydellisen lampunvarjostimen hankkimisesta kuin parisuhteensa tilasta.

Ohuen harmaan kirjan nimi oli Eleganssi. Se oli hautautunut paksun, kaikesta päätellen täysin koskemattoman, Ranskan kuningashuoneen historiasta kertovan teoksen ja hiirenkorville selaillun D.H.Lawrencen Rakastuneita naisia-pokkarin väliin. Se oli korkeampi ja ohuempi kuin muut hyllyn kirjat, ja se erottui vaatimattomasta ympäristöstään ylhäisenä ja arvokkaana. Nimen kohokirjaimet hohtivat hopeanvärisessä kannessa kuin kultakolikko virtaavan puron pohjalla.

Sitten Louise löytää antikvariaatista Madame Dariauxin teoksen, joka muuttaa hänen suhtautumisensa elämään. Louise haluaa olla elegantti, kauniimpi ja parempi. Ehkä mieskin sitten huomaisi. Näin ei kuitenkaan, luonnollisesti, käy ja Louise huomaa yhtäkkiä olevansa vailla miestä ja elämän suuntaviivatkin ovat jälleen miten sattuu.

Olen kolmenkymmenenkahden, asun siivouskomerossa teatteria harrastavan homon ja vanhanpiian kanssa.

Homokaveri Colin jaksaa silti kannustaa ja syöttää Ouiiselle vain vähän rusentuneita alennuskeksejä, ja rauhallinen Ria jakaa arvokkaita ja ärsyttäviä neuvojaan. Vähitellen elämä alkaa näyttää siltä kuin pitäisi ja uusi mieskin saattaisi olla kiikarissa. Elämänhallinnan lisäksi ongelmia kuitenkin aiheuttaa toisinaan myös sopeutuminen englantilaiseen yhteiskuntaan, jonka käyttäytymissääntöjä amerikkailaissyntyisen Louisen on joskus hankala ymmärtää (kuten ihastus suuriin hattuihin, teehetkien tärkeys ja hämmentävä sääntöviidakko liittyen maaseutuviikonloppuihin).



"Tämä on mahdotonta! Minulla ei ole kumisaappaita, kashmirpuserosta nyt puhumattakaan. Ja öljykangastakit haisevat pahalle!"
"Maassa maan tavalla, Ouise. Pelkkää suolaa vai juustosipulia?"

Eleganssi on hurmaava kirja. Se on kevyt, mutta ei silti aliarvioi lukijaa syöttämällä mitä tahansa huttua. Oikeastaan Tessaron kirjoitustyyli tuo mieleeni Helen Fieldingin Bridget Jonesin päiväkirjan. Tässä ei kuitenkaan kirjoiteta paino- ja miesongelmista, vaan haetaan niihin ratkaisua Mme Dariauxin kirjasta. Esikuvana toimiva Eleganssi on itse asiassa aivan todellinen kirja, ja takakannen mukaan Dariaux on jopa henkilökohtaisesti auttanut Tessaroa kirjan kirjoittamisessa. Lähes jokainen luku aloitetaankin siihen sopivalla katkelmalla tästä eleganssin kultaisesta kirjasta.

Dariaux'n kirjan katkelmat ovat hurmaavaa luettavaa. Toki moni neuvo on aikansa lapsi (en itse ainakaan hankkisi kamelinväristä twinsettiä) ja armoton mutta järkevä. Dariaux esimerkiksi toteaa, että (perinteisen) kauneuden saavat vain harvat, mutta eleganssin sen sijaan voi oppia ja tehdä itsensä täten hurmaavaksi.

Tällä hetkellä en tunne itseäni kovin elegantiksi istuessani kotona shortseissa, ja Dariaux läksyttääkin kirjassaan naisia, jotka pukeutuvat kuin kaupankassaa varten mutta sonnustautuvat kotona vain mukaviin ja käytännöllisiin vaatteisiin. No, ehkä minä toisinaan kuitenkin olen elegantti myös kotona, mutta tällä lämpimällä säällä en yksinkertaisesti viitsi. Lauantaina voin olla, kun voi laittaa mekon suunnatessaan serkun ylioppilasjuhliin. Ja ehkä tuo mies antaa minulle anteeksi, etten aina ole parhaimmillani kotona.

Luettu osana Totally British: Chick Lit-haastetta.

Ian McEwan: Rannalla

Rannalla (Otava, 2007; On Chesil Beach 2007) on minun toinen Ian McEwanini. Se valikoitui nyt Lauantain ohi yksinkertaisesti siksi, että se oli lainauspinostani helpommin saatavilla. Aiemmin olen lukenut Sovituksen, josta olen lukuvihkooni kesällä 2009 kommentoinut näin: turhan "paksua" tekstiä välillä mutta parani päästyään vauhtiin. Mitä sillä sitten olen ikinä tarkoittanutkaan. Täsmennetään nyt kuitenkin että pidin kyllä Sovituksesta mutta se ei herättänyt minussa mitään suuria intohimoja.

Rannalla on kertomus kahdesta nuoresta ihmisestä, Edwardista ja Florencesta, jotka ovat juuri menneet naimisiin. Florence on hyvätuloisen perheen musiikillisesti lahjakas neitokainen, Edward puolestaan työläisen poika, joka osaa lähiseudun kasvien nimet ja on juuri suorittanut loppututkintonsa historiasta. Häämatkalle ollaan lähdetty rannikolle ja kumpaistakin tämä yhteiselon alku velvollisuuksineen tai täyttymyksineen jännittää mutta kovin eri näkökannoista.

Hän ymmärsi mainiosti, että tämä kielitouhu, kielen suorittama penetraatio oli vielä lasten leikkiä, rituaalinen tableau vivant siitä mitä oli tulossa; vähän kuin vanhanaikaisen näytelmän alussa oleva johdantopuhe, jossa selitetään kaikki mitä jatkossa tapahtuu.

Edward-parka. Nuorimies kaikessa innossaan tahtoo vain vihdoin päästä läheisiin tekemisiin kauniin vaimonsa kanssa, kun Florence-rukka puolestaan tuntee inhoa koko ajatukseen. Paljon tapahtuu nuorenparin mielissä ja sitä puolin ja toisin pohdiskelua lukiessaan aivan turhautuu tähän niin yleiseen ongelmaan kun tulkitaan toisen käytöstä ja mennään välillä aivan metsään. Ja vain sen takia, että omaa suutaan on niin hankala avata ja päästää oma äänensä kuuluviin.

Se Florence, joka johti omaa kvartettiaan ja pani tyynesti sen alistumaan tahtoonsa, ei ikinä suostuisi mukautumaan toisten sovinnaisiin odotuksiin. Hän ei ollut mikään lammas, joka nurkumatta alistuisi teuraaksi. Tai penetraatioon.

Rantahotellissa tapahtuvan tunnemyrskun kurimuksista suunnataan välillä katse sekä Edwardin että Florencen menneeseen. Kuinka molemmat kasvoivat oman maailmansa lapsina, Florence vaurauden keskellä venematkoineen ja viuluharjoituksineen, Edward tehden kotitöitä isänsä kanssa ja vaellellen lähimaastossa. Ja kuinka yksi pieni sattuma saattoi heidät yhteen. Sattuma, jonka ihmeellisyyttä moneen kertaan kummastellaan ja muistellaan hellyydellä. Eihän kaksi näin erilaista ihmistä olisivat voineet tuskin muuten kohdatakaan.

Edwardin oma oxfordilainen sivistys eteni aimo harppauksin. Sen kesän kuluessa hän söi ensi kertaa elämässään salaattia, jossa oli sitruunainen öljykastike, ja aamiaisella jogurttia - tarunhohtoista ainetta jonka hän tunsi vain eräästä lukemastaan James Bond-romaanista. 

McEwan kirjoittaa kauniisti ja tarkasti vaihdellen sujuvasti näkökulmia kertojien välillä. Huomasin lukevani tätä välillä hyvin terveystiedonopettajamaisesti, hymistellen tälle nuoren parin tuskastelulle ja tunnekuohuille. Rannalla on vähäeleinen kirja, jossa tapahtuu paljon rivien välissä.

"Onko tuo satakieli?" hän huomasi kysyvänsä.
"Se on mustarastas."
"Keskellä yötäkö?" Hän ei kyennyt salaamaan pettymystään.
"Ilmeisesti hyvä laulupaikka. Poika parka joutuu tekemään kovasti töitä." Sitten Edward lisäsi: "Kuten minäkin." 

Rannalla ei ehkä ollut minulle tajunnanräjäyttävä kokemus, mutta se on siitä huolimatta hieno kirja. McEwanin paikoin pelkistetty ilmaisu, rannikon sileiden kivien rahina jalkojen alla, brittiläinen luokkajako ja kaikki se muu luovat hallitun kokonaisuuden, kuin klassisen musiikin kappaleen, jonka ääressä hiljentyy ja rauhoittuu.

Kirja luettu osana Totally British : Modern Men Writers-haastetta.

Jonathan Carroll: Kissing the Beehive

 

Jonathan Carroll on ehdottomasti tämänhetkinen suosikkikirjailijani. Luettuani Naurujen maan (Loki-kirjat, 2005) toisen kerran ja löydettyäni Carrollin toisen suomennetun romaanin Valkoiset omenat (Loki-kirjat, 2006) olin varma että meillä on yhteinen tulevaisuus. Minulta puuttuu hyllystä vielä seitsemän hänen kirjaansa (10 löytyy jo) mutta aion ne kyllä metsästää jossain vaiheessa.

'Forget it - I've thought through all the "what abouts", believe me. I started a short story but it was so dreary that even my pen threw up. I'm telling you, it's bad. It's not writer's block, it's writer's drought. My brain's Ethiopia these days.'

Kissing the Beehiven (Indigo, 1998) kertoja on Sam Bayer, bestseller-kirjailija joka kärsii tuhottoman pahasta kirjoitusblokista. Bayer on tyypillinen Carrollin sankari; naissuhteissaan epäonnistunut lahjakas mies, josta ainakaan minä en voi olla pitämättä. Kertoessaan tarinaa nuoruudestaan tyttärelleen hän löytää ratkaisun pulmaansa; Bayer aikoo kertoa Pauline Ostrovan tarinan. Pauline oli kaunis, älykäs ja erikoinen nuori nainen, jonka ruumiin Bayer teini-ikäisenä löysi joesta kellumasta.

Bayer aloittaa laajamittaisen selvitystyön siitä, mitä Crane's Viewn kylässä todella tapahtui vuosia sitten. Murhaa ei koskaan ratkaistu, ja moni on varma että siitä tuomittu henkilö ei todella olisikaan syyllinen. Apuna mysteerin selvittämisessä Bayerilla ovat mm. hänen tyttärensä Cassandra sekä Crane's Viewn poliisipäällikkö ja Bayerin lapsuudenystävä Frannie McCabe.

Keskiöön Bayerin rinnalle nousee kuitenkin mystinen nainen, Veronica Lake ('Yup that's the name. I guess my mother was kind of a sadist.'). Veronica on varsinainen ihmenainen, joka on sekä kasvattanut vuohia Afrikassa että tekee dokumenttielokuvia. Lisäksi hän on Bayerin vannoutunut fani. Tokihan sitä voi sitten arvata, mitä tästä kohtaamisesta seuraa. Ristiriitoja kuitenkin ilmenee, kun nousee esiin että Veronica ei olekaan ihan normaalia naapurintyttömateriaalia. Lisää hämmennystä soppaan tulee kun joku alkaa lähetellä Bayerille viestejä kirjasta ja tuntuu tietävän asioiden kulusta vähän liikaakin.

'Your story is your soul. The longer you're with someone, the more you trust them, the more you're willing to tell. I believe when you find your real partner, you tell them everything until there's nothing left. Then you start from the beginning, only this time it's their story as well as yours.'

Carroll kirjoittaa yksinkertaisen vangitsevasti. Sanat eivät ole vaikeita, mutta taitavaa on se miten ne asetetaan. Pienten yksityiskohtien huomioiminen ja asioiden kuvaaminen hieman poikkeavasta, erilaisemmasta näkökulmasta tekee Carrollista kirjailijan minun makuuni.

I realized things were on the verge of going too far when I decided to wash all my hats.

Kirjasta löytyy myös viittaus Wieniin, joka ainakin tähän mennessä on löytynyt jokaisesta lukemastani Carrollin kirjasta. Hänen toinen tavaramerkkinsä ovat bullterrierit, jotka nekin taidettiin jossain välissä mainita. Carroll itse asuu Wienissä ja hänellä myös on oma bullterrieri, sellainen valkoinen. Pidän myös Carrollin kirjojen nimistä, sillä niiden merkitys paljastuu usein vasta kun luet kirjaa eteenpäin. Niin on myös Kissing the Beehiven tapauksessa.

Jälleen kerran tällä kerralla Carroll sai minut olemaan täysin liimattuna tähän kirjaan kahden päivän ajan. Olin myös hieman ärtynyt kirjan lopusta, vaikka se olikin juuri sellainen kuin piti. Carroll vain sattuu olemaan sellainen kirjailija, joka osaa hyvällä tavalla todella raivostuttaa loppuratkaisuillaan.

Totta puhuen minun on hankala kirjoittaa Carrollista, sillä hän todella on minun se kirjailijani. Carroll on kirjailija, joka sekä naurattaa, saa minut rakastumaan hahmoihinsa ja jolle olen myös todella suuttunut useamman kerran (ja antanut yhtä monta kertaa anteeksi). Hänen kirjansa onnistuvat aina yllättämään minut maagisella realismillaan ja imaisemaan minut matkaansa. Aina uutta aloittaessani pelkään, että tuleeko nyt se Carroll josta en pidä. Niin ei onneksi vielä ole käynyt.

Rakkaimpia esineitäni on viime vuonna mieheltäni saama joululahja. Se on kankainen nenäliina, joka on päivätty Wienissä joulukuussa 2010 ja siinä on tervehdys minulle herra Carrollilta. Lahja on yhdistelmäviittaus lempikirjailijaani ja yhteen suosikkisarjoistani Big Bang Theory ja sen jaksoon The Bath Item Gift Hypothesis.

Onko kukaan teistä lukenut Carrollia? Tavallaan minua harmittaa se että hänestä ei tunnuta kauheasti Suomessa tiedettävän, mutta toisaalta olen salaa onnellinen että saan pitää häntä niin sanotusti itselläni.

Muriel Barbery: The Gourmet (suom. Kulinaristin kuolema) + ajatuksia ruoasta

Olin kuullut tästä kirjasta monesta eri paikasta, nähnyt kuvia ja lukenut muutaman arvostelunkin. Ihana Hanna lainasi tämän minulle aikoja sitten ja nyt viimein pääsin uppoutumaan tähän.

Muriel Barbery raottaa kirjassaan The Gourmet (käännetty englanniksi 2009, suomeksi julkaistu Gummeruksen toimesta 2011) ovia kahteen minua kiinnostavaan aiheeseen, ruokaan ja Ranskaan. Pierre Arthens, arvostettu ruokakriitikko on kuolemaisillaan. Ainut asia, joka tätä intohimoisesti ainoastaan ruokaan suhtautuvaa miestä vaivaa on jokin unohtunut maku.

I am going to die and there is a flavour that has been teasing my taste buds and my heart and I simply cannot recall it. I know that this particular flavour is the first and ultimate truth of my entire life, and that it holds the key to a heart that I have since silenced.

Niinpä lukija pääsee makumatkalle tämän mahtavat Maîtren mukana, matkalle läpi tuoksujen, suutuntumien ja hetkien. Hetkiä ravintoloissa, puutarhoissa, matkoilla ja kotona. Barberyn on itse rakastettava ruokaa voidakseen kirjoittaa näin maukkaasti, makuhermoja kiusaavasti, hyvin ranskalaisesti erilaisista ruoista vihanneksista sorbettiin ja leivästä kalaan.

Tämän viimeisen henkisen ristiretken ohella pääsemme kurkistamaan kriitikon lähellä olevien mieliin, tunteisiin. Millainen oli muiden silmissä tämä asialleen niin täydellisesti omistautunut kulinaristi? Kuinka hänen perheensä, kissansa, lääkärinsä, työhuoneessa oleva Venus-patsaansa suhtautuivat häneen. Kuva vanhasta miehestä rakentuu hiljalleen pienistä paloista. En sanoisi, että olisin samaistunut herra kriitikkoon mutta ehkä ymmärsin jotain siitä intohimosta, määrätietoisuudesta ja tunsin jotain lämmintä häntä kohtaan.

Oh yes, I know all that. I know that they're all unhappy because nobody loves the right person the way they should and because they don't understand that it's really their own self they're cross with.

The Gourmet on matka ruoan maailmaan ja on silti paljon enemmän. Jokainen lukija voinee löytää tämän pienen kirjan syövereistä sen jonkin itseään koskettavan asian. Mutta palatakseni ruokaan.. Tätä lukiessani tulin pohtineeksi paljon makuja, unohtumattomia hetkiä ruoan kanssa, joita olen itse kokenut.

Minä rakastan ruokaa. Niin moni muukin. Olen nyt viettänyt sopivasti kaksi päivää opettajien täydennyskoulutuksessa, jonka aiheena on molekyyligastronomia. Tämä projekti liittyy graduuni. Tieteelliseltä kalskahtavasti nimestään huolimatta molekyyligastronomian perusideana on, että joku tekee jossain ruokaa jollekin, ja se ruoka nautitaan yhdessä. Kyse ei ole siis niinkään pelkästä kikkailusta ruoanlaiton kemialla, vaan siitä että haluamme tehdä entistä parempaa ruokaa. Hieno suomalainen näkökulma molekyyligastronomiaan löytyy Anu Hopian blogista. Hopia on molekyyligastronomian uranuurtaja Suomessa ja on ilo tehdä tällä hetkellä yhteistyötä hänen kanssaan.

Mutta takaisin siihen ruokaan. The Gourmetin innoittamana haluaisin esitellä teille muutaman makumuiston, joka on minulle hyvin tärkeä. Koneella minulla on kuvia vain vuodesta 2008, joten menemme lähimenneisyyden muistoilla vaikka vanhempiakin olisi lukuisasti..

Kuvassa ankankoipiconfit nautittuna tämän vuoden huhtikuussa Pariisissa pienessä ravintolassa nimeltä Chez Marie. Ruoka oli kaikessa yksinkertaisuudessaan täydellistä, suussasulavaa, ja kruunasi matkan paremmin kuin hyvin.

Kakkuja Tallinassa. Minä olen ehdottomasti kakkuihminen, myös piiraat ja leivonnaiset käyvät. Nämä eivät olleet parhaita kakkuja joita olen koskaan syönyt. Muistettavan tilanteesta tekivät se, että kakkupaloja sai ottaa ihan luvalla kaksi ja se järjetön kollektiivinen sokerihumala, joka tästä kakkufiestasta seurasi. Good times.

 Ehdottomasti parhaita muistoja Kööpenhaminan reissulta. Illalla nälän yllättäessä hiippailimme hotellin viereiselle huoltoasemalle hakemaan hodareita, pölsellä tietysti. Hodarin syöminen pimeällä parkkipaikalla ennen palaamista hotelliin, good times jälleen.

 Rakkaudella valmistettua parsaa, aitoa italialaista parmesania ja pippuria. Vähän oliiviöljyä. Mitä muuta sitä tarvitsee?

 Erillismaininnan ansaitsee myös kahvi. Kun saa maistaa huolella keitettyä tummapaahtoista kahvia.. Joskus kardemummalla, joskus makusiirapilla, joskus pelkällä maidolla, espresso sokerilla. Aina kahvi ei ole yhtä hyvää mutta joinain hetkinä se on juuri se asia, joka kruunaa kaiken.

Niin moni muukin maku ja ruoka olisi ansainnut tulla mainituksi. Pappani tekemä itsekalastettu kuha mökkijärvestä, todella voiset ja valkosipuliset etanat, ikisuosikkini sitruunamarenkipiirakka jota teen itse, äitini tekemät täydelliset sämpylät (osaisinpa joskus minäkin tehdä niitä niin, sillä varmuudella ja huolettomuudella),  vastapaistettu munakas jossa vähän ruohosipulia, Espanjassa syömäni paella jossa oli mielettömästi simpukoita ja hiekan häivähdys, parhaat hampurilaiset joita saa Nilsiästä satamaravintola Syvärin Helmestä.. Ja kaikki ne maut joita en ole vielä maistanut.

Kaksi asiaa ovat selviä. Aion jatkaa ruoan arvostamista ja lukea Muriel Barberyn Siilin eleganssin.

Kulinaristin kuolemasta ovat kirjoittaneet ainakin Katja/Lumiomena, Ilse/Juuri tällaista ja Susa/Järjellä ja tunteella.

Ann Rosman: Majakkamestarin tytär (ja cupcakeja)

Ann Rosmanin Majakkamestarin tytär (Bazar, 2011) on pesunkestävä ruotsalainen dekkari. Tapahtumapaikkana toimivat Göteborg ja sen lähistöllä oleva rannikkokaupunki Marstrand. Tarina lähtee käyntiin, kun vanhan majakkasaaren kunnostustöiden yhteydessä löytyy kellariin muurattu ruumis.

"Yllättävän hyvin säilynyt, olisikohan suolapitoisen ilman takia?" Karin pohti kaivaessaan samaan aikaan kännykkäänsä. "Soitan tekniikan pojille."

Päähenkilönä on juuri tutkimusjaokseen siirretty poliisi Karin Adler, jolle majakkasaaren tapaus on hänen ensimmäinen oma tutkimuksensa. Mukana pyörii poliisilaitoksen muu henkilökunta vähän eksentrisestä työparista luotettavaan oppi-isään ja jämäkkään kuolinsyytutkijaan. Poliisilaitoksen tiimin lisäksi tarinaa kuljettavat vuorollaan myös muut kiinteästi tarinaan liittyvät henkilöt. Vaihtuva kertoja pitää otteen tuoreena ja antaa lukijalle mahdollisuuden koota omaa vihjepankkiaan ja selvittää mysteerin ratkaisua.

Kuolintapausta tärkeämmäksi nousee vähitellen siitä kumpuava sukutarinan arvoitus. Kuka on kuka ja mitä oikein tapahtui Marstrandissa 1960-luvulla? Mukaan vedetään pikkukaupungin asukkaita niin hienostoperheen jäsenistä eläkeläiskalastajiin ja jämpteihin mummeleihin. Unohtaa ei tule myöskään kulisseissa tapahtuvia ihmissuhdekiekuroita.

Teepannun vihellys herätti hänet. Hän purki repun ja leikkasi tuomastaan leivästä viipaleita. Missään muualla tee ja voileivät eivät maistuneet yhtä hyvältä kuin veneessä. Ulkona oli tullut pimeää, ja pöydän yläpuolella oleva öljylamppu levitti viihtyisää valoa. Karin pani cd-levyn soimaan. Kaiuttimista virtasi Evert Taubea Sven-Bertilin esittämänä.

Olen henkilökohtaisesti suuri ruotsalaisten dekkareiden ihailija, kyllä siellä osataan. Rannikkokaupungin tunnelma, punaiset puutalot ja merenaaltojen pärske veneen kylkiä vasten höystettynä mielettömällä mysteerillä on täsmälleen minulle toimiva resepti. Taustalla soi Evert Tauben musiikki. Rosman kirjoittaa taitavasti niin maisemista kuin ihmisistäkin ja saa paikoin hyvinkin luovat juonenkäänteet kuulostamaan uskottavilta. Juoni kulkee jouhevasti ja on kirjoitettu niin ovelasti että ainakin minulle loppu tarjoili varsinaisen yllätysbuffetin säestettynä olisihan minun pitänyt tuo tajuta-jupinalla.

Majakkamestarin tytär muistutti minua vähän sekä Stieg Larssonin kirjasta Miehet jotka vihaavat naisia (jos unohdetaan se ylenmääräinen tekniikkahöpötys) ja Åsa Larssonin Rebecka Martinsson-kirjoista. (kunpa Åsa Larssonilta tulisi pian jotain uutta!)

Bazar lupailee suomennettua jatkoa Karin Adlerin seikkailuille kevääksi 2012. Sitä odotellessa. Toivottavasti Rosman kirjoittaa näitä vielä monta ja kunpa osaisin ruotsia niin hyvin että voisin lukea näitä nopeammin.

Majakkamestarin tyttären bongasin alunperin Hannan arviosta. Kirjasta on kirjoittanut myös Leena Lumi.

***

Tenttien päättymisen kunniaksi tekaisin Kodin kuvalehden innoittamana cupcakeja. Muokkailin lehden reseptiä vähän oman makuni mukaisemmaksi lisäillen vähän sitruunaa ja kardemummaa. Tuli näistä silti ihan pikkiriikkisen liian makeita mutta yksi tällainen kahvin kanssa oli jokseenkin täydellistä. Aurinkoista sunnuntaita!

Totally British-haasteesta ja muuta viikonloppuista

 Kuva lainattu Kirjavasta kammarista.

Kirjavan Kammarin Karoliina starttasi tiistaina mahtavan Totally British-haasteen, johon on ihan pakko osallistua. Moni listoilla keikkuva teos oli jo muutenkin lukulistalla, joten miksei sitten lukisi niitä ihan osana haastetta. Haaste on jaettu kategorioihin ja minä ajattelin osallistua seuraaviin:

Modern Men Writers (3)
Tähän ajattelin lukea ainakin Nick Hornbya, Ian McEwania ja ehkäpä tuon ihanan britin, Stephen Fryn kirjan. Aikaisemmin lukemani Laurin The Gun Seller sopisi tähän varmaan myös mutta olkoot. :)

Modern Women Writers (3)
Ainakin Susan Fletcher keikkuu lukulistalla, katsotaan mitä muuta keksin. Suosituksia huolin mielelläni. 

Éirinn go Brách! (3)
Tavoitteena tutustua ainakin James Joyceen ja Oscar Wildeen tämän vuoden aikana. Joycea on jo hyllyssäkin.

Childrens' Britain (3)
Douglas Adamsin ja J.K.Rowlingin uudelleenlukeminen on kutkutellut nyt niin kovasti että eiköhän nämäkin tule luettua.

Kovasti tekisi mieli lukea myös brittidekkareita ja chick-litia mutta katsotaan miten syksy kehittyy ja ehtiikö siltä gradulta ja muilta lukemaan niin paljon. Mutta tällä vaatimattomalla 12 pojolla lähden liikkeelle! Kiitos Karoliinalle vielä upean haasteen rakentamisesta!

***

Onneksi on viikonloppu. Tänään oli virallisesti SE päivä, kun minulla oli kevätlukukauden viimeinen tentti joka vielä meni juuri niin kuin pitikin. Ensi viikolla alkavat sitten toisenlaiset haasteet mm- molekyyligastronomian ja ehkä kandin merkeissä, mutta tenttejä ei sentään tarvitse ihan hetkeen stressata.

Huomenna ajattelin leipoa tämän kunniaksi cupcakeja (en vain taivu tuohon kuppikakku-sanaan) kun kerran uudessa Kodin Kuvalehdessä oli resepti ja keittiön laatikossa odottavat Katjalta saadut ihanat vuoat.

Viikonloppuun mahtuu ehkä myös vähän parvekehommia ja asunnon laittoa taas siihen kuntoon, että se näyttäisi asutulta eikä niin paljon varastolta. Kaikki huonekasvit ovat sentään urheasti sietäneet tämän kiireajan.

Ihanaa viikonloppua kaikille!

Jarkko Martikainen: Pitkät piikit

Välipalaksi mies työnsi käteen hyllystä Jarkko Martikaisen Pitkät Piikit ja muita kertomuksia (LIKE, 2005). Mikäs siinä. Olen tutustunut viimeisen vuoden aikana Martikaiseen paljon musiikillisesti, todellinen kolahdus kävi kun kuulin Myrskyn ensimmäistä kertaa viime kesänä. Uusinta levyä, Uskoa, on kuunneltu meillä viime viikkoina paljon. Keikallakin kävimme.

Mitä helkkaria. Tämä kukkopilli ei soi.
Kuka tästä on vastuussa? Syyllinen esiin!

Kertomukset on jaettu seitsemän eri "kategorian" alle, joihin kuuluvat mm. Uusia profeettoja, Luonnollisia tarpeita ja "Tämä voi vaikuttaa hieman hämärältä..." Pienessä opuksessa on myös kirjailijan itse kynäilemä kuvitus.

Martikaisen kertomistyyli kirjallisesti vaikuttaa hyvin samankaltaiselta kuin musiikissakin. Pieniä, koukullisia tarinoita. Arkipäiväinen tapahtuma muuttuu joksikin aivan muuksi, tarvitaan vain muutama tarkoin valittu sana, ja tarina on päälaellaan. Osa tarinoista on vinksahtanut jo alkuasetuksiltaan.

Sarkasmia viljellään laajalti kohdistaen sitä niin politiikkaan kuin uskontoonkin. Ja kalahtaa se keppi välillä tietynlaisiin ihmisiinkin, hyvin stereotyypitellen. Kuten pätkässä Merkityt, jossa poliisi julistaa kahden tytön etsinnän tuloksettomaksi, sillä vaikka he ovat hyvin merkittyjä (iPodit, JC:n hupparit jne.) löytyy aivan samannäköisiä tyttöjä -- varovaisen arvion mukaan ainakin puoli miljoonaa. Martikaisen ote on kuitenkin lempeä, jotenkin huvittunut, eikä ketään tuomita. 

Pakko myöntää, että objektiivinen suhtautuminen tähän oli todella vaikeaa, sillä Martikaisen tuotannosta on nopeasti tullut iso osa arkielämää, ja miksei juhlaakin. Voin kuitenkin rehellisesti sanoa pitäneeni tästä pienestä suuresta kirjasta. Jotain samaa tässä on kuin joissakin Erlend Loen ja Petri Tammisen teksteissä, pientä jippoilua ja sitä sarkasmia. 

Sanoisin vain että kiitos Jarkko.

***

Huhhuh, mikä päivä. Onneksi on torstai. Sen sijaan että olisin pahalla päällä kerron muutaman kivan asian.

Näin Kumpulan mäellä lurittelevan viherpeippokoiraan.

Sain opintosuunnitelman palautettua ja saan taas ilmoittautua läsnäolevaksi tutkinto-opiskelijaksi.

Ruoka on kohta valmista, fajitaksia. Nam.

Huomenna alkaa viikonloppu.

Minulla on hyvä kirja kesken.

Ihanaa kevätsateista torstaita!

Iida Rauma: Katoamisten kirja

Iida Rauman esikoisteos Katoamisten kirja (Gummerus, 2011) löysi tiensä lukulistalleni blogimaailman kautta. Totta puhuen en edes muistanut varanneeni sitä kun se lähikirjastoon saapui.

Nousin sängystä ja löntystin alakertaan. Isä istui pianon ääressä, äiti nojatuolissa hiukset vastaheränneen pörröisinä edessään kahvikuppi ja kirja, kissa sylissä lämpimänä keränä. Isä oli meidän perheen ainoa aamuvirkku, mikä tarkoitti, että hän heräsi ennen kymmentä. Kai hän oli meistä myös ainut musiikillisesti lahjakas.

Takakannen mukaan kirja on ennakkoluuloton ja vahvatunnelmainen romaani runkkaamisesta, heikosta todellisuudentajusta, syksyisestä Turusta, vastuun välttelemisestä ja välittämisestä. Vahvoja sanoja. Näin samantien kyllä voin allekirjoittaa vahvatunnelmaisen ja välittämisen.

Katoamisten kirjassa eletään nimeämättömäksi jäävän minä-kertojan elämää. Hän asuu Turussa naisystävänsä Sofian kanssa, käy töissä vanhainkodissa, jossa tutustuu sekä vanhuksiin että kosovolaiseen Zorkaan, maalaa ja muistelee menneitä. Muistelee myös isäänsä, joka joitakin vuosia sitten vain katosi ja jätti sekä äidin että tyttären maailmat enemmän tai vähemmän sekaisin.

"Ei sitä pidä ajatella."
"Se on vaikeaa."
"Tietysti. Mutta eläminen on juuri sitä ... Ettei ajattele." 

Rauma kirjoittaa hyvin ja intensiivisesti. Tarina imaisee mukaansa. Minut paljon varmasti myös sen takia, että kertoja on suurinpiirtein minun ikäiseni. Ei meillä paljon muuta yhteistä ole, mutta muistelut aikaisiin kouluvuosiin ja kotoa muuttamisen haasteet sun muut ovat suhteellisen tuoreena mielessä myös minulla.

Väkivaltaa on paljon, ja eri laaduissa kuin irtokarkkeja. Sanatonta, fyysistä, niin epämääräistä että sitä ei edes huomaa. Itse aiheutettua, toisten tekemää. Kipeästi kuvattuna, niin että välillä melkein haluaa laittaa kirjan pois ja katsoa ikkunasta, tarkistaa että aurinko paistaa yhä ja minä olen bussissa matkalla Viikkiin. Rauma tarttuu moniin paljon mediassakin pyörineisiin epäkohtiin, vanhustenhoitoon ja koulukiusaamiseen. Ongelmiin, joiden ratkaisemiseen ei taida koskaan olla tarpeeksi resursseja.

Väkivallalle ei ole sanoja. Siihen voi tottua, mutta sitä ei voi ymmärtää niin, että siitä voisi puhua. Väkivalta on lukittava pieneen tilaan aivojen takaosaan ja pidettävä siellä. Piilossa, suojassa, hiertämässä kuin pikkukivi kengässä.

Ja sitten, silläkin uhalla että vaikutan nipolta, yksi asia tässä todella häiritsi minua. Nimittäin sanan pillu jatkuva käyttö. Ei sillä, sana se on muiden joukossa ja voihan sen käyttö joskus olla paikallaankin, mutta minusta sitä käytettiin tässä aivan liikaa. Lähinnä siksi, että Rauma kirjoittaa todella hyvin, kauniistikin, ja sitten tuo sana välillä pongahtaa sivulta silmille. Tuntuu että se ei kuulu sinne ja keksin samantien muita vaihtoehtoisia ilmauksia, jotka minun mielestäni olisivat olleet enemmän linjassa Rauman muun tekstin kanssa. Tokihan, kuten jo mainitsin, takakansi mainostaa tämän myös olevan kirja runkkaamisesta, ja on se sitäkin mutta silti.

Mielestäni katoamisia enemmän teos tarjoilee asioita, joita ei niin vain kadotetakaan. Muistoja, jotka haluaisit, mutta et voi unohtaa tai kadottaa. Sitä, että voiko itseään kadottaa ja mitä se tarkoittaa. Mitä tapahtui Susannalle ja miksi? Miksi Zorka ei halua puhua itsestään? Miksi ihmiset valehtelevat? Miksi en osaa heittää pois vanhoja esineitä, jotka tuottavat enemmän harmia kuin iloa?

Välillä mietin tuota arvoituksellista sanaa Jossain. Kun sanaa toistelee tarpeeksi pitkään, se alkaa menettää merkityksensä, kuulostaa eksoottselta tavuyhdistelmältä. Isä on Jossain.

Katomisten kirja on matka unilääkkeisiin, velloviin vesiin, tärpätin hajuun, kyrillisiin aakkosiin, vanhainkodin liian hiljaisille käytäville ja itseen. Matkustetaan pyörällä töihin ja lentokoneella muualle. Voiko ihminen noin vain kadota? Ja mitä siitä seuraa. En minä kuitenkaan kadu tämän lukemista, Rauman kieli on kaunista ja koskettavaa. Nyt vain kaipaan jotain kevyempää tämän ja Summer Without Menin jälkeen. Tämä oli ehdottomasti violetti kirja tunnelmaltaan. Nyt ehkä keltaista ja vihreää?

Ai niin ja Katjakin tästä mainitsi, Katoamisten kirjalla on ehdottoman upea, kaunis ja surumielinen kansi. Vaikkei kirjaa lukisikaan niin jo se on katsomisen arvoinen.

Tästä ovat kirjoittaneet ainakin Hanna ja Katja.

***

Kohta koittaa toivottavasti kevätlukukauden viimeinen tentti. Ne kasvit. Enää ne. Kyllä ne menevät.

Eilen olin katsomassa loistavia Corto Maltesen seikkailuja Q-teatterissa. Siitä ehkä lisää myöhemmin. Samoin Karoliinan upeasta Totally British-haasteesta.

Hyvää viikkoa te kaikki, uudet ja vähän vanhemmat lukijat!

Siri Hustvedt: Summer Without Men (suom. Kesä ilman miehiä)

Tätä on minun ohellani varmasti moni odottanut, Siri Hustvedtin uusinta fiktiota Summer Without Men, joka ilmestyy kesäkuussa suomeksi nimellä Kesä ilman miehiä (Otava).

Nimi on vähän kevytmielinen, kuin hattaraa ja auringonpaistetta. Se tässä vähän yllättikin, kun kyseessä oli pikemminkin kirpeä karpalo (ja ehkä vähän kinuskikastiketta, kuitenkin). Haluaisin tosin huomauttaa, että itse pidän enemmän karpaloista.

Too bad I'm real, I thought.

Hustvedt esittelee meille Mian, viisikymppisen runoilijan, joka on lähtenyt kesäksi vanhaan kotikaupunkiinsa Bondeniin sekä tapaamaan vanhaa äitiään että miettimään. Mies, neurotieteilijä, kun halusin Pausen ja lähti nuoremman naisen matkaan. Tämän enempää yritän olla itse juoneen kajoamatta, ja suurinpiirtein tämän verran saanee tietää myös kirjan takakannesta tahi liepeestä.

Too bad I'm not a character in a book or a play, not that things go so well for most of them, but then I could be written elsewhere.

Summer Without Men oli minulle vaikea kirja kahdesta syystä. Ensiksikin siksi, että runoilija-Mia käyttää hyvin rikasta englantia, jonka vuoksi jouduin aina välillä tarkistamaan sanoja sanakirjasta. Toisaalta, onneksi on aina olemassa ystävämme konteksti, ja opin ainakin yhden uuden hienon sanan eli gesticulate, joka tarkoittaa käsien liikuttamista puhuessa. Joutunen silti lukemaan tämän vielä suomeksi. Voi kuinka ikävää.

What are they? Boys will be boys: rambunctious, wild, kicking, hanging from the trees. But girls will be girls? Gentle, nurturing, sweet, passive, conniving, stealthy, mean?

Toiseksi, Hustvedtin teemat eivät ole mitenkään helppoja sulatettavia. Tarina esittelee meille neljä sukupolvellista naisia. Vanhainkodissa oleva Mian äiti ystävineen (joista suloinen Abigail oli ehkä suosikkini tässä kirjassa), Mia itse, hänen tyttärensä Daisy ja Daisyn ikäinen naapuri, sekä seitsemän teinityttöä Mian runokerhossa. Kaikki tarjoavat omia näkemyksiään naiseuteen, sekä sen ihaniin vaaleanpunaisiin että karmiinin raadollisiin hetkiin. Välillä tuntui jopa vähän ikävältä olla nainen, kun tätä luki. Toisaalta niin moni asia oli totta että ihan itketti.

Unohtamatta tietenkään toista sukupuolta, jonka tekoja ja ajatuksia ruoditaan sekä tieteellisesti että tunteellisesti. Tässä oli paljon sellaisia aiheita, jotka ovat minulle henkilökohtaisesti vielä melko purekselemattomia, joten sekin selittää sekä vaikuttumiseni että tietyn itseni eristämisen tästä kirjasta.

Hustvedt myös yllättää ja osaa olla humoristinen kaikkien vakavien teemojensa alla. Minulle eniten riemua toi ehkä jo mainitsemani hahmo, Abigail, sekä Hustvedtin käyttämät tehokeinot kirjoituksessaan. Ensimmäistä kertaa kun lukijaa puhuteltiin suoraan tunsin itseni jotenkin paljastetuksi; ei, en minä seuraa olkasi takaa elämääsi! Lopulta tuntui kuitenkin siltä, että onnistuin ystävystymään Mian kanssa paremmin näiden lyhyiden yhteisten hetkien kautta. Olin myös huvittunut ajoittaisesta ISOJEN kirjainten käyttämisestä tehokeinoina; niiden kautta todella kuuli kertojan sisäisen äänen painokkuuden kun päästiin adrenaalia nostattaviin aiheisiin.

And the pen, as it were, Dear Reader, is now in my hand and I am claiming the advantage, taking it for myself, for you will notice that the written word hides the body of the one who writes. For all you know, I might be a MAN in disguise.

Kaiken kaikkiaan Summer Without Men oli hieno kirja kaikessa karpaloudessaan. Kaunis, surullinen, naisellinen, temperamenttinen, vahva. Vaikka kansi on minun versiossani keltainen, väittäisin tätä punaiseksi kirjaksi.

Odotan kiinnostuksella, mitä te muut blogaajat pidätte secret amusementeistä.

Kesää ilman miehiä ovat viettäneet ainakin myös Leena Lumi ja Kirsi.

***

Kohta piipittää ajastin keittiössä kertoen, että tiikerikakun saa ottaa pois uunista. Mies toivoi. En ole tehnyt tiikerikakkua varmaan kuuteen vuoteen. Saapi nähdä kuinka kävi.

Kävin myös tänään supersankari-intoilussani katsomassa Marvelin uuden elokuvan, Thorin. Äärimmäisen viihdyttävää räimettä sarjakuvafanille, eikä Chris Hemsworthkaan ollut mitenkään ikävää katsottavaa, myönnän.

Aurinkoa ensi viikkoon kaikille!

Kuvallisin perjantaiterveisin

Huh. Perjantai 13. päivä ja tenttirupeama on melkein ohi. Ensi viikolla kasvien tunnistusta, ehkä biotooppeja mikäli keskiviikkona ei onnistanutkaan. Pian saan tietää. Tänään tunnistin monta koppakuoriaista, perhosta, hämähäkkiä ja matoa, toivottavasti oikein.

Minulle tämä epäonnen päivä on tentistä huolimatta onnekas. Olen kotona. Kaksin. Jääkaapissa on ainekset tortilloihin ja luvattiin, että katsomme tänään Dirty Dancingin (voi Swayze!).

Eilen olin Kampissa kemiatapahtumassa mukana. Isoja saippuakuplia, melkein 300 ihmistä meidän pisteessämme testaamassa onko hiili- vai kaasugrillattu liha parempaa, demonstraatioita, kilpailuja. Huh.

Pian olen saanut luettua Hustvedtin Summer Without Menin. Palaan siihen varmaan viikonlopun aikana, mutta lupaan olla paljastamasta juonesta koska tiedän että moni aikoo sen lukea.

Mutta nyt tyhjentämään pesukone ja nauttimaan illasta. Viikonloppuna aion setviä vaatekaappia, puuhata parvekkeella ja käydä elokuvissa. Ainakin.

Tässä vielä muutamia kuvia viime viikon varrelta.

 Saippuakuplia Kampissa á la Helsingin Yliopiston Kemistit.

Upea Jarkko Martikainen ja Äänioikeus viime viikon perjantaina Kansallisteatterin Lavaklubilla.

 Itsetehtyjä italialaisia suklaatryffeleitä äidille äitienpäivänä.

Ihanaa ja toivottavasti aurinkoista viikonloppua kaikille!

Mirja Tervo: Huimaavat korot

Minun äitini rakastaa kenkiä. Olen useampaan otteeseen kotona asuessani järjestänyt hänen yli 200 kenkäpariaan tyypin mukaisesti; kerran tätä pihalla tehdessäni meidän luultiin pitävän pihakirppistä. Minäkin rakastan kenkiä, mutta kokoelmani ei ole läheskään yhtä mittava kuin äidilläni. Harmiksi ja onneksi meillä on erikokoiset jalat; minä en voi lainata äitini kenkiä, eikä äitini minun. Korkokenkiä omistan kolmet, kaikki mustia. Luotto(tanssi)kenkäni ovat Höglin (kuvassa), vaatimattomampaan meininkiin käyvät Peter Keiserin vanhat, tuttavalta perityt korkokengät (joiden pohjassa lukee Made in West Germany) ja huvin vuoksi käytän Vagabondin kiilakorkokenkiä silloin tällöin.

Mirja Tervon kirja Huimaavat korot - Luksuskenkien vaarallinen viehätys (2010, Atena) on etnologin tutkivalla otteella toteutettu katsaus korkokenkien maailmaan. Kirjallisen lähdeaineiston luotaamisen lisäksi Tervo kertoo elämästä newyorkilaisessa korkokenkäsalongissa, jossa hän työskenteli hieman yli vuoden myyjänä.

Meillä naismyyjillä on matalat ja käytännölliset kengät, hiukset solmussa niskassa, samat työhousut jalassa kuin eilenkin ja meikkiä tuskin lainkaan.

Elämä kenkäsalongissa on raadollista. Myyjiä on lähemmäs sata, valtaosa heistä miehiä, ja vakipalkkaa ei ole vaan kaikki tehdään provisiona. Jos et myy tarpeeksi, saat lähteä. Tervo kuvaa kenkäsalongin elämää monelta kannalta esitellen sekä myyjä- että asiakastyyppejä stereotyyppimäisesti mutta silti uskottavasti. Voin hyvin kuvitella salonkiin saapuvat kiireiset businessnaiset, suositut noboxy-asiakkaat, miehensä luottokortilla arvoaan pönkittävät edustusvaimot ja 34-asiakkaat, jotka uskottelevat ostavansa mutta keksivät aina sopivan tekosyyn hankinnan peruuttamiseksi. Kiireisen hyörinän kuvaamisen jälkeen en lainkaan ihmettele, että matalapohjaiset kengät ovat juuri se juttu, jota kenkäsalongissa työskennellessän haluaa jalassaan pitää. 

Käveleminen korkokengillä perustuu taitoon olla katsomatta alaspäin. -- Samanlaista huimausta ja horjumisen tunnetta aiheuttaa, jos kävellessään tuijottaa pilvenpiirtäjien huippuja. Korkokenkien kanssa kävellessä tavoitteena on löytää katseelle kiintopiste, joka ei ole liian korkealla eikä liian matalalla. Mitä korkeampi korko, sitä haastavampaa henkilökohtaisen vatupassin käyttö on. Naisen kutsuvatkin monia korkokenkiä "sit-down"-kengikseen. Äärimmäiset korot pannaan jalkaan silloin, kun horisontaalisen liikkumisen sijasta voi pelkästään istua, nousta ja näyttää pitkältä.

Korkokenkien käyttöä pohditaan monesta näkövinkkelistä. Ne nostetaan esille osana niin aikuistumisriittejä, valtapeliä kuin seksikkyyttäkin. Unohdeta ei myöskään korkokenkien varjopuolta, eli niiden jalkoja hitaasti tuhoavaa vaikutusta. Tervon kertomukset asiakkaiden murjotuista jaloista ovat karua luettavaa. Itse pidän korkokenkien käytöstä, tietyissä tilanteissa. En todennäköisesti koskaan voisi työskennellä paikassa, jossa minun olisi pakko käyttää jatkuvasti korkokenkiä (enkä erinäisten, korkokengistä riippumattomien jalkavaivojen vuoksi voisikaan).

Muotimaailman tuotteet tehdään tarkoituksella hajoamaan huomenna, roskakoriin heitettäviksi, jotta ne voitaisiin korvata uusilla ensi viikolla. Prosessi jatkuu toivottavasti loputtomiin taloudellisesti aina vain kannattavammassa muodossa.  

Korkokenkiä pohditaan myös muoti-ilmiönä, vuolaana uutuuksien virtana jonka perässä vain harvat pysyvät. Kenkäsalongin olemassaolo on riippuvainen siitä, että muoti ja kengät vaihtuvat jatkuvasti. Ostopäätös on tehtävä heti, sillä parin viikon päästä haluamiasi kenkiä ei saa enää mistään (karu totuus jonka joutuu välillä kohtaamaan niin vaatteiden kuin kenkienkin kanssa).

"She is very unique, look at the colourings, all the details.. Her heel is not too low, either too high. She is totally walkable!"

Herkullisimmillaan Tervo on kuvatessaan kenkäsalongin arkipäivää ja kaikkea siihen kuuluvaa; asiakkaita, aamuklinikoita, työtovereitaan, työpaikan raadollista dynamiikkaa. Osan asiakkaista haluavat kaikki, osaa ei kukaan.

Mietin, millainen asiakas itse olisin. Minä yleensä menen ostamaan kengät silloin kun oikeasti tarvitsen sellaiset. Olisin siis varma asiakas. Toisaalta minulla tuskin tulee koskaan olemaan varaa ostaa 500 dollarin ja enemmänkin arvoisia kenkiä säännöllisesti, enkä tiedä riittäisikö moraalini siihen vaikka olisikin. Tänäänkin lohdutin silti itseäni tenttiviikon alkaessa uudella kenkäparilla (ilman korkoja), mutta puolustaudun sillä, että ne todella tulivat tarpeeseen (ja ovat lisäksi hirmuisen ihanat). Olen ehkä siis vähän myös dopamiini-ostaja.


Toivuttuani Tervon informatiivisesta otteesta kuviteltuani jotain kaunokirjamaisempaa (varmaan samankaltainen tunne, kuin monella tuli Hustvedtin Vapisevaa naista aloittaessa?) Huimaavat korot oli tietomäärästään huolimatta ja sen vuoksi äärimmäisen viihdyttävä kirja, jonka lukemisesta nautin todella paljon. Tervon tyyli on asiallinen, mutta ei kuiva, ja hän osaa kertoa sekä informatiivisesti että hauskasti. Vaikka ei korkokengistä pitäisikään, minä voisin suositella tätä kirjaa luettavaksi.

Andy Merrifield: The Wisdom of Donkeys

Andy Merrifieldin The Wisdom of Donkeys - Finding Tranquility in a Chaotic World (2008) tarttui mukaani heräteostoksena Pariisin Shakespeare & Companysta. Kirjan takakannessa kerrotaan se kuuluvan Mind, Body, Spirit-kategoriaan, joka vähän epäilytti, mutta toisaalta kannessa oleva aasi katsoi minua niin lempeästi että annoin periksi.

Another morning, another day on planet donkey, tumbling into one another, like in a dream, a daydream.

Opuksessa kirjailija Andy Merrifield on tehnyt elämänmuutoksen ja muuttanut keski-Ranskaan. Siellä hän päätti lähteä vaeltamaan läpi Auvergnen seuranaan vain aasi nimeltä Gribouille (tarkoittaa piirtelijää), suuri, suklaanruskea ja jo elämää nähnyt. Yhdessä parivaljakko kulkee läpi Ranskan maaseutumaisemien pysähtyen toisinaan syömään, toisinaan katselemaan näkymiä. Merrifield kuvailee kaikkea näkemäänsä, kuulemaansa, haistamaansa suorasanaisen kauniisti.

There's a fragrance here that doesn't carry elsewhere, that's unique, a sweet odour, of chamomile mixed with wild lemon thyme.

Konstailettoman matkaamisen lisäksi Merrifield tutustuttaa lukijaa muihinkin aaseihin kuin Gribouilleen. Paljon viitataan mm. elokuvaan Au Hasard Balthazar,  vuodelta 1966, joka kertoo kaltoinkohdellusta aasista (tämän todella haluaisin nyt nähdä!). Läsnä on usein myös Don Quixoten kumppanin Sancho Panzan rakas ratsu, Dapple, ja George Orwellin Eläinten vallankumouksen Benjamin. Näiden kirjallisuudessa tunnetumpien lisäksi esimerkkiaaseja oli varmasti kymmeniä, mikä oli mielestäni vähän yllättävää mutta toisaalta ilahduttavaa.

Merrifield kertoo myös kuinka hän tutustui Sidmouthissa sijaitsevaan aasien turvapaikkaan ja Kairossa, Egyptissä toimintaa harjoittavaan tri Hasseniin, joka säännöllisin väliajoin hoitaa veloituksetta paikallisten aaseja. Kertomukset Sidmouthista olivat todella koskettavia; aasitamma Lulu oli saanut uuden elämän terapeuttiaasina, joka kävi sekä vanhainkodeissa että sairaaloissa ihmisten silitettävänä. Oli myös hauskaa lukea aasin kouluttamistekniikoista, joista tärkein on Positive Reinforcement. Ei lienisi lainkaan pahitteeksi, jos monessa muussakin kouluttamisessa käytettäisiin ennen kaikkea positiivista vahvistamista oppimisen tukena (sieltä se minun pieni sisäinen pedagogini nousi!).

Aasitarinoiden ohella Merrifield kertoo omasta elämästään kirjoittajana, sekä Englannissa että New Yorkissa. New Yorkin kiireinen elämä ei ennakko-odotuksista huolimatta sopinutkaan hänelle, ja tätä asiaa ruoditaan pienissä pätkissä läpi kirjan. Lukija pääsee siis vierailulle myös herra Merrifieldin pään sisään ja hänen maailmaansa, johon sisältyy sekä kauniita että surullisia pieniä hetkiä.

Kaiken kaikkiaan The Wisdom of Donkeys oli todella leppoisa kirja. Se eteni omaan, aasimaisen rauhalliseen tahtiinsa vuorotellen valokeilassa olevien aiheiden kanssa. Suurimpana antina tässä kirjassa minulle oli se kunnioitus aaseja kohtaan, joka minussa heräsi yhä suuremmaksi kirjaa lukiessani.

Donkeys know about moments of joy and happiness, about finding the perfect dandelion and a quiet meadow in the sun where a pal can scratch their back; but they know, too, how cudgels and goads abound everywhere, reside over the next hill, just around the corner, wielded by somebody who's always scheming nearby.

***

Näin tänään. Nyt kiiruhdan vaihtamaan edustavammat pukineet päälle ja riennän kohti keskustaa. Tänään on Jarkko Martikaisen uuden levyn, Uskon, julkaisukeikka Kansallisteatterin Lavaklubilla. Sinne.

Ihanaa ja aurinkoista viikonloppua!

Tuokiokuvia Pariisista

Ennen tenttiviikkoihin sukeltamista halusin kellua vielä Pariisin tunnelmissa. Tässä teille muutamia tuokiokuvia ajalta 11.4.-16.4.

 Se Torni Montmartrelta nähtynä.

Kauniit katot.

Oscar Wilden haudalta, Pere Lachaisen hautausmaalta.

Viranomaiset pyytävät: Please do not deface the tomb.

Vastaus: The best way to honor your memory is to dissolve you in kisses.

Ihana lounasravintola L'Abri Bus.

Kantapaikaksi muodostunut Les 2 Moulins.

Shakespeare & Companyssa.

Pont des Arts - lukkosilta. Meidän.

Kohti korkeuksia.

Lounas Seinen rannalla.

 Episodi rikkimennyt pullonavaaja ja hyvää punaviiniä.

Valkoisia ruusuja Serge Gainsbourgille Montparnassen hautausmaalle.

Viimeisenä iltana illallisen jälkeen. Montmartre.

Kiitos Pariisi. Tulemme uudelleen.

Huhtihaasteen rippeet ja ihana toukokuu

Toukokuu saapui kuin yllättäen, vappu heti pääsiäisen vanavedessä. Kiirettä on riittänyt niin juhlien kuin muutonkin merkeissä. Vappuna olimme kotona hyvien ystävien kanssa ja söimme paljon hyvää ruokaa; perunasalaattia, sardelli-sipulipiirakkaa, sitruunamarenkipiirakkaa, simaa ja kuohuviiniä. Unohtamatta asiaan kuuluvaa musiikkia ja Creationary-peliä, joka toimii kuin Pictionary mutta siinä ei piirretä vaan rakennetaan legoilla.

Tänään, 1.5., minä asun väestötietorekisterinkin mukaan virallisesti Espoossa. Viime viikolla tuli jo nimi postiluukkuun. Edelleen on vähän haikeaa luopua Töölöstä vaikkei minulla ole enää edes avaimia. Toisaalta olen todella onnellinen.

Melkein ehdin toteuttaa huhtihaasteen huhtikuun aikana. Nyt se jäi toukokuun ensimmäiseen. Tässä siis loppurysäys:

21 -  lempikirjani lapsuudesta

Parasta pienenä oli ehdottomasti se, kun äitini kertoi minulle ja veljelleni itsekeksittyjä satuja, joihin sekä minä että pikkuveljeni saimme päättää yhden hahmon. Lempikirja sen sijaan.. Maininnan ansaitsee ainakin Kirsi Kunnaksen Tiitiäisen satupuu; sieltä äitini lauloi minulle pienenä mm. Tiitiäisen kehtolaulua, joka on kulkenut mukani tähänkin asti. 

Valitsen tähän kuiten Mauri Kunnaksen ihanat kirjat. Minun ehdottomat suosikkini olivat Suuri avaruuskirja, Vampyyrivaarin tarinoita ja Apua, merirosvoja! Näitä luen edelleenkin mielelläni. Upeat kuvitukset, hauskat tarinat ja ihanat hahmot. 

22 - suosikki omasta kirjahyllystäni

Tämä se vasta onkin vaikea, rakkaita kirjoja kun on niin paljon. Mainittakoon tähän nyt kaikki rakkaat eri paikoista kerätyt Jonathan Carrollini jotka olen maininnut jo useaan kertaan, Risto Rasan Tuhat purjetta-runokokoelma ja kauniisti sidottu Kiinalaisia satuja.

Kaikki tällä hetkellä hyllyssä olevat kirjat, siis ne jotka eivät joutuneet varastoon tilanpuutteen vuoksi, ovat rakkaita tai lukemattomia. Lukemattomat jäävät odottamaan, tuleeko niistä rakastettuja vai viedäänkö ne varastoon tai kenties eteenpäin.

23 - kirja, jonka olet halunnut lukea pitkään muttet vielä ole

Niin. Näitäkin on monta. Ensimmäisenä nousee mieleen John Irvingin Kaikki isäni hotellit, jonka olen kyllä nähnyt lavalla mutten ole vielä lukenut. Minulla on myös lista klassikoita jotka odottavat vuoroaan, kuten Humiseva harju, Rouva Bovary ja Kuin surmaisi satakielen. Unohtamatta Cecilia Samartinin Nora & Aliciaa, lukemattomia Carrolleitani, Helen Mosterin Hylkyä ja vaikka kuinka monta muuta. Toisaalta, kuinka ihanaa että on vielä niin monia lukemattomia kirjoja!

24 - kirja, jonka toivoisin useamman ihmisen lukeneen

Jonathan Carrollin Valkoiset omenat. Risto Isomäen Sarasvatin hiekkaa. Hugh Laurien The Gun Seller. F.X.Toolen Miljoonan taalan tyttö. Suurimman osan olen näistä jo maininnut jossain yhteydessä joten kirjat puhukoot itse puolestaan.

25 - hahmo, johon samaistut eniten

Carrollin Naurujen maan suloinen, itsepäinen ja erikoinen Saxony. Ihana Ronja, ryövärintytär. Harry Potterin Hermione (tämä erityisesti teini-ikäisenä mutta edelleenkin). Ja tietysti melkein kaikkiin ihaniin, vahvoihin, rakkauteen uskoviin naishahmoihin haluaa samaistua ja usein samaistuukin. Ollapa yhtä rohkea sydämeltään ja mieleltään.

26 - kirja, joka muutti mieltäsi jostain asiasta

Minun on ehkä pakko laittaa tähän hieman punastellen Stephenie Meyerin Twilight-sarja. Tartuin kirjoihin varsin vastahakoisesti muutaman suosittelun pohjalta ja, niin, jäin koukkuun. Ahmin kaikki neljä kirjaa melko nopeaan tahtiin. Vaikka etenkin ensimmäiset kirjat olivat melko köykäisesti kirjoitettuja, ymmärsin miksi ne koukuttivat niin monen ihmisen. Myöhemmissä kirjoissa Meyerin kirjoitustyyli oli jo kehittynyt ja juonikin pysyi hyvin kasassa. En kuitenkaan laske itseäni Twilight-faniksi ja leffoista olen nähnyt vain yhden, sen ensimmäisen. En juuri perustanut.

Mutta Meyer on varteenotettava kirjailija. Twilight-saagan jälkeen luin hänen kirjansa The Host (suom. Vieras) ja se sitten oli ihan oikeasti hyvä sci-fi-vaikutteinen kirja. Että niin. Ennakko-epäodotuksista huolimatta osaan nyt arvostaa Meyeriä, ja alan jo myöntää suhteellisen häpeilemättä että luin Twilightit loppujen lopuksi varsin innokkaasti.

27 - yllättävin juonenkäänne tai loppu

Naurujen maa ensimmäistä kertaa. Dekkarien klassikko Kymmenen pientä neekeripoikaa. Ja sitten Joanne Harrisin Herrasmiehiä ja huijareita. Minä aika usein osaan arvata osan tai suurimman osan loppuratkaisua. Tässä minua kuitenkin viilattiin silmään taidokkaasti. H&H ei ole suosikkini Harrisilta, mutta yllättää se osasi!

28 - kauneimmat kirjannimet

Samasta aiheesta keskusteltiin jokin aika sitten Hannan Kirjainten virrassa-blogissa. Minun mielestäni kauneimmat kirjan nimet saavat ajattelemaan, tarjoavat syöttejä tai tuntuvat muuten vain hyvältä suussa. Minä esimerkiksi pidän ruokiin liittyvistä kirjojen nimistä kuten Keltaisten sitruunoiden ravintola, Punaisen höyhenen keittiö ja Appelsiinin tuoksu. Toisaalta esimerkiksi taas esille nostamani Jonathan Carroll osaa nimetä kirjansa niin, että se avautuu yleensä vasta lukiessa kuten tapauksissa White Apples, The Glass Soup ja The Marriage of Sticks. Mielestäni kauniita kirjannimiä ovat myös Majakka (Virginia Woolf), Kaikki mitä rakastin (Hustvedt), Jalokivisilmäinen tonnikala (Manuel Vicent, en ole vielä lukenut mutta odotan kiinnostuksella) sekä Terve, ja kiitos kaloista (Douglas Adams).

29 - kirja josta pidit, mutta muut eivät

No apua. Taisin jo jossain edellisessäkin kohdassa jupista siitä että aina on joku joka pitää ja joku joka ei. Pää lyö nyt suhteellisen tyhjää, mutta mainittakoon kuitenkin Virpi Hämeen-Anttilan Toisen taivaan alla. Luin sen parin ystäväni kanssa lukupiirikirjana ja taisin olla suurinpiirtein ainut joka kirjasta piti. Eihän se ollut mitenkään erikoinen tai maailmaamullistava, mutta kyllä se minusta oli ihan hyvä. Leppoisa, ei juuri vaatinut lukijalta mitään. Viihdytti minua juuri tarpeeksi, että luin sen loppuun asti ihan tyytyväisenä. (tosin minulle se myös oli ensimmäinen H-A joten eipä minulla ollut juuri mitään odotuksiakaan, osa piti sitä huonona suorituksena H-A:lta)

30 - kaikkien aikojen suosikkikirjasi

Niin. Onhan näitä jo lueteltu. Luetellaan uudestaan vaikkapa tämän hetken top10, ei missään varsinaisessa järjestyksessä ja vain 1 teos/kirjailija:

Audrey Niffenegger: Aikamatkustajan vaimo

Jonathan Carroll: Sleeping in Flame

Erlend Loe: L

Jonathan Bach: Lokki Joonatan

Arthur Conan Doyle: Sherlock Holmesin seikkailut

Anna Gavalda: Kunpa joku odottaisi minua jossakin

Siri Hustvedt: Kaikki mitä rakastin

Will Ferguson: OnniTM

Jane Austen: Ylpeys ja ennakkoluulo

J.K.Rowling: Harry Potterit (jos suosikki on pakko valita niin Azkabanin vanki)

Ja siinäpä se, huhtikuu. Onneksi oli tämä, minä olen ehtinyt lukea niin vähän. Teatterissa olen kuitenkin käynyt paljon, ja monet liput vielä odottavat jääkaapin ovessa. 

Tentit puskevat nyt päälle seuraavat kaksi viikkoa, mutta eiköhän siellä välissä ehdi avata muitakin kirjoja kuin lintuihin ja hyönteisiin tai jäkäliin liittyviä. Esimerkiksi nyt minulla on kesken aivan hurmaava The Wisdom of Donkeys ja iltaisin minulle luetaan jännittävää Chuck Palahniukin Eloonjäänyttä.

Tässä vielä kuva meidän vappubrunssistamme, joka nautittiin terassilla. Servetteinä Katjalta saatuja ihanuuksia. Hieno Barbapapa-palloni valitettavasti unohtui kuvasta. Mikäli sää sallii, ajamme tänään vielä merenrantaan ja viskaamme talviturkit pois. Näin viime torstaina västäräkin, kesä siis on jo täällä!