Kristina Carlson: William N. päiväkirja

Kun luin tammikuussa Herra Darwinin puutarhurin olin suhteellisen varma, ettemme Kristina Carlsonin kanssa enää tapaisi. Sitten Katja ja Ilse kirjoittivat ihanat arvionsa William N. päiväkirjasta (Otava, 2011) ja kirja vielä tuli minua vastaan kirjaston bestseller-hyllyssä joten pyörsin päätökseni ja tässä ollaan.

Ja kuinka olisinkaan voinut vastustaa? Käsitteleehän kirja jäkälätutkija William Nylanderia ja kaiken lisäksi sijoittuu rakkaaseen Pariisiini. Nylander on siis todellinen henkilö, kasvitieteilijä, joka asui Pariisissa Kirja keskittyy vuosiin 1877-1879.

25.5.1898 Musiikki ja kaunokirjallisuus eivät kiinnosta minua, koska minulta puuttuu mielikuvitus täyttää niiden käyttämien merkkien välinen tila todellisuudella ja erilaisilla tunteilla kuten toiset ihmiset ilmeisesti pystyvät tekemään.


William N. päiväkirja on nimensä mukaisesti kirjoitettu päiväkirjan muotoon. W.N. pohtii työtään luonnontieteilijänä, valittelee asuntoaan varjostavaa korkeampaa rakennusta joka estää mikroskoopin käytön ja toivoo, että rouva C. tulisi käymään ja toisi hieman ruokaa. Toisinaan pohditaan myös elämää ja omaa persoonallisuutta.

Carlson maalaa kuvan hieman yksinäisestä ja todella itsepäisestä miehestä. Jollain tavalla Nylander on hyvin klassinen lajityypillinen luonnontieteilijä; pitää arvossa lähinnä omaa alaansa, pitää sitkeästi kiinni omista näkemyksistään tuhahdellen muiden uusille näkemyksille ja nyrpistää nenäänsä kulttuurille, kuten kirjoille ja näytelmille. Tosin impressionisti Seuratista hän pitää, ja kirjan kanneksikin on valittu Seuratin maalaus Petit homme au parapet (ou L'Invalide).


Löysin tohtori-apteekkari R:n vanhan kirjeen, jossa hän kirjoittaa: "Vous serez toujours pour moi un homme d'une veritable science, mais d'un caractére quelguefois difficile!" Ystävät ja viholliset samassa kopassa!


Poiketen monesta muusta kirjasta William N. päiväkirjan lopussa on selitykset kirjassa käytetyille vieraskielisille lauseille kuten yllä mainitsemani. Tarkoittaa muuten olette minulle aina todellinen tiedemies, mutta joskus olette hankalaluonteinen. Kyseinen lause tiivistää Nylanderin olemuksen. Hän on kuin se professori, josta kyllä pidetään ja jota arvostetaan, mutta jonka luennoilla ei uskalla kysyä yhtään mitään.

158 sivuun on mahdutettu pieni pala yhden ihmisen elämää. Vaikka Nylander ei ole minulle tuttu henkilö, minä pidin Carlsonin luomasta versiosta. Nylander oli mies, joka ei turhia haihatellut, mutta arvosti omalla erikoisella tavallaan rehellisiä ja hyviä ihmisiä.

William olisi ansainnut hitaita hetkiä sohvalla teekupin kera, eikä ruuhkabussihetkiä joita hän nyt sai. Suosittelen rauhassa nautittavaksi.

Antti Leikas: Melominen

Kiinnostuin Antti Leikkaan Melomisesta (Siltala, 2011) joskus kesällä blogitekstien perusteella eli siis varasin, ja odotin, ja nyt se on täällä.

Melominen kuvaa yhtä päivää perheenisä ja toimistotyöntekijä Jaakkolan elämässä. Toimiston arki jää taka-alalle kun oma mieli harhailee työpäivän aikana missä sattuu ja kotikin on melkoinen sirkus. Teksti etenee päiväkirjamaisesti, tosin päivämäärien sijaan meillä on kellonaikoja. Kirja on myös jaettu kahteen osaan, työpäivään ja kotona vietettyyn aikaan. Joskus arki on ihmeellisempää kuin voisi kuvitella.

Toimiston ilma tuntuu tihentyneen. Käytävän seinällä oleva kello naksuttaa kuuluvasti, kopiokoneen lajittelulaite ronksuttaa kuin haaskalinnun nokka. Puheääniä ei kuulu, vain sormien hyppelyä näppäimistöllä.

Toimistokuvaus itsessään ei tekisi tästä opuksesta kiinnostavaa, sillä meininki on juuri sellaista mitä tuollaisella työpaikalla voisi odottaakin. Pureutuessaan Jaakkolan syvimpiin mietteisiin Leikas kuitenkin pääsee vauhtiin ja tutustuttaa lukijan pohdintoihin niin laskevasta korpista, itsenäisyyspäivän juhlallisuuksista kuin lahnan arvosta ruokakalana. Aikamoista tykitystä siis.

Ääni on tässä hommassa tärkein työväline ja muutenkin jos on tarpeen puhella kanssaihmisilleen jotakin, toisaalta sopii tietenkin kysyä miksi yleensä puhutaan? Monet eläimet pärjäävät kohtalaisesti vaikka eivät ikinä suutaan aukaise... Toki jotkin lörpöttävät holtitta kaiken aikaa kuten punapersepaviaanit ja sininärhet, mutta niiden puheesta ei ihminen ota selvää kuin saduissa. Sellaisissa joissa jokin tonttu tai muu taikaotus antaa ihmiselle kyvyn ymmärtää eläinten kieltä ja siitä seuraa loputtomasti hankaluuksia, tyrskähdyksiä väärissä paikoissa ja selityksiä ja valheiden vyyhtejä; satujen opetus on että elukat puhuvat mitä puhuvat ja niiden ymmärtäminen ei kuulu kenellekään.

Tyylillisesti Leikas toi mieleeni kaksi minua viehättävää mieskirjailijaa Pohjolasta nimittäin maanmiehensä Petri Tammisen sekä norjalaisen Erlend Loen. Tajunnanvirtamainen kirjoittaminen, sanojen pohtiminen ja yleinen ote tekstiin tuntui tutulta ja mukavalta.

Täytyy kyllä myöntää, että Melominen eksyi lukulistalle hieman huonoon rakoon heti Stephen Fryn Mrs Fry's Diaryn jälkeen, sillä huumorikiintiö alkaa olla täynnä. Vaikka Melomisen huumori onkin ehkä, hm, paikoin älykkäämpää kuin Fryn, kaipasin hetkittäin vakavampaa luettavaa. Vika ei siis ollut Leikaksen, mutta en ehkä siltikään pitänyt tästä kirjasta niin paljon kuin olisin halunnut. Tyrkkään tämän joka tapauksessa myös miehelle luettavaksi.

Melomassa ovat käyneet ainakin Kirjainten virrassa/Hanna, Kaiken voi lukea!/Jori, Kirsin kirjanurkka sekä Sallan lukupäiväkirja.

Liikkuvaa kuvaa: House of Boys ja Sykt Lykkelig Espoo Cinessä

Kerrankin muistin olla kulturelli ajoissa ja saimme tungettua aikatauluihin jopa kaksi elokuvaa Espoo Cinessä. Elokuvat valikoituivat katsottavaksi lähinnä sen perusteella mihin näytökseen minä ehdin ja minä päivinä ei ole treenejä. Valinta osui siis House of Boysiin ja Sykt lykkeligiin, joka tulee ihan yleiseen elokuvateatterilevitykseen 9.9. nimellä Sairaan onnellinen.

House of Boys sijoittuu 1980-luvulle ja kertoo Frankin, nuoren homon, tarinan. Frank muuttaa Amsterdamiin ja päätyy sattuman kautta töihin poikaklubille nimeltä House of Boys. Siellä Frank tapaa Jaken, joka on klubilla töissä vain ansaitakseen tarpeeksi rahaa päästäkseen tyttöystävänsä kanssa pois Amsterdamista. Frankin ja Jaken välille kehittyy kuitenkin jotain muuta.. Ihmissuhdekuvauksen lisäksi House of Boys pureutuu AIDSin historiaan ja siihen, miten tauti ihmetytti aikanaan koko maailmaa rajuudellaan ja periksiantamattomuudellaan. House of Boys on vilkkuvia valoja, kovaa bassonjytkettä, kauniita hiljaisia hetkiä, rakkautta ja pelkoa menettämisestä.

Mikä tässä elokuvassa yllätti eniten oli sen saama K-18-suositus. House of Boysissa ei nimittäin ollut minun mielestäni mitenkään poikkeuksellisen paljon seksiä ja huumeita, vaikka ne olivatkin osa elokuvan maailmaa. Kuitenkin esim. Trainspotting on vain K-15, ja siinä huumeen käytön kuvaukset ovat paljon hurjempi kuin tässä. Ilmeisesti poikarakkaus on edelleen niin vaikea asia, että miesten välisen seksuaalisen kanssakäymisen siistikin näyttö pitää luokitella K-18-leimalla.

Maipo Film

Sykt lykkeligt (Sairaan onnellinen) on ohjaaja Anne Sewitskyn ensimmäinen kokopitkä elokuva. Elokuvassa peltojen keskellä asuva Kaja elää onnellista perhe-elämää, kunnes naapuriin muuttaa toinen perhe; Sigve ja Elisabeth adoptoidun Noa-poikansa kanssa. Heidän elämänsä vaikuttaa olevan täydellistä verrattuna Kajan omaan. Alkaa huikea ihmissuhdekuvaus komedialla ja draamalla höystettynä. Nauraa sai useamman kerran, ja muutamaan otteeseen teki myös lyödä päätä seinään. Kaikessa absurdismissaan Sykt lykkeligt oli kuitenkin ehjä ja toisaalta realistinenkin kuvaus parisuhteesta ja ihmissuhteiden kummallisuuksista. Hyvin, vaikkakin jopa vaivaannuttavalla tavalla, kuvataan myös sitä, miten lapset reagoivat aikuisten säätämiseen ja huomion puutteeseen. Norjassa osataan.

Sairaan onnellinen tulee siis tosiaan elokuvateatterilevitykseen ainakin Finnkinolle, joten 9.9. kannattaa käydä katsomassa. Ohjaajalta on tullut toinenkin elokuva, Jørgen & Anne = sant, joka toivottavasti tulisi myös meillä teattereihin.

And the Grammy goes to eli levyarvonnan tulokset ja blogikuulumisia

Tänään meillä suoritettiin jännittävä suuri levyarvonta. Onnettarena toimi luonnollisesti Tuomas, mutta minä askartelin liput ja yritin kiinnittää erityistä huolellisuutta siihen, että kaikki lippuset olisivat saman kokoisia. Arvat vedettiin Tuomaksen hienosta silinterihatusta, as is appropriate.

Pidetään kuitenkin jännitystä vielä hetki yllä.. Levyt lähtevät painoon huomenna (jee!) eli ne valmistuvat viikon aikana ja kunhan ne saapuvat, saan ne myös postiin. Luvassa on siis uunituoretta tavaraa. Ja voittajat ovat.. (insert drumroll)

Lumiomena / Katja

P.S. Rakastan kirjoja / Sara

Järjellä ja tunteella / Susa

Onnea voittajille! Laittakaahan minulle sähköpostia osoitteeseen pigeonnaire@gmail.com, niin lähettelen levyn teille sitten tulemaan postissa. Ja jos haluatte, voin toki lirkutella myös nimmarin levyyn. Tuleva keräilyharvinaisuus!

Ja edelleen, levyä pystyy vielä kuuntelemaan osoitteessa www.tuomaspeurakoski.com ja sitä pystyy myös ostamaan sitä kautta jos arpaonni ei kohdallesi osunut. ;) Lisäksi bändin Facebook-sivulla on tarinat kaikkien biisien takana ja toki faniksikin voi ryhtyä.

***

Blogin kuulumisia vielä sen verran, että kujerruksia on saavuttanut ensimmäisen virstanpylväänsä. Pystyssä blogi on ollut nyt kahdeksan kuukautta ja yhdeksän päivää, ja teitä ihania lukijoita on rekisteröityneenä jo 51! Kiitos siis teille kaikille jotka täällä pistäydytte, vakituisesti tai satunnaisesti. Minä en rehellisesti sanoen tätä aloittaessani ollut ihan varma mitä tästä tulee, mutta blogistanian ihana ilmapiiri sai jäämään ja tässä sitä jo mennään yli puolen vuoden ikäisenä. Toimikoon tämä levyarvonta siis samalla epävirallisena 50 lukijaa -arvontana.

Huomenna alkaa taas arkielämässä syyslukukausi. Vähän jännittää, sillä tämän pitäisi näillä näkymin olla se viides ja viimeinen vuosi yliopistolla. Edessä on kandi, opetusharjoittelut ja gradu. Hui. Toisaalta, jos tässä opintoputkessa on puskenut eteenpäin yhtämittaa jo kuusitoista vuotta niin eiköhän yksi vielä mene siihen päälle.

Ensi viikolla on muuten myös Korkeasaaren Kissojen yö, johon Korkeasaaren teatteri eli teatteri jossa minäkin näyttelen, on tehnyt uuden esityksen eli Amurin piilevä uhka. Kissojen yö siis 2.9. ja 9.9. Ehkä nähdään siellä?

Lavalta: Jesus Christ Superstar (Sibeliustalo)

Elokuun musikaalielämykseksi päätyi Jesus Christ Superstar konserttiversiona Lahden Sibeliustalossa. Musikaali on sävellyksellisesti Andrew Lloyd Webberin ja tekstillisesti Tim Ricen käsialaa. JCS avasi Sibeliustalon syyskauden kolmella esityksellään 25.-27.8.

JCS ei ole minulle henkilökohtaisesti mitenkään erityisen läheinen musikaali, mies oli tästä ehkä enemmän innoissaan huikeiden ja vaikeiden biisien takia. Innostusta ei silti puuttunut minultakaan, sillä osasin odottaa jotain hienoa; olihan siellä ihana Maria Ylipää (Maria Magdalena). Muissa päärooleissa olivat Hannu Lepola (Jeesus), Sami Hintsanen (Juudas), Juha Kotilainen (Kaifas) sekä Samu Haber (Herodes). Musiikista huolehti Lahti Sinfonia kapellimestari Jaakko Kuusiston johdolla. Lisäksi mukana oli Lahden ammattikorkeakoulun Musiikki- ja draamainstituutin opiskelijoita, joista moni oli mukana myös keväällä näkemässäni upeassa Suomen Musiikkiteatteri Ensemblen RENTissä. Ja olihan siellä vielä Dominante-kuorokin. Potentiaalia siis oli.

Jesus Christ Superstar antaa mielenkiintoisen ja vähän erilaisen näkökulman niin kovin tuttuun tarinaan. Lloyd Webber on ollut selvästi kokeilunhaluinen tämän työn kanssa, sillä kappaleet ovat paikoin hämmentävän epämääräisiä tahtilajeiltaan ja muutenkin mutta minulle tämä toimii. Ei missään tapauksessa perinteistä musikaalimeininkiä, vai mitä sanotte ragtimehengessä heiluvasta Herodeksesta tai pelottavasta mutta oikeudenmukaisesta ja upeasti laulavasta Juudaksesta, joka oikeastaan enemmän pääosassa kuin Jeesus itse? Musikaali oli muuten kaiken lisäksi esitetty alkuperäiskielellä eli englanniksi ja hyvä niin, sillä tämän kääntäminen olisi ollut aikamoista nuorallatanssia. Konserttiin oli tarjolla kuitenkin tekstitys.

Ja on se myönnettävä, että kokemus oli hieno. Musiikki soi Sibeliustalossa kauniisti, orkesteri oli hyvä, kaikki laulajat asiansa osaavia. Konserttiversio pukee Jesus Christ Superstaria. Vaikka olenkin perinteisen musiikkiteatterin ystävä, en jäänyt kaipaamaan laulujen väliin enempää näyttelemistä tai lavasteita lavalle. Lavapukeutuminenkin saa minulta kiitosta; esiintyjillä oli yläosana jokin toogan tapainen mutta jalassa farkut ja tennarit. Mies tosin sanoo, että niin se on tapana esittää. Kiitänpä asiasta silti.

Kiitos Lahti. Kannatti.

Seuraavaksi odotellaan Les Miserablesia lokakuussa Åbo Svenska Teaternissa.

Helmi Kekkonen: Kotiin

Helmi Kekkosen Kotiin (Avain, 2009) on kipeänkaunis novellikokoelma. Paljastan siis jo tässä vaiheessa, että pidin Kekkosen vahvoista tarinoista paljon.

Linnea istuu sängyn laidalla silmät kiinni ja kuvittelee asioita. Hän kuvittelee, mitä toisissa asunnoissa tapahtuu, miten ihmiset elävät, miten toisiaan koskettavat, mitä toisilleen puhuvat. Hän kuvittelee jaetun elämän, sellaisen jossa asiat ovat ja jossa ne eletään, jossa niitä ei tarvitse kuvitella.


Löysin Kekkosen novelleista jotain samaa kuin Essi Tammimaan Paljain käsin-teoksesta. Samaa hapuilevuutta, kaipuutta johonkin. Kotiin, rakkauteen. Ihan minne vaan. Yritin kerrankin lukea hitaasti, vähän kerrallaan, jotta kaikki saisivat kertoa tarinansa rauhassa.

Kieli on kaunista, melkein käsinkosketeltavaa. Henkilöt uskottavia omissa kohtaloissaan ja tunteissaan. He myös tulevat hyvin lähelle, melkein kuin istuisivat bussissa viereen ja kertoisivat itse. Minun suosikkini olivat ehkä Aatos ja Anna & Tom.

Ensimmäinen kerta oli ollut sattumaa. Tai kohtaloa, kumpaan nyt sitten uskoikin. Hän piti enemmän sattumasta, sanasta ja ajatuksesta sen takana, ei halunnut ajatella elämänsä olevan jo valmiiksi suunniteltua. Päivien tasaisesta rytmistä huolimatta hän uskoi yhä elämän ailahtelevaisuuteen, kohtuuttomuuteen ja satunnaisiin hyviin hetkiin. Kuten siihen että he olivat tavanneet. 

Kotiin on ehjä kokonaisuus ihmiskohtaloita, pieniä hetkiä, jotka voi lukea erillisinä novelleina tai löytää ohuita yhtymäsäikeitä tarinoiden välillä. Nimettömissä maisemissa sattumat tuovat yhteen henkilöitä, jotka ehkä linkittyvät toisiinsa jotain muutakin kautta.

Tämä oli minun ensimmäinen Helmi Kekkoseni. Nyt harkitsen vakavasti Kekkosen romaanin, Valinnan, lukemista. Kiitos Hanna tästä lukukokemuksesta.

Kotiin on päässyt ainakin Satu/Satun luetut ja K-blogin Jenni.

Mrs Stephen Fry: Mrs Fry's Diary

Mrs Fry's Diary (Hoddon & Stoughton, 2010) eksyi lukupinooni luettuani siitä Katjan Stephen Fry in America-tekstin kommenteista. Zephyr mainitsi kirjan nimen ohimennen, ja olihan se heti tarkastettava mistä ihmeestä on kyse. Stephen Fry on ehdottomasti yksi suosikkimiesnäyttelijöistäni; hurmaava britti, jolla on vielä kaiken lisäksi valloittava ääni. Kuunnelkaa vaikka.

Personally, I think the key to a successful marriage is maintaining separate interests. I have my cooking, my pottery and my love of 19th-century literature and Stephen has his Razzle magazines.

Stephen Fry's secret wife speaks out at last.. Käsissäni oli siis huikea paljastuskirja, jossa tunnetun renessaince man Stephen Fryn synkkä kaksoiselämä paljastetaan. Fry on naimisissa, hänellä on muuntuva määrä lapsia, ja kaiken lisäksi hän viettää suurimman osan ajastaan joko pubissa tai työssään ikkunanpesijänä ja taksikuskina. Fryn vaimo, Edna, sen sijaan on hyacinthbucketmainen kotirouva, joka nostaa omanarvontuntoaan harrastamalla kulttuuria ja hemmottelemalla perhettään kulinaristisilla purkkilihasta (Spam) valmistetuilla aterioilla.

Niinpä niin. Tärkein osuus kirjan huumorissa on se, että lukija tietää kuka Stephen Fry todella on ja Edna ei. Tästä luonnollisesti seuraa monia kummallisia tilanteita.

Well, according to @Stephen Fry, he's gone to New York for the opening of the new Museum of Modern Aesthetics. --- Ridiculous, I don't know why I bothered looking. Goodness only knows where he really is; probably shacked up with her at number 38. What's the point of being on this Twitter thing if all you're going to do is make stuff up?


Kuten kirjan nimikin kertoo, on se päiväkirjamuodossa. Mrs Fry's Diary seuraa Fryn perheen elämää yhden vuoden ajan lähes joka päivä lyhyiden merkintöjen muodossa 343 sivun verran. Mainitsin jo aiemmin hyacinthbucketmaisuuden, mutta tämä on paljon enemmän; Fryn perheen maailma on jokseenkin sanoisinko, nyrjähtänyt, ja naurahdin monta kertaa ääneen, sillä asiat eivät ole aina niin kuin ensimmäisestä lauseesta odottaisi.

Stephen's off to watch the cage fighting tonight. Personally, I find it distasteful but he insists the hamster enjoy it.


Syvällistä Mrs Fry's Diarysta ei saa, mutta nopealukuisena huumorintäyteisenä välipalana tämä täytti tehtävänsä. Eniten kirjasta saa irti, jos tietää Stephen Frysta edes jotain. Esimerkiksi lapsien niminä on Stephen Junior ja Hugh Junior unohtamatta lääkäri Laurie Haussmannia ja niin edelleen. Mukana on myös monia viittauksia muihin kulttuurin osa-alueisiin kuten musiikkiin ja kirjallisuuteen.

Mrs Fry's Diarysta huomaa, että Fry on ennen kaikkea koomikko. Minulle tämä oli lukukokemuksena viihdyttävä, ja hauskana välipalakirjana tämä opus oli paikallaan. Jos Stephen on lähellä sydäntäsi ja brittiläinen huumori puree ja kielellä leikittely on sinun juttusi, voin suositella tätä lämpimästi.

Heikki-Pekka Miettinen: Pahkeinen - Arkistojen aarteita 1982-2006

Sarjassamme "luin sarjakuvan koska mies luki" oli tällä kertaa vuorossa Heikki-Pekka Miettisen Pahkeinen  - Arkistojen aarteita 1982-2006 (Zum Teufel, 2009). Nämä kyseiset aarteet olivat lyhyitä Pahkeis-strippejä, jotka oli julkaistu Pahkasiassa ja Potsissa vuosina 1983-2000 sekä Tamperelaisessa 2005-2006. Sivuja albumissa on kokonaista 96.

Heikki-Pekka Miettinen ei ollut minulle etukäteen tuttu sarjakuvataiteilija, ainakaan nimen perusteella. Meillä oli tämän kanssa samaan aikaan lainassa taiteilijan toinen Miihkali, joka herätti jotain muistikuvia mutta jota en sitten kuitenkaan lukenut itse.

Pahkeinen on siis baskeripäinen herra, aforistikkojen ratkaisija, jota elämä tuntuu potkivan jatkuvasti jollain tavalla päähän. Jos ei nyt muuten niin ainakin linnuilla on ilmeisesti jokin universaali kauna Pahkeista kohtaan ja tämän vuoksi baskeri on lähes jatkuvasti täsmäpommituksen kohteena. Seuranaan Pahkeiselle on koira, Holopainen, jolla on alkoholiongelma.

Pahkeisen huumori on hiljaista, vähän jopa kuivakkaa. Jotain samaa näissä oli kuin Pertti Jarlan Fingerpori-sarjoissa, mutta ei ihan niin räävittömällä otteella. Miettisen tyyli on sivistyneempi, toisinaan jopa akateeminen. Esimerkiksi alla oleva sarjakuva sai ainakin minut hörähtämään:

Pahkeinen oli minulle kuitenkin vain keskinkertaisen viihdyttävä sarjakuvakokemus. Muutamia isompia tyrskähdyksiä lukuunottamatta stripit menivät läpilukuna. Toisaalta, ei Pahkeisen ole tarkoituskaan olla hassunhauska viihdyttäjä ja nämä ovat varmasti toimineet viikottaisina, tai miten ne onkaan julkaistu, strippeinä lehdissä. Näin putkeen luettuna Pahkeisen harmaasävyisyys otti vähän voimille.

Jaettakoon tässä vielä yksi kirjasta napattu strippi, jonka mies esitteli minulle puhuttuamme kotona juuri samasta aiheesta (siis puhuttuamme, ei väiteltyämme):

Markus Bennemann: Pistoolirapu ja muita eläinmurhaajia

Kenttäkurssilla minulla oli viime viikolla mukana myös aiheeseen sopivaa kirjallisuutta, eli saksalaisen Markus Bennemannin oiva Pistoolirapu ja muita eläinmurhaajia (Atena, 2010; Im Fadenkreuz des Schützenfischs. Die raffiniertesten Morde im Tierreich 2008). Kuten titteli kertoo, käsittelee kirja eläinkunnan kummallisia ja uskomattomia murhamenetelmiä.

Sanotaan jo tähän heti alkuun, että sanan murhaaja käyttäminen eläimistä on usein hyvin harhaanjohtavaa sillä ainakin tämänhetkisen tieteellisen tiedon pohjalta ihminen on ainut eläin, joka kykenee todella suunnittelemaan murhan. Bennemann on kuitenkin ottanut asian huomioon ja puolustautuu esipuheessaan näin:

-- tässä kirjassa kuvattavat surmatyöt toteutetaan niin suunnitelmallisesti ja harkitusti, ja niihin liittyy niin kiistatonta, viileän laskelmoivaa tahallisuutta, että niiden nimittäminen murhiksi on pakostakin luontevaa. Kun nimitystä vielä käyttää minun tapaani hiukan leväperäisesti, eläinten surmatöillä ja ihmisten rikoksilla on yllättävän paljon yhteistä.


Ja kun nyt päästiin tästä murha-sanan pohtimisesta, voidaan siirtyä itse kirjaan. Markus Bennemann siis on kirjailija, ei luonnontieteilijä, vaikka onkin Atenan sivujen mukaan sekä opiskellut biologiaa että myös harrastaa vapaa-ajallaan luontovalokuvausta. Tästä johtuen kirja on kirjoitettu populaaristi, ja olo on vähän kuin katsoisi ihanan David Attenboroughin luontodokumentteja. Jos totta puhutaan, muutaman ensimmäisen luvun ajan tämä eläinten eräänlainen inhimillistäminen hieman häiritsi sisäistä luonnontieteilijääni, mutta Bennemann kirjoittaa niin vetävästi etten voinut olla antamatta tätä hänelle anteeksi.

Pistoolirapu on jaettu lukuihin murhatapojen mukaan; raflaavia otsikoita ovat esimerkiksi Tappava houkutus ja Psykopaatit. Jokaisessa luvussa esitellään useampi eläinkunnan parivaljakko, joista toinen nimetään murhaajaksi ja toinen uhriksi. Luonnollisesti ilmoitetaan myös rikospaikka.

Seepia pistää saman psykedeelisen värikuvion vaeltamaan yhä uudestaan kehollaan, eikä rapu hautaudu pohjaan eikä ui karkuun. Enää se ei edes liikuttele saksiaan, jotka se pelästyneenä kohotti uhkaavaan asentoon seepian nähdessään. Rapu vain seisoo hiljaa paikallaan ja tuijottaa lumoutuneena - kuin turisti, jonka show-hypnotisoijan sievä avustaja on houkutellut esiintymislavalle Las Vegasissa ja joka pian kohoaa yleisön ihmeeksi vaakatasossa ilmaan.


Edellä kuvatun seepian hypnoositaitojen lisäksi kirjasta voi lukea mm. otsikon pistooliravun paineilmapistoolista ja yhteistyöstä tokkojen kanssa, hurjista vaeltajamuurahaisista, ovelasta kilpikonnilla herkuttelevasta maakotkasta ja maalla kömpelöistä mutta vedessä taitavista saalistajista, suulista. Parhaimmillaan Pistoolirapu lienisi pieninä pätkinä, ikään kuin joka iltaisina Avaran luonnon teemajaksoina.

Ja niin kieroutunutta kuin se ehkä onkin, Pistoolirapu on upea kirja. Veriteoilla ei mässäillä liikaa, lyhyet luvut mahdollistavat pienet pistäytymiset luonnon ihmeelliseen maailmaan ja kieli on niin lupsakkaa, että kokee viihtyvänsä eikä lukevansa tieteellistä tekstiä vaikka lähdeaineistona onkin ihan "oikea tiede". Hurraa, kiljaisee nyt se sisäinen luonnontieteilijäni. Minun pokkariversioni ainut huono puoli lieni ehkä se, että kätevämmästä koosta huolimatta siitä puuttuu kovakantisen version värikuvaliite.

Monista kirjan ihmeellisistä saalistustavoista löytyy muuten youtube-videoita (ainakin käärmeiden hännänpäätempuista ja seepioista) ja esimerkiksi ampujakalojen huvittavaa vesipyssyilyä pääsee seuraamaan ihan livenä Linnanmäen SeaLifen ruokintanäytöksissä. Suosittelen.

Hyllyyn jää vielä odottamaan Bennemannin uudempi teos, Himokas härkäsammakko ja muita eläinkunnan seksipetoja. Sitä kiinnostuksella odottaen!

Pistooliravun on muuten lukenut myös ainakin K-blogin Jenni.

Levyarvonta vielä viikon ja kuulumisia kotoa

Heipä hei te ihanat lukijat siellä!

Ajattelin vielä muistutella, että suuri levyarvonta on käynnissä vielä ensi lauantaihin asti. Arvontaan voi osallistua täällä ja jaossa on siis kolme uunituoretta Tuomas Peurakoski Ensemblen levyä.

Tuossa oikealla on näytillä vielä levyn kansi, joka muuten on ihan oikea öljyvärimaalaus. Sen on taiteillut ystäväni Maria Pääkkönen, jonka tekemän taulun ostin viime vuonna itselleni syntymäpäivälahjaksi.

Minä palasin tosiaan tänään kotiin viikon kestäneeltä kenttäkurssilta, ja on sanottava että on ihanaa olla kotona vaikka kurssi olikin mukava.

Meillä tehdään nyt keittiössä naisenviettelypastaa johon tulee paljon valkosipulia. Täällä nimittäin podetaan tuplana pientä flunssaa, mutta eiköhän se mene ohi juuri sillä valkosipulilla, paijauksella ja ehkä tujauksella rommitotia.

Ihanaa viikonloppua teille kaikille!

Tvärminne kuvina

Paikka: Tvärminne, Hankoniemi
Aika: 15.8.-21.8.
Miksi? Saariston ekologian kenttäkurssi

Tutkimusalus Saduria.

Snorklausta Brenskärin aalloissa (itse kuvassa vasemmanpuoleisin snorkkelipää).

Aseman veneitä.

Keskittynyttä kalan irrotusta.

Vuosisadan leväsaalis. Mutta onko siellä kalaa? (oli siellä)

Aseman ranta.

Nuo mustat pisteet tuolla ovat hylkeitä. <3 

Jääkarhun muotoinen pilvi!

 Iloinen laivapoika.

Meduusoja!

Merellä.

Planktonia. Kuvassa ainakin hankajalkainen sekä useampi Coscinodiscus granii.

Kovin ikävänäköinen miljöö opiskella.. Kuvassa merimaltsaa.

Sinisiipisirkka.

Någon gång ska jag åka med segelbåten.

Viimeisen illan kruunasi itse savustettu kala! Kampela oli parasta.

Essi Tammimaa: Paljain käsin

Sain luettua loppuun Essi Tammimaan Paljain käsin (Gummerus, 2011) eilen illalla, enkä vieläkään ole varma mitä mieltä minä tästä teoksesta olen. Ehkä se selviää kirjoittamalla.

Jokin heissä on sijoiltaan, ja juuri siihen minun on pakko saada tökätä sormeni, nuolaista haavan metallista makua, jotta voisin varmistua, että siellä tosiaan on jotain. Minua ei enää pidetä kädestä. Minä olen se, joka pitelee muita.


Kertojana toimii Varpu, kolmesta sisaresta nuorin, hoitaja. Hänen siskonsa, Virva posliiniotsa ja Inari kova luu, ovat koko ajan läsnä omine elämäntarinoineen, ongelmineen.

Heidän äitinsä Soile ei tiedä, miten olla äiti kun tyttäret ovat jo poissa kotoa ja isä on mennyt Kakkosen mukaan. Eikä hän myöskään osaa suhtautua nuorena perheensä jättäneeseen äitiinsä, Aila Ailahtelevaiseen, siihen joka ei halunnut tai osannut. 

Perusajatuksena ainakin minulle jäi käsiin ajatus siitä, miten yhden kokoma rakkaudettomuus tai jopa pakotettu kovuus voi kulkea jopa neljään sukupolveen. Ja miten erilaisia vaikutuksia sillä voikaan olla.


Tammimaan teksti on niin paljon tunteesta lähtevää, että minun on vaikea kuvata juonta tässä enempää. Tunteet tulevat melkein liian lähelle; kyllä minä tiedän miltä tuntuu odottaa toista kotiin, vahtia ja huolehtia, yrittää pärjätä yksin. Enää en tosin halua olla siellä, niissä tunteissa.


Paljain käsin on niin paljon, että minä en oikein saa otetta siitä. On ilmahälytyksiä sota-ajan Helsingissä, kylmiä sillankaiteita, surullisia selkiä, puheiluita joihin ei haluta vastata, nyrjähtänyttä rakkautta, tahtoa pärjätä yksin vaikka väkisin.

Pohdin myös Tammimaan käyttämiä uudissanoja, niin kuin moni muukin bloggaaja. Uudissanoista keskusteltiin enemmänkin Susan Järjellä ja tunteella-blogissa. Voi tosin olla, että lohnokset ja täpittämiset iskivät minulla silmään entistä enemmän, koska olin lukenut niistä niin paljon. Osassa tekstiä sanat tuntuivat minusta melkein lyöntivirheisiltä, sillä yhtä kirjainta muuttamalla niistä olisi saanut ns. järkeviä. Parhaimmillaan sanat kuitenkin sopivat Varpun kieleen osuvasti, kun esimerkiksi kuuluu nauruntihitystä tai puhutaan punkeista sormista, jotka sojottavat toisistaan erillään timanttisormuksia esitelläkseen.

Ja kaikkien näiden uudissanojen seassa Tammimaan kieli on todella kaunista ja oivaltavaa. Mitä tuntuu istua muovituolin munakennossa tai miltä näyttää ihminen, joka on selvästi salaattilounaskastia? Lukiessa tuntui myös välillä siltä, kuin kuuntelisi haurasta folkmusiikkia:

Hän on mietteissään, hiusrepale juuri kaivoksi kolahtaneiden silmien edessä kuin tarkoituksella.


tai

Aila seuraa ikkunasta auringon laskeutumista, sen uuninpesänpunaista sydäntä, joka hitaasti valuu ikkunankarmin taakse ja lukee hänen päivänsä loppuun.


Ja ei. En minä osaa vielä tämänkään tekstin jälkeen sanoa, mitä mieltä me olemme tämän teoksen kanssa toisistamme. Luulen, että tarvitsimme vähän välimatkaa, että osaamme arvostaa toisiamme. Ja niin minä jään miettimään, pärjäävätkö Tammimaan naiset kuitenkaan yksin, vai luulevatko he vain niin?

Tammimaata on luettu ainakin seuraavien bloggaajien toimesta: Juuri tällaista/Ilse, Lumiomena/Katja, Booking it some more/Booksy, Sara/Järjellä ja tunteella ja Opusculo/Valkoinen kirahvi.

Essi Tammimaa: Paljain käsin
Gummerus, 2011. 346 s.

Tyrskyiset terveiset Tvärminnestä!

Heipä hei ja terveisiä jälleen kerran kenttäkurssilta! Tällä kertaa en olekaan Lammilla, vaan kauniilla Helsingin yliopiston luotsaamalla Tvärminnen eläintieteellisellä asemalla Hankoniemen seutuvilla. Minä rakastan merta yli kaiken, joten miljöönä tämä on minulle ehdottomasti sopivampi kuin rauhallinen Lammi.

Tänään olen jo ehtinyt snorklaamaan sekä turvallisessa rantavedessä että aallokossa avoimella rannalla 9 m/s tuulessa, niellyt noin puoli litraa merivettä, syönyt paljon kuten kenttäkurssile kuuluukin, mikroskopoinut pieneliöitä, opetellut uudestaan vetosolmun ja laskenut verkon. Huh. Jälleen kerran myös muuten bloggaan näistä edesottamuksistani toisaalla eli Luova-verkkolehdessä.

Päätin kuitenkin, että on täällä ehdittävä myös lukea, joten minulla on mukanani Essi Tammimaan Paljain käsin, Markus Bennemannin Pistoolirapu ja muita eläinmurhaajia sekä Helmi Kekkosen Kotiin-novellikokoelma. Muita blogeja saatan ehtiä lukea hieman nihkeästi, mutta yritän pysyä ajan tasalla teidänkin tekemisistänne.

Ihanaa viikkoa teille kaikille, ja muistakaa osallistua arvontaan!

Muffinssinmakea ja rakkaudentäyteinen viikonloppu

Sain ihanalta Kirjavan Kammarin Karoliinalta tämän suloisen muffinssin ja tunnustuksen makeasta blogista. Lämmin kiitos! ♥ 

Tunnustukseen kuuluu vastata kysymyksiin lempiväristään, suosikkiruoastaan ja paikasta johon haluaisi matkustaa.

Väri

Minun ehdoton suosikkivärini on vihreä kaikissa sävyissään, mutta eturiviin kirii kuitenkin ihana ja raikas limenvihreä. Toimii erittäin hyvin myös valkoisen kanssa. Pukeutumisessa suosin kuitenkin enemmän sinistä ja mustavalkoista. Sisustus meillä sen sijaan on nyt aika ruskeavoittoinen, mutta uudessa kodissa ensi kesänä pääsee onneksi sitten sisustamaan ja värisommittelemaan. :>

Suosikkiruoka

Apua, tämä on vaikea! Tähän voisi melkein vastata, että tasoihin menevät aika tarkkaan mieheni ja äitini kokkaukset. Ihan nolotti viikolla ruokaa laittaessani, etten muistanut milloin minä olen tehnyt keittiössä jotain muuta kuin leiponut. 

Yksi ykkössuosikkejani on "naisenviettelypasta", eli pastaa, basilikaa, katkarapuja ja kirsikkatomaatteja. Mmnamnam. Tällä hetkellä siis lempiruoat löytyvät italialaisen ja ranskalaisen keittiön fuusiosta. Runsaat maut ovat mieleen, mutta liian mausteinen ei toimi minulle (alahampaita alkaa jostain kumman syystä vihloa jos ruoka on liian tulista!). 

Täytyy myös mainita tähän ystäväni Tapanin, joka on siis kokki, eräs lopputyöruokalaji. Tarjolla oli ihanaa poronfileetä, ja olin aivan varma että olisin voinut mennä sen ruoan kanssa naimisiin.

Paras ruoka on sellaista, joka saa hymyilemään!

Paikka, johon haluaisin matkustaa

Pariisi, Pariisi, aina vain Pariisi. Tuntuu, etten ehkä koskaan voi saada tuosta kaupungista tarpeekseni. Koska vastauksena se olisi kuitenkin liian ennalta-arvattava niin mietitäänpä vielä.

Brittein saaret ja Irlanti kiinnostavat minua, ja sinne haluaisin todella mielelläni matkustaa. Moni muukin Euroopan kaupunki kutkuttaisi; olemme harkinneet seuraavaksi reissukohteeksi Amsterdamia ja Wienissä minun on päästävä joskus käymään, sillä moni Jonathan Carrollin kirja sijoittuu sinne ainakin osittain. Niin ja se Berliini. Ja Praha. Ja Budapest. Onhan näitä. Ja Toscana!

Haaveissa on myös matka halki Amerikan pitkin Route 66:tta. Jos alleen vielä saisi vanhan amerikanraudan niin oi että.

***

En nyt ole ihan varma, ketkä kaikki tämän ovat jo saaneet, mutta laitanpa tämän nyt eteenpäin ihanalla Suketukselle ja kaimalleni Linnea Talvi seikkailee-blogiin. Olette te kyllä kaikki ihania. 

Minä olen suhteellisen täynnä rakkautta nyt, sillä meillä oli lauantaina vuosipäivä Tuomaksen kanssa. Kriisi on jo huimankokoinen kun tänään sunnuntaina täytyy taas lähteä kenttäkursseilemaan, tosin tällä kertaa Tvärminneen saaristoekologian pariin.

Päivän kunniaksi minut vietiin ihanaan ravintola Kuurnaan syömään. Pääsimme syömään ihana tartarpihviä mustatorvisienien kanssa, pääruokana karitsan paahtopaistia aiolilla ja paistetuilla vihanneksilla ja jälkiruoaksi todella suklainen suklaa-pähkinäleivos vadelmilla ja kahvia. Tyyliltään Kuurna oli ranskalaisen tyyppinen intiimi paikka, palvelu oli mukavaa ja hinta-laatusuhde oivallinen. Suosittelen lämpimästi. Paljon rakkautta teille kaikille, ja niitä muffinsseja! ♥

Jälkiruoan rippeet. 

Onnellinen ruokailija. 

Kotimatkalla käytiin vielä Camionettesilla hakemassa sitruuna-sokeri-crepe, ranskalaisittain, ja Laitilan ihanaa greippilimua.

Tuomas Peurakoski Ensemble Lavaklubilla

Laitettakoon vielä eilisen huiman upean keikan kunniaksi kuvia ihanista pojista! Levyn arvontaan voi tosiaan osallistua täällä, suosittelen testaamaan.

 Antti soittaa kitaraa.

 Kanttori Aspelin ja hänen urkunsa.

Rummuissa Tapani.

 Teemu soittaa bassoa.

 Tuomas laulaa Toivoa.

Tuomas ja Teemu.

Solistin takataskussa innokkaan bändärin viskaamat alushousut - Amerikan malliin. 

Eli käykäähän kanssablogaajat kuuntelemassa poikien hienoa levyä http://tuomaspeurakoski.com ja osallistukaa siihen arvontaan! Ihanaa viikonloppua!

Suuri levyarvonta - jaossa uunituore Tuomas Peurakoski Ensemblen pitkäsoitto

Nimittäin mieheni luotsaaman bändin Tuomas Peurakoski Ensemblen ensimmäinen pitkäsoitto! Levy julkaistiin nettiversiona tänään, ja itse painotuotteet saapuvat viikon parin päästä.

Tätä päivää on odotettu maaliskuusta asti ja aikatauluja sumplittu studiosessioiden mukaan joten kai tässä voisi sanoa, että oli jo aikakin. Illalla on levynjulkkarikeikka Kansallisteatterin Lavaklubilla, ja sinne täytyy tietysti reippaana bändärinä saapua paikalle.

Tuomas Peurakoski Ensemblen kappaleita on luonnehdittu tarinoiksi, jotka ovat kuin pieniä elokuvia. Musiikillisesti levyllä päästään kuulemaan jatsahtavia sointuja 60-luvun tyyliin, hienoja kitarasooloja, huikeita urkupätkiä, irlantilaisvaikutteita (hoi te saarivaltiofanit!) ja kaiken kaikkiaan hyvää soittoa. Koska kappaleet ovat tarinallisia, voisi näillä biiseillä vaikka välillä korvata iltalenkin ajaksi sen äänikirjan ja antaa musiikin viedä.

Tuomaksen lisäksi bändiin kuuluvat kitaristi Antti Kotinurmi, urkuri ja moogtaituri Mikko Aspelin, basisti Teemu Vainio ja rumpali Tapani Landén, jotka ovat myös olleet kaikki mukana sovittamassa levyn kappaleita.

Bändin hengentuotetta voi ihan maksutta käydä kuuntelemassa osoitteessa http://www.tuomaspeurakoski.com ja levyn voi ostaa equaldreams-nettikaupasta. Nyt levyn digitaalisessa muodossa ostaneille on myös mahdollisuus saada se myöhemmin postiin samalla maksulla.

Mutta nyt siihen arvonta-asiaan, jonka takia te tietysti kaikki tänne tulitte. ;)

Tuomas lupasi, että saan arpoa blogissani KOLME kappaletta tätä vasta valmistunutta levyä. Koska fyysiset kappaleet saapunevat parin viikon päästä, suoritetaan arvonta sunnuntaina 28.8. Osallistumisaikaa on siis lauantaihin 27.8. asti.


Arvontaan voi osallistua käymällä kurkkaamassa bändin kotisivuja ja kertomalla, mikä biisi miellytti korvaa eniten tahi miettimällä, mikä biisi vaikka ihan vaan nimen perusteella voisi olla oma suosikki.

Toisen arvan saa mainostamalla arvontaa.

Onnea arvontaan ja mukavia kuunteluhetkiä!

Bill Bryson: A Short History of Nearly Everything (suom. Lyhyt historia lähes kaikesta)

Sivupalkkini kyselyssä toivottiin tietokirjoja, joten tässä yksi hieman poikkeuksellinen sellainen. Bill Brysonin A Short History of Nearly Everything (Doubleday, 2003) eksyi käsiini noin vuosi sitten kun ystäväni tuuppasi sen käsiini ja totesi että tässä on hyvä kirja. Vaikka laina-aika nyt siis huomattavasti venyikin, olen tyytyväinen että sain viimein tutustuttua Brysonin hienoon teokseen.

The idea was to see if it isn't possible to understand and appreciate - marvel at, enjoy even - the wonder and accomplishments of science at a level that isn't too technical or demanding, but isn't entirely superficial either.

Bill Bryson ei ole luonnontieteilijä, vaan yhdysvaltalainen kirjailija joka on tämän lisäksi kirjoittanut matkakirjoja sekä opuksia englannin kielestä. Eräänä päivänä Bryson tajusi lentomatkalla, että hän ei tiennyt juuri mitään omasta planeetastamme. Niinpä hän käytti kolme vuotta lukien tieteellisiä teoksia ja artikkeleita sekä haastatellen erinäisiä tieteilijöitä tuottaaksen A Short History of Nearly Everythingin. Mainittakoon muuten jo tässä vaiheessa, että teos on suomennettu nimellä Lyhyt historia lähes kaikesta (WSOY, 2005).

A Short History of Nearly Everything on kattava luonnontieteiden historian perusteos. Kirja on jaettu kuuteen osaan, jotka käsittelevät mm. maapallon alkutaivalta, fysiikan kultakautta keksintöineen ja elämän kehitystä. Sivuja asioiden käsittelyyn on varattu 574, jonka lisäksi lopussa on lista kirjassa käytetyistä lainauksista viitteineen sekä lähdeluettelo. Näppärä on myös hakemisto, jonka avulla on helppo palata jo lukemaansa ilman turhaa pläräämistä jos jokin aikaisemmin mainittu juttu ei seuraavassa luvussa enää muistukaan mieleen.

Mikä tekee tästä kirjasta niin hyvän on Brysonin tyyli. Faktoja ei käsitellä oppikirjamaisesti, vaan niihin päädytään yleensä vasta kiinnostavien henkilöhistorioiden tai tapahtumakuvausten kautta eli toisin sanoen käytetään opetuksen termein historiallista tai konseptuaalista lähestymistapaa.

Genes are nothing more (nor less) than instructions to make proteins. --- In this sense, they are rather like the keys of a piano, each playing a single note and nothing else, which is obviously a trifle monotonous. But combine the genes, as you would combine piano keys, and you can create chords and melodies of infinite variety. Put all these genes together and you have (to continue the metaphor) the great symphony of existence known as the human genome.

Bryson jaksaa selittää asiat halki ja ymmärrettävästi käyttäen oivaltavia analogioita (kuten yllä). Mielestäni kirjan perimmäinen tarkoitus ei silti suinkana ole opettaa lukijalle liutaa tärkeitä lukuja tai kaavoja, vaan tuoda ymmärrystä siihen miten tiede toimii ja miten olemme päätyneet niihin tietoihin ja teorioihin mitä meillä tällä hetkellä on maapallosta ja sen toiminnasta.

Sen sijaan olin ilahtunut siitä monipuolisesta kuvasta, joka luonnontieteistä annettiin ja luonnontieteiden luonteen esilletuomisesta, mikä usein kouluopetuksessa unohdetaan (vaikka sitä ollaan nyt ilmeisesti yrittämässä saada opetussuunnitelmaan enemmän). Bryson esittelee tieteellisen tutkimuksen kaikessa komeudessaan; on yritystä ja erehdystä, järkyttäviä virheitä, upeita oivalluksia ja ennen kaikkea erittäin paljon epävarmuutta. Suurin osa kaikesta siitä tiedosta, mitä meillä maapallosta on, ei ole läheskään varmaa ja tieto muuttuu jatkuvasti. Oli hämmentävää huomata, että moni sellainen asia jota itse pitää itsestäänselvyytenä on oivallettu vasta 80- tai 90-luvulla.

Riemukkainta tässä opuksessa ainakin minulle oli tieteen alkuaikojen taival. Tarinat epäonnistuneista tutkimusretkistä ja hämmentävistä päätelmistä aiheuttivat minussa samanaikaisesti myötätuntoa ja huvittuneisuutta. Suosikkini oli ehkä ranskalainen tiedemies Guillaume le Gentil, joka vuonna 1761 päätti matkustaa Intiaan mittaamaan Venuksen ohitusta Maan ja Auringon välissä, tapahtuma jota päästään todistamaan noin kahdensadan vuoden välein. Le Gentilin mittaukset kuitenkin epäonnistuivat, sillä hän oli ohituksen aikaa edelleen laivassa, josta mittauksia ei voi tehdä. Koska ohitukset tulevat aina pareittain, Le Gentil käytti väliin jäävät kahdeksan vuotta rakentaakseen mahdollisimman hyvät mittalaitteet ja.. aurinko meni pilveen. Pettynyt Le Gentil päätti palata Ranskaan, sairastui matkalla punatautiin, päätyi hurrikaanin kynsiin ja kotiin päästyään sai huomata sukulaisten julistaneen hänet kuolleeksi ja myyneen kaiken omaisuuden.

Tylsin osio minulle sen sijaan lieni ihmisen historiaa käsittelevät luvut, mutta se johtuu pääosin siitä että näitä asioita hiulattiin varsin yksityiskohtaisesti viime syksyn Evoluutio ja systematiikka-luentosarjassa yliopistolla.

Informatiivisuuden lisäksi A Short History of Nearly Everything on hieman huolestuttava kirja. Elämme tällä hetkellä harvinaisen epävakaalla planeetalla. Esimerkiksi Yellowstonen kansallispuistossa sijaitsee harvinainen supertulivuori, joka purkautuessaan peittäisi tuhkalla noin 19 osavaltiota. Yellowstonen tulivuoren purkautumisväliksi on arvioitu noin 600 000 vuotta. Edellisestä purkauksesta on kulunut 630 000 vuotta. Ja tämä oli vain yksi esimerkki niistä kulmia kurtistavista asioista. Ups.

The universe is an amazingly fickle and eventful place and our existence within it is a wonder. If a long and unimaginably complex sequence of events stretching back 4,6 billion years or so hadn't played out in a particular manner at a particulat times- if, to take just one obvious instance, the dinosaurs hadn't been wiped out by a meteor when they were - you might well be a few centimetres long, with whiskers and a tail, and reading this is a burrow.

Yleispätevänä luonnontieteiden tietoteoksena A Short History of Nearly Everything ansaitsee saamansa kehut. Se on kirjoitettu kansantajuisesti, mutta ei kuitenkaan liian yksinkertaisesti. Brysonin leppoisa tyyli puree ainakin minuun, ja kirjan anekdootit ovat kiinnostavia. Jos minulla tulee koskaan olemaan minkäänlaista vaikutusvaltaa omiin oppilaisiini, tyrkkään heille tämän luettavaksi. Vaikka he eivät koskaan lukisi mitään luonnontiedettä pitkän kaavan mukaan, Brysonin teos antaisi vähintään yleispätevän kuvan siitä miten meidän maapallomme toimii. Toisin sanoen, suosittelen lämpimästi.

(ps. pahoittelen luvattoman pitkää tekstiä, kiitos jos jaksoit lukea!)

Kuva: 20th Century Fox

Loppukevennykseksi tähän vielä kuva dodoista, jotka esiintyvät elokuvassa Ice Age. Dodoparat, nuo kyyhkysten suvun tiettävästi suurimmat jäsenet, kohtasivat kohtalonsa 1600-luvun lopulla kun ilmeisesti tylsistyneet merimiehet tappoivat Mauritiuksella nuo hupsut pelottomat linnut. Maailmassa ei muuten ole olemassa edes yhtään aitoa kokonaista täytettyä dodoa, sillä vuonna 1975 Ashmoleanin museon johtaja päätti heitättää ainoan olemassa olevan täytetyn dodon kokkoon sillä se oli niin tunkkainen. Että se dodoista. Mutta suloisia ne ovat silti.

Corto Maltesea sarjakuvana ja lavalla

Viime keväänä innostuin Corto Maltesesta, tuosta laivattomasta merimiehestä, kun Q-teatteri teki hänen seikkailuistaan teatteriesityksen. En ehtinyt lukea yhtäkään sarjakuvaa etukäteen, mutta nyt luin.

Minulla on ollut varmaan kolme kuukautta lainassa kuusi Corto-albumia, mutta tähän mennessä olen saanut luettua niistä vain kaksi; Corto Maltese - Kertomus Venetsiasta (sirat al bunduqiyyah) (Jalava, 1997, väritetty painos, alunperin 1994 nimellä Corto Maltse Venetsiassa; Favola di Venezia 1976) sekä Corto Maltese Siperiassa (Jalava, 1984; Corte sconta detta arcana 1974). Yhteensä Cortoja on julkaistu 25 albumia, joista kaikki on ansiokkaasti suomennettu ja osa on julkaistu hienoina värillisinä painoksina kuten tämä Kertomuksia Venetsiasta.

Corto Maltese määritellään aikuisille suunnatuksi seikkailulliseksi mutta vakavaksi taidesarjakuvaksi, ainakin Wikipedian mukaan, ja voin allekirjoittaa tämän määritelmän mielelläni. Prattin sarjakuvissa puhutaan paljon ja sivutaan monia historiallisia tapahtumia. Tarina kulkee vähintään yhtä paljon sanojen kuin kuvienkin avulla. Huumori, silloin kun sitä on, on hyvin kuivaa. Näiden seikkojen vuoksi Corto Maltesejen lukeminen vaatii, ainakin minulta, tiettyä keskittymistä sillä muuten moni juttu saattaa mennä ohitse.

Kertomuksia Venetsiasta-albumissa Corto on jälleen kerran palannut Venetsiaan. Tällä kertaa hän etsii kauan kadoksissa ollutta smaragdia, Salomon avainta. Tarina nivoutuu yhteen vapaamuurareiden kokouksiin, salaperäisiin naisiin ja Venetsian magiaa kuhiseviin portaikkoihin ja kadunkulmiin.

Corto Maltese on salaperäinen romantikko, jonka kädessä ei ole elämänviivaa. Omaa tietään kulkeva mies pitää kissoista ja savukkeista sekä, tietysti, naisista. Corto on syntynyt ja kasvanut Maltalla, mutta elämänsä aikana hän ei viivy samassa paikassa pitkiä aikoja. Pitkä mies pukeutuu aina tyylikkäästi, ja korvassaan hänellä on kultainen rengas. Salaperäiset miehet ovat kirjallisuudessa minun makuuni, joten luonnollisesti olen kovin viehättynyt mystisestä merimiehestä.

Prattin piirrosjälki on äärimmäisen viehättävää. Venetsia on lumoavan kaunis kanaaleineen ja kivirakennuksineen, ja Corto komea kuten aina. Väritetyn painoksen kauneus on omaa luokkaansa verrattuna mustavalkoisiin sarjakuviin. Ihailin myös kirjan esipuheen kuvituksena olleita Prattin upeita mm. vesiväreillä maalattuja luonnoksia. Esipuheessa Pratt kertoo, kuinka hän itse kuuli mystisestä Salomon avaimesta ja Venetsian salaisista pihoista. Lisäksi ennen tarinaa on suomentajan, Heikki Kaukorannan, selvitys vapaamuurariudesta joka pohjustaa tarinan historiaa hyvin.

Hugo Prattin taituruutta. 

Entäs se Q-teatterin esitys sitten, Corto Maltesen seikkailut? Se oli upea, ja nyt voin myös sanoa että hyvin sarjakuvien tyylinen. Esitys perustui viiteen albumiin, Corto Maltese Samarkandissa, Corto Maltese Siperiassa, Itäisen ikkunan enkeli, Corto Maltese Venetsiassa, Corto Maltese - nuoruus ja Kauriin merkin alla. Näistä olen tosiaan nytkin lukenut vasta tuon Siperian seikkailun, mutta tunnistin albumista kyllä välittömästi esityksessä käytetyt kohtaukset ja hahmot.

Corto Maltese ja Rasputin. Kuva: Patrik Pesonius / Q-teatteri

Tommi Korpela, yksi suomalaisia suosikkimiesnäyttelijöitäni heti Martti Suosalon jälkeen, oli loistava Corto; vähäeleinen, tarpeeksi pitkä, tupakka jatkuvasti suupielessä. Show'n varasti mielestäni kuitenkin Jani Volanen, joka esitti hullunkiilto silmissään äkkipikaista ja omalaatuista Rasputinia. Toisaalta Volasen oli myös mahdollista revitellä roolissaan enemmän. Eivätkä muutkaan näyttelijät olleet missään nimessä huonoja. Kreeta Salminen (jonka alunperin piti esittää Ronjaa Ryhmäteatterin Ronja, ryövärityttäressä) esitti muiden rooliensa ohella tappavaa ja kaunista Venexiana Stevensonia. Taisto Oksanen teki useammankin huikean roolin eikä tule unohtaa myöskään Pirjo Lonkaa ja Janne Hyytiäistä, jotka omalla ammattitaidollaan toivat paljon lisää hienoon esitykseen.

Q-teatteri oli näyttelijävalintojen ohella onnistunut myös lavastuksessa, sillä lava näytti olevan jaettu ikään kuin sarjakuvaruutuihin valkoisten pylväiden avulla. Rekvisiittaa oli hyvin minimaalisesti, mitä minä aina arvostan kovasti. Upeaa näytelmässä oli myös sen liikkuminen; katsomon keskellä oli käytävä, jossa näyttelijät myös kulkivat. Onneksi eräs tuttu neuvoi meille täydelliset paikat ja pääsimme todistamaan melkein liiankin läheltä Corto Maltesen konekiväärinkäyttötaitoja.

Kuva: Patrik Pesonius

Harmi kyllä Q-teatterin viimeiset esitykset tästä näytelmästä olivat jo toukokuussa. Esitykset olivat muistaakseni lähes poikkeuksetta loppuunmyytyjä, ja minäkin sain liput puolivahingossa. Minun piti kirjoittaa tästä jo silloin, mutta halusin verrata esitystä myös sarjakuviin.

Mitä tästä sitten jäi käteen? Ainakin haluan lukea lisää Corto Malteseja ja selvittää, missä kaikkialla tämä komea merikapteeni on seikkaillut. Lisäksi tulen tarkkailemaan Q-teatterin ohjelmistoa enemmän, sillä noin laadukasta teatteria menee aina mielellään katsomaan.

Lavalta: August Rock XII

Eilen eli lauantaina 6.8. koin ainoat tämän kesän festarini, nimittäin August Rockin Kuohijoella, Lammilla. August Rock järjestettiin tänä vuonna jo kahdettatoista kertaa, ja tarkoituksena on esitellä erilaisia bändejä ja viettää hieno ilta Aslak & The Eskimos-klubilla.

Mikä tekee August Rockista niin hienon tapahtuman on se, että kaikki tulot menevät lyhentämättöminä TAYS:in lastenpsykiatriselle poliklinikalle. Palkkaa eivät saa siis järjestäjät eivätkä bändit, vaan kaikki menee suoraan hyväntekeväisyyteen. Lippu maksoi 10 euroa ja sen maksoi mielellään. Tapahtuma oli kaiken lisäksi ikärajaton.

August Rockissa esiintyi tänä vuonna kaksi bändiä, joissa oli hyviä ystäviä ja tuttuja. Suhteellisen tuore folkrock-bändi Skip Zone esitti August Rockissa debyyttikeikkansa ja se oli aivan loistava. Herkkää, haurasta ja kaunista. Mieleen tuli vähän ihanan Once-elokuvan Glen Hansard ja Marketa Irglova.


Bändi alkaa syksyllä äänittelemään levyä, joka julkaistaneen ensi keväänä. Lupaan uutisoida siitä sittne, koska kyseessä on levy joka kannattaa hankkia, minä ainakin aion. Biisit yhtyeelle tekee tällä hetkellä sen perustaja Pyry Suomala.

Skip Zone.

Skippareitten jälkeen esiintyi kihlattuni luotsaama bändi, Tuomas Peurakoski Ensemble, joilta tulee debyyttilevy ensi viikolla. Täysin puolueettomasti voin sanoa, että August Rockissa nähtiin paras keikka TPE:lta, jota minä olen ollut katsomassa. Ensi viikolla kaksi keikkaa (tiistaina Libértessä ja perjantaina ihanalla Kansallisteatterin Lavaklubilla), niitä odotellen..

Tuomas Peurakoski Ensemble.

Nyt meikäläistä huudellaan jo sohvalle katselemaan elokuvaa ennen nukkumaanmenoa joten hyvää yötä ja ihanaa alkavaa elokuista viikkoa!

ps. Ja vielä Pamela Des Barresin hengessä on sanottava, että kyllä se vaan on kiva lähteä solistin kanssa kotiin. Ei sille voi mitään.