Erlend Loe: Hiljaiset päivät Nigellan lumoissa

Erlend Loe on yksi suosikkejani kirjallisuuden huumorimiehistä. Täten hänen uusin suomennettu teoksensa, Hiljaiset päivät Nigellan lumoissa (Johnny Kniga, 201; Stille dager i Mixing Part, 2009), oli tietysti haalittava ja luettava. Ennakko-odotukset eivät tosin olleet mitenkään korkealla lukemieni arvostelujen perusteella.

Hiljaiset päivät Nigellan lumoissa kertoo Telemannien viisihenkisestä perheestä, jotka vuokraavat talon lomansa ajaksi Garmisch-Partenkirchenistä. Tai oikeastaan opus kertoo Bror Telemannista, perheen isästä, joka haluaa epätoivoisesti kirjoittaa näytelmän. Kaikki on teatteria, tai Telemann ainakin toivoisi kaiken olevan. Kirjoittaminen ei tosin oikein ota luonnistuakseen, sillä luomisen sijaan Telemann päätykin useimmiten haaveilemaan tv-kokki Nigella Lawsonista (ja hänen ohuesta sinisestä puserostaan).

Bror Telemann. 42 vuotta. Työskentelee dramaturgina kansallisteatterissa. Haaveilee omasta näytelmästä. Helvetin hienosta mestariteoksesta. Joka vastaa kaikkiin kysymyksiin. Näkö erinomainen. Ongelmia alkoholinkäytössä? Eeeei. Ei varsinaisesti.

Pääosa kirjan sisällöstä on dialogia Telemannin ja hänen vaimonsa Ninan välillä. Dialogimuotoinen teksti ei sinänsä häirinnyt, mutta se kyllä, että jouduin useamman kerran lukemaan keskustelunpätkiä uudelleen saadakseni pääteltyä kumpi puhuu. Teatteriteemaan olisi voinut sopia jopa se, että ns. repliikkien edessä olisi ollut puhujien nimi. Käsikirjoitusta tässä nimittäin tunsi yleensä lukevansa.

Loe on edustanut, ja edustaa edelleen minulle sellaista nokkelan mieskirjailijan lajityyppiä. Hiljaiset päivät sisältää potentiaalia olla hauska kirja, mutta minulle tuli enemmän ehkä vaivaantunut olo Telemannin ponnisteluja ja toisinaan hankalaa perhe-elämää seuratessani. (ehkä se oli tarkoituskin?) Huvittavinta antia opuksessa lienevät alussa olevat google translatorilla käännetyt sähköpostit talon omistavalta Baderin perheeltä ja Telemannin lähes täydellinen saksan osaamattomuus hänen käydessään kävelyllä herra Baderin kanssa.

Kaiken kaikkiaan Hiljaiset päivät Nigellan lumoissa oli leppoisa välipalakirja. Naurahdin pari kertaa ja kirjan jaksoi lukea oikein hyvin, sillä se on todella väljästi taitettu vaikka sivuja onkin 203 kappaletta. Mutta ei tämä kyllä kivunnut minun Loe-suosikkieni joukkoon. Sellainen, sanoisinko keskinkertainen, ihan ok lukukokemus.

Mitä sinä sitten ajattelet?
En ole varma. Teatteria, ehkä.
Höpö höpö. Et sinä ajattele teatteria. 
Ok.
Haluatko puhua siitä mitä ajattelet oikeasti?
En.
Et milloinkaan, niinkö?
En.

En siis suosittelisi tätä ensimmäiseksi Loeksi; aloittaa kannattaisi pikemmin monien ihailemasta sympaattisesta Supernaiivista tai omasta suosikistani, L:stä, joka on erikoinen kertomus miesjoukon matkasta autiosaarelle.

Luomisen tuskasta Telemannin kanssa ovat kärsineet ainakin Jori, Karoliina ja Mari A.

ps. Lahopää täällä taas täydentään tekstiään. Uskaltaisin suositella vielä Loen Kurt-sarjan lastenkirjoja, ainakin Kala oli muistaakseni aika symppis.

Sarah Waters: Yövartio

Luettuani monta kehuvaa arviota Sarah Watersin Vieraasta kartanossa päätin itsekin tutustua kirjailijaan. Varausjonojen takia päätin ottaa työn alle Watersin vanhemman teoksen, Yövartion (Tammi, 2007; The Night Watch 2006).

Yövartion tarina sijoittuu vuosiin 1941, 1944 ja 1947 eli toisen maailmansodan aikaiseen Lontooseen. Kirjassa seurataan useamman henkilön tarinaa; suunvuoron saavat Vivien (deittipalvelussa töissä oleva, varattua miestä tapaileva nuori nainen) ja hänen veljensä Duncan (viettänyt aikaa vankilassa ja asuu nyt vanhan miehen seuralaisena), Kay (rikas ambulanssikuskitar joka pukeutuu mieluummin miesten vaatteisiin) ystävineen sekä Helen ja Julia (naispariskunta, Julia on kirjailija).

Yövartiossa käsitellään niin rakkautta, sodan varjopuolia, yksinäisyyttä kuin seksuaalivähemmistöjen asemaakin 1940-luvun Lontoossa. Sota tekee (luonnollisesti) ihmisistä onnettomia mutta ongelmia löytyy myös yksityiselämän puolelta. Rakkaus ei ole helppoa rauhankaan aikana, ja intohimon myllerryksessä ei aina tule tehtyä niitä järkevimpiä ratkaisuja.

"Minä käyn elokuvissa", Kay sanoi, "siinä ei ole mitään hassua. Katson elokuvat joskus kaksi kertaa peräkkäin. Joskus menen sisään puolivälissä ja katson loppupuoliskon ensin. Se onkin melkein hauskempaa niin päin - ihmisten menneisyys on paljon kiinnostavampi kuin heidän tulevaisuutensa, niin kuin tiedät. Tai ehkä se pätee vain minuun... -"


Itse kirja toimii samalla periaatteella kuin äskeinen sitaatti. Kerronta aloitetaan vuodesta 1947 siirtyen vuoden 1945 kautta vuoteen 1941. Kerrontatapa oli mielenkiintoinen, ja henkilöiden motiivit ja menneisyys avautuivat lukijalle pala palalta. Huomasin kuitenkin, että olisin vielä vuoden -41 jälkeen kaivannut paluuta vuoteen -47, sillä omaan makuuni epävarmuuksia jäi ilmaan liikaa.

Yövartion maailma on pääosin ankea. Lontoo on suurimmaksi osaksi romahtanut ja ilmapommituksia saa pelätä jatkuvasti. Ambulanssikuskit joutuvat pelastamaan ihmisiä raunioista lähes joka yö ja ruumiilta ei säästytä. Kaikkea on vähän, mutta tupakkaa sentään saa. Valonpilkahduksia löydetään kohtaamisista samanmielisten ihmisten kanssa, ginistä ja läheisyydestä. Tässä oli tunnelmaltaan jotain samaa minulle kuin Revolutionary Road - elokuvassa vaikka puitteet ovatkin erilaiset.

"Onnellinenko?" Viv räpytteli silmiään. "En tiedä. Onko kukaan onnellinen? Tarkoitan siis oikeasti onnellinen? Ihmiset ovat olevinaan onnellisia."
"En tiedä minäkään", Helen sanoi vähän ajan kuluttua. "Onni on nykyään niin haurasta. Sen pitää ehtiä niin moneen paikkaan."
"Niin, sitä säännöstellään."

Väriltään Yövartio on tuhkanharmaa ja sen tunnelma jotenkin lohduton. Kuten jo sanoin, valonpilkahdukset ovat teoksessa harvinaisia. Minut tämä jatkuva alavireisyys teki lähennä ahdistuneeksi, enkä nauttinut kirjasta läheskään niin paljon kuin olisin toivonut. Totta puhuen Yövartio oli minulle jonkinlainen pettymys ja epäilen, että Sarah Waters ei kuitenkaan ole minun kirjailijani tai Yövartio ei vain ollut minulle oikea kirja.

Suosittelen tätä silti historiallisten (ja ehkä vähän ankeiden) romaanien ystäville.

Ilmapommituksia ovat kuunnelleet myös ainakin Salla ja Satu.

Luettu osana Totally British : Modern Women Writers - haastetta.

Lavalta: Les Misérables (Åbo Svenska Teater)

Kuva: Nana Simelius / Åbo Svenska Teatern

Tämän syksyn odotettu syntymäpäiväteatterireissu koitti eilen. Les Misérables sai uuden esityskauden Åbo Svenska Teaterniin ja sinne oli päästävä. Les Misérables on nimittäin yksi suuri syy siihen, että olen hulluna musikaaleihin; täyttäessäni kaksitoista äitini vei minut katsomaan Les Misiä Helsingin Kaupunginteatteriin, ja se oli menoa se. Rakkaus musikaaleihin ja Ranskaan syttyi.

Les Misérables perustuu Victor Hugon kirjaan Kurjat. Les Mis sijoittuu Ranskaan vuosina 1815-1832 kulminoituen opiskelijoiden vallankumousyritykseen. Musikaalin päähenkilö on Jean Valjean, entinen vanki, joka yrittää parantaa elämänsä saatuaan ystävälliseltä piispalta armahduksen.

Uuden mahdollisuuden saanut Valjean päätyy nuoren tytön, Cosetten, huoltajaksi jouduttuaan velkaan hänen äidilleen Fantinelle. Tarinaan liittyvät myöhemmin kirkasotsainen opiskelija Marius ja Cosetten entinen kasvattisisko Eponine. Unohtaa ei tule myöskään unohtaa poliisitarkastaja Javertia, joka on ottanut elämäntehtäväkseen saattaa Jean Valjean oikeuden eteen rikoksistaan.

Ylitse kaiken muun Les Mis on kuitenkin rakkaustarina. Tarina rakkaudesta elämään, vapauteen ja oikeuteen. Tarina täyttymättömistä toiveista ja unelmista.

Tarinan kiinnostavimmat hahmot ovat mielestäni Javert ja Valjean, ja heidän keskinäinen suhteensa. Molemmilla hahmoilla on järkkymätön oikeudentaju ja usko siihen, että he ovat Jumalan asialla; yhteistä tietä ei kuitenkaan löydy. Tästä aiheesta meillä oli pitkä keskustelu kotimatkalla.

Myös Eponine vanhempineen tuovat tarinaan oman sävynsä. Eponine on hahmo, joka rakastaa muttei koskaan saa elämässään sitä mitä halusi. Thenardiérit, eli Eponinen vanhemmat, sen sijaan ovat todellisia pahiksia mutta kuten tosielämässä he eivät koskaan saa teoistaan rangaistusta. Jotkut vain pysyvät pinnalla, oli tilanne mikä tahansa.

Opiskelijoiden vallankumous, johon Les Mis kulminoituu on myös aikamoinen soppa. Kyseessä ei siis ole Ranskan vallankumous (1798-1799) vaan opiskelijoiden päivän kestänyt vallankumousyritys vuonna 1832, jossa kapinoitiin köyhien ja huono-osaisten kurjuutta vastaan. Vaikka itse vallankumouksesta ei oikein mitään tullutkaan, on itse kohtaus todella vaikuttava osa musikaalia.

Åbo Svenska Teaternin musikaalitoteutus oli kaunis. Kaikki laulajat hoitivat roolinsa upeasti ja lavastus oli hieno. Erityistä kiitosta Alexander Lyckelle (Valjean) ja Sören Lillekungille (Javert). Mainittava on myös yhden musikaalin upeimmista kappaleista, I Dreamed a Dream, esittänyt Thérèse Karlsson sekä kamalat mutta upeat Thénardiereja esittäneet Jessica Lantto ja Joachim Thibblin.

Itse esitys oli ruotsiksi, mutta se oli ystävällisesti tekstitetty suomeksi. Minua tosin vähän harmittaa, että jäin koukkuun tekstitysten seuraamiseen vaikka tarina on minulle tuttu; jatkuva ylösvilkuilu välillä häiritsi itse esitykseen keskittymistä.

Les Mis oli ehdottomasti tämän vuoden hienoimpia kokemuksia. Kiitos, tack, Åbo Svenska Teatern!


And so Javert, you see it's true
That man bears no more guilt than you!
Who am I?
24601!


ps. Ihan samanlaista räkäitkua ei tämä saanut aikaiseksi kuin Suomen Musiikkiteatteri Ensemblen RENT, mutta kyllä taas harmitti että Suomessa seisten taputtaminen on todella harvinaista! Pitäisi vaan kehdata. Oli niin hieno että itketti.

Kakkuisaa kirjatorstaita

Ihan ensimmäiseksi on nostettava esiin tänään todella paljon ilahduttanut uutinen, eli mahtava Rakkaudesta kirjaan - palkinto joka jaettiin tänään kirjamessuilla viidelle upealle bloggaajalle. Onnea Hanna, Hanna, Salla, Penjami ja Jessica! Lainaan tässä vielä ihanaa Kirjainten virrassa - Hannaa, joka pisti fiilikselle oivat sanat:

Tämä on oikeasti huikeaa senkin takia, että tämä on kollektiivipalkinto meille kaikille kirjabloggaajille ja blogikeskusteluihin osallistuneille, sillä nyt verkossa sinkoileva vilkas kirjakeskustelu on noteerattu.

Onnea siis meille kaikille bloggaajille!

Olen juhlinut tänään myös muissa merkeissä sillä täytin tänään vuosia. Ihana mies vei minut Fredrikinkadun Kakkugallerian kakkubuffettiin. Jaksoin urheilla viisi ja puoli palaa (suklaaunelmaa ei vaan enää pystynyt popsimaan kokonaan). Suosikeiksi selviytyivät mustikkatartaletti ja ihana sitruunamarenkipiirakka (kuvassa limeherukkakakun kanssa). Lounaan skippaaminen kannatti mutta vähitellen alkaa jo kaivata oikeaa ruokaa. Keittiössä valmistuu ainakin sieniohratto.. 

Lahjaksi sain, yllätys yllätys, kirjan, mutta uniikin sellaisen. Omistan nyt kauniin mustakantisen The Short Stories of Jonathan Carrollin, jonka mies oli käynyt painattamassa ihan itse. Aika <3

Nämä lyhyet tarinat voi muuten lukea tai ladata täältä jos joku kiinnostui.

Niin ja niistä kirjamessuista vielä. Itse ehdin paikalle vasta sunnuntaina mutta jos joku on siellä vielä silloin pyörimässä niin ehkäpä törmäämme! (onhan siellä sunnuntaina vielä jotain, onhan?)

Ihanaa lokakuista viikon loppua kaikille! Ja mahtavaa kansainvälistä nallepäivää!


(ai niin ja mainittakoon vielä että saatan nyt taas aktivoitua tuolla opiskelublogini puolella, jos jotakuta kiinnostaa!)

Syysviikonlopun tervehdys

Tänä viikonloppuna ei ole juuri ehtinyt kirjojen ääreen, kun on ollut jos jonkinlaista hulinaa. Perjantaina olin illan rokkikeikalla ja eilisillan vietin hyvien ystävien ihanissa tupaantuliaisissa. Tänään sunnuntaina sen sijaan riehuimme pihatöissä, minä haravan ja Tuomas moottorisahan kanssa. Kaikki raajat ovat edelleen tallella, joten ei syytä huoleen.

Tuossa äsken ihanaa BBC:n Ylpeyttä ja ennakkoluuloa katsellessa sain valmiiksi suloiset rakastavaisten lapaset, joiden ohjeeseen törmäsin tuttuni blogissa. Tuosta yhteislapasesta olisi voinut toki tulla hieman siistimpi, mutta uskoisin että kyllä se meille sopii oikein hyvin. Lankana on käytetty Novitan Lintu-sarjan Kyyhky-lankaa, luonnollisesti. Saapi nähdä miten nämä toimivat käytännössä.

Ja siitä perjantain keikasta vielä. Kävin Bar Bäkkärillä katsomassa joensuulaista yhtyettä, Holikkia. Nuoret miehet soittavat varsin menevää rokkia, suosittelen lämpimästi. Yhtyeen sivuilta näppäsin seuraavan tekstipätkän: Holikin nihilistinen maailmankuva muodostuu elämän nurjia puolia monimielisesti pohdiskelevista lyriikoista, äkkivääristä melodioista ja riffirikkaasta hauskanpidosta, kaikki tämä julkituotuna pilke sopivasti (mustassa) silmäkulmassa. Biisejä voi kuulostella ainakin yhtyeen facebooksivulla.

Huomenna alkaakin sitten perusharjoittelu, joten pitänee mennä ajoissa nukkumaan. Ihanaa lokakuun viimeistä viikkoa teille kaikille!

Sophie Kinsella: Twenties Girl

Meriharakoiden levottomuuden jälkeen kaipasin jotain rentouttavampaa tänne tenttien ja aukinaisten aikataulujen seassa luovimiseen, joten jatkoin brittihaastettani vielä yhdellä chick lit - opuksella.

En ole lukenut Sophie Kinsellaa aikaisemmin, vaikka toki Himoshoppaaja - sarja on nimenä tuttu. Ei vain ole tullut luettua. Alunperin minun itse asiassa oli tarkoitus aloittaa Himoshoppaaja - sarjan ensimmäisestä osasta, mutta koska sen hankkimiseen olisi pitänyt nähdä enemmän vaivaa, päädyin tähän Twenties Girliin (2009; suom. Kevytkenkäinen kummitus, WSOY, 2010) sen sijaan.

I can't quite move. My eyes are flicking madly from the girl in front of me to the wizened, candyfloss-haired old woman in the Polaroid, and then back again to the girl. I'm hallucinating my dead, 105-year-old great-aunt?

Tarinan keskiössä on Lara, headhunter-uraansa aloitteleva nuori nainen jolla on, yllätys yllätys, ongelmia elämässään. Ihana poikaystävä on jättänyt Laran tuntemattomasta syystä. Lisäksi vastaperustetun headhunting-firman toinen osapuoli, Laran hyvä ystävä Natalie, on jäänyt Goalle lomailemaan tietämättömäksi ajaksi ja jättänyt firman oman onnensa nojaan Laran huomaan.

Tämä ei kuitenkaan vielä riitä, sillä kohtalolla on vielä pari temppua takataskussaan. Lara on perheineen etäisen 105-vuotiaan isotädin hautajaisissa, kun tapahtuu kummia. Isotädin haamu ilmestyy Laralle, ja vaatii häntä etsimään kadoksissa olevan kaulakorunsa. Ilman sitä isotäti ei ilmeisesti kykene jatkamaan matkaansa tuonpuoleiseen. Ja haamu on siis isotädin 23-vuotiaassa hahmossa suoraan luvulta 1927 flapper dresseineen ja kevytkenkäisine tapoineen. Tally-ho!


Lara, jota koko muu suku luulee nyt hermoromahduksen saaneeksi, alkaa siis laittaa kummituksen asioita kuntoon ja rukkailee samalla omaa elämäänsä takaisin raiteilleen. Laran ja isotäti Sadien suhde ei tosin ala kovin ruusuisesti, sillä Sadie on itsepäinen ja turhauttava.. kunnes Lara tajuaa että Sadiesta voisi olla hyötyä myös hänelle. Sadie nimittäin pystyy vaikuttamaan jossain määrin toisten ihmisten mieliin huutamalla heille. Tähän kummalliseen kaulakorun etsintään saadaan mahdutettua niin vaivaannuttavia vierailuja poliisilaitokselle, treffeille haluavia kummituksia, huimien juonien paljastelua, Charleston-tunteja, vintageshoppailua, taikatemppuja ja tietysti vähän romantiikkaakin mm. Mr American Frownin astuessa kuvioihin.

I'm wearing the flapper dress from the shop, which I only just managed to zip up. Clearly they didn't go for boobs in the twenties. My feet are squished into the dancing slippers. Six long bead necklaces are jangling round my neck. Circling my head is a black headband with jet, and sticking out of that is a feather. A feather.

Twenties Girl oli minulle vähän siinä rajoilla että oliko se hyvä vai ei. Juoni oli varsin menevä, Sadie melkoisen hurmaava vaikkakin toisinaan ärsyttävä hahmo ja Mr American Frownissa eli Ed Harrisonissa oli jotain hyvin Mr Darcymaista (mikä tietenkin sulatti sydämeni). Larasta sen sijaan en pitänyt kovin paljon, ja se varmaan onkin syynä siihen että Twenties Girl jäi minulle melko keskinkertaiseksi lukukokemukseksi. Sanottakoon Laran ansioksi kuitenkin se, että hän paransi kirjan loppua kohden miellyttävyyttään mutta sekään ei ihan riittänyt.

En ole Twenties Girlin perusteella täysin vakuuttunut siitä, onko Sophie Kinsella minulle se oikea chick lit - kirjailija. Saatan kuitenkin jossain vaiheessa kokeilla Himoshoppaaja - sarjaa ihan varmuuden vuoksi, sillä Kinsellan tyylissä on silti jotain mistä pidän (ja hän osaa luoda varsin herkullisia ärsyttäviä sivuhahmoja). Sen verran tosin täytyy sanoa, että jos Twenties Girlistä tehdään elokuva sopivilla näyttelijöillä niin katsoisin sen ehdottomasti. Viihdyttäväksi Hollywood-elokuvaksi tässä käsikirjoituksessa olisi kyllä potentiaalia.

Suosittelen Twenties Girliä kevyeksi lukemiseksi vaikkapa välipalana tai aivojen nollaamiseksi kiireiden keskellä tahi lomalla.

Luettu osana Totally British: Chick lit - haastetta.

Satuhaaste: Lohikäärmeprinsessa ja San-lang

Katjan satuhaaste sai minut ryhdistäytymään ja kaivamaan kirjahyllystä kirjan, johon olen aikonut jo pitkään tutustua uudelleen. Kyseessä on vanha rakas satukirja, Kiinalaissatuja. Kaunis teos on Weilin-Göösin kustantama ja painettu vuonna 1972. Kiinalaiset sadut ovat myös tehneet pitkän matkan alkuperäiskielestään, sillä opus on ollut alunperin tsekkiläinen ja suomenkielinen käännös on tehty tsekkiversion saksankielisestä käännöksestä.

Kiinalaissatuja oli lapsena suosikkisatukirjojani. Tarinat olivat jännittäviä, erilaisia. Joskus vähän väkivaltaisia ja kostonhimoisia, ja toisaalta myös kauniita. Hyvin vanhalta tuoksuvassa kirjassa on kuvituksena kiinalaistyylisiä suuria piirroksia.

Haastetta varten selasin kirjasta sadun, jonka muistelisin olleen suosikkejani. Ainakin kuvat herättivät vahvoja muistikuvia. Kyseessä on Lohikäärmeprinsessa ja San-lang.


Olipa kerran nuorukainen nimeltä San-lang, ja hyvä poika olikin, se sietää sanoa heti alkuun, kunnollinen ja hyväsydäminen. Naapurin tyttö oli jo melkein luvattu hänen vaimokseen, mutta sitten kävikin niin, että naapuri alkoi vaurastua, hänestä tuli upporikas, ja hän alkoi tuumiskella: "Minä alan olla jo melkoinen mahtimies ja minähän en huoli vävykseni ketä tahansa, enkä ainakaan naapurin poikaa!" Ja hän sanoi pojalle suorat sanat ja antoi ymmärtää, ettei hänen tytärtään kannattunut enää havitella. No, se oli sitten auttamaton asia.


San-lang menettää siis morsiamensa, mutta osaa sentään soittaa isältään saamaa vanhaa huiluaan kauniimmin kuin kukaan. Ihmiset halveksivat naapuria, koska hän hylkäsi ajatuksen lahjakkaasta San-langista vävynään, joten naapuri päättää heitättää San-langin mereen. Työhön laitetut rengit kuitenkin antavat San-langin soittaa huiluaan ennen mereen viskaamista. Soitto on kaunista, ja sen kuulee myös meressä asuva Lohikäärmekuningas, joka lähettää tyttäriensä imettäjän rouva Seepian hakemaan San-langia hoviinsa soitonopettajaksi.

Kolmesta tyttärestä nuorin (tietysti) ihastuu San-langiin, ja hänen kylmä lohikäärmesydämensä uhkaa muuttua kuumaksi ihmissydämeksi. Seuraa ilkeitä suunnitelmia rakastavaisten erottamiseksi, mutta rakkaus tietenkin voittaa ja Lohikäärmeprinsessa pääsee maalle asumaan rakkaan San-langinsa kanssa.

"Rakas sisaremme", he sanoivat, "isälläsi kuninkaalla ei tosin ole mitään sitä vastaan, että asut jonkin aikaa kuivalla maalla, mutta hän toivoo että palaisit mereen sitten kun sata vuotta on kulunut ja San-lang on kuollut. Sulhasesi Ylenylpeä odottaa sinun paluutasi. Ja nämä kalleudet", he vielä sanoivat näyttäen käsissään olevia agaatteja, rubiineja ja helmiä, "nämä kaikki isäsi lähettää sinulle, että tulisit toimeen täällä karulla mantereella."
"Kertokaa isälle parhaat kiitokseni", sanoi prinsessa, "mutta mereen en enää palaa vaan pysyn San-langin luona ikuisesti ja nämä aarteet voitte viedä mennessänne takaisin mereen."

Kauniiden satujen lumovoima oli edelleen tallella, ja luin tarinaa merenalaisesta lohikäärmeiden valtakunnasta sydän tykyttäen. Tietyt elementit sadussa ovat hyvin itämaisia, mutta yhteispiirteitä länsimaisiinkin satuihin löytyy joten ei tässä aivan vierailla vesillä olla.

Lohikäärmeprinsessa ja San-lang saivat minut taas innostumaan, ja tämä kaunis musta kangaskantinen kirja taitaakin muuttaa nyt hetkeksi makuuhuoneeseen jotta siitä sitten muistaisi lukea itselleen (ja miehelle!) iltasadun. Kiinalaissatuja on kirjassa luettavaksi 37 kappaletta, ja pituuksiltaan ne ovat neljästä sivusta reiluun kymmeneen. Varsin sopivan pituisia siis.

Satumaista viikkoa kaikille! Satuhaasteen aloitti Katja 10.10. Satupäivän kunniaksi.

Susan Fletcher: Meriharakat

Minä aloitin Susan Fletcherin Meriharakat (Like, 2008; Oystercatchers 2007) odottavin tuntein. Tätä oli kehuttu, vaalittu. Vähän lupailtukin että saattaisin pitää.

Amy, nämä ova minun sanojani. Tahdon sinun tietävän sen. Ne eivät ole peräisin kirjoista tai lehdistä. Ne puhun minä - minä, jonka kieli on tuskin koskaan ollut sanoja kuten muun maailman kieli, vaan numeroita, merkkejä, jälkiä iholla. Ole kärsivällinen kanssani. Tiedän, että minä hukun tähän, kerron asioita kahteen kertaan, tai jätän tyystin kertomatta. Kuiskaan sanat havoittuneeseen korvaasi tai huudan ne huoneen poikki.


Meriharakoissa Moira Stone kertoo tarinaansa siskolleen Amylle, joka makaa sairaalassa koomassa onnettomuuden jäljiltä. Pikkusiskolle, jonka kanssa suhde ei ollut koskaan aivan yksinkertainen. Meriharakat on tarina yhdestä elämästä, tarina meren harmaista aalloista, pölyisistä luokkahuoneista, mutaisista kentistä, pehmenneistä kirjeistä, merilintujen huudoista ja maalitahroista käsillä. Upotaan omaan itseen, perhesuhteisiin, sisaruuteen, vähän rakkauteenkin niin hyvässä kuin pahassa.

Moira on kiinnostava henkilö. Tummasilmäinen, itsepäinen, siskon maailmaantulon jälkeen entistä sulkeutuvampi, meren lapsi. Hiljainen ja älykäs silmälaseineen ja liian isoine jalkoineen. Niin älykäs, että pääsee kouluun Locke Halliin Norfolkiin, pois kotoa ja pois perheen kolminaisuuden pilaavan pikkusiskon luota.

Kerrotussa tarinassa, Moiran elämässä, on paljon. Opiskelu sisäoppilaitoksessa, kaipuu merelle, Kirkkokivi, boheemi Til-täti, omalaatuinen vaalea Ray vaaleissa hiuksissaan ja punaisessa parransängessään, sisäoppilaitoksen muut tytöt, joiden joukkoon Moira ei oikein tahdo sopeutua. Jotain hyvin samaa tunnelmallisesti kuin Kazuo Ishiguron Ole luonani aina-teoksessa.

Alkuun Meriharakat ei suostunut avautumaan minulle laisinkaan ja kahlasin väkisin kirjaa eteenpäin. Ehkä kolmasosan jälkeen kuitenkin pääsin mukaan virtaukseen, osaksi Moiran kertomusta. Meriharakat ei silti ollut minulle mitenkään helppo kirja. Se sitoi solmuja vatsanpohjaan ja sai jalkapohjat kipristelemään levottomasti.

Merikin on sanaton, ja silti se puhuu, uskon niin. Uskon todella. Sen värit, sumut, tuulet ja vuorovedet. Eikö isä osaakin yhä ennustaa jokaisen myrskyn? Olen kuullut monta meren tarinaa kävelessäni sen äärtä myöten: kaloista joilla on omat lyhtynsä, valaista jotka rakastuvat laivojen runkoihin, keinuvat niitä vasten, ja miehistöä on kuollut valaan rakkauden seurauksena. Planktonista, joka hohtaa kuin surullinen, vihreä kuu. Yksinäisestä albatrossista, joka viistää vettä siivillään, ja leskirouvista jotka seisovat laiturin partaalla ja otuksesta jonka kutsu on niin merkillinen, että sen kuullessaan luulee kuoleman lähestyvän. Tai niin isä väittää.

Fletcher kirjoittaa kauniisti ja vetävästi, kertoo Moiran tarinaa lähes kronologisesti. Hän puhuu hiljaisen ja älykkään naisen äänellä, sellaisen, jolla on levottomuutta käsissäään tai vähintäänkin silmissä. Meriharakat on tunnelmaltaan meren harmaansininen, tuulinen. Ehdottoman syksyinen.

Huomaan että tästä on vaikea kirjoittaa. Jollain tavalla liian levottomuutta herättävä kirja minulle, vaikkakin kauniilla tavalla.

Suosittelen Meriharakoita rauhassa mietittäväksi ja hiljaiseksi lukemiseksi. Ei etelänmatkalle missään nimessä. Jos meillä olisi terassilla lämpölamppu, olisin varmaan lukenut tätä vilttien sisässä ulkona.

Meriharakoiden kanssa aaltoja ovat kuunnelleet ainakin Susa, Katja, Valkoinen Kirahvi, Leena Lumi ja Gammur.

Luettu osana Totally British: Modern Women Writers - haastetta.

Puikot kilisten syksyyn

Kevään jälkeen kesän koittaessa minua ei yleensä huvita neuloa lainkaan. Lanka hiostaa ja puikot tuntuvat ikäviltä. Sitten tulee syksy, ihana hattu ja huivi - kausi ja tylsät luennot, joilla ei pysy hereillä ellei neulo.

Tähän mennessä tänä syksynä ovat syntyneet:

Punainen kauluri

Tämän piti tulla itselleni, mutta tajusin sitten että enhän minä tätä käytä, joten kauluri päätyi äidille. Lanka ihanaa soija/villa-sekoitetta. Ohje DROPS Designista, mutta en nyt onnistunut kaivamaan esille enää sitä sivua jolla tämä ohje oli.

Tuomaksen soittokämmekkäät

Näiden kanssa piti vähän tapella ja aloittaa varmaan kolmesti kun yritin ensin tehdä tämän kirjoneuleena. Langan mukana kuljettaminen alkoi kuitenkin risoa ja kuviosta tuli suttuinen, joten tyydyin neulomaan yksiväriset kämmekkäät ja tekemään sitten ristipistoina kuviot. Mielestäni onnistuivat aika hyvin.

Turkoosi baskeri

Sain viime jouluna maailman ihanimman baskerin lahjaksi. Se oli turkoosi, ja siinä oli hopealankaa. Eräänä päivänä se putosi, eikä se palautunut mihinkään löytötavaralaatikkoon vaikka kyselin monta viikkoa. Suruaika koitti, mutta nyt päätin ottaa itseäni niskasta kiinni ja väsätä uuden kun löytyi oikean väristä lankaa että sitä hopeista efektilankaa. Ohje löytyi Novitan sivuilta. Vähän meni säätämiseksi ja pituus olisi voinut ehkä olla pitempi mutta mennään nyt tällä. Mallinukkena rakas Turre.

Seuraavaksi sitten lapasia ja paitaa.

Diana Wynne Jones: Noidan veli (Chrestomancin maailmat)

Diana Wynne Jones oli yksi suosikkifantasiakirjailijoistani teininä kahden kirjan perusteella: Derkinhovin musta ruhtinas (WSOY, 2001)ja Aarnikotkan vuosi (WSOY, 2002). Yllätyin sittemmin kovasti lukiessani marjiksen arvion Taikuuden taakasta, joka on kolmas suomennettu Chrestomancin maailmat - sarjan kirja. Tätä oli kokeiltava.

Neiti Larkins avasi suunsa ja puhui, ja hänen äänensä oli aivan erilainen. Se oli miehen ääni, reipas ja ystävällinen. "Olet ottanut taakan harteiltani, poika", ääni sanoi. Se kuulosti tyytyväiseltä. "Pian elämäsi muuttuu suuresti. Mutta olet ollut kovin huoleton. Sinulta on neljä jo mennyt, ja enää viisi on jäljellä. Ole nyt varovaisempi. Tiesitkö, että sinua uhkaa vaara ainakin kahdelta taholta?"

Aloitin siis luonnollisesti sarjan ensimmäisestä osasta, eli Noidan veljestä (WSOY, 2010; Charmed Life 1977). Noidan veljessä tutustutaan sisaruspariin, Gwendoleniin ja Ericiin, jota kutsutaan Kissaksi. Sisaruspari jää orvoksi siipirataslaivaonnettomuudessa, josta he selviävät koska Gwendolen on noita eikä hän silloin tietenkään huku.

Muutamien juonenkäänteiden kautta Gwendolen ja Eric päätyvät asumaan Chrestomancin linnaan, ja siellä molemmat joutuvat opiskelemaan mutta taikuutta ei ole lupa käyttää. Hyvin Tuulen viemän Scarlettin oloinen Gwendolen vetää tästä tietysti herneen nenään, hänet kun on luotu kuningattareksi ja keksii kaikenlaista kiusaa. Kissa sen sijaan yrittää kaikin tavoin tasapainoitella hankalan siskonsa ja kummallisessa linnassa elämisen kanssa.

Noidan veljessä harva asia on sitä, miltä se näyttää. Wynne Jones pyörittää tarinaa taitavasti säilyttäen jännityksen mutta viljellen sopivasti myös huumoria. Se, mitä muistikuvia minulla on Wynne Jonesin kirjoista, vaikuttaisi pitävän edelleen paikkaansa. Eikä kirja vaikuta ollenkaan vanhalta, vaikka alkuperäisteos onkin peräisin 70-luvun lopusta.

Kissa harjoitteli eräänä iltana soittoläksyään, kun Gwendolen törmäsi sisään ja rääkäisi hänelle loitsun vasten kasvoja. Kissa huomasi tyrmistyksekseen pitelevänsä hännästä isoa juovikasta kissaa. Eläimen pää oli tungettu hänen leukansa alle, ja hän sahasi viulunjousella sen selkää. Hän pudotti kissan äkkiä.

Taikuutta vilisevään maailmaan on limitetty hauskoja yksityiskohtia, hiljalleen avautuvia henkilöhahmoja (kuten todella dumbledoremainen Chrestomachi) ja  sopivalla tempolla etenevän tarinan. Kuten kunnon fantasiakirjaan kuuluukin, oli opuksessa mysteerejä, rinnakkaismaailmoja, lohikäärmeitä, sekä ilkeitä että hauskoja taikoja ja hahmojen kasvua. 240 sivua oli tälle kirjalle hyvä pituus; opus loppui ärsyttävän sopivasti niin, että tekisi mieli jo hamuta seuraavaa osaa.

Suosittelen lapsenmielisille ja brittiläisen lasten ja nuorten fantasian ystäville nautittavaksi laadukkaana välipalaseikkailuna. Minä aion varmasti lukea nämä loputkin, kirjailijan itse suosittelemassa järjestyksessä (joka ei muuten ole sama kuin julkaisujärjestys, outoa).

Miinusta kirjalle lähes käsittämättömästä kannesta, vaikka outoa kyllä se pikaisen vilkaisun perusteella on minusta kuitenkin tälle kirjalle lätkäistyistä kansista paras.

Luettu osana Totally British: Children's Britain -haastetta.

Keskustelua Marisha Rasi-Koskisen Katariinasta

Tuntuu siltä, että suurinpiirtein jokaisessa blogissa jota luen, on Rasi-Koskisen Katariina jo luettu. Kirjan tekee ongelmalliseksi arvioitavaksi se, että siitä ei oikein voi sanoa mitään paljastamatta siitä jotain, jonka ehkä haluaisi jättää lukijalle löydettäväksi.

Ajattelin nyt sitten tässä Sinisen linnan Marian kannustamana avata ihan oman juonikeskustelun tälle hienolle esikoisteokselle, kuten Susa teki Sarah Watersin Vieras kartanossa - teokselle. Kommenttiosuus tullee siis sisältämään juonipaljastuksia, joten jos et ole Katariinaa lukenut, pysyttele sieltä poissa.

Minua ainakin kiinnostaisi, miten muut ovat Katariinaa tulkinneet; pohdin jo arviossani että tämä voisi olla todella hedelmällinen lukupiirikirja. Ja tokihan voi myös avautua, että mikä ärsytti jos joku ärsytti tai mikä kirjassa oli erityisen hienoa. Pitemmittä puheitta toivon, että mahdollisimman moni tulisi tänne keskustelemaan.

Tunnustellen

Täällä on nyt yksi pieni iloinen bloggaaja, sillä täällä blogimaailmassa kuljeskellut tunnustus löysi tiensä minulle jopa neljästä eri blogista joten eihän tässä voi kuin punastellen kiittää tunnustuksen luonteen mukaisesti seuraavia ihania: Norkku, Luru, Maria, Sara ja Suketus. Kiitos teille kaikille, tasapuolisesti.

Tunnustuksen saajan tulee kiittää tunnustuksesta, jakaa tunnustus eteenpäin kahdeksalle blogille ja kertoa itsestään kahdeksan satunnaista asiaa. Kiittäminenhän tuli jo tehtyä, joten suunnataanpa suoraan tunnustelemaan. Mennään tällä kertaa syksyisissä tunnelmissa.

1. Minä pidän syksystä todella paljon. Syksyyn liittyvät olennaisesti huivit ja hatut, erityisesti baskerit. Hukkasin viime keväänä maailman ihanimman neulotun baskerin, mutta sain vihdoin oikeanväristä lankaa sekä hopeista efektilankaa, joten operaatio replikaatio alkakoon.

2. Minun kandissani on nyt kantta ja sisällysluetteloa mukaan laskematta 8 sivua kuvineen. Tarkoitus olisi, että koko homma olisi kauniisti kansissa jouluun mennessä ja siinä vaiheessa gradusta olisi valmiina ainakin se tutkimussuunnitelma.

3. Kirjoitushommia ja muita opiskelujuttuja siivittää ajatus matkasta Lontooseen joulukuun puolivälissä. Olisi jo.

4. Minulla on pian syntymäpäivät (kun olin pieni, äiti sanoi aina että synttärit ovat sitten kun lehdet tippuu puusta). Tänä vuonna olisi tarkoitus juhlistaa virstanpylvästä kakkubuffetilla ja musikaalimatkalla Turkuun katsomaan Les Miserablesia, jonka olen nähnyt viimeksi 12-vuotispäivänäni Helsingin Kaupunginteatterissa.

5. Ensimmäisinä kuura-aamuina minun tulee aina ikävä koiraani Meriä.

6. Vaikka pidänkin syksystä, palelen helposti ja minusta myös huomaa sen. Nenäni nimittäin muuttuu kirkkaan punaiseksi, kun pakkasta on edes vähän. Tai ei tarvita välttämättä edes sitä pakkasta.

7. Lämpimät sämpylät ja tee kuuluvat syksyyn. Samoin kakluuni kotonakotona.

8. Syksyllä on jotenkin hyväksyttävämpää käpertyä sohvalle ja uppoutua kirjaan useaksi tunniksi. 

Tämä on pyörinyt jo todella monessa blogissa eikä minulla suoraan sanottuna ole pienintäkään käsitystä siitä missä kaikkialla. Joten laitetaanpa nyt eteenpäin tällä tavalla symbolisesti että jos nyt et vielä tehnyt niin teepä ihmeessä. Haluaisin tässä kuitenkin sanoa, että kaikki te ihanat joiden blogejanne luen, ja tekin, joita en ole vielä ehtinyt löytää: tekstejänne on mahtavaa lukea ja minusta on upeaa, että täällä kirjablogistaniassa on niin paljon erilaisia ja omaa tietään yhteisöllisesti kulkevia bloggaajia.

Sara antoi edellisen lisäksi minulle vielä seuraavan tunnustuksen, lämmin kiitos myös siitä.

Tämä olisi tarkoitus jakaa kymmenelle blogille, joten valitaanpa tästä nyt vielä summanmutikassa seuraavat (tähän ei kai liittynyt mitään ihmeempiä velvollisuuksia?):

Fiktiivisiä keskusteluja

Katja / Lumiomena

Karoliina / Kirjava Kammari

Suketus / Eniten minua kiinnostaa tie ;)

Maria / Sinisen linnan kirjasto

Morren maailma

Jenni / Koko lailla kirjallisesti

Absolutely White

Hanna / Kirjainten virrassa

Sanna / Luettua

Kirpsakkaa syysviikon jatkoa!

Marisha Rasi-Koskinen: Katariina

Blogisavujen vähän laskeuduttua on nyt minun vuoroni lumoutua ja hämmentyä Marisha Rasi-Koskisen esikoisesta, Katariinasta (Avain, 2011). Odottelin tämän lukemista vähän, jotta en veisi muiden ajatuksia ja että saisin löytää ja tutustua itse.

Katariina jättää jokaiseen taloon kirjeen, ujuttaa kirjeen väliseinän koolinkien väliin, kun kipsilevyt on jo asetettu paikoilleen mutta seinä yhä täynnä aukkoja valokatkaisijoille tai sähköjohdoille tai rakoja odottamassa listaa, saumausteippiä ja karmia. Tyhjiä kohtia, joiden kautta voi kurkistaa samanaikaisesti menneeseen ja tulevaan. 


Katariinan juonesta ei voi sanoa oikeastaan mitään paljastamatta liikaa. Sanotaan nyt sentään se, että kirja koostuu kuudesta episodista, joiden kertojat vaihtuvat. Episodeista, joissa Katariina on läsnä tai sitten ei.

Tarina kulkee polveilevana ja kutkuttaa mielikuvitusta. Mitä nyt tapahtuu, mikä on totta. Missä todellisuudessa ollaan tällä kertaa. Kuva Katariinasta rakentuu vähitellen muuttoautojen, pihistettyjen tupakka-askien, siivilöidyn vadelmahillon ja puhelinsoittojen seasta. Ja silti ei voi olla ihan varma.

Siinä mielessä tämä olisi varmasti äärimmäisen mielenkiintoinen kirja esimerkiksi lukupiireihin, sillä tulkintoja voi olla monia. Itse ainakin jäin pohdiskelemaan ja miettimään että mikä, miten. Jotain solmitaan, kaikkea ei.

Lukukokemuksena Katariina oli kaunis ja surullinen. Todentuntuinen ja myös kipeä. Etenkin muuttamiset tuntuivat minusta surullisilta, itsekin kun on joskus joutunut kotiutumaan monta kertaa suhteellisen lyhyessä ajassa. Rasi-Koskinen kirjoittaa hyvin, välillä jalat maassa ja toisinaan käytävät venyvät reunoistaan tai lattia on niin kaareva että sillä pitää kävellä hitaasti. Ihmisen päänsisäisiä ajatuksia kuvaillessaan on myös psykologina työskentelevä Rasi-Koskinen mielestäni parhaimmillaan, avatessaan sitä kaikkea kummaa sotkua mitä pään sisältä nyt löytyykään.

Aamulla hän ei ole kukaan. Aamulla hän on vain jäykkä niska ja vieras katto. Ensimmäisen sekunnin aikana hän tietää juuri ja juuri sen, että on olemassa niska ja on olemassa katto, mutta ei sitä missä tai kenen ne ovat tai mitä tekemistä niillä on keskenään.

Suosittelen Katariinaa teen kanssa, sohvalla. Tilanteisiin, joissa ajatuksille on tilaa. Myös pieneen realistissävytteiseen arkipakoiluun

Mainittakoon vielä, että Satu Ketolan suunnittelema kansi on mielestäni erittäin kaunis ja kirjalle sopiva. Kävin tutkimassa asiaa ja Ketola on tehnyt muitakin kauniita kansia, mm. Claudie Gallayn Tyrskyihin ja Seija Vilénin Mangopuun alla - teokseen.

Koska tätä on luettu niin paljon, linkittelen tässä nyt viisi ensimmäistä löytynyttä eli Katariinan matkassa kulkeneet myös ainakin Morre, Susa, Karoliina, Hanna ja Katja sekä anni.M ja Paula.

Katariinan sain arvosteltavaksi Avain-kustantamolta, kiitos.

Haruki Murakami: Kafka rannalla

Olin viime perjantaista eilisiltaan hyvin läheisissä suhteissa Haruki Murakamin teoksen Kafka rannalla (Tammi, 2009; Umibe no Kafuka 2002, suomennettu englanninkielisestä käännöksestä Kafka on the Shore 2005) kanssa. Maagista ja lumoavaa 639 sivuista tiiliskiveä ei ihan noin vain jätettykään kesken.

Kafka istuu rantatuolissaan,
miettii mikä panee maailman liikkumaan.
Kun sydämesi sulkeutuu,
sfinksi liikkumaton
uniasi puhkoo veitsivarjollaan.


Kafka rannalla on nuoren pojan, maailman kovimman 15-vuotiaan, Kafka Tamuran tarina. Kafka karkaa kotoa ja lähtee Takamatsuun, Shikokuun, tietämättä aivan varmasti miksi. Kafkan tarinaan limittyy vanha herra Nakata, mies, joka ei ole ihan viisas. Mies, joka kantaa mukanaan sateenvarjoa ja puhuu kissoille. Se, miten kahden henkilön matkat limittyvät toisiinsa, jääköön Murakamin kerrottavaksi, koska tässä tarinassa kyse on hyvin paljon löytämisestä.

Kafka rannalla on enemmän kuin tarina. Se on matka ja maalaus. Ajatus. Murakamin maailmassa on jotain kiehtovalla tavalla kammottavaa. Kuin silkkinen musta variksen sulka, herätessä unohtunut uni, hiljainen varjo. Kammottavuutta, joka saa niskakarvat pystyyn ja kaikki vastaanottimet auki; mitä seuraavaksi tapahtuu ja haluanko minä edes tietää sitä?


Jos pystyisinkin nyt heti pyyhkäisemään olemattomiin tämän, joka on minä. Pohdin asiaa aivan vakavissani. Jos minä nyt tämän paksun puiden seinämän sisällä tällä poluttomalla polulla lakkaisin hengittämästä, tietoisuuteni hautautuisi hiljaa pimeyteen, viimeinenkin synkän ja väkivaltaisen vereni pisara valuisi ulos ja DNA:ni maatuisi heinikkoon. Silloin taisteluni olisi ohi.


Kafka rannalla oli kummallinen ja hämmentävä lukukokemus ja tuntuu vähän hassulta kirjoittaa tekstiä kirjasta, jota ei taida vielä itsekään ymmärtää. Luulen, että tulen vielä lukemaan tämän uudestaan joskus, sitten kun se on saanut hautua. Ehkä ymmärrän sitten enemmän. Ymmärrän enemmän taivaalta satavia kaloja, kynnyskivistä, pitkän matkan rekkoja, vanhoja vinyylejä ja pelottavia metsiä.

Murakami kirjoittaa eteenpäinvievästi ja älykkäästi. Tarinan lomaan on nivottu viittauksia niin kirjallisuuteen, antiikin taruihin kuin populaarikulttuuriinkin. Kafkan tarina ei ole pelkkä matka kasvamiseen, se on myös matka omaan identiteetiin. Ja se on matka myös monelle muulle tarinan henkilölle. On kuolematonta rakkautta, surua, iloa, löytämistä ja kadottamista.

Minä mietin, onko tässä kirjassa tapahtunut lost in translationia. Ei siis sillä, kirja on käännetty mielestäni todella hyvin, mutta se on kuitenkin käännetty englanninkielisestä käännöksestä eikä alkuperäisestä tekstistä. Mietin vain.

Joka tapauksessa Kafka rannalla on ehdottoman vaikuttava lukukokemus ja varmasti yksi tämän vuoden mieleenpainuvimmista minulle. Hämmentävä ja kaunis. Pelottava ja palkitseva. Ehdottoman suositeltava, jos etsii suurta ja kuitenkin pientä maagista tarinaa höystettynä salaisuuksilla ja niin kovin erilaisilla kohtaloilla.

Kafkan kanssa rannalle päädyin Katjan arvion perusteella ja ovat tästä kirjoittaneet myös ainakin Jenni ja Zephyr.

Elizabeth Gilbert: Eat Pray Love - Omaa tietä etsimässä

Huomaan suhtautuvani hieman nuivasti self-help-tyyppisiin teoksiin ja jostain syystä olin saanut Elizabeth Gilbertin Eat Pray Love - Omaa tietä etsimässä (Otava, 2007; Eat Pray Love : One woman's Search for Everything Across Italy, India and Indonesia 2006) - teoksesta sellaisen kuvan. Kirja kuitenkin tuli minulle divarissa vastaan vastustamattomaan 50 sentin hintaan, joten olihan se kokeiltava.

Kerrottakoon tässä vielä, että ennen lukemisen aloittamista ehdin jo aiheuttaa pokkariparalle vesivahingon ja rutata sekä etu- että takakannen. Taipaleemme alkoi siis ryppyisissä merkeissä.

Irti päästäminen on tietenkin pelottavaa meille jotka uskomme, että maailma pyörii vain koska siinä on kahva, josta me sitä henkilökohtaisesti pyöritämme, ja että jos me päästäisimme irti siitä edes hetkeksi, niin no - siihenhän maailma sitten loppuisi.


Lyhyesti sanottuna Eat Pray Love on toimittaja Elizabeth Gilbertin vuoden kestoinen, avioeron jälkeinen matka kohti sisäistä tasapainoa. Vuosi vietetään Italiassa, Intiassa ja Indonesiassa, jokaisessa maassa neljä kuukautta. Italiassa nautitaan, Intiassa etsitään sitä sisäistä rauhaa ja Indonesiassa pyritään löytämään se kuuluisa tasapaino. Kirjassa on 108 lukua, 36 kullekin maalle, intialaisen rukousnauhan japa malan mukaan, jossa on 108 helmeä.

Gilbert kirjoittaa keskustelevaan ja lempeään sävyyn, tuttavallisesti jopa. Siten, että kirjaa oli todella mukava lukea ja minäkin huomasin viskaavani ennakkoasenteeni romukoppaan lähes samantien. En lainkaan enää ihmettele, miksi tästä kirjasta tuli hitti sillä teksti on helppolukuista mutta ei silti mitään höttöä. Eat Pray Love mainittiin jopa rakkaassa nörtti-tv-sarjassani Big Bang Theoryssa (suom. Rillit huurussa)!

Täytyy myöntää, että aina välillä minä puhisin itsekseni; onko tämä ihminen todella tehnyt nämä kaikki asiat? Näin spontaanisti? Ja sitten tajusin, kuka Gilbertistä tuli mieleeni: oma äitini. Äitini, joka ravaa ihan ilokseen milloin milläkin kurssilla ja innostuu uusista asioista tuosta vain. Viime viikon hän vietti Kreikassa naiseustutkimuksen jumalatarkurssilla, ja palatessaan Suomeen suuntasi suurinpiirtein saman tien lähiruokamessuille Inkooseen. Gilbert tuntui siis minusta itse asiassa pian jo hyvin läheiseltä ihmiseltä, ja välillä tuntui kuin keskustelisin äitini kanssa kirjan lukemisen sijaan.

Oman onnensa toteutumiseen on osallistuttava lakkaamatta. Ja kun on saanut onnesta kiinni, ei pidä jäädä lepäämään laakereillaan, on ponnisteltava tosissaan uidakseen ikuisesti ylös onnen virtaa ja pysyäkseen pinnalla. Jollei sitä tee, päästää sisäsyntyisen onnensa käsistään.


Ja niin nololta kuin se minusta tuntuukin myöntää, minä otin Eat Pray Lovesta oppia. Eilen huomasin harrastavani balilaista meditaatiota Stockmannin Hullujen Päivien jonossa (minä siis inhoan Hulluja Päiviä), olen aloittanut joogan uudestaan ja mietin, pitäisikö minun ihan oikeasti alkaa hoitaa tätä ylenmääräistä stressaamistani meditaatiolla tai vastaavalla. Ehkä.

Eat Pray Love on suloinen kirja. Se on sekä äärimmäisen viihdyttävä matka kolmeen erilaiseen kulttuuriin, kaunis tarina sekä informatiivinen paketti. Veikkaan, että jään ikävöimään ihanaa teksasilaista Rikhardia, omaperäistä Ketut-poppamiestä ja monia muita. Ja toivon, että minuakin voisi kuvailla termillä magra-falsa. Ja aion ihan oikeasti aloittaa sen balilaisen hymymeditoinnin.

En tosin usko katsovani kirjan perusteelta tehtyä elokuvaa, vaikka siinä onkin pääosassa minun rakas Julia Robertsini. Tuntuu vähän siltä, että valkokankaalla tarinasta tulee liian siloiteltu, hömppää (vaikka hömpästä noin yleensä pidänkin). Mutta aion kyllä säästää tämän pahoinpidellyn ja nyt osittain hiirenkorville taitellun pokkarin itselläni. Ehkä minä vielä palaan Italiaan tai Intiaan Elizabethin kanssa.

ps. En suosittelisi tätä lomakirjaksi vaan ihan arkiseksi lukemiseksi. Pysäyttää, rauhoittaa, ilahduttaa. Lomalla voi pysähtyä, rauhoittua ja ilahtua usein muutenkin.

pps. Lahopää täällä hei. Pitipä vielä sanomani, että tästä tuli todella vahva Toscanan auringon alla - fiilis. Hyvällä tavalla.

Sunnuntaihuveja

Tänään oli hyvä päivä. Rauhallinen, aurinkoinen, iloinen, vaikka vähän unettikin. Tapahtumarikas. Rauhoittava.

Kuvassa Kalle-herra. Taitaa olla Tuomaksen ottama kuva.

Kävimme aamulla kahden ihanan kaksivuotiaan syntymäpäiväkutsuilla, söimme kakkua ja tietysti leikittiinkin. Tuomaksen ja veljensä, joka ei siis ole se toinen kaksivuotias, koordinaatio ei ihan riittänyt ja Angry Birds-pehmo lensi kakkuun mutta onneksi vähäisin vahingoin. Kivaa oli.

Juhlien jälkeen lähdimme kaappaamaan äitiä matkaan Måns Gårdista, Inkoosta, jossa oli lähiruokapäivät. Onneksi ei ollut kiire; sain nolostua siitä, että kävelin korkonilkkureilla pellolla, näin ihania alpakoita, hankimme päivällistarvikkeet ja saimme tietysti myös ihania vohveleita tuoreella hillolla.

Päivän paras juttu oli kuitenkin melkein tällainen itkettävä asia, hyvällä tavalla. Tänään uskaltaa taas olla vähän varmempi siitä, että se keltainen mansardikattoinen talo on ensi kesänä meidän oma. Onni.

Siis nimenomaan tämä katto..

ja tämä nyt vähän villiintynyt puutarha.

Yritän ensi viikolla kirjoittaa jotain kirjallistakin, mutta mennään tänään kuvallisesti. Ihanaa alkavaa syysviikkoa kaikille!

Marcel Proust: Kadonnutta aikaa etsimässä - Swannin tie: Combray

Pitihän sitä vähän yllytyshulluna lähteä mukaan Saran lanseeraamaan Proust-haasteeseen. Ensimmäisenä työn alla oli Kadonnutta aikaa etsimässä-romaanisarjan (Á la recherche du temps perdu) ensimmäinen osa, Swannin tie : Combray (Otava, 1968; Du côte de chez Swann, 1913).

Koska teosta kommentoidaan itse haastepostauksessa, yritän olla lyhyt ja ytimekäs. Teemasta sen verran, että kertoja herää aamulla huoneessa ja jossain unen ja valveen rajamailla sukeltaa matkaan lapsuutensa maalaiskylään, Combrayhin. Osittain omaelämäkerrallisessa teoksessa maistellaan madeleineja, kuunnellaan ukkosta ja kaivataan äidin kosketusta ennen nukkumaanmenoa.

Joskus kello ilmoitti tämän ennenaikaisen tunnin lyömällä jopa kaksi lyöntiä enemmän kuin edellisen kerran; minulta oli siis jäänyt väliin yksi tunti, jokin tapahtunut oli jäänyt tapahtumatta minulle; lukemisen jännitys, maaginen kuin syvä uni, oli pettänyt minun huumaantuneet korvani ja pyyhkinyt kultaisen kellon pois hiljaisuuden taivaansiniseltä pinnalta.

Swannin tie ei ollut mitenkään helppo lukukokemus. Tajunnanvirtamainen ja rönsyilevä kirjoitustyyli ei ollut sitä helpointa seurattavaa, ainakaan aamulla bussissa, ja luvuttomuus (tai olihan tässä kaksi lukua) hankaloitti lukemisen rytmittämistä. Tätä olisi varmasti voinut lukea hitaasti makustellen ja lauseita puntaroiden, mutta minä tyydyin nyt vain kellumaan mukana virrassa ja havainnoiden tuokiokuvia ohikiitävinä hetkinä.

Ei sillä, minulla ei ole mitään tajunnanvirtaa vastaan ja paikoin Proust kirjoittaa todella kauniita tuokiokuvia. Combrayn maalaiskylä on idyllistä ranskalaista maaseutua, joka luonnollisesti vetoaa minuun, ja kuvaukset lumpeista Vivonnen virtauksessa ja vesipisaroista lehdillä ovat ehdottoman runollisia.

Pidinkö minä sitten Swannin tiestä? Toisaalta kyllä, toisaalta en. Kyllä, koska tiedostan miksi Proustia on aikanaan arvostettu ja arvostetaan edelleen. Kuin villiviininä rönsyilevän tekstin seassa törmää useinkin arkisen kauniisiin hetkiin. Ja en, koska huomasin useasti väsyväni tämän lukemiseen, mutta päätin olla luovuttamatta. En voi sanoa, että tämä olisi ihastuttanut minua mitenkään erityisen paljon mutta kuten sanoin, näen kyllä ne ansiot joiden takia tätä kirjaa pidetään klassikon asemassa.

Päätin jatkaa vielä ainakin toisen osan verran tätä haastetta. Katsotaan, kuinka käy.