Koska teosta kommentoidaan itse haastepostauksessa, yritän olla lyhyt ja ytimekäs. Teemasta sen verran, että kertoja herää aamulla huoneessa ja jossain unen ja valveen rajamailla sukeltaa matkaan lapsuutensa maalaiskylään, Combrayhin. Osittain omaelämäkerrallisessa teoksessa maistellaan madeleineja, kuunnellaan ukkosta ja kaivataan äidin kosketusta ennen nukkumaanmenoa.
Joskus kello ilmoitti tämän ennenaikaisen tunnin lyömällä jopa kaksi lyöntiä enemmän kuin edellisen kerran; minulta oli siis jäänyt väliin yksi tunti, jokin tapahtunut oli jäänyt tapahtumatta minulle; lukemisen jännitys, maaginen kuin syvä uni, oli pettänyt minun huumaantuneet korvani ja pyyhkinyt kultaisen kellon pois hiljaisuuden taivaansiniseltä pinnalta.
Swannin tie ei ollut mitenkään helppo lukukokemus. Tajunnanvirtamainen ja rönsyilevä kirjoitustyyli ei ollut sitä helpointa seurattavaa, ainakaan aamulla bussissa, ja luvuttomuus (tai olihan tässä kaksi lukua) hankaloitti lukemisen rytmittämistä. Tätä olisi varmasti voinut lukea hitaasti makustellen ja lauseita puntaroiden, mutta minä tyydyin nyt vain kellumaan mukana virrassa ja havainnoiden tuokiokuvia ohikiitävinä hetkinä.
Ei sillä, minulla ei ole mitään tajunnanvirtaa vastaan ja paikoin Proust kirjoittaa todella kauniita tuokiokuvia. Combrayn maalaiskylä on idyllistä ranskalaista maaseutua, joka luonnollisesti vetoaa minuun, ja kuvaukset lumpeista Vivonnen virtauksessa ja vesipisaroista lehdillä ovat ehdottoman runollisia.
Pidinkö minä sitten Swannin tiestä? Toisaalta kyllä, toisaalta en. Kyllä, koska tiedostan miksi Proustia on aikanaan arvostettu ja arvostetaan edelleen. Kuin villiviininä rönsyilevän tekstin seassa törmää useinkin arkisen kauniisiin hetkiin. Ja en, koska huomasin useasti väsyväni tämän lukemiseen, mutta päätin olla luovuttamatta. En voi sanoa, että tämä olisi ihastuttanut minua mitenkään erityisen paljon mutta kuten sanoin, näen kyllä ne ansiot joiden takia tätä kirjaa pidetään klassikon asemassa.
Päätin jatkaa vielä ainakin toisen osan verran tätä haastetta. Katsotaan, kuinka käy.
Minäkin luin tätä suurimmaksi osaksi työmatkoilla, ja minulle se jotenkin sopi. Koin kirjan lukemisen jotenkin rauhoittavaksi ja rentouttavaksi hetkeksi kiireiden keskellä.
VastaaPoistaPidin kirjasta enemmän kuin odotinkaan, vaikka tuskin tästä mitään lempikirjaa tulee muidenkaan osien lukemisen jälkeen. Positiivisen puolella kuitenkin ollaan, tässä vaiheessa.
Liisa, veikkaan että osasyyllinen tähän minun turhautumiseeni oli se, että nukuin viime viikon vähän huonosti ja tajunnanvirtamainen teksti ei juuri auttanut hereilläpysymisessä. :) Minullakin yleisvaikutelma oli positiivinen, siis että eihän tämä ollutkaan sellainen "vaikea klassikko", mutta ei kuitenkaan vain ollut minun kirjani. Mutta jatketaan kakkoseen silti!
VastaaPoista