Benoît Sokal: Ankardo x 4

Mies pyysi jokin aika sitten tuomaan kirjastosta Ankardo-sarjakuvia, ja minähän toin. Toki sitten minutkin patistettiin ne lukemaan, ja tässä ollaan.

Tarkastaja Ankardo on perinteinen kovaksikeitetty yksityisetsivä; hän käyttää pitkää beigeä trenssiä, polttaa ja juo liikaa alkoholia. Naisseikkailujakin löytyy. Luonnollisesti Ankardo on myös äärimmäisen taitava ratkaisemaan rikoksia. Usein hän saapuu poliisiystävänsä Garennin avuksi, joka on jokseenkin höynähtänyt ja meluisa jänishahmoinen tyyppi. Ilmeisesti kuitenkin ihan suhteellisen pätevä työssään.

Luettavakseni päätyivät albumit Pedon varjo (Jalava 2007; L’ombre de la bête, 2003), Porvarisnaisen hillitön charmi. (Jalava, 2008; Une bourgeoise fatale, 2008), Kasvoton nainen (Jalava, 2009; Une fille sans visage, 2009) ja Tuhkien taival (Jalava, 2010; Le Voyage des cendres, 2010). Edelliset on toteutuettu yhteistyössä Pascal Regnauldin kanssa ja ne on suomentanut Juhani Tolvanen. Vaikka kyseessä olivatkin neljä viimeisintä Ankardo-albumia, olivat ne tarinoiltaan sen verran itsenäisiä että perässä pysyi kyllä aivan mainiosti. Yhteensä Ankardo-albumeita on julkaistu suomeksi kahdeksantoista kappaletta.


Suosikkini oli ehkä Porvarisnaisen hillitön charmi tai Kasvoton nainen, joista ensimmäisessä vakoiltiin presidenttiehdokkaan vaimoa ja etsittiin sarjamurhaajaa ja jälkimmäisessä perehdyttiin hieman ihmiskauppaan ja rappeutuneiseen ylimystöön. Myös Pedon varjo oli hyvä, vaikka karmeutensa takia tuntuu hieman pahalta sanoa sitä hyväksi. Tuhkien taival oli edellisten jälkeen hienoinen pettymys, mutta kyllä senkin sai luettua näppärästi loppuun asti.


Sokalin tussijälki on minun makuuni ja sarjakuvat ovat todella laadukkaasti piirrettyjä. Olo kuin hieman vinksahtaneessa Ankkalinnassa, sillä hahmot ovat muun muassa erilaisia lintuja, jäniksiä ja koiria. Ainakin näissä viimeisissä kirjoissa asusteltiin jossain Ankardon maailman ja meidän maailmamme hybridimuodossa, sillä ainakin Tuhkien taipaleessa matkusteltiin Belgiassa. (viereinen kuva albumista Amerzonia)


Ankardojen huumori on kuivakkaa, mikä sopii luonnollisesti yksityisetsivälle kuin nenä, tai nokka, päähän. Hauskoja nämä sarjakuvat eivät kuitenkaan ole. En muista mistä mies luki minulle seuraavankaltaisen arvion, mutta lainaan sitä nyt tässä kuitenkin; Ankardoja on hyvä lukea silloin, kun haluaa muistaa että jossain on aina joku jolla menee huonommin kuin sinulla. Onnellisia loppuja on siis turha toivoa, ja ilmeisesti sarjan aikaisemmat albumit ovat vielä synkempiä.


Synkkyydestään huolimatta Ankardot olivat, paremman sanan puutteessa, mukavaa luettavaa. Albumit ovat sopivan ohuita, noin 50 sivua, joten niitä ehtii lukea useammankin putkeen (itse taisin lukea kaksi albumia per ilta). Ja tämän perusteella lainannen jossain vaiheessa loputkin albumit, mutta niiden jälkeen tulee kyllä kaipaamaan jotain huomattavan paljon iloisempaa luettavaa.