Pauli Kallio & Tiitu Takalo: Josefiina leipoo

Käväisimme muutama viikko sitten miehen kanssa Helsingin sarjakuvafestivaaleilla. Siellä mies tapasi ihailemansa ja paljon lukemansa Pauli Kallion ja täten hankki sitten itselleen Pauli Kallion käsikirjoittaman ja Tiitu Takalon piirtämän Josefiina leipoo (Suuri kurpitsa, 2006). Suurin osa kirjassa esiintyvistä stripeistä julkaistiin Ilta-Sanomien kuukauden kotimaisena sarjakuvana kesäkuussa vuonna 2006.

Josefiina leipoo on parisuhdesarjakuva, jossa Josefiina seurustelee Topiaksen kanssa. Tai seurustelee ja seurustelee, pikemminkin pompottelee miestä miten sattuu ja todettavissa on jokseenkin klassisia hankalan naisen oireita. En siis suosittelisi tätä sellaisille naisille, jotka eivät kykene nauramaan omalle satunnaiselle hankalalle käyttäytymiselleen (itse ainakin vähän nolostuneena tunsin samaistumista muutamassa stripissä).

Vaikka Josefiinan käytös ei mitenkään esimerkillistä ole, on Kallio&Takalo-tiimin luoma sarjakuva lempeän humoristinen. Lyhyet stripit ovat oivaltavia, ja ne kuvaavat hienosti arkisia hetkiä.

Pauli Kalliolta olen lukenut aiemmin ainakin Kramppeja ja nyrjähdyksiä-sarjoja ja vähän Ornette Birks Makkostakin. Josefiinassa oli havaittavissa jonkinlaisia kaikuja Krampeista, mutta se on silti oma ehjä sarjakuvansa. Ihastelin myös Tiitu Takalon vaivattoman oloista tussaustyyliä. Tykkään.


Joséphine Bakerilta nimensä saanut sarjakuva on ilahduttava ja nopealukuinen. Itse olisin viihtynyt Josefiinan parissa 29 sivua pitempäänkin. Tämä sarjakuva myös nosti edelleen kiinnostustani Pauli Kallioon ja taidan nyt hakea meille uudestaan lainaan Krampit ja lukea ne itsekin.

Ai niin, miehen kommenttia sen verran että tämä oli hurjan hauska ja kamalan ilkeä.

Lopuksi vielä yksi koko sivun ruutu. Kuinka moni tunnistaa tilanteen? Minä ainakin.

Osallistun tällä samalla Valkoisen Kirahvin sarjakuvahaasteeseen.

Ikuisesta rakkaudesta ja unelmataloista

Nappasin itselleni eilen Leena Lumin blogista haasteen, joka menee näin: Jos haluat minulta seuraavan haasteen, mainitse siitä kommentissasi. Minä listaan viisi sanaa/asiaa, jotka miellän sinuun. Ne voivat olla järkeenkäypiä tai täysin satunnaisia sanoja/ asioita. Sinun tulee julkaista antamani lista blogissasi ja tehdä postaus kommentoiden sinulle annettuja sanoja. Katsotaan, mitä tässä käy. Minun sanani ovat seuraavat.

1) Ikuinen rakkaus. Minä olen paatunut romantikko, mutta en sellainen Titanic-tyyppinen ikuisen rakkauden kannattaja vaan enemmän sellainen Julie Andrews ja Christopher Plummer Sound of Musicissa - tyyppinen. Ikuinen rakkaus on kaunis unelma ja ehkä jo suloinen todellisuus. Ikuinen rakkaus ei ole täydellistä, vaan rosoista, mutta kestävää. Mitäpä sitä elämäänsä muuta kuin rakkautta ja toivoa, niillä pääsee aika pitkälle.

2) En hyväksy mielipiteitä ilman perusteita. Huomaan olevani allerginen ihmisille, jotka päsäyttelevät mielipiteitä tai tuomioita, mutta eivät kuitenkaan osaa esittää perusteita ajattelumallilleen, tai sitten perustelut ovat kopioita jonkun muun perusteista. Ajatelkaa nyt hyvänen aika itse. Asia voi olla ihan mitä tahansa siitä että miksi kahvi on pahaa tai miksi politiikot ovat väärässä.

3) Missä asuisin, jos... Voi petollinen jos. Tällä hetkellä minä haaveilen yhdestä tietystä keltaisesta mansardikattoisesta puutalosta joka voisi olla minun, meidän, ensi vuonna. Toivottavasti. Toisaalta, jos saisin valita haluaisin asua vuoden Pariisissa ja vuoden Tukholmassa tai Uppsalassa. Tällä hetkellä Suomessa on vain niin paljon kaikkea, ettei siitä voisi luopua.

4) Ystävät vai suku Molemmat ovat tärkeitä, mutta eri tavalla. Minulla on verrattain aika pieni suku, ja olemme suhteellisen tiiviisti yhteydessä toisiimme. Olen todella perhekeskeinen ihminen, ja toivoisin että välit sukuun säilyvät aina. Ystävät ovat toisenlainen juttu. Minulla on suht paljon kavereita ja tuttuja, mutta ystävänä oleminen vaatii jo enemmän. Jotain sellaista mielien sukulaisuutta ja sellaista, että on hyvä olla. Tai sitten ollaan täysin erilaisia, mutta jokin punainen lanka siinä suhteessa vain säilyy. 


Joudun nyt olemaan tylsä aidallaistuja, mutta tässä asiassa en kykene valitsemaan.

5) Kauneus Kauneutta on monenlaista. Kaunista on meri, syysaamu, koiran turkki, aamukahvi, lämmin syli, ikävä, täydelliset kengät, vanha kirja, vastapesty lakana, omenapuun varjo, rakkaus, hymy, kesäsade, pyöreä muoto. Minä tarvitsen arkipäivän kauneutta jaksaakseni. 

Muista hengittää.

Jos joku haluaa tähän mukaan, niin mainitkaa kommentissa ja annan sanoja.


Ihanaa syksyistä loppuviikkoa! Minulla on tänään työn alla tieteellisiä artikkeleita, peukkuja saa pitää.

Elämä on hyvä.

Tänä viikonloppuna kirjat ovat joutuneet syrjemmälle, sillä hulinaa on ollut. Eilen lauantaina järjestimme vihdoin ja viimein kihlajaiset ystäväpiirille. Tunnelma oli hyvä, ihmiset ihania, ruoka maistuvaa ja rakkautta ilmassa.

Kuvan otti Mikko.

Juhlissa muun muassa syötiin suklaakakkua, heitettiin onnea ja rakkautta lupaava kihlajaiskimppu sekä esikoislevyä povaava rakkauden plektra, laulettiin pianon ääressä, halailtiin paljon ja oltiin onnellisia.

Vauhdikas kimpunheitto. Kuvan otti Jori.

Eilen kotiin saapuivat myös vihdoin ja viimein uunituoreet Tuomas Peurakoski Ensemblen esikoispitkäsoitot eli levyn voittaneet saanevat palkintonsa tällä viikolla perille. Viivästys johtui byrokratiasta, ei taiteilijasta. On muuten hyvä levy.

Huomenna minä lähden kahdeksi päivää Tampereelle kouluttamaan ja sitten toivotan tervetulleeksi hieman väljemmän aikataulun. Ihanaa alkavaa syksyistä viikkoa teille kaikille!

Rakkautta ja anarkiaa: Viiden elokuvan cocktail

Ehdimme kerrankin miehen kanssa ajoissa R&A-huumaan mukaan ja saimme varattua liput viiteen meitä kiinnostavaan elokuvaan. Tässä lyhyet katsaukset katsomiimme filmeihin!

The Salt of Lifessa (Gianni e le donne) 60-vuotias italialainen Giannin elämä on rakkaudetonta; avioliitto vaimon kanssa on rutiinia ja vanha äiti soittelee varhaiseläkkeelle joutuneella pojalleen aina kun hänellä on ongelmia. Yleensä ongelma on se, että television antennipiuha on huonosti, ja livepokerimatsit näkyvät rakeisina.

Rakkautta on siis saatava, ja sitä etsitään niin äidin kodinhoitajalta, tuttavan tyttäreltä kuin Alfons-ystävän asiakkaista, mutta turhaan. Rakkaus tosin saattaa olla lähempänä kuin Gianni uskookaan.

The Salt of Life on hyvin italialainen elokuva. Hurmaava, pienieleinen, loistava musiikki, kaunis Rooma. Gianni on harvinaisen sympaattinen hahmo, jota tekisi mieli halata. Maximin elokuvateatteri tarjosi tälle pienelle, elämänmakuiselle elokuvalle arvoisensa puitteet.

Gnarr on dokumentti islantilaisesta koomikosta, Jon Gnarrista, joka kyllästyneenä maansa politiikkaan ja talouskriisiin perustaa ensin vitsinä ja sitten tosissaan uuden puolueen, Best Partyn. Best Partyn tunnuslause englanniksi on Hooray for all kinds of things!


Poliitikot seuraavat epäuskoisina, kun kasaan kyhätty erikoinen pienpuolue alkaa kerätä kannatusta vaaligallupeissa ja lopulta päihittää kaikki muut puolueet saaden eniten edustajia Reyakjavikin kaupunginvaltuustoon. Niin ja Gnarrista tulee Reykjavikin pormestari.

Lämminhenkinen ja hyvää sanomaa levittävä Gnarr oli mielenkiintoinen dokumentti, jonka katsomista voisin suositella ainakin kaikille poliitikoille. Ja politiikasta kiinnostuneille.


Parked on R&A:n irlantilaissarjan elokuvia ja se on ohjaaja Darragh Byrnen esikoinen. Parked kertoo tarinan Fredistä, joka muutettuaan takaisin Irlantiin huomaa ettei hänellä ole muuta paikkaa asua kuin autonsa ja sosiaalitoimistosta ei apua heru. Parkkipaikalla Fred tutustuu huumeita käyttävään nuorukaisiin, Cathaliin, joka opettaa Fredille elämästä yhtä ja toista. Irlantilaisuuden lisäksi elokuvassa nähdään myös suomalaisuutta, sillä projekti on tehty yhteistyössä Helsinki Filmin kanssa ja yhtä pääosaa esittää Milka Ahlroth, josta pidin kovasti Firma-tv-sarjassa.

Parked oli surullisista sävyistään huolimatta positiivisvireinen elokuva ja erittäin kauniisti ja herkällä otteella kuvattu. Nautin elokuvasta todella paljon. Satuimme vielä sattumalta erikoisnäytökseen, jossa Frediä esittänyt Colm Meany ja Ahlroth olivat paikalla. Vaikka väsytti kovasti, oli heidän vastauksiaan yleisökysymyksiin ilo kuunnella. Jos tämä tulee Suomessa yleisteatterilevitykseen, suosittelen lämpimästi.

Attenberg on omituinen mutta ehdottoman kiinnostava kreikkalainen elokuva kuolemasta ja seksuaalisuudesta. Nimellään elokuva kumartelee luontodokumenttien isolle nimelle, Sir David Attenboroughille. Attenboroughin dokumentteja katsotaan elokuvassa, ja henkilöt toisinaan myös imitoivat eläimiä.

Attenberg on samaan aikaan hauska, oivaltava ja syvällinen. Rakkautta ja anarkiaa-sivujen esittelyssä kerrotaan, että ohjaaja Tsangari on käyttänyt elokuvassaan psykologisen näkökulman sijaan eläintieteellistä. Hitaat ja liikkumattomat kuvat muistuttavat jo itsessään luontodokumentteja. Kummallinen ja kaunis elokuva kaikessa kummallisuudessaan. Miinusta Bio Rexin epämukavista penkeistä.

Viimeisenä elokuvana meillä oli The Trip, joka oli realistinen fiktio kahden näyttelijät, Steve Cooganin ja Roy Brydonin ruokamatkasta Pohjois-Englantiin. Coogan ja Brydon muodostavat hauskan parivaljakon, huumori on tietysti kuivan peribrittiläistä. Paljon nauretaan Brydonin ja Cooganin Michael Caine - imitaatioille. Reissussa ajetaan nummien halki, syödään omituista ruokaa, lauletaan ABBAa ja kaivataan rakkautta - kumpikin mies omalla tavallaan.

Minulta meni suoraan sanottuna elokuva vähän oli, sillä kiireinen viikko painoi päälle ja penkit olivat mukavat, mutta pystyn silti sanomaan, että pidin ja olisin pitänyt varmasti enemmän, jos olisin ollut täysin hereille.

Suosikkini näistä viidestä oli ehkä hurmaavan simppeli Salt of Life, Gnarr hyvänä kakkosena. Mies nimesi suosikikseen myös Salt of Lifen ja kakkoseksi The Tripin. Kaikki elokuvat olivat kyllä ehdottomasti katsomisen arvoisia. Huomaa vain, että kyllä tämä viisi teatterielokuvaa viikossa tuntui paljolta (ja mies kävi kuusi!). Onneksi leffafestivaaleja ei ole liian usein. :)

Laura Honkasalo: Metsästä tuli syöjätär

Huvituksen puute iski yllättäen joten päätin kanavoida lukutarmoni Susan nostalgiahaasteen aloittamiseen ja kaivoin hyllystä esiin Laura Honkasalon nuortenkirjan Metsästä tuli syöjätär (WSOY, 2000). Muistan teoksen tehneen minuun suuren vaikutuksen joskus yläasteikäisenä ja Bulevardi-sarja, jossa kirja julkaistiin oli muutenkin siihen aikaan niin sanottua kuumaa kamaa.


Hän ei halunnut puhua itsestään. Hän ei halunnut puhua avioeroista. Koko sana oli liian surullinen, se tuoksui samalta kuin vanhat valokopiot. Tai hiilipaperi. Ensin ihmiset liitettiin yhteen ja sitten heidät erotettiin, se oli liian kummallista.


Linnean (niin, miksiköhän minä samaistuin tähän teininä?) elämä mullistuu kuusivuotiaana, kun isä löytää itselleen uuden naisen, Saidan, syöjättären, ja ottaa avioeron Linnean äidistä. Saida on kuin paha, kaunis kuningatar joka haluaa Linnean omaksi lapsekseen. Linnean kaksosveljeä Pekoa ei uuteen perheeseen haluta.

Saida ja isä asuvat idyllisesti maalla, haluaisivat Linnean huoltajuuden itselleen ja rakentavat omaa, suljettua maailmaansa. Lapsille ei avioerosta pahemmin puhuta, ainakaan suoraan. Isä ja Saida kyselevät jatkuvasti mitä pahaa heistä taas on puhuttu ja polttavat oikean äidin antamat vaatteet ja tavarat. Joskus Saida toisaalta on myös maailman kaunein nainen, jota Milli-Molli eli Linnea Saidan nimeämänä, saa kutsua äidiksi. Oma äiti ei jaksa puhua asiasta lainkaan, vaan hän vain istui siellä kädet litteinä polvien välissä ja kyyneleet tipahtelivat polville.

Hämmentynyt ja omalaatuinen lapsi palaa vielä aikuisiän kynnykselläkin todellisuutta satujen maailmaan. Linnea kuvittelee olevansa maahisten lapsi, noiduttu, ryöstetty, hän ei kuulu tähän maailmaan ja siksi hän ei osaa olla niin, että kaikki olisivat onnellisia. Hän ei halua puhua kenellekään tuntemattomasta surusta, joka asuu niin syvällä ettei sitä uskalla ottaa esiin. Paitsi sitten, kun Linnea vihdoin päättää selvittää niitä suuria kysymyksiä, joista ei koskaan puhuttu.

Honkasalo kirjoittaa kauniisti ja maagisesti, hyvin kypsästi. Mietin, olenko voinut tosiaan teini-ikäisenä ymmärtää tätä täysin; kaikkea sitä pinnan alla vellovaa kipua ja hämmennystä, ihmisten monia puolia. Muistan vain, että osui ja upposi sillä avioerolapsi olen minäkin, tosin en onneksi ole ollut näin railakkaassa riepotuksessa kuin mitä tässä esitettiin.

Moni tunne oli silti tuttu. Hämmennys siitä, kun koteja oli kaksi. Se, miten molemmissa paikoissa tehtiin asioita eri tavalla. Hämmennys, kun ei aina tiennyt ketä uskoa. Onneksi näitä asioita on myöhemmin puhuttukin.

Metsästä tuli syöjätär liikkuu pienen kuusivuotiaan Linnean näkökulmasta 19-vuotiaan melkein aikuisen yliopisto-opiskelijan maailmaan. Välillä elämää tarkastellaan myös Saidan näkökulmasta, Saidan joka halusi perustaa täydellisen uusioperheen ja olla vapaa taiteilija, mutta ei osaa aina peittää katkeruuttaan omasta lapsuudestaan. Suru velloo sukupolvesta toiseen.

Tämä nuortenkirja luotaa jopa raadollisesti sitä todellisuutta, mikä avioerolapsia ja uusioperheitä voi pahimmillaan voi kohdata. Keskinäistä vihanpitoa, lasten manipulointia ja jopa heidän kaappaustaan, kun huoltajuus ei mennytkään niin kuin haluttiin. Toisaalta on myös iloa; mattoparvekepiknikkejä opiskelukavereiden kanssa, yhteisiä leikkejä kaksosveljen kanssa, piirustuksia, jotka piilotetaan siniseen ruukkuun.

"Lapset ymmärtävät paljon enemmän kuin aikuiset luulevat", Linnea tuumi. "He kuulevat sanan sieltä, toisen täältä ja päättelevät kaikenlaista. Minä olisin halunnut kuusivuotiaana, että kaikki olisi ollut minun vikani niin että äiti ja isä eivät olisi syytelleet toisiaan."


Nostalgia-näkökulmasta Metsästä tuli syöjätär on kestänyt aikaa oikein hyvin. Kansi on minusta edelleen kiehtovalla tavalla todella pelottava ja kirjaan sopiva. Kieli on kypsää ja kerronta vaihtelua maagisen ja reaalimaailman välillä. Sanoisin, että tämä kirja oli minulle ehkä jopa suurempi lukukokemus nyt kuin kymmenen (!) vuotta sitten.

En yleensä lainaa takakansitekstejä, mutta tämä lause summaa tämän kirjan mielestäni hyvin: Sadunomaisten ainesten värittämä tarina kertoo vuosista, jolloin tytär kasvoi, oppi ja ymmärsi.

(ainoastaan yksi asia minua häiritsi; kirjassa nimittäin mainitaan yhdessä kohtaa lastenpiirretty Tom ja Jerry ja väitetään Jerryn olevan se kissa vaikka se on hiiri!)

Flowers on the wall eli ruusutunnustus

Ensinnäkin kiitoksia ihanalle Katjalle tästä ihanasta maanantaita piristäneestä kukkatunnustuksesta! Tämä piristi sateista päivää kovasti. Tunnustuksen luonteeseen kuuluu taas paljastella muutamia lempiasioitaan eli..

Lempiruokani, niin, minä rakastan ruokaa. Eniten ehkä jälkiruokia, mutta niitä ei taideta tässä kysyä ja kakkuja luetellessani minulla menisi loppupäivä. Sanotaan siis miehen tekemä naisenviettelypasta ja muut ihanat italialaiset, ranskalaiset maalaisruoat, äidin tekemä lammas, gazpacho.. Tässähän tulee nälkä. Sanotaan vielä, että valkosipulia sietää olla jos ruoka sitä kaipaa.

Lempimakeinen, ja niin, tässäkin voisi alkaa jaaritella vaikka kuinka pitkään. Suklaa on ehdoton stressimakeinen minulle, joskus ihan vahingossa kauppakoriin eksyy suklaalevy tai heikkouteni, toffeetäytteiset Center-rullat. Toisaalta rakastan myös salmiakkia ja Hyvää makumaasta-tyyppisiä hedelmäkarkkeja.

Lempilukemiseni vaihtelee mielialan ja vuodenajan ja vaikka minkä mukaan. Katjaa lainatakseni voisin todeta, että blogiani selaamalla pääsee aika hyvään selvyyteen siitä, mitä minä tykkään lukea. Mainittakoon tässä kuitenkin muutama ikuinen rakkaus eli ihana Jonathan Carroll, Erlend Loe, Siri Hustvedt näin satunnaisotannalla.

Lempipaikka käsitöille. Tässä ilmeisesti kysytään, missä käsitöitä tekee mielellään? Minä pelkäsin vielä yläasteella käsitöitä. Siis todellakin pelkäsin; opettajani joutui vakuuttelemaan minua puoli tuntia ennen kuin suostuin edes koskemaan saumuriin. Pari vuotta sitten päätin kuitenkin opetella uudestaan neulomaan ja nyt neulon mielelläni etenkin kylminä vuodenaikoina. Yleensä neulon luennoilla tai sohvannurkassa.

Lempielokuvani ovat lukuisat ja minulla on suosikkeja monista eri genreistä. Mutta jos tässä joitakin mainitsisi, niin ainakin seuraavat: Moulin Rouge!, Amélie, uutuutena Midnight in Paris (yllättääköhän ketään että nämä kaikki sijoittuvat Pariisiin?), Pretty Woman (suuri heikkouteni), Avain pakoon, Once ja tietysti ikisuosikkini, ulkoa osaamani Leijonakuningas (eivätkä muut Disney-klassikot jää kauas taakse).

Laitetaanpa ruusuja eteenpäin ihanalle Ilselle uuteen Ilselään, Sinisen Linnan Marialle ja Suketukselle.

Ja kun tässä nyt jaetaan asioita, niin ajattelin vielä esitellä teille viime viikolla ottamani tatuoinnin, jonka ideasta on syyttäminen ihanaa Hannaa ja jonka suunnitteli taitava ystäväni Elli.

Ihanaa viikkoa teille kaikille ja tervetuloa te kaksi uutta rekisteröitynyttä lukijaa, jotka toitte hymyn huulilleni tänään!

Lisa Jewell: Hyvät bileet

Lisa Jewellin Hyvät bileet (Otava (Stella), 2003; Ralph's Party 1999) on erään ystäväni suosikkikirjoja. Pidän tätä kyseistä ystävääni todellisena asiantuntijana chick litin piirissä, joten tarvitessani jotain todella kevyttä mutta silti hyvin kirjoitettua höpöä uskalsin tarttua tähän.

Silloin hän tiesi, että oli ollut täällä aiemmin. Ei ehkä juuri tässä paikassa, mutta jossain hyvin samanlaisessa. Unissaan, aina teini-ikäisestä saakka - alimman kerroksen asunnossa, yhdessä kadun varrella sijaitsevista taloista; näkymä ikkunasta illalla, valaistu huone; mies sohvalla polttelemassa tupakkaa, mies jonka kasvoja Jem ei näe. Hänen kohtalonsa. Oliko tämä se mies?

Hyvät bileet tapahtuu vuosina 1996 ja 1997 Lontoossa. Sanon jo tässä vaiheessa, että kirja on vanhentunut todella hyvin, sillä viidentoista vuoden ikää ei oikeastaan voinut päätellä kuin toisinaan mainituista vuosiluvuista. Kirjassa on kaksi päätarinaa. Ensimmäisessä Ralphin, rentun taiteilijan, ja Smithin, vakavamman pukumiehen, kellariasuntoon muuttaa kämppikseksi ihana Jem, joka on varma, että toinen miehistä on hänen kohtalonsa. Toisaalla samassa talossa asuvat Karl ja Siobhan, 15 vuotta seurustellut pariskunta. Karl on pettänyt Siobhania (jälleen) samassa talossa asuvan simpsakan Cherin kanssa, mutta kokee, että haluaa silti mennä ihanan Siobhaninsa kanssa naimisiin.

Kuten alkuasetelmista voi päätellä, on luvassa monta monimutkaista käännettä, suhdesotkuja, pohdintaa että kuka nyt onkaan se oikea. Heitetään soppaan vielä sopivan erikoisia sivuhenkilöitä, tulisia chilejä, kauniita mekkoja, pyöräilyonnettomuus, kauniita maalauksia ja radioaaltoja, niin meillä on Hyvät bileet.

Kaiken lisäksi Jewell vielä kirjoittaa yllättävän hyvin ja kirja oli käännetty taitavasti, sillä itse en ainakaan huomannut tekstissä virheitä. Ainut käännös mistä voisin nillittää, on kirjan nimi, mutta en keksinyt yhtään parempaa käännöstä äkkiseltään joten jätän tämän mutinan tähän. Annetaan Rick Springfieldin puhua vähän puolestani, sillä tämä biisi sekä mainitaan kirjassa että kuvaa sitä aika hyvin.

En keksi tästä enempää järkevää sanottavaa. Hyvät bileet oli juuri sitä mitä hainkin; sopivan kevyt, sopivan älykäs, sopivan suhdesotkuinen ja ennalta-arvattava ja sopivan ällöromanttinen. Kiitos.

Äärimmäisen viihdyttävää brittihömppää siis. Nyt voikin taas siirtyä hyvillä mielen jonkun hieman haastavamman teoksen pariin.

Luettu osana Totally British: Chick Lit - haastetta.

Johanna Ervast: Jäähyväiset Einolle

Johanna Ervastin Jäähyväiset Einolle (Tammi, 2008) päätyi lukulistalleni samoihin aikoihin kuin Anna Pihlajaniemen Adoptiomatka, mutta pidin teosten välissä vähän taukoa odottamieni tunnemyrskyjen vuoksi.

Vuoden 2005 palmusunnuntaina kolmivuotias Eino-poika valittelee äidilleen päänsärkyä ja oksetusta. Aamulla mennäänkin jo sairaalaan, ja siitä aikaa monen kuukauden suru. Pienen pojan aivoissa on vaarallinen verenvuoto, ja sitä yritetään leikata ja hoitaa mutta turhaan. Lääkärien mielipiteet vaihtelevat, välillä saadaan toivonkipinöitä, jotka taas sammutetaan.

Kuinka kauan Eino joutuu olemaan sairaalassa? Päiviä, ehkä jopa viikkoja? Tuntuu kauhealta. Olen ollut erossa lapsistani pisimmillään neljä yötä kahdesti. En halua antaa poikaani tänne, jättää tämän punatiilisen sairaalan kolkkoihin huoneisiin.

Kirjassa liikutaan sairaalaan ja kodin väliä, suru sydämessä. Perheen yhtäkkiä muuttuneen elämän lisäksi kuvataan elämää sairaalassa; korvaamattomia hoitajia, joista Ervast kirjoittaa todella kauniisti ja lukemattomia odotuksen tunteja.

Ervast kirjoittaa aidosti ja pelkistetysti, surun ja ilon tunteista joiden kaiut tuntuvat tutuilta. Lähipiirissä menehtyi muutama vuosi sitten pieni ihminen, ajattelin häntä. Mieleeni nousi myös kuva pienestä pojasta sairaalassa monta vuotta sitten, kädessä tippa. Nykyään tuo pieni poika on minun jo niin iso kaksikymppinen veljeni, joka etsii ensimmäistä yhteistä asuntoa tyttöystävänsä kanssa. Silloin hän oli pieni poika, jolle isosisko halusi antaa tärkeän Aladdin-värityskirjan, koska tuntui että veli tarvitsi sitä enemmän.

En ehkä pystyisi lukemaan tätä, jos olisin äiti. Ja tiedostan, että ei niitä tunteita, joita Ervast kuvaa voi todella tuntea. Ei, ellei ole itse kokenut samaa. Eikä silloinkaan, sillä ei kahden ihmisen suru, tai ilokaan sen puoleen, ole koskaan samanlaista. Mutta surussa voi elää mukana, ja niin minä tein tätä lukiessani.

Vai onko kuitenkin armollisempaa, että saa jättää rauhassa jäähyväisiä, hyvästellä hitaasti ja suukotella huulet tyhjiksi? Antaa kovia pusuja, niin kuin Eino sanoo: "Äiti, anna kovat pusut!" Ja minä suukotan punaista poskea niin, että sydän pakahtuu.

Oli hämmentävää istua bussissa ja lukea tätä, pää pyörällä ja sydän täynnä surua. Havahdun ennen omaa pysäkkiäni; eikö kukaan muu tässä bussissa huomaa kuinka surullista tämä on? Eipä tietenkään.

Ervastin teksti elää varmasti mielessäni pitkään. Äidin aito suru, raaka ja peittelemätön. Jotain jota en voi ymmärtää, samanlaisia tunteita kuin Adoptiomatkaa lukiessani. Surullisempia.

Vaikka et kirjaa lukisikaan, lue sentään P.S.Rakastan kirjoja-blogin Saran koskettava ja kaunis teksti tästä samasta kirjasta, sairaanhoitajan näkökulmasta. Minä toivon, kuten Sarakin, että mahdollisimman moni lukisi tämän. Ja että tämä kirja voisi ehkä tuoda jollekulle lohtua silloin, kun oma elämä on palasina.

Richard Powers: Suopeus

Richard Powersin Suopeus (Gummerus, 2011; Generosity 2009) tuli minulle työtehtävän kautta, minun pitäisi nyt kirjoittaa tästä järkevä tiivistys Luovaan. Kirjoitan kuitenkin ensin tänne.

Muistan vielä, millaisia romaaneja luin kaikkein mieluiten ennen kuin fakta ja faabeli sulautuivat yhteen. Tiedän tarkasti, millaisen tarinan tekisin tästä käsillä olevasta, jos pystyisin: Tarinan, joka sana sanalta murtautuu vapauteen. Tarinan, joka luo itsensä uudelleen vähäpätöisistä yksityiskohdista ja tyhjästä. Tarinan, jota ohjaa sattuma. 

Suopeuden keskiössä on Russell Stone, kirjailijan urallaan epäonnistunut mies, joka pääsee Mesquakien yliopistoon, Chicagoon, opettamaan Päiväkirja matkana -kurssia. Kahdeksan oppilaan joukossa on ihmeellinen Amzwar Thassadit, nuori nainen, joka vaikuttaisi olevan aina onnellinen.

Toisaalla perehdytään genomitutkijaan, Thomas Kurtoniin, joka uskoo selvittäneensä onnellisuuden genetiikan. Ainakin melkein. Vielä tarvitaan jokin kunnollinen todiste, ja ei varmaan vaadi paljon päättelykykyä toteamaan, että Amzwar, Thassa, melkein liian onnellinen algerialainen, voisi olla vastaus.

Heitetään mukaan vielä hyvin aidonoloinen psykologi Candace, epävarmuuden tunteita, A-studion oloinen Horisontti-tv-sarja, jota juontaa ulkoa kovapintainen mutta sisältä hyvin ihmismäinen Tonia Schiff, pino genetiikan termejä, viittauksia nykykulttuurin ilmentymiin, muutama muu henkilöhahmo ja meillä on käsissämme Powersin Suopeus.


"Ei taida mennä kauan, ennen kuin ihmiset alkavat ottaa toisiltaan tikkunäytteitä. Kun otetaan joku töihin. Kun mennään naimisiin jonkun kanssa. Toisen suostumuksella tai ilman sitä. Meidän geeneistämme on tiedot sairaaloissa, yrityksissä, viranomaisilla..."
"Uskon, että se on jo alulla."
"Ja sekö ei huolestuta sinua? Se, millainen epäluulon yhteiskunta meille on kehittymässä?"


Suopeus ei ollut helppo kirja lukea. Minulla ainakin kului noin 70 sivua kirjan 430 sivun kokonaispituudesta, ennen kuin ylipäätäänsä pääsin tarinaan sisään. Ja senkin jälkeen minulla oli toisinaan vaikeuksia termien viidakossa, vaikka periaatteessa opiskelen alaa. Tai olen vähintäänkin käynyt ne genetiikan kurssit, jotka opintosuunnitelmaani kuuluvat.

Tästä huolimatta Suopeus on ehdottomasti mielenkiintoinen kirja. Siinä on kauniita hetkiä ja upeita vertauskuvia. Se myllertää lukijan mieltä esittämällä huimia visioita mahdollisesta tulevaisuudesta, tulevaisuudesta jota jo toisinaan tieteellisissä artikkeleissa hapuillaan. Se pakottaa lukijan ajattelemaan omia mielipiteitään; voisiko itse hyväksyä sen, että oman lapsen perinnölliset tekijät saisi päättää? Kuinka paljon siitä voisi maksaa? Ja ennen kaikkea; voiko onnellinen todella olla perinnöllistä, kuten Kurtonin tutkimus vaikuttaisi väittävän?

Huolimatta hämmenyksestäni termien meressä ja turhautumisestani siihen, etten tiennyt oliko kertoja kenties Powers itse vai joku muu, tiedän jääväni kaipaamaan ainakin Russellia ja Candacea. Vähän Thassaakin. Kovin todentuntuisia hahmoja välillä ihmeellisiin sfääreihin kohoavassa kirjassa. Kiinnostava Suopeus oli ehdottomasti, mutta uskon että monelta se saattaa jäädä lukematta monimutkaisuutensa vuoksi.

Eli kyllä, olen iloinen että luin Suopeuden sillä en olisi varmaan tarttunut tähän ilman työtehtävää ja aihe oli ehdottomasti kiinnostava. Mutta jos haluaa lukea onnesta ja siitä, että se voisikin yhtäkkiä olla kaikkien saatavilla, suosittelisin mieluummin helppotajuisempaa mutta ei lainkaan yksinkertaista kirjaa OnniTM, jonka on kynäillyt Will Ferguson ja jonka olen lukenut ainakin kolmesti.

Ihmiset luulevat, että heidät on parannettava, mutta totuus on paljon kauniimpi.


Luovaan kirjoittamani ilmestynee sivuilla varmaan ensi viikolla, mikäli joku on siitä kiinnostunut.

Suopeudesta on kirjoittanut myös Erja Lukupäiväkirjassaan.

Liikkuvaa kuvaa: Midnight in Paris (2011)

Sunnuntain pelasti eilen ehdottomasti Woody Allenin uusi, ihana elokuva Midnight in Paris. Kävellessämme bussipysäkille mietimme miehen kanssa, että voisikohan sitä vain lähteä äkkilähdöllä Pariisiin, nyt heti.

Midnight in Parisin keskiössä on Gil Pender (Owen Wilson), Hollywood-käsiksiä suoltava mies joka haluaisi kuitenkin olla kirjailija ja joka rakastaa Pariisia sateella. Hän on menossa naimisiin kauniin, rikkaan Inezin (Rachel McAdams) kanssa, mutta jokin parisuhteessa tökkii.

Eräänä iltana Pariisin matkana aikana Gil päätyy kuljeskelemaan yksin Pariisin hämyisiä katuja ja kellon lyödessä kaksitoista paikalle pyyhältää vanha Peugeot.. Ja yhtäkkiä ollaankin jossain ihmeellisessä maailmassa, nostalgian syövereissä, juomassa alkoholia Ernest Hemingwayn kanssa ja viemässä ongelmallista kirjan käsikirjoitusta Gertrud Steinille. Ja ei juonesta sitten sen enempää.

Miehen sanoja lainatakseni Midnight in Paris oli kaunista maagista realismia, ja erittäin hyvin toteutettuna. Ja ottaen huomioon, että yksi rakkaimmista kirjailijoistani on maagisen realismin koulukunnan edustaja ja että Pariisi on yksi rakkaimmista kaupungeista minulle, tämä elokuva iski minuun luonnollisesti kuin häkä.

Hämyiset kadut, Cole Porterin musiikki, kaikki ne ranskalaiset tai muuta kansalaisuutta edustavat taiteilijat jotka minä tiedän. Jopa rakas, rakas Lautrecini. Oih. Minä rakastuin päätä pahkaa ja Kino Tapiola tarjosi tälle elokuvalle vielä aivan täydelliset puitteet.

Minä ylistän nyt, mutta tämä elokuva ansaitsee sen. Minä rakastuin jopa Owen Wilsoniin, jonka olen yleensä luokitellut inhokkinäyttelijäkseni. Ehkä minä nyt uskaltaisin katsoa myös Marley ja minän kun herra nyt selvästi osaa kuitenkin näytellä hyvin. Erikoiskiitokset vielä ihanalle Adrien Brodylle ja hurmaavalle Marion Cotillardille. Moitteet Midnight in Paris saa vain sietämättömän matkakuumen nostattamisesta.

Viikonloppuna alkaa Rakkautta ja anarkiaa-filmifestivaalit, johon varauduin kerrankin ajoissa ja miehen kanssa suuntaamme katsomaan jopa viittä elokuvaa. Niistä lisää sitten myöhemmin.

Chuck Palahniuk: Tukehtuminen

Sarjassamme mieheni lukee minulle Chuck Palahniukia olemme päässeet toiseen osaan, eli Tukehtumiseen (2009, Like; Choke 2011). Lukeminen aloitettiin heinäkuussa automatkalla Nilsiästä kotiin ja saatettiin loppuun myöhään eilen illalla.

Joku pelastaa henkesi ja rakastaa sinua ikuisesti. Kyseessä on vanha kiinalainen tapa, jonka mukaan hengenpelastaja on ikuisesti vastuussa pelastetusta. Aivan kuin tämä olisi hänen lapsensa. Ne ihmiset kirjoittelevat minulle koko loppuikänsä. He lähettävät minulle merkkipäiväkortteja. Syntymäpäiväkortteja. Masentavaa, miten monet keksivät saman ajatuksen. He soittavat tarkistaakseen, että olen kunnossa. Nähdäkseen, tarvitsisinko kenties piristystä. Tai rahaa.

Victor Mancini on seksiaddikti ja lisäksi muutenkin vähän ikävä ihminen. Hän asuu yksin, käy töissä 1730-luvun siirtokunnassa, siis menneen ajan museossa, hengailee klubeilla ystävänsä Dennyn kanssa, hankkii lisätuloja tukehtumalla ja pelastumalla ravintoloissa sekä yrittää elättää sairasta äitiään, joka on sairaskodissa.

Tukehtuminen ei ole millään tavalla miellyttävä kirja. Siinä voidaan huonosti, huijataan, pannaan, ollaan epätietoisia ja yritetään miten kuten selviytyä elämästä. Tarinankertojana Palahniuk on taitava ja ovela, kirja vetää mukaansa, mutta mukava Tukehtuminen ei missään nimessä ole. Meillä oli kotona tänään aamulla pitkä keskustelu siitä, miksi ihmeessä Palahniukin kirjat ovat niin iljettäviä. Emme oikein löytäneet mitään järkevää syytä tähän.

Aina välillä käydään kurkistelemassa Victorin hankalaan lapsuuteen, toisinaan yritetään suorittaa seksiaddiktien parantumisen neljättä askelmaa tuloksetta ja päästään tässä pohtimaan sitäkin mahdollisuutta voisiko Victor tosiaan olla Messiaan toinen tuleminen. Mitä Jeesus ei tekisi? Ja unohtaa ei tule myöskään kaikkia niitä naisia joita kirjassa tavataan, Nicoa, Gweniä, erityisesti Paige Marshallia.


Olen puoleksi ulkona ikkunasta kun sanon: "Ai niin, muuten.."
Sanon "puudeli" ja kuulen, kuinka takanani alkaa varsinainen huuto.


Tukehtuminen ei ollut mielestäni yhtä ehjä kirja kuin Eloonjäänyt, ja Eloonjäänyt oli muutenkin ehkä helpommin lähestyttävä. Ehkä myös hieman vähemmän epämiellyttävä? Joka tapauksessa Tukehtuminen oli mielenkiintoinen kokemus, ja siitä on taas kiittäminen osittain miehen äänenlukutapaa, sitä miten kaikkien hahmojen persoonasta pystyi päättelemään äänen perusteella niin paljon. Tukehtuminen inhottaa, kiinnostaa ja hämmentää ihmeellisillä juonenkäänteillä. En suosittele herkkätunteisille, mutta vetävää kerrontaa tämä tarjoaa yhtä kaikki.

Seuraavaksi on minun vuoroni lukea miehelle jotain. Luettavaksi tulee eräs minulle tärkeä kirja rakkaalta kirjailijalta, joka arvotaan lukemisen jälkeen täällä blogissa hyvään kotiin joten pysykää kuulolla.

Douglas Adams: The Hitchhiker's Guide to the Galaxy (äänikirja)

Aloitin äänikirjakokeiluni rempseästi Douglas Adamsin sci-fi-hupailuklassikolla The Hitchhiker's Guide  to the Galaxy (Pan Books, 1979; suom. Linnunradan käsikirja liftareille 19), lukijanaan ihana Stephen Fry. Koska The Hitchhiker's Guide to the Galaxy on alunperin esitetty radio-ohjelmana lienee ymmärrettävää, että teos sopii erittäin hyvin myös äänikirjaksi.

The Hitchhiker's Guide to the Galaxy aloittaa Douglas Adamsin viisiosaisen Linnunrata-trilogian. Opus alkaa Maan päältä, jossa Arthur Dentillä on huono päivä; hänen talonsa aiotaan purkaa ohitustien tieltä. Ja päivä vain pahenee, sillä muutamaa tuntia myöhemmin koko maapallo tuhotaan intergalaktisen pikatien tieltä. No, onneksi Arthur ei suinkaan tuhoutunut pallomme mukana, vaan sai tuttunsa Ford Prefectin kanssa kyydin avaruusalukselta liftaamalla.

Hitchhiker's alkaa siis vauhdikkaasti ja suurinpiirtein samanlaista tykitystä mennään koko kirjan mitalta. Mukaan mahtuu niin vihamielisiä vogoneita, ihmeellinen Babel Fish, iloisesti tervehtiviä ovia, huimia paljastuksia Maapallon todellisesta tarkoituksesta kuin masentunut robottikin.

Stephen Fry sopii Linnunradan lukijaksi täydellisesti. Rauhallista ja selkeää brittienglantia on helppo kuunnella, ja Fryn äänenmuuntelu hahmojen kohdalla ei häiritse lainkaan (mikä mielestäni on yksi tärkeimpiä ääneenlukijan piirteitä). Viilenevinä syysaamuina tarpoessani pää jumissa aamuluennoille Stephen piti minut huomattavan paljon paremmalla tuulella. Tai vastaavasti hereillä ajellessani Kissojen yöstä kotiin.

Seuraavaksi kuunteluun pääsevätkin sarjan neljä seuraavaa osaa. Tätä viisiosaista trilogiaa ei muuten kannata aloittaa keskeltä kirjasarjaa vaan lukea tai kuunnella opukset suosiolla järjestyksessä. Sillä tavalla voi välttää pihalla olemista ainakin vähän.

Ja toistettakoon tässä nyt vielä rakkaalle miehelleni, joka lukee tämän kuitenkin; ei, en vaihtaisi Stephen Fryta sinuun, edelleen on mukavinta että juuri sinä luet minulle ääneen.

Luettu, tai siis kuunneltu, osana Totally British: Children's Britain - haastetta.

Paul Reiser: Parisuhteellisuus

Pohdiskelin, että mitäs lukisin tässä rankkojen kirjojen välimaastossa. Mies tyrkkäsi käteen Paul Reiserin Parisuhteellisuuden (1999, Like; Couplehood 1994). Nimensä mukaisesti opus siis käsittelee elämää silloin, kun olet parisuhteessa. Kirja ei kuitenkaan ole mikään self-help-opas parisuhteen parantamiseen, vaan vääjäämättä läväyttää kasvoillesi juuri ne omituisuudet, joita omassa parisuhteessaan hieman nolostuneena huomaa.

"Minua pitkästyttää. Tehdään jotakin."
"Kuten mitä?"
"Ihan sama. Mitä tahansa. Minusta on uskomatonta, että istumme vain yöpuvuissame. Voi ei - meistä on tullut sellainen pari, joka ei koskaan tee mitään. Milloin se tapahtui? Milloin meistä tuli näin tylsiä?"


Meidän taloudessamme käytiin jokin aika sitten samantyylinen keskustelu. Hups.

Reiser kirjoittaa oivaltavasti ja hauskasti. Tyyli on mielestäni hyvin miesmäinen; en ole varmaan koskaan lukenut tällaista tekstiä naisen kirjoittamana. Toteavaa, huvittunutta, ehkä vähän nolostunuttakin välillä.

Parisuhteellisuutta lukiessani nauroin välillä ääneen. Toisinaan ajattelin: Hei, onpa hassua. Hetkinen. Kuulostaa tutulta. Voi.. ei. Minähän teen itse juuri noin! Tai me. No, joskus itsetarkastelu lienee ihan hyvästä, ja Reiser onneksi antaa omituisille pariskunnille nämä kummallisuudet anteeksi. Asiat todetaan ymmärtävän lempeästi. Kiitos Reiserille siitä.

Välillä pääsi myös nauramaan omalle puoliskolleen, kun huomasi tämän toteuttavan kirjassa kuvailtuja miehisiä maneereja (en kuitenkaan nyt kerro missä kohdissa, keskityn nolaamaan pääosin vain itseäni tässä blogissa).

"Söin kulhollisen maissihiutaleita ja kaksi rasvatonta keksiä."
"Onko se hyvä vai paha?"
"En voi uskoa, että söin niin paljon."
"Mutta keksit olivat rasvattomia."
"Kyllä, mutta söin niitä kaksi."
"No, näytät kuitenkin upealta."
"Olen aivan täynnä."
"Ei sitten syödä mitään tänä iltana."
"Älä tule sanomaan, mitä minä voin syödä."


Parisuhteellisuus on kirja siitä, miten toisella on aina ravintolassa parempaa ruokaa, miten toinen vie aina suurimman osan peitosta (se olen meillä minä), miten toisen äännähdyksiä on toisinaan niin vaikea tulkita ja miten toisille pariskunnille pitää päästä aina välillä sanomaan Niin meillekin kävi ja jatkaa juttua omalla tarinallaan.

Hauskana juttuna muuten se, että Parisuhteellisuus alkaa sivulta 145. Siis niin että ensimmäisen sivun numero on 145. Reiser nimittäin toteaa, että silloin kun hän lukee, hän haluaa olla aivan keskellä kirjaa. Sivuja takanani, sivuja edessäni. Mikäs siinä.

Ja nyt me aloitamme tuon toisen puoliskoni kanssa rituaalin "kotoa lähteminen". Saa nähdä pääsemmeko lausumaan repliikkiä No, minä olen valmis. Olen ollut valmis jo ennen kuin sinä menit yläkertaan hankkiutumaan valmiiksi. Mikset sanonut että olet valmis?


Niin ja minä en kuulemma vielä saa lukea Reiserin toista kirjaa, Lapsekas parisuhde, koska minulle kuulemma tulisi vauvakuume. Jahas.

Eli suosittelen tätä lämpimästi, parisuhteessa oleville ja sitä harkitseville kunhan muistaa antaa itselleen sitten anteeksi kun huomaa ne kaikki omituisuudet joita välttämättä itsestään tunnistaa.

Anna Pihlajaniemi: Adoptiomatka

Kirjan kansi painuu kiinni ja tungen itseni miehen kainaloon. Itkettää. Oliko se noin surullinen kirja, mies kysyy. Ei kun iloinen, minä vastaan. Tämä tapahtui eilen illalla.

Luettavana oli Anna Pihlajaniemen Adoptiomatka (Tammi, 2011) eli tarina siitä miten lasta odotettiin, sitä pientä, niin pitkään, ja sitten se tuli. Paitsi että tämä tarina on tosi ja kirja on koottu Pihlajaniemen pitämän Adoptiomatka-blogin teksteistä.

Pientä ihmistä alettiin odottaa adoption kautta vuonna 2005. Ehkä se pian jo tulee, jouluksi ehkä? Mutta ei. Byrokratia, paperit, kaikki kestää. Pihlajaniemi kuvaa laajaa tunneskaalaa aidosti ja lämmöllä, sitä miten joskus itkettää räkäisesti ja toisinaan hymyilyttää niin että jalat nousevat irti maasta.

Silitettävänä ajattelen hennosti: ensi kesänä olen ehkä lapseni kanssa tämän saman puun alla ja meillä on eväänä viinirypäleitä.


Miten pieni toive voi tuntua näin järisyttävältä?

Minulla ei ole lapsia. Toivoisin, että joskus olisi. En tiedä voiko olla. Ja jotkut Pihlajaniemen kuvaamat tunteet ovat silti niin tuttuja; se kun miettii että miltä se sitten tuntuisi, pieni ihminen, millä tavalla hän nauraa tai itkee tai mitä tahansa.

Minä toivon, että jos joskus kohtaan adoption kautta lastansa odottavia osaan toimia oikein. Että en sanoisi vahingossa mitään sellaista, mikä tuottaisi toiselle pahan mielen. Minua turhautti lukiessani, miten joku on voinut ihan oikeasti sanoa noin?

Vaikka tiesin että tällä tosielämän tarinalla on onnellinen loppu, minua jännitti lukiessani. Joko nyt tulee se viesti? Joko? Eikö vieläkään? Miksei vielä? Onneksi sen tiesi, että kyllä se jossain vaiheessa tulee. Minä en voi astua Pihlajaniemen kenkiin kuitenkaan täydellisesti, sillä eihän tuollaista odotusta voi kuvitella ellei ole itse sitä elänyt. Olen silti iloinen, että olen saanut jakaa tämän kokemuksen.

Adoptiomatka on ehdottomasti tärkeä kirja. Se on yksinkertaisesti aito. Ja nyt minun on palautettava tämä pian kirjastoon, sillä ehkä se lähtee seuraavaksi jollekulle, joka tarvitsee tätä kirjaa enemmän kuin minä.

Aamiasen jälkeen lähdemme puistoon. Jos viitsimme. Voimme joskus jäädä kotiinkin.


Adoptiomatkalla mukana ovat olleet myös ainakin Ilse/Juuri tällaista, Maria/Sinisen Linnan kirjasto, Susa/Järjellä ja tunteella,  Karoliina/Kirjava kammari ja Anni M./Oota mä luen tän eka loppuun.

Sanon vielä että kiitos.

Jonathan Carroll: The Ghost in Love

Heinäkuisella retkellä Akateemisessa kirjakaupassa minä näin pokkarihyllyssä hänet, Jonathan Carrollin uusimman, The Ghost in Love (2008, Tor). Soitin miehelle: saanko minä ostaa tämän. Sain luvan. (minulta muuten puuttuu enää vain yksi Carrollin kirja, tosin se maksaa yli 100 puntaa, mutta ehkä jonain päivänä)

Minua vähän jännitti, kuten niin usein lempikirjailijoiden kanssa käy. Mitä jos tämä on vain perushyvä. Sama tunne kuin Kissing the Beehiven kanssa. No. Ei se ollut vain, onneksi.

Almost everyone has come close to actually living dreams like those once or twice in their lives. Maybe it was that perfect date when you were twenty, or one magic afternoon in Istanbul, an hour, a meal, a dance, a walk by a lake in the rain you wouldn't trade for anything. How tempting if it were somehow possible to go back to those experiences and live them forever.


Ben Gouldin oli tarkoitus kuolla eräänä liukkaana talvipäivänä, mutta jostain syystä hän jäi eloon. Edes Angel of Death, Kuoleman enkeli, ei tiedä miksi. Varmaa on vain, että jotain ennennäkemätöntä on tapahtumassa ihmisten parissa.

Koska Ben ei suostunut kuolemaan, on hänen kummituksensakin jäänyt jumiin maan päälle, ja rakastunut toivottomasti Benin tyttöystävään, pitkään kuvaamataidonopettajaan German Landisiin. Ujutetaan sekaan vielä ihastuttava sekarotuinen koira, Pilot, hämmentävän maagisia tapahtumia, donitseja persikanvärisissä laatikoissa ja zouk-musiikkia, ja lopputuloksena on The Ghost in Love.


At birth you're given a very complicated board game but no instructions on how to play it. You must try to work out all the rules yourself. At the same time, you must play the game. Once. If you lose, doom. No, oops, I'm just a beginner, can I try that wrong move again? No, you cannot. No second chances. Figure out the rules now from nothing while simultaneously playing the game of life. How could a person not fail?


Jonathan Carrollin kirjoista on vaikea kertoa tai kirjoittaa niin, että niistä ei paljastaisi liikaa sillä suurin ilo niiden lukemisessa on sen kaiken ihmeellisen löytäminen. Carrollin kirjat ovat minulle pysäyttäviä kokemuksia; ne tarjoavat tavallisesta poikkeavia ajatusketjuja ja irrottavat minut arjesta hetkeksi. Vaikka The Ghost in Lovessa on enkeleitä, haamuja ja verzejä, ei se missään nimessä ole fantasiaa vaan maagista realismia. Ennen kaikkea se on kirja ihmisyydestä ja siitä, mistä jokainen meistä rakentuu ja miten omilla päätöksillämme vaikutamme sekä minuuteemme että elämäämme.

The Ghost in Love sai minut hymyilemään (kuten A Chinese farmer invented the idea of ghosts three thousand years ago ---. God thought it was such a novel and useful idea that He told his angels to make the concept real and allow it to flourish within the system), kaipaamaan, pohtimaan miksi minä olen niin ihastunut mieheni käsiin ja jopa pyyhkimään kyyneliä silmistäni kymmenen minuuttia sen jälkeen, kun olin laskenut kirjan käsistäni. Tällä kertaa en ollut niin vihainen Carrollille kuin The Glass Soupin lopussa, mutta hieman kiukkuinen kyllä. Annan kuitenkin anteeksi, taas.

Tiedän jääväni kaipaamaan Beniä, Germania ja Pilotia ja toivon, että minullakin on oma verz. The Ghost in Lovea suosittelen alkusyksyn kirpeän viileisiin päiviin luettavaksi sohvalla tai pitemmällä matkalla, siis jos tietää varmasti osaavansa havahtua kirjan maailmasta oikealla pysäkillä. Pasi Ilmari Jääskeläisen ystäville myös.

Vaikka suhtaudunkin herra C:hen hieman mustasukkaisesti, tässä vielä linkkejä blogiarvioihin Carrollin suomennetuista teoksista; Naurujen maa Katjan ja Satun silmin sekäValkoiset omenat Ilsen kokemana.

The Ghost in Loven ensimmäisen kappaleen voi ladata luettavakseen täältä.

Terveisiä Kissojen Yöstä ja muuta mukavaa

Syksyn ensimmäinen teatterirupeama käynnistyi eilen kun teatterimme, Korkeasaaren teatteri siis, esiintyi Kissojen Yössä. Ensi-iltansa sai näytelmämme Amurin piilevä uhka, ja onni oli selvästi matkassa sillä sää oli hyvä ja täten myös yleisöä riitti kaikkiin illan kolmeen esitykseen tungokseksi asti. Minä olen muuten lavalla tuo toinen vasemmalta, eli tyyppi jolla on eeppiset viikset kuten eräs nuori mies minulle totesi. Kiitosta vaan. Huomenna esiinnymme kaksi kertaa Hok-Elannon asiakaspäivässä Korkeasaaressa ja ensi perjantaina 9.9. on vielä toinen Kissojen Yö, jossa päsäytetään show lavalle vielä kolmesti.

Tänään on leivottu aamulla ihania aamiasmuffinsseja Uuden Kuun reseptillä, ajettu Hankoon ja takaisin, käyty pikakeikalla Ikeassa (koko reissuun meni 40 minuuttia, voittajaolo!) ja siivottu kellarikomeroa sekä sisältä asunnosta löytyviä laatikoita. Mies ehti jo tuskastella että miten tätä tavaraa voi olla näin paljon mutta jäimme rupeamasta henkiin ja komerokin on järkevämmän näköinen. Paljon tavaraa lähtee ensi viikolla kierrätyskeskukseen ja UFFiin jos joku vielä haluaisi antaa niille uuden kodin.

Parasta tässä päivässä on juoksentelusta huolimatta ollut yhdessäolo tuon asuinkumppanini kanssa. Tämä viikko on ollut aikamoista hulinaa opiskelusyksyn alkaessa ja teatteriharjoitusten ollessa jokailtaisia. Ensi viikolla onneksi jo rauhoittuu ja minulla on jopa kaksi yliopistovapaata päivää. Elättelen toivoa, että tämä yskäkin arvostaisi pientä lepoa ja poistuisi minua vaivaamasta.

Nyt meillä on vuorossa juustoista ja rasvaista ruokaa sekä musikaali Little Shop of Horrors. Minulle myös luvattiin popcornia, ja aion sitä myös vaatia. Joskus herkuttelu on ihan hyvästä, varsinkin tällaisen siivouspäivän jälkeen.

Ihanaa lauantai-iltaa ja sunnuntaita teille kaikille!

ps. niin ja hei te lapselliset ja lapsenmieliset, toimittamassani lasten verkkolehti Jipossa julkaistiin eilen ihkaensimmäinen Jippoilu-video jossa minä esiinnyn, käypääkä katsomassa kuinka maidosta tehdään taidetta pintajännityksen avulla!