Iida Rauma: Katoamisten kirja

Iida Rauman esikoisteos Katoamisten kirja (Gummerus, 2011) löysi tiensä lukulistalleni blogimaailman kautta. Totta puhuen en edes muistanut varanneeni sitä kun se lähikirjastoon saapui.

Nousin sängystä ja löntystin alakertaan. Isä istui pianon ääressä, äiti nojatuolissa hiukset vastaheränneen pörröisinä edessään kahvikuppi ja kirja, kissa sylissä lämpimänä keränä. Isä oli meidän perheen ainoa aamuvirkku, mikä tarkoitti, että hän heräsi ennen kymmentä. Kai hän oli meistä myös ainut musiikillisesti lahjakas.

Takakannen mukaan kirja on ennakkoluuloton ja vahvatunnelmainen romaani runkkaamisesta, heikosta todellisuudentajusta, syksyisestä Turusta, vastuun välttelemisestä ja välittämisestä. Vahvoja sanoja. Näin samantien kyllä voin allekirjoittaa vahvatunnelmaisen ja välittämisen.

Katoamisten kirjassa eletään nimeämättömäksi jäävän minä-kertojan elämää. Hän asuu Turussa naisystävänsä Sofian kanssa, käy töissä vanhainkodissa, jossa tutustuu sekä vanhuksiin että kosovolaiseen Zorkaan, maalaa ja muistelee menneitä. Muistelee myös isäänsä, joka joitakin vuosia sitten vain katosi ja jätti sekä äidin että tyttären maailmat enemmän tai vähemmän sekaisin.

"Ei sitä pidä ajatella."
"Se on vaikeaa."
"Tietysti. Mutta eläminen on juuri sitä ... Ettei ajattele." 

Rauma kirjoittaa hyvin ja intensiivisesti. Tarina imaisee mukaansa. Minut paljon varmasti myös sen takia, että kertoja on suurinpiirtein minun ikäiseni. Ei meillä paljon muuta yhteistä ole, mutta muistelut aikaisiin kouluvuosiin ja kotoa muuttamisen haasteet sun muut ovat suhteellisen tuoreena mielessä myös minulla.

Väkivaltaa on paljon, ja eri laaduissa kuin irtokarkkeja. Sanatonta, fyysistä, niin epämääräistä että sitä ei edes huomaa. Itse aiheutettua, toisten tekemää. Kipeästi kuvattuna, niin että välillä melkein haluaa laittaa kirjan pois ja katsoa ikkunasta, tarkistaa että aurinko paistaa yhä ja minä olen bussissa matkalla Viikkiin. Rauma tarttuu moniin paljon mediassakin pyörineisiin epäkohtiin, vanhustenhoitoon ja koulukiusaamiseen. Ongelmiin, joiden ratkaisemiseen ei taida koskaan olla tarpeeksi resursseja.

Väkivallalle ei ole sanoja. Siihen voi tottua, mutta sitä ei voi ymmärtää niin, että siitä voisi puhua. Väkivalta on lukittava pieneen tilaan aivojen takaosaan ja pidettävä siellä. Piilossa, suojassa, hiertämässä kuin pikkukivi kengässä.

Ja sitten, silläkin uhalla että vaikutan nipolta, yksi asia tässä todella häiritsi minua. Nimittäin sanan pillu jatkuva käyttö. Ei sillä, sana se on muiden joukossa ja voihan sen käyttö joskus olla paikallaankin, mutta minusta sitä käytettiin tässä aivan liikaa. Lähinnä siksi, että Rauma kirjoittaa todella hyvin, kauniistikin, ja sitten tuo sana välillä pongahtaa sivulta silmille. Tuntuu että se ei kuulu sinne ja keksin samantien muita vaihtoehtoisia ilmauksia, jotka minun mielestäni olisivat olleet enemmän linjassa Rauman muun tekstin kanssa. Tokihan, kuten jo mainitsin, takakansi mainostaa tämän myös olevan kirja runkkaamisesta, ja on se sitäkin mutta silti.

Mielestäni katoamisia enemmän teos tarjoilee asioita, joita ei niin vain kadotetakaan. Muistoja, jotka haluaisit, mutta et voi unohtaa tai kadottaa. Sitä, että voiko itseään kadottaa ja mitä se tarkoittaa. Mitä tapahtui Susannalle ja miksi? Miksi Zorka ei halua puhua itsestään? Miksi ihmiset valehtelevat? Miksi en osaa heittää pois vanhoja esineitä, jotka tuottavat enemmän harmia kuin iloa?

Välillä mietin tuota arvoituksellista sanaa Jossain. Kun sanaa toistelee tarpeeksi pitkään, se alkaa menettää merkityksensä, kuulostaa eksoottselta tavuyhdistelmältä. Isä on Jossain.

Katomisten kirja on matka unilääkkeisiin, velloviin vesiin, tärpätin hajuun, kyrillisiin aakkosiin, vanhainkodin liian hiljaisille käytäville ja itseen. Matkustetaan pyörällä töihin ja lentokoneella muualle. Voiko ihminen noin vain kadota? Ja mitä siitä seuraa. En minä kuitenkaan kadu tämän lukemista, Rauman kieli on kaunista ja koskettavaa. Nyt vain kaipaan jotain kevyempää tämän ja Summer Without Menin jälkeen. Tämä oli ehdottomasti violetti kirja tunnelmaltaan. Nyt ehkä keltaista ja vihreää?

Ai niin ja Katjakin tästä mainitsi, Katoamisten kirjalla on ehdottoman upea, kaunis ja surumielinen kansi. Vaikkei kirjaa lukisikaan niin jo se on katsomisen arvoinen.

Tästä ovat kirjoittaneet ainakin Hanna ja Katja.

***

Kohta koittaa toivottavasti kevätlukukauden viimeinen tentti. Ne kasvit. Enää ne. Kyllä ne menevät.

Eilen olin katsomassa loistavia Corto Maltesen seikkailuja Q-teatterissa. Siitä ehkä lisää myöhemmin. Samoin Karoliinan upeasta Totally British-haasteesta.

Hyvää viikkoa te kaikki, uudet ja vähän vanhemmat lukijat!