Richard Powers: Suopeus

Richard Powersin Suopeus (Gummerus, 2011; Generosity 2009) tuli minulle työtehtävän kautta, minun pitäisi nyt kirjoittaa tästä järkevä tiivistys Luovaan. Kirjoitan kuitenkin ensin tänne.

Muistan vielä, millaisia romaaneja luin kaikkein mieluiten ennen kuin fakta ja faabeli sulautuivat yhteen. Tiedän tarkasti, millaisen tarinan tekisin tästä käsillä olevasta, jos pystyisin: Tarinan, joka sana sanalta murtautuu vapauteen. Tarinan, joka luo itsensä uudelleen vähäpätöisistä yksityiskohdista ja tyhjästä. Tarinan, jota ohjaa sattuma. 

Suopeuden keskiössä on Russell Stone, kirjailijan urallaan epäonnistunut mies, joka pääsee Mesquakien yliopistoon, Chicagoon, opettamaan Päiväkirja matkana -kurssia. Kahdeksan oppilaan joukossa on ihmeellinen Amzwar Thassadit, nuori nainen, joka vaikuttaisi olevan aina onnellinen.

Toisaalla perehdytään genomitutkijaan, Thomas Kurtoniin, joka uskoo selvittäneensä onnellisuuden genetiikan. Ainakin melkein. Vielä tarvitaan jokin kunnollinen todiste, ja ei varmaan vaadi paljon päättelykykyä toteamaan, että Amzwar, Thassa, melkein liian onnellinen algerialainen, voisi olla vastaus.

Heitetään mukaan vielä hyvin aidonoloinen psykologi Candace, epävarmuuden tunteita, A-studion oloinen Horisontti-tv-sarja, jota juontaa ulkoa kovapintainen mutta sisältä hyvin ihmismäinen Tonia Schiff, pino genetiikan termejä, viittauksia nykykulttuurin ilmentymiin, muutama muu henkilöhahmo ja meillä on käsissämme Powersin Suopeus.


"Ei taida mennä kauan, ennen kuin ihmiset alkavat ottaa toisiltaan tikkunäytteitä. Kun otetaan joku töihin. Kun mennään naimisiin jonkun kanssa. Toisen suostumuksella tai ilman sitä. Meidän geeneistämme on tiedot sairaaloissa, yrityksissä, viranomaisilla..."
"Uskon, että se on jo alulla."
"Ja sekö ei huolestuta sinua? Se, millainen epäluulon yhteiskunta meille on kehittymässä?"


Suopeus ei ollut helppo kirja lukea. Minulla ainakin kului noin 70 sivua kirjan 430 sivun kokonaispituudesta, ennen kuin ylipäätäänsä pääsin tarinaan sisään. Ja senkin jälkeen minulla oli toisinaan vaikeuksia termien viidakossa, vaikka periaatteessa opiskelen alaa. Tai olen vähintäänkin käynyt ne genetiikan kurssit, jotka opintosuunnitelmaani kuuluvat.

Tästä huolimatta Suopeus on ehdottomasti mielenkiintoinen kirja. Siinä on kauniita hetkiä ja upeita vertauskuvia. Se myllertää lukijan mieltä esittämällä huimia visioita mahdollisesta tulevaisuudesta, tulevaisuudesta jota jo toisinaan tieteellisissä artikkeleissa hapuillaan. Se pakottaa lukijan ajattelemaan omia mielipiteitään; voisiko itse hyväksyä sen, että oman lapsen perinnölliset tekijät saisi päättää? Kuinka paljon siitä voisi maksaa? Ja ennen kaikkea; voiko onnellinen todella olla perinnöllistä, kuten Kurtonin tutkimus vaikuttaisi väittävän?

Huolimatta hämmenyksestäni termien meressä ja turhautumisestani siihen, etten tiennyt oliko kertoja kenties Powers itse vai joku muu, tiedän jääväni kaipaamaan ainakin Russellia ja Candacea. Vähän Thassaakin. Kovin todentuntuisia hahmoja välillä ihmeellisiin sfääreihin kohoavassa kirjassa. Kiinnostava Suopeus oli ehdottomasti, mutta uskon että monelta se saattaa jäädä lukematta monimutkaisuutensa vuoksi.

Eli kyllä, olen iloinen että luin Suopeuden sillä en olisi varmaan tarttunut tähän ilman työtehtävää ja aihe oli ehdottomasti kiinnostava. Mutta jos haluaa lukea onnesta ja siitä, että se voisikin yhtäkkiä olla kaikkien saatavilla, suosittelisin mieluummin helppotajuisempaa mutta ei lainkaan yksinkertaista kirjaa OnniTM, jonka on kynäillyt Will Ferguson ja jonka olen lukenut ainakin kolmesti.

Ihmiset luulevat, että heidät on parannettava, mutta totuus on paljon kauniimpi.


Luovaan kirjoittamani ilmestynee sivuilla varmaan ensi viikolla, mikäli joku on siitä kiinnostunut.

Suopeudesta on kirjoittanut myös Erja Lukupäiväkirjassaan.