Italo Calvino: Paroni puussa

-toistaiseksi olemme vielä ensimmäisessä aamussa, johon hän heräsi huomatakseen olevansa rautatammen latvassa räkättävien kottaraisten joukossa, kosteana kylmästä kasteesta, jäykkänä, luut kivistäen, jalat ja kädet pistellen, ja niin hän lähti onnellisena tutkimaan uutta maailmaa.


Italo Calvinon Paroni puussa (Tammi, 1981; Il barone rambante 1957) on kaunis kirja kaikessa vähäeleisyydessään. Tarina alkaa, kun vuonna 1767 Cosimo Piovasco di Rondó, kaksitoista vuotta, ei suostu syömään päivällisellä etanoita, suuttuu ja kiipeää pihalla kasvavaan rautatammeen. Ja sinne Cosimo jääkin, puiden latvuksiin, asumaan ja elämään.

Tarinaa kertoo Cosimon nuorempi veli, Biagio, joka toisaalta ihaillen ja toisaalta hämmennyksissään seuraa isoveljensä elämää maan pinnan yläpuolella. Elämässä puiden latvassa on monet puolensa; taitava kiipelijä pääsee paikkoihin jonne muut eivät, ja kekseliään mielen avulla voi elämänsä järjestää kaikin puolin mukavaksi. Toisaalta on myös kinkkisempiä asioita pohdittavaksi ruoan valmistuksesta peseytymiseen ja ongelmia aiheuttaa myös kaikenlaiseen kanssakäymiseen muiden ihmisten kanssa.

Nuoren paronin elämä puissa on jännittävää ja silti niin samankaltaista kuin meidän täällä maan päällä. Vaikka Cosimo fyysisesti onkin ylempänä muita, on hänen henkisessä elämässään samat kaipuut ja ilot; rakkaus oikukkaaseen Violaan ja ystävyys mäyräkoira Ottimo Massimoon muutamia mainitakseni.

Vaikka tarina keskittyykin Cosimoon, koin jotenkin läheisemmäksi tarinamme kertojan, Biagion, joka kertoo lämmöllä veljensä seikkailuista ja elämästä. Biagiossa, vaikka hänestä ei paljon kerrottukaan, oli jotain sellaista joka veti minua sanomattomasti puoleensa.

Paroni puussa kuljetti minut johonkin ihmeelliseen maailmaan, jossa kaikki kulki hitaammalla temmolla kuin muualla. En tohdi ruveta pohtimaan syvimpiä ajatuksiani tästä, sillä totta puhuen ajatuksen eivät ole vielä edes kunnolla muodostuneet sanoiksi. Olen joka tapauksessa vaikuttunut jollain hiljaisella tavalla Calvinon pelkistetystä ilmaisusta. Ja tyytyväinen siitä, että äitini jaksoi suositella minulle tätä kirjaa vuodesta toiseen.

Lyhyesti sanottuna häneen oli tarttunut tarinankertojan intohimo, jonka vallassa ei koskaan tiedä kummat tarinat ovat kauniimpia, nekö jotka todella ovat tapahtuneet ja nostavat mieleen menneiden hetkien meren, pienet tunteet, kyllästymisen, onnen, epävarmuuden, turhuuden, itseinhon, vai ne jotka itse on keksinyt, ne joissa edetään suurin linjoin ja kaikki näyttää helpolta, mutta mitä enemmän tarinaa kehittelee sitä enemmän huomaa rupeavansa puhumaan asioista, jotka on kokenut tai ymmärtänyt elävässä todellisuudessa.

***

Näillä sanoin toivotan teille kaikille myös mitä ihaninta juhannusta! Minä matkaan tänään mökille ja oli sää mikä oli aion saunoa ja uida järvessä, ehkä soutaa ja käydä luontopolulla.