Kirjastosta tarttui herätelainana mukaan kätevästi mukana kulkeva pokkariversio Paul Austerin New York-trilogiasta (The New York Trilogy), joka takakannen kirjailijaesittelyn mukaan nosti Austerin kirjalliseen kuuluisuuteen. Alla on eritelty kaikki teoksen kolme kirjaa ja niiden perään on laitettu alkuperäiset suomennosvuodet vaikka pokkari onkin vuodelta 2010.
Kirjoitin jokaisen osan pohdintani heti sen luettuani, ja siksi teksti on ehkä vähän katkonainen. Silti parempi näin, sillä en olisi varmaan enää osannut kirjoittaa Lasikaupungista heti Lukitun huoneen jälkeen.
Ja mitä Quinniin tulee, ei meidän tarvitse viipyä hänessä pitkään. Ei ole lainkaan tärkeää kuka hän oli, mistä tuli ja mitä teki.
Lasikaupunki (Tammi, 1988; City of Glass 1985) kertoo Daniel Quinnistä, epäonnistuneesta runoilijasta joka nykyään kirjoittaa keskinkertaisia dekkareita salanimellä. Quinnin elämä heittää kuperkeikan, kun hän saa puhelinsoiton jossa kysytään Paul Austeria, yksitysetsivää. Huvin vuoksi Quinn päättää ryhtyä Austeriksi, ja hänet palkataan suojelemaan Peter Stillmania kummalliselta isältään, joka vapautuu pian vankilasta.
En ole ihan varma, mitä mieltä olen Lasikaupungista. Toisaalta se on Austerin hienolla tyylillä kirjoitettu ja kohta, jossa Quinn menee tapaamaan oikeaa Paul Austeria on mieltä kutkuttava. Toisaalta se vaikutti jotenkin keskeneräiseltä, enkä itse ainakaan ollut tyytyväinen loppuun.
Hän pohtii, että ehkä hänen Blackista keksimänsä tarinat pitäisi totuuden nimessä sisällyttää viikkoraporttiin. Kuvitelmista saisi ainakin jonkinlaisen käsityksen tapahtumista, kun muuta kerrottavaa on niin vähän. Blue järkiintyy kuitenkin heti tajutessaan, ettei niillä ole mitään tekemistä Blackin kanssa. Eihän tämä ole minun elämäntarinani, hän ajattelee. Minun pitää kirjoittaa hänestä eikä itsestäni.
Aaveita (Tammi, 1988; Ghosts 1986) alkaa 3. helmikuuta 1947, joka on muuten itse Paul Austerin syntymäpäivä. Tarina lähtee liikkeelle lupaavasti. Yksityisetsivä Blue saa toimeksiannon mieheltä nimeltä White; on tarkkailtava miestä nimeltä Black, ja lähetettävä tämän tekemisistä viikkoraportit. Black vain ei tunnu tekevän mitään kiinnostavaa, ja pian Blue alkaa tavoisten poiketen tekemään omia hypoteeseja siitä, mitä tapahtuu.
Kuten Lasikaupungissa myös Aaveissa paneudutaan omaan identiteettiin ja siihen, miten toisen ihmisen elämän seuraaminen, käytännössä sen eläminen, vaikuttaa omaan persoonaan. Aaveita miellytti minua enemmän kuin Lasikaupunki, mutten vieläkään ole oikein vakuuttunut.
En aio tässä mennä yksityiskohtiin. Kaikkihan nykyään tuntevat Fanshawen tuotannon. Sitä on luettu ja käsitelty, siitä on kirjoitettu artikkeleita ja tutkielmia, siitä on tullut yhteisomaisuutta. Jos jotain nyt pitää sanoa, niin se että kesti vain pari tuntia kun jo tajusin tunteeni toisarvoisiksi. Rakkaus sanoihin, panostus kirjoittamiseen ja usko kirjojen voimaan hautaa alleen kaiken muun, ja sen rinnalla ihmiselämä on mitätöntä.
Lukittu huone (Tammi, 1989; The Locked Room 1986) saattoi hyvinkin pelastaa tämän trilogian, ainakin minulle. Siinä nimeämätön kirjailija saa eräänä päivänä soiton kauniilta Sophie Fanshawelta, lapsuudenystävänsä vaimolta. Herra Fanshawe on kadonnut mystisesti, ehkä kuollut, ja on viimeisenä toiveenaan pyytänyt Sophieta luovuttamaan julkaisematta jääneen kirjallisen tuotantonsa kirjailijamme haltuun.
Kirjailija ja Sophie ystävystävät, rakastuvat. Fanshawen kirjan julkaistaan ja kirjailija aloittaa Fanshawen elämänkerran kirjoittamisen. Avoimia johtolankoja on loputtomasti, kukaan ei tunnu tietävän erikoisesta Fanshawesta oikein mitään ja epäselvää on sekin, onko Fanshawe jopa elossa. Kirjailija ei ole edes aivan varma, haluaisiko hän Fanshawen olevan elossa vai kuollut.
Lukittu huone niputtaa New York-trilogian jollain tavalla kasaan. Tapaamme tuttuja henkilöitä, kuten Lasikaupungista tutun Quinnin, Henry Dark ja Peter Stillmankin mainitaan, tavallaan myös mm. Black ja Blue. Annetaan myös ymmärtää, että kirjailijamme olisi kirjoittanut itse Lasikaupungin ja Aaveita, mikäli ymmärsin oikein.
Mielestäni Lukittu huone oli trilogian osista ehjin, ja se muistutti minua hieman Jonathan Carrollin Naurujen maasta (jonka Satu sattumoisin juuri arvioi). Se ei myöskään turhauttanut minua edeltäjiensä tavalla ja teki oloni paremmaksi siitä, että kulutin tämän viikon Austerin parissa.
En välttämättä ymmärrä, miksi juuri tämä teos on nostanut Austerin esille sillä juonellisesti se ei missään tapauksessa ollut suosikkini Austerin töistä. Kirjoitustyyli on kuitenkin sitä tuttua ja taitavaa, jollain tavalla vähän maanista ja erikoista. Enkä tiedä mitä olisin ajatellut, jos olisin lukenut vaikka vain Lasikaupungin. Triona nämä kuitenkin toimivat ihan näppärästi.
Hmmm. Ilmeisesti loppu siis palkitsee, mutta en ole silti varma, saisinko tätä vieläkään luettua. Olen yrittänyt sekä suomeksi että englanniksi muutaman kerran, mutta ei ole ilmeisesti minun kirjani. Siitä oli kuitenkin kiinnostavaa lukea, kiitoksia!
VastaaPoistaJenni, myönnetään että moneen kertaan teki mieli jättää tämä suosiolla kesken mutta sisu ei antanut periksi. Enkä nyt tiedä tuosta palkitsevuudestakaan, mutta kyllä Lukittu huone pelasti minun lukukokemukseni. :) Ja ole hyvä ja kiitos!
VastaaPoistaLinnea, olen lukenut Austerilta Brooklynin, joka aika hyvä, mutta kun luin Näkymättömän, tajusin, mitä tarkoittaa, kun kirja on täydellinen kaikilla tasoillaan.
VastaaPoistaSiis kommnetoin nyt hiukan sivusta, mutta Austeria edes....
(Kohta luemme samaa kirjaa.)
Leena, minäkin olen lukenut Sattumuksia Brooklynissa ja se oli hyvä vaikkei yltänytkään Illuusioiden kirjan tasolle. Näkymätön odottaa minulla vielä lukemista, mukava kuulla että se on hyvä.
VastaaPoistaOnko Illusioiden kirja sinun Auster-suosikkisi? Niin minunkin. <3 New York-trilogiaa olen aloitellut, mutta se on minulla edelleen kesken.
VastaaPoistaOlemme tästä hyvin samoilla linjoilla! New York -trilogia on toistaiseksi ainoa Auster (tai siis kolme kirjaahan siinä tosiaan oikeastaan on..), jonka olen lukenut, ja se oli minulle aikanaan aikamoinen pettymys. Minäkin pidin selvästi eniten Lukitusta huoneesta, mutta ei sekään niin loistava ollut, että olisi pelastanut tunteelta, ettei Auster sittenkään ole minun kirjailijani. Nyyh.
VastaaPoistaAion joskus vielä lukea lisää Austeria, mutten ole pitänyt kiirettä. Nyttemmin kirjalijan vaimoa luettuani on kyllä mielenkiintoista, kuinka samanlaisia teemoja puolisot tarkastelevat (ainakin näissä) kirjoissaan. Minulle Hustvedtin tyyli on vain sopinut paljon paremmin.
Tämäkin fanittaa eniten Illuusioiden kirjaa! (Tosin en ole lukenut Austerilta läheskään kaikkea.) New York-trilogiasta olen lukenut vain lukitun huoneen, se oli yliopiston kurssilla esimerkkinä "metafyysisestä dekkarista".
VastaaPoistaHaluaisin lukea Näkymättömän ja Sattumuksia Brooklynissä, mutta en ole ehtinyt.
Katja, on tosiaan. Se oli toinen Auster, jonka isäni lainasi minulle. Ihastuin. Tämä trilogia ei kyllä ollut mitenkään helppo ja minulle ehkä liian "taiteellinen" välillä mutta pidän herra Austerista silti.
VastaaPoistaKaroliina, harmi että Auster ei ole pässyt tarjoamaan sinulle vielä parempaa. Mutta kuka tietää jos nyt Sirin kautta löytäisitte yhteistä aikaa ja kokisitte jos ei nyt pitkää suhdetta niin edes romanssin? :)
Maria, tervetuloa siis fanijoukkoon! En minäkään ole Austeria lukenut niin paljon kuin voisi mutta ainahan voi sanoa että tähän mennessä fanitan eniten.. :) Kiitos kommentista!