Ian McEwan: Rannalla

Rannalla (Otava, 2007; On Chesil Beach 2007) on minun toinen Ian McEwanini. Se valikoitui nyt Lauantain ohi yksinkertaisesti siksi, että se oli lainauspinostani helpommin saatavilla. Aiemmin olen lukenut Sovituksen, josta olen lukuvihkooni kesällä 2009 kommentoinut näin: turhan "paksua" tekstiä välillä mutta parani päästyään vauhtiin. Mitä sillä sitten olen ikinä tarkoittanutkaan. Täsmennetään nyt kuitenkin että pidin kyllä Sovituksesta mutta se ei herättänyt minussa mitään suuria intohimoja.

Rannalla on kertomus kahdesta nuoresta ihmisestä, Edwardista ja Florencesta, jotka ovat juuri menneet naimisiin. Florence on hyvätuloisen perheen musiikillisesti lahjakas neitokainen, Edward puolestaan työläisen poika, joka osaa lähiseudun kasvien nimet ja on juuri suorittanut loppututkintonsa historiasta. Häämatkalle ollaan lähdetty rannikolle ja kumpaistakin tämä yhteiselon alku velvollisuuksineen tai täyttymyksineen jännittää mutta kovin eri näkökannoista.

Hän ymmärsi mainiosti, että tämä kielitouhu, kielen suorittama penetraatio oli vielä lasten leikkiä, rituaalinen tableau vivant siitä mitä oli tulossa; vähän kuin vanhanaikaisen näytelmän alussa oleva johdantopuhe, jossa selitetään kaikki mitä jatkossa tapahtuu.

Edward-parka. Nuorimies kaikessa innossaan tahtoo vain vihdoin päästä läheisiin tekemisiin kauniin vaimonsa kanssa, kun Florence-rukka puolestaan tuntee inhoa koko ajatukseen. Paljon tapahtuu nuorenparin mielissä ja sitä puolin ja toisin pohdiskelua lukiessaan aivan turhautuu tähän niin yleiseen ongelmaan kun tulkitaan toisen käytöstä ja mennään välillä aivan metsään. Ja vain sen takia, että omaa suutaan on niin hankala avata ja päästää oma äänensä kuuluviin.

Se Florence, joka johti omaa kvartettiaan ja pani tyynesti sen alistumaan tahtoonsa, ei ikinä suostuisi mukautumaan toisten sovinnaisiin odotuksiin. Hän ei ollut mikään lammas, joka nurkumatta alistuisi teuraaksi. Tai penetraatioon.

Rantahotellissa tapahtuvan tunnemyrskun kurimuksista suunnataan välillä katse sekä Edwardin että Florencen menneeseen. Kuinka molemmat kasvoivat oman maailmansa lapsina, Florence vaurauden keskellä venematkoineen ja viuluharjoituksineen, Edward tehden kotitöitä isänsä kanssa ja vaellellen lähimaastossa. Ja kuinka yksi pieni sattuma saattoi heidät yhteen. Sattuma, jonka ihmeellisyyttä moneen kertaan kummastellaan ja muistellaan hellyydellä. Eihän kaksi näin erilaista ihmistä olisivat voineet tuskin muuten kohdatakaan.

Edwardin oma oxfordilainen sivistys eteni aimo harppauksin. Sen kesän kuluessa hän söi ensi kertaa elämässään salaattia, jossa oli sitruunainen öljykastike, ja aamiaisella jogurttia - tarunhohtoista ainetta jonka hän tunsi vain eräästä lukemastaan James Bond-romaanista. 

McEwan kirjoittaa kauniisti ja tarkasti vaihdellen sujuvasti näkökulmia kertojien välillä. Huomasin lukevani tätä välillä hyvin terveystiedonopettajamaisesti, hymistellen tälle nuoren parin tuskastelulle ja tunnekuohuille. Rannalla on vähäeleinen kirja, jossa tapahtuu paljon rivien välissä.

"Onko tuo satakieli?" hän huomasi kysyvänsä.
"Se on mustarastas."
"Keskellä yötäkö?" Hän ei kyennyt salaamaan pettymystään.
"Ilmeisesti hyvä laulupaikka. Poika parka joutuu tekemään kovasti töitä." Sitten Edward lisäsi: "Kuten minäkin." 

Rannalla ei ehkä ollut minulle tajunnanräjäyttävä kokemus, mutta se on siitä huolimatta hieno kirja. McEwanin paikoin pelkistetty ilmaisu, rannikon sileiden kivien rahina jalkojen alla, brittiläinen luokkajako ja kaikki se muu luovat hallitun kokonaisuuden, kuin klassisen musiikin kappaleen, jonka ääressä hiljentyy ja rauhoittuu.

Kirja luettu osana Totally British : Modern Men Writers-haastetta.