Diana Wynne Jones: Noidan veli (Chrestomancin maailmat)

Diana Wynne Jones oli yksi suosikkifantasiakirjailijoistani teininä kahden kirjan perusteella: Derkinhovin musta ruhtinas (WSOY, 2001)ja Aarnikotkan vuosi (WSOY, 2002). Yllätyin sittemmin kovasti lukiessani marjiksen arvion Taikuuden taakasta, joka on kolmas suomennettu Chrestomancin maailmat - sarjan kirja. Tätä oli kokeiltava.

Neiti Larkins avasi suunsa ja puhui, ja hänen äänensä oli aivan erilainen. Se oli miehen ääni, reipas ja ystävällinen. "Olet ottanut taakan harteiltani, poika", ääni sanoi. Se kuulosti tyytyväiseltä. "Pian elämäsi muuttuu suuresti. Mutta olet ollut kovin huoleton. Sinulta on neljä jo mennyt, ja enää viisi on jäljellä. Ole nyt varovaisempi. Tiesitkö, että sinua uhkaa vaara ainakin kahdelta taholta?"

Aloitin siis luonnollisesti sarjan ensimmäisestä osasta, eli Noidan veljestä (WSOY, 2010; Charmed Life 1977). Noidan veljessä tutustutaan sisaruspariin, Gwendoleniin ja Ericiin, jota kutsutaan Kissaksi. Sisaruspari jää orvoksi siipirataslaivaonnettomuudessa, josta he selviävät koska Gwendolen on noita eikä hän silloin tietenkään huku.

Muutamien juonenkäänteiden kautta Gwendolen ja Eric päätyvät asumaan Chrestomancin linnaan, ja siellä molemmat joutuvat opiskelemaan mutta taikuutta ei ole lupa käyttää. Hyvin Tuulen viemän Scarlettin oloinen Gwendolen vetää tästä tietysti herneen nenään, hänet kun on luotu kuningattareksi ja keksii kaikenlaista kiusaa. Kissa sen sijaan yrittää kaikin tavoin tasapainoitella hankalan siskonsa ja kummallisessa linnassa elämisen kanssa.

Noidan veljessä harva asia on sitä, miltä se näyttää. Wynne Jones pyörittää tarinaa taitavasti säilyttäen jännityksen mutta viljellen sopivasti myös huumoria. Se, mitä muistikuvia minulla on Wynne Jonesin kirjoista, vaikuttaisi pitävän edelleen paikkaansa. Eikä kirja vaikuta ollenkaan vanhalta, vaikka alkuperäisteos onkin peräisin 70-luvun lopusta.

Kissa harjoitteli eräänä iltana soittoläksyään, kun Gwendolen törmäsi sisään ja rääkäisi hänelle loitsun vasten kasvoja. Kissa huomasi tyrmistyksekseen pitelevänsä hännästä isoa juovikasta kissaa. Eläimen pää oli tungettu hänen leukansa alle, ja hän sahasi viulunjousella sen selkää. Hän pudotti kissan äkkiä.

Taikuutta vilisevään maailmaan on limitetty hauskoja yksityiskohtia, hiljalleen avautuvia henkilöhahmoja (kuten todella dumbledoremainen Chrestomachi) ja  sopivalla tempolla etenevän tarinan. Kuten kunnon fantasiakirjaan kuuluukin, oli opuksessa mysteerejä, rinnakkaismaailmoja, lohikäärmeitä, sekä ilkeitä että hauskoja taikoja ja hahmojen kasvua. 240 sivua oli tälle kirjalle hyvä pituus; opus loppui ärsyttävän sopivasti niin, että tekisi mieli jo hamuta seuraavaa osaa.

Suosittelen lapsenmielisille ja brittiläisen lasten ja nuorten fantasian ystäville nautittavaksi laadukkaana välipalaseikkailuna. Minä aion varmasti lukea nämä loputkin, kirjailijan itse suosittelemassa järjestyksessä (joka ei muuten ole sama kuin julkaisujärjestys, outoa).

Miinusta kirjalle lähes käsittämättömästä kannesta, vaikka outoa kyllä se pikaisen vilkaisun perusteella on minusta kuitenkin tälle kirjalle lätkäistyistä kansista paras.

Luettu osana Totally British: Children's Britain -haastetta.