Kesälöytöjä ja lahjoja

Tänään vietin aivan puolivahingossa vapaapäivän, tai ainakin melkein. Leivoin aamulla kaksi sitruunamarenkipiirakkaa, jotka mies vie huomenna töihin lomansa kunniaksi. Puolen päivän aikaan matkustelin Kallion Karhupuistoon juomaan kahvia hyvässä seurassa ja ponkaisin siitä vielä Kallion  puistokirpputoritapahtumaan.

Virallisesti menin etsimään kirpparilta itselleni hametta (jonka lisäksi mukaan tarttui mekko, liivi ja paita). Eikä kirpputorilta tietenkään selvinnyt ilman kirjalöytöjä ja onnistuin 8,80 eurolla löytämään viisi kirjaa joista ehdottomasti ilahduttavin oli Kirsi Kunnaksen Tiitiäisen satupuu eurolla. Minulle luettiin ja laulettiin sitä todella paljon pienenä mutta oma kappaleeni on jossain teillä tietämättömillä joten uuden hankinta oli paikallaan. Lisäksi löysin Muriel Barberyn Siilin eleganssin, Monika Fagerholmin Ihanat naiset rannalla (josta innostuin eilen Anna Elinan blogauksen perusteella), Susan Fletcherin Meriharakat ja Anneli Ollikaisen Jouko Turkasta kertovan teoksen Lihat ylös! Ei hassumpaa.

Vein myös erään ystäväni toiselle lapselle tekemäni etukäteisristiäislahjan, eli neulotun peiton. Esikoinen sai aikoinaan samanlaisen, mutta se varastettiin heiltä jokin aika sitten joten olihan uusi tehtävä.

Lisäksi eilen tapasin ihanaa Hannaa, joka toi arvontavoittokirjani Mangopuun alla lisäksi kolme muutakin kirjaa. Kiitos Hanna! <3

Ja koska tajusin etten ole tästäkään muistanut laittaa kuvaa, niin suuri kiitos vielä ihanalle Katja/Lumiomenalle, jonka arvonnassa aikaisemmin tänä vuonna voitin ja sain kotiini taannoin näin kauniin paketin!

Nyt kelpaa lueskella. Ihanaa kesäistä viikkoa kaikille!

Marjane Satrapi: Luumukanaa & Pistoja

Pitkästä aikaa paneuduin todella sarjakuvien lukemiseen. Minun piti aloittaa Paul Austerin New York-trilogia, mutta ajattelin sen vaativan sen verran keskittymistä että pienet katkonaiset lukupätkät kotona vain hämmentäisivät. Sen sijaan luin vihdoin jo aikansa lainassa olleet Marjane Satrapin sarjakuvat Luumukanaa (Like, 2008) ja Pistoja (Like, 2010).

Luin joskus lukioaikana Satrapin Persepolis-kirjat ja ihastuin kursailemattomaan tyyliin ja hauskaan tussijälkeen. Mielenkiintoista oli myös päästä kulissien taakse katsomaan, millaista elämä Iranissa oli nuorelle tytölle ja myöhemmin naiselle.

Luumukanaa sijoittuu niinikään Iraniin 1950-luvulle. Se kertoo Naser Alin, tarinsoittajan tarinan. Miehen, joka ei saanut elämänsä rakkautta, ja menee äitiään miellyttääkseen naimisiin naisen kanssa, jota ei rakasta. Viimeinen tikki Naser Alin kurjuuteen on, kun vaimo suutuspäissään rikkoo hänen rakkaan tarinsa. Mikään ei enää miellytä, ja Naser Ali päättää kuolla. Sarjakuva käsittelee hänen viimeisiä päiviään maan päällä.

Luumukanaa on samanaikaisesti lempeän humoristinen ja kaihoisa. Satrapin piirrokset ovat oivaltavia ja henkilöt ilmeikkäitä. Naser Alin perhe on varsinainen persoonallisuuksien sekamelska ja tarina kulkee vaivattomasti loppuun asti.

Pistoja on huomattavasti kepeämpi luonteeltaan, vaikka käsiteltävät asiat ovat paikoin vakavia. Pistoja käsittelee naisten omaa teehetkeä; päivällinen on syöty ja miehet ovat poistuneet, jolloin naiset voivat juoruilla vapaasti. Satrapin isoäiti sanookin, että selän takana puhuminen tuulettaa sydäntä. Ja sydämiä tuuletetaankin oikein olan takaa, kun erilaiset naiset kertovat kohtaloistaan ja miesseikkailuistaan.

Tarinat ovat välillä varsin ronskeja, mikä tavallaan on yllättävää koska olen saanut iranilaisesta kulttuurista median kautta paljon pidättyväisemmän kuvan. Toisaalta osasin odottaa jotain tällaista Persepoliksen perusteella. Naiset saavat toisiltaan vertaistukea ja hyviä neuvoja. Vaikka välillä puhutaan myös surullisista asioista, on perustunnelma iloisen juoruileva.

Kaiken kaikkiaan sarjakuvien lukeminen oli mukavaa vaihtelua ja Satrapin tutun tyylin ääreen palaaminen oli miellyttävää. Kuvissa on toisinaan todella paljon tekstiä, mutta tarina kulkee silti tasapainoisesti. Satrapin sarjakuvia suosittelen lämpimästi kaikille muillekin ja Persepoliksesta on tehty myös animaatio, jota en itse ole valitettavasti vielä nähnyt.

Satrapin sarjakuvista ovat bloganneet ainakin Hanna, anni.m ja Karoliina.

Chuck Palahniuk: Eloonjäänyt

Minulle ja miehelleni muodostui hyvin nopeasti tapa, jossa luemme toisillemme ääneen. Minä luin hänelle viime syksynä iänikuisen Jonathan Carrolini Naurujen maan. Mies halusi ehdottomasti, luettuaan minulle ensin ihanan Uppo-Nalle eksyksissä, tutustuttaa minut erääseen suosikkiinsa eli Chuck Palahniukiin. Ensimmäiseksi Palahniukikseni valikoitui siis Eloonjäänyt (Like, 2002, Survivor 1999).

Testaan, testaan. Yksi kaksi kolme.
Testaan, testaan. Yksi kaksi kolme.
Ehkä tämä toimii, en minä tiedä. En tiedä, kuuletteko te edes minua.
Mutta jos kuulette, kuunnelkaa. Ja jos kuuntelette, olette löytäneet tarinan siitä miten kaikki meni pieleen. Tämä on lennon 2039 lentopiirturi. Se jota sanotaan mustaksi laatikoksi, vaikka oranssi se on ja sen sisällä on sähkölanka joka tallentaa kaiken. Olette löytäneet tarinan siitä mitä tapahtui.

Eloonjäänyt on Veli Bransonin, creedish-kultin viimeisen hengissä olevan jäsenen, tarina. Kirja alkaa edellä lainaamallani katkelmalla, eli lähdemme liikkeelle lopusta. Se onkin ensimmäinen poikkeuksellinen piirre tässä teoksessa, sillä jopa lukujen ja sivujen numerot ovat käänteiset. Aloitamme siis sivulta 297.

Palahniuk ei ole mitenkään helppo eikä mukava kirjailija suorapuheisuudessaan. Kirjoitustaitoa ei kuitenkaan voi epäillä, ja monena iltana kuuntelin Veli Bransonin tarinaa taistellen väsymystä vastaan jotta voisimme lukea vielä yhden luvun.

Veli Branson on osa suojeluohjelmaa, jolla pyritään pitämään loput creedish-kultin jäsenet hengissä. Suurin osa creedisheistä nimittäin otti hengen itseltään, kun julistettiin Vapautuksen ajan tulleen. Koska tässä ei selvästikään ole Palahniukille tarpeeksi, tarinaan tuovat jännitystä niin creedish-kultin omituisuudet kuin mystinen kaikkitietävä Fertility-niminen nainen.Viimeisen eloonjääneen elämästä tehdään yhtä sirkusta, sillä julkkis se on kuolemanlahkon viimeinen jäsenkin.

Eloonjäänyt on myös hetkittäin todella hauska kirja, jos niin voi sanoa. Riemukasta on esimerkiksi se, kuinka Veli Branson kuvailee siivoamistyössään oppimiaan niksejä, kajahtaneita työnantajiaan tai ihan vain se, kuinka asiat esitetään. Täsmällisesti, kiertelemättä. Kaikki liiankin yksityiskohtaiseksi menevät lakoniset selostukset.

Puhdistaa sitä sitten tahraa, kalaa tai taloa, kuvittelee aina tekevänsä maailmaa vähän paremmaksi, mutta itse asiassa kaikki menee yhä huonompaan suuntaan. Ajattelee että kunhan vain ahkeroi lujemmin, kaaos on hallittavissa, kunnes viisi vuotta kestävää pihalamppua vaihtaessaan yhtäkkiä tajuaa, että sen lampun ehtii ennen kuolemaansa vaihtaa enää korkeintaan kymmenen kertaa.

Häiriintyneisyydestään huolimatta aloin väistämättä jollain tasolla pitämään Veli Bransonista ja koko tarina kaikessa karuudessaan piti minut kevyesti otteessaan loppuun saakka. Omat kehunsa ansaitsee mieheni, joka ansiokkaalla ääninäyttelyllä loi upeat persoonat kaikille kirjan henkilöille.

"Minä tiedän kaiken", suu sanoo. "Me varastetaan punainen auto jossa on automaattivaihteet, koska minä en osaa käyttää vaihdetankoa."
"Okei", pyssy sanoo. "Olkoon sitten punainen."
"Okei", suu sanoo.

Seuraavaksi luemme kuulemma Palahniukin Tukehtumisen. Odotan kauhunsekaisella kiinnostuksella, sillä Eloonjäänyt on kuulemma herran teoksista vähiten omalaatuisen kamala.

Kazuo Ishiguro: Ole luonani aina

Juhannusheilanani toimi tänä vuonna Kazuo Ishiguron Ole luonani aina (Tammi, 2005; Never Let Me Go 2005). Niin paljon kuin kutkuttaisikin, päädyn samaan ratkaisuun kuin muutama muukin bloggaaja enkä sano juonesta yhtään mitään.


Ole luonani aina on mielestäni liian hieno kirja pilattavaksi sillä, että siitä tietää jotain. Itse olin helpottunut, että kaikki taika ei ollut kadonnut vaikka olin nähnyt elokuvan trailerin (joskus kun trailerit paljastavat liikaakin, minun mielestäni).

Oli aurinkoinen iltapäivä ja olin mennyt makuusaliimme hakemaan jotakin. Muistan päivän kirkkauden, koska huoneemme verhoja ei ollut vedetty kunnolla auki ja aurinko paistoi leveinä juovina sisään paljastaen ilmassa leijuvan pölyn. En ollut aikonut soittaa kasettia, mutta koska olin huoneessa aivan yksin, kaivoin hetken mielijohteesta nauhan kokoelmalaatikostani ja työnsin sen soittimeen.

Ishiguro kirjoittaa pelkistetysti ja kauniisti. Kielikuvia on vähän, tuskin ollenkaan. Tämän ansiosta on mahdollista päästä todella lähelle henkilöitä, sillä väliin ei jää tulkinnanvaraa. Asiat ovat ja tapahtuvat. Välillä muistikuvat ovat tarkempia, joskus hämärämpiä.

Ole luonani aina oli todella nopealukuinen kirja, sillä vajaan 400 sivun lukemiseen tuntui menevän vain hetki. Puolet kirjasta luin ennen juhannusta yhden päivän bussimatkojen aikana. Yksinkertaisen kielen ja tempaavan tarinan kanssa olisi voinut viihtyä pidempäänkin.

Lyhyesti sanottuna Ole luonani aina on vahva, kaunis ja koskettava tarina. Ishiguron muu tuotanto hiipinee tämän kokemuksen perusteella lukulistalleni jossain vaiheessa.

Luettu osanan Totally British: Modern Men Writers-haastetta.

***

Juhannusrakkautta meidän tapaamme.

Hurmaavaa juhannuksen jälkeistä kesän vaihetta kaikille!

Italo Calvino: Paroni puussa

-toistaiseksi olemme vielä ensimmäisessä aamussa, johon hän heräsi huomatakseen olevansa rautatammen latvassa räkättävien kottaraisten joukossa, kosteana kylmästä kasteesta, jäykkänä, luut kivistäen, jalat ja kädet pistellen, ja niin hän lähti onnellisena tutkimaan uutta maailmaa.


Italo Calvinon Paroni puussa (Tammi, 1981; Il barone rambante 1957) on kaunis kirja kaikessa vähäeleisyydessään. Tarina alkaa, kun vuonna 1767 Cosimo Piovasco di Rondó, kaksitoista vuotta, ei suostu syömään päivällisellä etanoita, suuttuu ja kiipeää pihalla kasvavaan rautatammeen. Ja sinne Cosimo jääkin, puiden latvuksiin, asumaan ja elämään.

Tarinaa kertoo Cosimon nuorempi veli, Biagio, joka toisaalta ihaillen ja toisaalta hämmennyksissään seuraa isoveljensä elämää maan pinnan yläpuolella. Elämässä puiden latvassa on monet puolensa; taitava kiipelijä pääsee paikkoihin jonne muut eivät, ja kekseliään mielen avulla voi elämänsä järjestää kaikin puolin mukavaksi. Toisaalta on myös kinkkisempiä asioita pohdittavaksi ruoan valmistuksesta peseytymiseen ja ongelmia aiheuttaa myös kaikenlaiseen kanssakäymiseen muiden ihmisten kanssa.

Nuoren paronin elämä puissa on jännittävää ja silti niin samankaltaista kuin meidän täällä maan päällä. Vaikka Cosimo fyysisesti onkin ylempänä muita, on hänen henkisessä elämässään samat kaipuut ja ilot; rakkaus oikukkaaseen Violaan ja ystävyys mäyräkoira Ottimo Massimoon muutamia mainitakseni.

Vaikka tarina keskittyykin Cosimoon, koin jotenkin läheisemmäksi tarinamme kertojan, Biagion, joka kertoo lämmöllä veljensä seikkailuista ja elämästä. Biagiossa, vaikka hänestä ei paljon kerrottukaan, oli jotain sellaista joka veti minua sanomattomasti puoleensa.

Paroni puussa kuljetti minut johonkin ihmeelliseen maailmaan, jossa kaikki kulki hitaammalla temmolla kuin muualla. En tohdi ruveta pohtimaan syvimpiä ajatuksiani tästä, sillä totta puhuen ajatuksen eivät ole vielä edes kunnolla muodostuneet sanoiksi. Olen joka tapauksessa vaikuttunut jollain hiljaisella tavalla Calvinon pelkistetystä ilmaisusta. Ja tyytyväinen siitä, että äitini jaksoi suositella minulle tätä kirjaa vuodesta toiseen.

Lyhyesti sanottuna häneen oli tarttunut tarinankertojan intohimo, jonka vallassa ei koskaan tiedä kummat tarinat ovat kauniimpia, nekö jotka todella ovat tapahtuneet ja nostavat mieleen menneiden hetkien meren, pienet tunteet, kyllästymisen, onnen, epävarmuuden, turhuuden, itseinhon, vai ne jotka itse on keksinyt, ne joissa edetään suurin linjoin ja kaikki näyttää helpolta, mutta mitä enemmän tarinaa kehittelee sitä enemmän huomaa rupeavansa puhumaan asioista, jotka on kokenut tai ymmärtänyt elävässä todellisuudessa.

***

Näillä sanoin toivotan teille kaikille myös mitä ihaninta juhannusta! Minä matkaan tänään mökille ja oli sää mikä oli aion saunoa ja uida järvessä, ehkä soutaa ja käydä luontopolulla.

Ihanat, kamalat mieskirjailijat

Valkohäntäkauris Hummerheimin pihamaalla.

Tänään Maria Sinisen Linnan kirjastosta julkaisi haasteen listata 100 mieskirjailijaa. Kuten Mariakin esipuheessaan toteaa, on myös minun listani hyvin subjektiivinen ja osaa kirjoista en ole lukenut aikoihin. Kaikki nämä miehet ovat kuitenkin olleet tai ovat edelleen minulle hyvin tärkeitä syystä tai toisesta. Listan miehet ovat aakkosjärjestyksessä Katjan esimerkin mukaisesti. 

Olin itse asiassa vähän hämmentynyt miesten "vähyydestä", sillä pääsin hädintuskin viiteenkymmeneen. Ajattelin nimittäin, että koska mututuntumalla minulle rakkaissa kirjailijoissa on enemmän miehiä olisi listakin täyttynyt suit sukkelaan. No, toisin kävi. Mutta eipä sillä, toisaalta on hirvittävän ihanaa että listallani on vielä niin paljon tilaa uusille salamarakkauksille ja pidemmille suhteille.

Douglas Adams: Linnunradan käsikirja liftareille
Richard Adams: Ruohometsän kansaa
Paul Auster: Illuusioiden kirja
Richard Bach: Lokki Joonatan
Jonathan Carroll: Sleeping in Flame
Paulo Coelho: Yksitoista minuuttia
Michael Cunningham: Tunnit
Arthur Conan Doyle: Sherlock Holmesin seikkailut
Alexandre Dumas: Kolme muskettisoturia
Bob Dylan: Chronicles
David Eddings: Althalus
Hans M. Enzenberg: Numeropiru
Jeffrey Eugenides: Middlesex
Will Ferguson: OnniTM
Jostein Gaarder: Sofian maailma
John Grisham: Firma
Jan Guillou: Arn-trilogia
John Grogan: Marley ja minä
Ernest Hemingway: Vanhus ja meri
James Herriot: Elämäni koirat
Åke Holmberg: Yksityisetsivä Totte Svensson
Nick Hornby: Fever Pitch
Viktor Hugo: Kurjat
John Irving: Oman elämänsä sankari
Juha Itkonen: Anna minun rakastaa enemmän
Risto Isomäki: Sarasvatin hiekkaa
Robert Jordan: Ajan pyörä-sarja
Guy Gavriel Kay: Fionavarin kuvakudos-trilogia
Tomi Kontio: Keväällä isä sai siivet
Eric Knight: Lassie palaa kotiin
Gösta Knuttson: Pekka Töpöhäntä
A.A.Milne: Nalle Puh
Pierre La Mure: Punainen mylly
Hugh Laurie: The Gun Seller
Stieg Larsson: Millennium-trilogia
Erlend Loe: L
Alistair MacLean: Pelko on aseeni
Peter Mayle: Mainio vuosi
Pablo Neruda: 100 Love Sonnets
Jukka Parkkinen: Suvi Kinos-kirjat
Terry Pratchett: The Colour of Magic
Philip Pullman: Kultainen kompassi
Risto Rasa: Metsän seinä on vain vihreä ovi
Antoine de Saint-Exupery: Pikku prinssi
William Shakespeare
Petri Tamminen: Piiloutujan maa
J.R.R.Tolkien: Hobitti
F.X.Toole: Miljoonan taalan tyttö (novelleja)
Jules Verne: Matka maailman ympäri
Kjell Westö: Missä kuljimme kerran

Jokainen kirjailija sai nyt peräänsä joko yhden kirjoistaan tai kirjoittamistaan sarjoista. Osasta olisi voinut laittaa useammankin esimerkin. Lihavoin listasta vielä kaikki tällä hetkellä rakkaimmilta tuntuvat miekkoset/kirjat. Syyt olivat vaihtelevia enkä ryhdy niitä tässä sen enempää ruotimaan. Olin myös aika yllättynyt siitä fantasiakirjailijoiden määrästä, joita listalle pääsi, mutta esimerkiksi David Eddings oli aikanaan sen verran suuressa asemassa kirjaelämässäni että paikka on hyvinkin ansaittu.


Ajattelin tähän vielä listata muutamia miehiä, joilla on potentiaalisia mahdollisuuksia päästä kipuamaan listalleni:

Kazuo Ishiguro
Andreï Makine
Chris Cleave
Ian McEwan ja James Ellroy (neuvottelemme vielä, kuinka paljon pidämme toisistamme)
Neil Strauss
Leonard Cohen
Pasi Ilmari Jääskeläinen
Joel Haahtela


Who's your man?

Toivoa viikonloppuun

Kenttäkurssi on nyt ohi ja olen kotona taas. Aamulla oli ihanaa herätä omasta sängystä ja keittää juuri niin vahvaa kahvia kuin itse halusi. Siivosimme kasarihittien voimin ja kävin ostamassa kaupasta uudet täydelliset farkut. Lisäksi minulla on kesken Calvinon hieno Paroni puussa ja sain eilen kirjastosta sekä Ishiguron Ole luonani ain että Jean Kwokin Käännöksiä.

Sunnuntaita ajattelin juhlistaa sitruunamarenkipiirakalla. Juhlimme nimittäin avomieheni Tuomaksen yhtyeen Tuomas Peurakoski Ensemblen pitkäsoiton ensimmäisen singlen julkaisua. Haluaisin jakaa tämän kappaleen myös teille. (ja sitä saa mielellään myös kommentoida, sillä taiteilija itse kaipaa palautetta)


Ihanaa viikonloppua!

Jacqueline Kelly: Luonnonlapsi Calpurnia Tate

"Ole kiltti, äläkä mieti, Calpurnia. On vaarallista, kun sinä mietit."

On vuosi 1899, paikkana Texas. Calpurnia Tate, Callie Vee, käytännössä kaksitoistavuotias tyttö, on yksi seitsemästä lapsesta ja joukon ainoa tyttö. Kuumana kesäpäivänä Callie huomaa, että pihalla on kahdenlaisia heinäsirkkoja: normaaleja vihreitä ja aivan uudenlaisia keltaisia. Mistä keltaiset heinäsirkat ovat oikein tulleet, ovatko ne uusi laji?

Heinäsirkkojen kautta Callie pääsee tutustumaan salamyhkäiseen vaariinsa, joka puuhailee outoja kokeita laboratorioksi kutsumassaa vajassa. Pelottava lohikäärmevaari näkee pienen tytön innostuksen, ja juhlallisen hetken, jona vaari lainaa Callielle ihmeellisen Lajien synnyn, jälkeen kaksikosta tulee huima tutkimustiimi.

Olin muuttunut pengertä kömpiessäni tutkimusmatkailijaksi, ja ensimmäinen asia, jonka olin löytänyt, oli toinen oman, omituisen lajini edustaja, joka asui kanssani saman katon alla. Kodissamme asui aarre, eikä kukaan muu saisi tietää hänestä.

Orastavan tutkijan uran aloittaminen ei kuitenkaan ole Callielle helppoa, kun tuohon aikaan Texasissa naisen oletetaan olevan vain hyvä vaimo ja osaavan hyvin ruoan laittoa, pianonsoittoa ja sukkulapitsin tekoa. Aina eivät murheeseen auta edes vaarin kertomukset kuuluisista naistutkijoista tai jännittävät tutkimusretket joenrantaan.

Voisinko mitenkään saada vaimon? mietin painaessani veitsen tummuneeseen c:hen. Yritin leikata kauniita viipaleita mutta epäonnistuin surkeasti ja jouduin lopulta lusikoimaan lautaselle pelkkiä muruja, jotka muistuttivat enemmän omenahyvettä kuin piirakkaa.

Samaan aikaan Texasissa kuhisevat muut muutoksen tuulet. Uusi vuosisata lähestyy, vapaaseurakuntaa kauhistellaan ja markkinoilla voi nähdä sellaisia omituisuuksia kuin automobiilin tai juoda uutta omituisen virkistävää juomaa, Coca-Colaa. Ja aivan kuin tässä ei olisi tarpeeksi Calpurnialla aiheuttavat harmaita hiuksia niin vanhemman veljen Harryn kosioretket kuin nuorempien veljien typeryys tyttöjen suhteen.

Jacqueline Kellyn Luonnonlapsi Calpurnia Tate (Karisto, 2011; The Evolution of Calpurnia Tate 2009) on poikkeuksellisen hurmaava nuortenkirja. Siinä on jotain samaa kuin vaikkapa L.M.Montgomeryn Runotyttö-kirjoissa, sitä vanhanaikaista hurmaavuutta ja kummallisia käyttäytymissääntöjä, maailma jossa taivasta kuvataan että se on kuin rastaanrinta. Sisällön lisäksi kirjassa on ihanaa myös todella kaunis kansi, jonka voisin ottaa vaikka tauluksi seinälleni.

"Tämän kerran. M-u-t-a-n-t-t-i."
"Minusta se kuulostaa paremmalta kahdella a:lla. Mutaatti. Mikä se edes on? Mitä se tarkoittaa?"

Calpurnia on viehättävä, toisinaan pikkuvanha tyttö joka vei sydämeni täysin heti alusta asti. Hänellä on jopa syntymäpäivät samassa kuussa kuin minulla! Niin ja no, oikeastaan kaikki kirjan hahmot olivat minusta ihania jurosta mutta hyväsydämisestä vaarista heikkohermoiseen äitiin ja topakkaan keittäjättäreen. On myös mainittava, että kirjassa käsiteltiin luonnontutkimusta todella asiantuntevasti ja tarkasti tekemättä siitä silti tylsää (ja eihän se toki muutenkaan ole mielestäni tylsää!).

Tunsin myös sympatiaa Callien yrittäessä ymmärtää suuren herra Darwinin Lajien syntyä. Olen itse yrittänyt kerran tätä evoluutiobiologian merkkiteosta lukea ja jätin suosiolla jossain kolmasosan hujakoilla urakan kesken; Darwinin ansiot ovat kiistämättömät mutta selkeää tekstiä hän ei kyllä mielestäni osannut tuottaa lainkaan (vaikka syynä saattaa toki olla myös aikakausi ja niin päin pois).

Biologian kenttäkurssi oli äärimmäisen osuva lukuhetki tälle teokselle. Calpurnian puuhat viihdyttivät minua iltaisin suunnattomasti, pitivät koti-ikävän kaukana ja muistuttivat omista pienenä tekemistäni luontotutkimuksista. Muistan esimerkiksi tutkimusvihkoni, johon olen otsikon Hiekka alle kirjoittanut Rannalla on hiekkaa. Hiekassa voi leikkiä hiekkaeläimillä. ja hienosti myös ottanut hiekkanäytteen, joka on tallennettu kontaktimuovin alle.

Kaiken kaikkiaan Luonnonlapsi Calpurnia Tate on esimerkillinen nuortenkirja, josta pystyi vähän vanhempikin "nuori" nauttimaan täysin rinnoin. Kaikkien, jotka ovat joskus ihmetelleet kasvien kasvua, keräilleet ötököitä tai miettineet luonnonilmiöiden tulisi lukea tämä. Jos ei muuten, niin vanhojen aikojen muistelemiseksi.

Kirjasta on kirjoittanut ihanasti myös Katja, jonka kautta tämän pienen helmen löysinkin.

Eräterveisiä!

Ajattelin tässä vielä ilmoitella, että olen edelleen hengissä täällä pöpelikössä. Viikko on mennyt yllättävän nopeasti, ainoastaan iltaisin huomaa potevansa pientä koti-ikävää. Huomenna pääsee onneksi viikonlopuksi tuttuihin maisemiin ja hakemaan ennen kaikkea lisää lukemista!

Viime päivityksen jälkeen olemme tutustuneet niin planktoniin kuin pohjaeläimiin, ja tänään tarvoimme kahdella erilaisella suolla viitisen tuntia. Paahde on mieletön (huomaan taas, että en ole helleihminen), onneksi välillä tuulee. Iltaisin ei kyllä meinaa uskaltaa ulos hyttysarmeijoiden takia.

Kaikkea jännittävää on kyllä tullut havaittua. Plankton näytti todella kauniilta mikroskoopilla ja pohjaelämistöstäkin löytyi jos jonkinlaista vipeltäjää. Soilta onnistuimme bongaamaan muutaman harvinaisenkin kasvin (kuvassa punakämmekkä) ja olemme sekä kuunnelleet kaikuvaa käen kukuntaa että nähneet pyyn ja liron pienine poikasineen.

 Tabellaria-piilevä.

 Sissisoturi avosuolla.

Cecilia Samartin: Nora & Alicia

Hän pitää ehdottomasti mangojäätelöstä kookosjäätelöä enemmän. Hänen lempinumeronsa on yhdeksän, sillä se on meidän senhetkinen ikämme, ja jos yhdeksän olisi henkilö, se olisi lumoava nainen, kabareelaulaja, jolla on pitkät sääret ja keinuvat lanteet. Minä taas en osaa valita mangon ja kookoksen välillä, ja jos mukaan otetaan vielä papaija, hämmennyn täysin.

Cecilia Samartinin Nora & Alicia (Bazar, 2011) on tarina kahdesta kuubalaisesta serkustytöstä, joita ei voinut lapsina erottaa mikään. Yhdessä he söivät mangojäätelöä, kävelivät Varaderon rannalla ja uivat turkoosinsinisessä meressä isoisänsä opastuksella. Näin, kunnes kaikki muuttui; Kuuban presidentti Batista syöstiin vallasta ja uudeksi hallitsijaksi nousi se mies, Fidel Castro.

Kommunismista tuli uusi uskonto, ja moni kuubalainen anoi viisumia Yhdysvaltoihin paremman tulevaisuuden toivossa. Niin myös Nora perheineen pakeni luhistuvasta Kuubasta, gusanon eli petturin leima otsassaan, ainoana matkatavaranaan Beban, mustan kotiapulaisen, neuvo oman sydämen säilyttämisestä. Uudelle kotimaalle saisi luovuttaa ainoastaan aavesydämensä.

Nora jatkaa tarinan kertojana. Elämä Yhdysvalloissa on erilaista; englannin kieli on vaikeaa ja kulttuurikin poikkeaa paljon totutusta. Vaihtoehtoja ei kuitenkaan ole, sillä Kuubaan ei ole palaamista, ja uuteen elämään on vain totuttava. Uutisia saadaan harvoin sähkösanomien ja kirjeiden kautta, joiden sisältöä hallitus valvoo. Kaipuu ei kuitenkaan poistu sydämestä.

-- että jos katsoi oikein tarkkaan, kaipuun saattoi nähdä. Se oli kuin läpinäkyvä teippi pakkauksen ympärillä tai ohut lanka, joka kannatteli Peter Pania tämän liidellessä näyttämön yllä.

Aliciakaan ei poistu Noran mielestä vuosien aikana, ja naiset ryhtyvät kirjeenvaihtoon jonka taajutta säätelee niin poliittinen tilanne kuin elämänmuutoksetkin. Alician kirjeiden kautta Nora pääsee vierailemaan rapistuvassa Kuubassa, ja kaipaa sinne yhä enemmän.

Nora & Alicia on kertomus rakkaudesta, kaipuusta ja suuresta ystävyydestä. Tarina on höystetty meren kohinalla, kuumalla auringolla ja vahvalla kahvilla. Muita kantavia teemoja ystävyyden lisäksi ovat ainakin rotuerottelu, juuret ja sisäinen sankaruus.

Suosikkikohtiani kirjassa olivat kuvaukset Kuubasta. Kuuba kuvataan paahteisena ja kauniina saarena, kuin eksoottisena hedelmänä, jonka löytäminen on harvinaista herkkua. Halusin kuvitella sen sellaisena, kuin se on Noran lapsuudenmuistoissa, meluisana ja ystävällisenä paikkana.

Kirja oli aiheeltaan vaikuttava ja kaunis. Loppua kohden se ei juonellisesti ollut sitä mitä odotin, mutta en kuitenkaan kyennyt viimeisten kymmenien sivujen aikana laskemaan kirjaa pois. Pidän tätä hyvänä kirjana, sellaisena jonka luin mielelläni mutta jota en silti laittaisi suosikkikirjojeni listalle. Jotain sellaista tässä oli, että en päässyt täysin sydämin mukaan kuin hetkittäin. Aion silti pitää Senor Peregrinon lukulistallani.

Olin tapaamassa Samartinia Suuressa Kuussa maaliskuussa. Tilaisuudessa Samartin puhui kirjastaan todella innostavasti ja kauniisti, ja ihailen sitä matkaa jonka hän on tämän kirjan avulla tehnyt omassa elämänhistoriassaan. Oli myös hämmentävää ja hienoa tietää, että suurin osa kirjan tapahtumista on muokattu Samartinin sukulaisten ja tuttavien muistoista.

Kuubassa ovat vierailleet ainakin Hanna, Katja ja Leena Lumi.

Suojuoksua

Täällä on lämmin ja paljon tekemistä. Motivaatiokin tuli kylään. Juoksin suolla ja pyydystin pihlajaperhosen. Look on uskomaton. Lisää päivästä täällä.

Terveiset Lammilta

Seuraavat kaksi viikkoa lienevät minun osaltani vähän hiljaisemmat, olen nimittäin "pakollisella" metsäretkellä biologian opintojen merkeissä täällä Lammin biologisella asemalla. Asuntola näyttää lähinnä vankilalta ja hyttysiä on enemmän kuin riittävästi, mutta laituri on korjattu ja onhan tälle viikolla luvattu kauniita säitäkin. Huomenna selviää lisää siitä, mitä nämä kaksi viikkoa tuovat tullessaan.

Tämä viikkohan meni paljolti työn merkeissä, helatorstain vapaasta nauttiessa ja eilisissä serkkuni lakkiaisissa. Pienestä serkussarjastani on nyt lakitettu huimat neljä kuudesosaa.

 Jo valmiiksi koti-ikäväistä leireilijää yritettiin piristää tällaisella aamiaisella.

Otin toiveikkaana mukaani kuitenkin kesken olevan Cecilia Samartinin Nora & Alician ja Jacqueline Kellyn Luonnolapsi Calpurnia Taten. Saa nähdä ehdinkö lukea, mutta tavoitteena olisi. Edes vähän. Viikonlopuksi täältä pääsee onneksi pois.

Kävin äsken empiirisesti testaamassa Pääjärven lämpötilaa, kyllähän siellä tarkeni puhaltaa. Taidan ottaa tavaksi. Ihanaa alkavaa kesäkuista viikkoa, blogitoverit ja lukijat!

Jos kenttäkurssin touhut kiinnostavat enemmän blogaan niistä verkkolehti Luovassa.