Emily Brontë: Humiseva harju + hyviä uutisia

Minulla on tavoitteena lukea joka kesä yksi klassikkokirja, ja tänä kesänä valinta osui jo kauan TBR-listalla olleeseen Emily Brontën Humisevaan harjuun (Otava, 2006; Wuthering Heights 1847).

Jostain mystisestä syystä minä odotin jotain elämää suurempaa rakkaustarinaa, ehkä jopa vähän Austenin tyylin, ja siinähän mentiin metsään jo melkoisen reippaasti.

Aivan kuin minun tunteeni Catherinea kohtaan olisivat jotenkin verrattavissa hänen tunteisiinsa! Ennen kui poistut tästä talosta saat luvata, että järjestät minulle tilaisuuden puhua hänen kanssaan - sama se suostutko vai etkö, minä teen sen joka tapauksessa.

Humiseva harju on kertomus Catherinesta Earnshaw'sta ja Heathcliffistä, kartanon tyttärestä ja kiiluvasilmäisestä ottopojasta. Kaksikko kasvaa nuoruutensa keskenään varsinaisena villikkoparivaljakkona, rakastavaisinakin, kunnes luokkajako tavallaan astuu peliin ja Heathcliff jää yksin kaiken katkeruutensa kanssa.

Tarina kerrotaan takautuvasti Rastaslaaksoon uudelle vuokralaiselle, herra Lockwoodilla, joka siis on siellä Heathcliffin vuokralaisena. Itse kertojana toimii Ellen Dean eli Nelly, taloudenhoitaja, joka on ollut töissä sekä Harjussa että Rastaslaaksossa ja kasvanut lapsuudessaan Catherinen ja Heathcliffin rinnalla.

Humiseva harju on täynnä kostonhimoa, katkeruutta ja vuosia kestävää juonittelua. Harva henkilö pitää toisistaan, ja enimmäkseen dialogi on kiroamista, jupinaa ja valittamista. Mukaan mahtuu onneksi myös jonkin verran kuvausta kartanoelämästä ja kauniista, sumuisista nummista.

Minä en oikein tiedä, mitä sanoa Harjusta. Toisaalta tuntuu siltä, että minun pitäisi arvostaa sitä, sillä onhan kyseessä klassikkoteos joka vielä on aiheuttanut kohua julkaisunsa aikaan väkivaltaisuutensa ja intohimoisuutensa takia. Niin, kyllä minä toisaalta tätä arvostan siinä mielessä että teksti on ihan hyvää ja rullaa omalla painollaan eteenpäin mutta..

En siis voi hyvällä omallatunnolla sanoa, että olisin pitänyt Harjusta, sillä sen lukeminen oli minulle melkoista tahkoamista. Samalla tavalla minulle kävi aikanaa Tuulen viemän kanssa. Minä en yksinkertaisesti saanut kasvatettua itsessäni kiinnostusta kirjan henkilöiden kohtaloihin; tuntui vain siltä että kellään ei missään vaiheessa ollut mikään hyvin ja valitusvirsi seurasi toistaan. Milloin sairastuttiin pelkästä tuohtumisesta, milloin palettiin helvetin tulessa. Huhhuh.

Voinpahan silti nyt sanoa, että olen lukenut Humisevan harjun. Ja ihan nyt puolustuksekseni vielä, että ei tämä minusta mitenkään luokattoman huono ollut, mutta ei vain kaikessa synkässä draamallisuudessaan ollut yksinkertaisesti minun kirjani.

Jotain hauskaa tässäkin kirjassa oli silti. Mieleeni nimittäin nousi muutama vuosi sitten tapahtunut juttu, kun Humisevasta harjusta otettiin uusi painos Briteissä ja Yhdysvalloissa. Jaa miksikö? Koska kyseinen teos on Stephenie Meyerin Twilight-sarjan Bellan ja Edwardin lempikirja! Uutinen asiasta löytyy täältä.  Hauskinta tässä oli ehkä se, että tällöin julkaistiin myös toinen uutinen teineistä, jotka olivat pettyneet siitä että painoksessa Harjun kieltä ei ollut uudistettu mitenkään vaan se oli edelleen sama vanha ja vaikeaselkoinen klassikko. Että näin.

Osallistun tällä vaatimattomalla 598 sivulla (fontti nimittäin oli aika iso ja taitto väljä mutta..) Satun [500+]-minihaasteeseen.

***

Laitettakoon tähän loppuun vielä vähän suuria paljastuksia nyt kun tämän asian voi täällä blogistaniassakin julkistaa. Ratkaisu tähän suureen paljastukseen löytyy alla olevasta kuvasta (ja ei, se ei ole tuo ihana uusi Jonathan Carrollin romaani, jonka ostin tänään). Paljon rakkautta teille kaikille!