Michael Cunningham: By Nightfall (suom. Illan tullen)

Niinpä niin, nyt minäkin. Siis ihastuin tähän Michael Cunninghamin teokseen By Nightfall (2010), joka vastikään suomennettiin nimellä Illan tullen (Gummerus, 2011). Koska tämä teos nyt vain oli niin aito ja upea ja. Niin.

Peter turns to Rebecca, almost says something, but thinks better of it. Instead he kisses her and settles in for sleep, knowing she'll read for a while, glad about that, happy in a funny, childish way to be be going to sleep as his wife - his perfectly cordial, increasingly remote wife - keeps her little bedside lamp lit, and turns her pages.

Peter ja Rebecca Harris ovat nelikymppinen pariskunta, joilla on kaunis loft-asunto SoHossa; Peter pyörittää taidegalleriaa ja Rebecca on taidelehden päätoimittaja. Periaatteessa kaikki näyttää hyvältä, kaikki on suhteellisen tavallista ja arkipäiväistä. Paitsi että tytär, Bea, nyt vain sattui jättämään koulun kesken ja on etäinen suhteessa isäänsä. Lisäksi paikalle saapuu, Mizzy, The Mistake, tai oikeastaan Ethan, Rebeccan huomattavasti nuorempi veli joka aiheuttaa perheelleen jatkuvasti harmaita hiuksia olemalla turhankin impulsiivinen ja käyttämällä huumeita.

Mizzyn kaunis nuoren miehen olemus ja ystäväpiirissä leijuva kuoleman läheisyys saavat Peterin pohtimaan omaa keski-ikäistynyttä elämäänsä ja sen merkitystä. Haluaako hän todella elää näin? Onko hän onnellinen? Pitäisikö hänen tehdä asialle jotain? Lyhyesti sanottuna By Nightfall on kirja kauneuden, jonkin pronssiinvaletun ideaalin kaipuusta.

Beauty - the beauty Peter craves - is this, then: a human bundle of accidental grace and doom and hope.

Cunningham kirjoittaa kauniisti Peterin pään sisältä. Jollain tavalla tämä muistutti minua Jonathan Carrollista ilman maagista realismia, eli toisin sanoen Cunninghamin kieli pyöri kielellä mukavasti ja soljui eteenpäin varmuudella. Peter Harris on kiinnostava henkilöhahmo kaikessa epävarmuudessaan ja loputtomassa inhimillisyydessään.

By Nighfall on myös seksikäs teos, mutta ei millään turhan ilmeisellä tavalla. Pikemminkin klassisen seksikäs, think Humphrey Bogart and Marilyn Monroe. Ei niin että korvia punottaisi, koska kaikki on kuitenkin niin kovin luonnollista.

Kuten lukiessani Siri Hustvedtin teosta Kaikki mitä rakastin, minua melkein suretti että kirjassa esiintyneet taideteokset (muutamaa poikkeusta lukuunottamatta) eivät olleet aitoja. Kirjassa kuvattuja teoksia voisin kuvitella näkeväni vaikka ihanassa Sinne-galleriassa Iso Robertinkadulla ja nyt minua harmittaa, etten koskaan saanut aikaiseksi mennä katsomaan Carolina Sandellin Transformaatioita-näyttelyä vaan katsoin vain ikkunasta ohimennessäni.

Mietin jossain vaiheessa, että enhän minä ole lukenut Cunninghamilta kuin vaikuttavan Tunnit ja mietin että  miten tämä tuntuu silti niin tutulta.. Ja sitten muistin: Koti maailman laidalla. Minä mietin että pidinkö, menin arkistoille, ja pidinhän minä. Olin jopa kirjoittanut yhteen muistivihkoon kaksi lainausta kirjasta. By Nighfallin perusteella voisin tosin sanoa, että luen Cunninghamia mieluummin englanniksi, vaikka joitain "hienoja" sanoja piti välillä tarkistaa (Kulta, mitä tarkoittaa culpability?).

Satunnaisia huomioita kirjasta: Sivut ovat ihanan jämäkkää paperia, lukuelämys oli myös kosketusaistitse miellyttävä. Ja vaikka ensin pidin suomennoksen kantta paljon kauniimpana, ihastuin vähitellen myös tähän brittipainoksen versioon (yhdysvaltalaisessa kannessa on samantapainen kukka kuin suomennoksessa).

Suosittelen By Nightfallia nautittavaksi ideaalitilanteessa puiston penkillä termos- tai take away - kahvin kanssa. Jos tämä ei ole mahdollista, niin kotisohva ja punaviinikin käy. Tai se kahvi.

Taiteen olemusta Peterin kanssa ovat ihmetelleet ainakin Susa, Erja, Karoliina, Jenni, Tuulia, Katja ja Leena Lumi.

Kunnianhimoisen kuvan toteuttamisessa auttoi Tuomas.

John Boyne: Nooa Notkoniitty karkaa kotoa

Muutama vuosi sitten John Boynen Poika raidallisessa pyjamassa lumosi minut hetkeksi omituisen hiljaiseen sadunomaiseen ja surulliseen maailmaansa. Kun Katja kirjoitti tästä uudesta, Nooa Notkoniitty karkaa kotoa (Bazar, 2011; Noah Barleywater Runs Away 2010), tuntui siltä että tämä on luettava.

Mutta hänellä ei ollut valinnanvaraa. Hän ei enää kestänyt jäädä kotiin. Kukaan ei varmastikaan voisi syyttää häntä siitä. Ja hänen oli joka tapauksessa paras lähteä maailmalle etsimään omaa tietään. Olihan hän sentään jo kahdeksanvuotias, eikä hän totta puhuen ollut toistaiseksi tehnyt juuri mitään elämällään.

Kahdeksanvuotias Nooa Notkoniitty päättää karata kotoa. Ihan vain siksi, että hän ei ole saavuttanut elämässään vielä kovin paljon, maailmalla voisi kokea seikkailuja ja, no, yhdestä syystä josta Nooa ei oikein välittäisi puhua. Pieni poika siis hiippailee kotoaan aamuhämärissä ja lähtee etsimään itselleen seikkailuja.

Kolmannesta kylästä Nooa löytää erikoisen lelukaupan, jossa kaikki on valmistettu puusta. Lelukaupassa asustava omituinen vanha mies kutsuu Nooan lounaalle, ja he päätyvät jutustelemaan vanhan miehen elämästä veistettyjen sätkynukkejen suosiollisella avustuksella. Samalla pureudutaan hiljalleen siihen, miksi Nooa lähti pois kotoa.

Nooa Notkoniityn seikkailu käynnistyy hitaanlaisesti, enkä meinannut saada tarinasta ensin kiinni. Kolmanteen kylään päädyttäessä lumouduin lopulta Boynen satumaisesta ja yllätyksellisestä tekstistä sekä Nooan ja vanhan miehen tarinoista. Tarinat hymyilyttävät, mutta niissä on silti koko ajan läsnä jotain syvää surua, kaipuuta.

Vaikka Nooa Notkoniitty karkaa kotoa löytyy kirjastosta lastenosastolta, on tämä minun mielestäni enemmän aikuisten satu. Päällisin puolin tarina on humoristinen ja täynnä kummia sattumuksia, mutta pinnan alla velloo jotain paljon suurempaa ja surullisempaa. Asioita, joiden käsitteleminen on vaikeaa niin kahdeksanvuotiaalle pojalle kuin aikuisellekin. Minusta tuntuu, että olen vaikuttuneempi tarinasta nyt, kuin heti kirjan lukemisen jälkeen. Jollain tavalla tämä tarina pääsee ihon alle.

Tarinoiden lisäksi Boyne on luonut satumaailmaansa ihmeellisiä hahmoja; sympaattisia puhuvia ovia, poikkeuksellisen nälkäisen aasin ja erikoisia puita, näin muutamia mainitakseni. Taianomaisessa kerronnassa aistin välillä jotain roalddahlmaisuutta, ehkä Jalista ja suklaatehtaasta. Niin ja siitä mystisestä vanhasta miehestä vielä sen verran, että noudatan Katjan esimerkkiä, enkä paljasta kuka hän on. Hänen tarinansa selvittäminen ja tuttuuden löytäminen oli yksi suurimmista nautinnoista tämän tarinan syövereissä.

Hitaasta alusta huolimatta Nooa Notkoniitty karkaa kotoa on kaunis satu; tarina ikävästä, rakkaudesta ja peloista joita on joskus vaikea kohdata. Tästä kirjoittaminen tuntuu vaikealta, koska minulla on yhtäkkiä pala kurkussa.

Suosittelen tarinoimaan Nooan kanssa villasukat jalassa ja kaakaomuki hyppysissä.

Luettu osana Totally British: Eirinn go Brách -haastetta.

John Boyne: Nooa Notkoniitty karkaa kotoa (Noah Barleywater Runs Away, 2010)
Bazar, 2011. 224 s.
Kansi ja kuvitus: Oliver Jeffers
Suomentanut: Laura Beck

Grönroos & Rantio: Väylä

Luettuani jokin aika sitten Grönroos & Rantio - nimimerkkiparin teoksen Kaikki pienet julmat tarinat, törmäsin kirjastossa kaksikon uudempaan teokseen Väylä (Arktinen Banaani, 2011). Vaikka Pienien julmien tarinoiden aiheuttama olotila oli muutamia hihityksiä lukuun ottamatta pääosin jotain levottomasta vähän kiusaantuneeseen halusin kuitenkin lukea myös Väylän.

Väylän tarinat jatkavat samaa tyyliä, jota nähtiin jo Pienissä julmissa tarinoissa. Tarinat ovat pieniä ja arkisia, mutta jälleen vähän vinksahtaneita tavalla tai toisella. Erona edelliseen tässä oli kuitenkin se, että nämä eivät aiheuttaneet minussa samanlaista ahdistuksen kaltaista tilaa. Välillä hymyilin ja toisinaan tunsin sellaista sopivankokoista surumielisyyttä.

Novellimaisissa sarjakuvissa tapahtuu enemmän muissa aikatasoissa kuin itse ruuduissa. Viestit jäävät lukijalle itse löydettäviksi jostain rivien ja ruutujen välimaastosta. Väylä sisältää neljätoista itsenäistä kahden sivun tarinaa. Pääosin sarjakuvat olivat mielestäni hyviä, vaikka osa oli minusta vähän, no, nihkeitä, enkä oikein löytänyt jutun juurta. Piirrosjälki on edelleen minun makuuni; lennokkaat eivätkä liian viimeistellyt tussaukset selvästi vetoavat minuun sarjakuvissa.

Omia suosikkejani olivat riipivän surullinen Kirpputorilla ja niin perinteinen Lomaparatiisi. Kirpputorin surullista kauneutta on hankala kuvata sanoin koska tarina on kuvissa, mutta Lomaparatiisissa on tilanne, jossa sama pariskunta nähdään ensin etelänlomalla ja sitten Suomen suvessa. Ei liene yllättävää, että etelässä kaivataan takaisin Suomeen ja Suomessa voivotellaan sitä kun ei olla enää etelässä.

Niin ja Väylän takakannessa siis paljastetaan, että nimimerkkien Grönröös ja Rantio takana ovat piirtäjä Timo Mäkelä (mm. Minun elämäni- ja Häjyt-sarjakuvien tekijä) ja käsikirjoittajana valtiotieteiden tohtori Merja Heikkinen. Yritin löytää internetin syövereistä syytä nimimerkkeilyyn, mutta ei harmi kyllä tärpännyt.

Muutamia ruutuesimekkejä Väylästä löytyy esimerkiksi täältä.

Jani Kaaro & Väinö Heinonen: Evoluutio

Ilahduttavimpia kirjauutuuksia tältä vuodelta on Jani Kaaron ja Väinö Heinosen lasten tietokirja Evoluutio (Avain, 2011). Valmistuvana luonnontiedeopettajana tällaisen teoksen julkaisu lämmittää sydäntä, varsinkin kun tekijät ovat vielä kaiken lisäksi suomalaisia.

Värikkäästi ja hauskasti kuvitettu opas on jaettu neljään osaan, joissa käsitellään evoluutiota, geenien osuutta siihen, elämän syntyä sekä ihmisen tarinaa. Tekstiä on mielestäni (lasten tietokirjaan) sopivasti ja kuvat auttavat kuljettamaan juttua. Uskaltaisin sanoa, että tästä opuksesta löytyy kiinnostavia juttuja niin jo itse lukeville pikkutieteilijöille kuin aikuisen kanssa kirjaa tutkiville nuoremmillekin.

Jos nyt vähän nipotan, niin muutamassa kohdassa jäin miettimään että syntyyköhän nyt tästä ja tästä lapsille ehkä vaihtoehtoisia käsityksiä (eli ei tieteellistä käsitystä vastaavia vaan itse (arkisemman tiedon perusteella) luotuja käsityksiä). Tällainen tunne tuli esimerkiksi kohdassa, jossa Paracelcuksen kerrottiin väittäneen luoneensa ihmisen muun muassa luista, ihosta ja eläimen karvoista. Kirjassa toki sanotaan, että tätä ei koskaan todistettu mutta eipä tätä suoraan kielletäkään. Tämä nyt on tätä tulevan opettajan jupinaa.

Enemmän minulla silti on kehuja kuin moitteita tätä hienoa lasten tietokirjaa kohtaan. Vaikeatkin asiat on selitetty hyvin ja kirjaan on valittu hyvin lapsille soveltuvia analogioita. Rohkeasti on otettu mukaan myös geenit ja mutaatiot, siitä paljon plussaa. Samoin yhden suosikkitieteilijäni Mendelin ja hänen hernekokeidensa esittely toi hymyn huulille.

Kokonaisuutena Evoluutio on hauska ja asiallinen tietopaketti evoluutiosta ja siihen liittyvistä ilmiöistä. Suosittelen, ja aion myös hankkia tämän itselleni. Lapsiahan minulla ei ole, mutta en pidä mitenkään mahdottomana tämän kirjan käyttämistä opetuksen tukena myös yläasteella tai jopa lukiossa.

Lapsiperheen näkökulmaa tähän opukseen tuovat Katja ja Susa.

Evoluutio, jonka olen arvostellut työn puolesta myös Jipossa, arvotaan jossain vaiheessa joulukuun joulukalenteria joten kirjaa himoitsevat pysytelkööt kuulolla.

Anita Brookner: Päivät Pariisissa

Yritin pitkään valita viimeistä naiskirjailijaa Totally British - haasteen Modern Women Writers - luokkaan. Lopulta päädyin helppoon ratkaisuun; Anita Brookneria löytyi kirjaston hyllystä suoraan joten päädyin häneen. Luettavaksi valikoitui Päivät Pariisissa (Otava 1998; Incidents in the Rue Laugier ) yksinkertaisesti Pariisin vuoksi.

Tämä muistiin merkitsemätön tarina - muistiin merkitsemätön erittäin hyvästä syystä - on vain ele, omistettu äidilleni jota olen alkanut muistuttaa ja joka ei kertonut minulle sanallakaan siitä mitä oli tapahtunut tai mikä oli jäänyt tapahtumatta ja kuinka hän päätyi elämään meidän kanssamme, niin kaukana kotoa.


Päivät Pariisissa on tyttären kertoma tarina vanhemmistaan. Tarina, joka on luotu äidin jäämistöstä löytyneiden muistikirjaan kirjoitettujen sanojen ja silkkikimonon perusteella. Tarina vapauteen kaipaavista: ranskalaisesta, pidättyväisestä Maudista ja hiljaisesta, kirjakaupan perineestä englantilaisesta Edwardista. Sattuma, tai oikeastaan mies nimeltä Tyler, kahlitsi tämän kummallisen pariskunnan yhteen ja samalla vei siivet kummankin haaveilta.

Minua jäi häiritsemään onko tarina todellakin täysin Francoisen, tyttären, kuvitelmaa vai onko siinä totuuden kaikua. Millä ilveellä niin pienistä aineksista saadaan koottua koko tarina, jossa kaiken lisäksi kertojina vuorottelevat Maud ja Edward. Tarinassa kerrotaan jonkin verran Maudin ja Edwardin taustoja, heidän päätymisestään yhteen Pariisissa vietettyjen päivien kautta ja lopulta hiljaisesta avioelämästä.

Hän tiesi ettei Maud rakastanut häntä, hän oli tiennyt sen jo silloin kun oli nähnyt Maudin Tylerin seurassa. Se oli ollut rakkautta, peittelemätöntä, häpeämätöntä, todellista rakkautta. Syvällä hänen mielessään surumielisyyden varjossa oli vähäinen tunne, että hänelle oltiin velkaa jotain. Tällaisen tuntemuksen hän päätti vaientaa niin pitkään kuin se kävisi päinsä.

Päivät Pariisissa jäi minulle etäiseksi lukukokemukseksi. En oikein jaksanut kiinnostua Maudin ja Edwardin elämistä ja kaipasin edes vähän räväkämpää pureutumista pinnan alla uiviin syviin tunteisiin. Nyt lukukokemus jäi minulle yhtä seepianväriseksi kuin kirjan kansi. Henkilöt ovat pidättyväisiä, samoin Brooknerin teksti.

Toisinaan unenomainen tunnelma tosin on kaunis Pariisin sateisilla kaduilla tai Lontoon hämärissä huoneissa, mutta minulle nämä lyhyet hetket eivät riittäneet. Kirja on jotenkin alakuloinen ja hämärä, vanhanaikainen vaikka eletäänkin jossain 1970-luvun maisemissa.

Minulle Brooknerin teksti oli hieman liian hidasta ja lauseet paikoin liian pitkiä. Tunnelma pysyi niin samanlaisena lähes koko kirjan, että en keksi oikein muuta adjektiivia tälle kuin tasapaksu. Minua tämä ei nyt tällä kertaa sytyttänyt, ei vaikka oli Pariisi ja Lontoo ja kirjojakin.

Pariisissa on kävellyt myös Tarukirjan Margit.

Luettu osana Totally British: Modern Women Writers - haastetta.

Lavalta: Jarkko Martikainen Tarinankertojat-klubilla (Korjaamo)

22.11. Jarkko Martikainen esiintyi Korjaamon Tarinankertojat-lauluntekijäklubilla, joka mainostaa itseään Suomen rennoimpana unplugged-klubina. Tarinankertojat-klubin järjestettiin nyt kolmatta kertaa Helsingissä. Vähän harmiteltiin miehen kanssa, että edelliset kerran olivat menneet ohi, mutta ainakin itselleni Martikainen on tähänastisista vieraista kiinnostavin. Siitäkin huolimatta, että Edu Kettusen Lentäjän poika saa minulle edelleen tipan linssiin sillä se kappale yhdistyy vahvasti pikkuveljeni syntymään ja siihen aikaan.

Korjaamo kuvaa tapahtumaa näin:

Tarinankertojat-klubin vieraaksi saapuu kerran kuukaudessa suomalainen lauluntekijä. Illan aikana kurkistetaan vierailevan tähden sielunmaisemaan ja tarinoihin hänen kappaleidensa takana artistin biisien siivittämänä. Tarinankertojat-klubi on myös tunnettu ainutlaatuisesta vuorovaikutuksesta: yleisöllä on mahdollisuus kysyä artistilta kysymyksiä tämän uran vaiheista ja biisien synnystä.

Taustabändissa vaikuttavat maamme eturivin muusikot: Marzi Nyman, Anssi Nykänen, Harri Rantanen, Kalle Alatalo, Jani Wilund ja Mikko Siltala. Talon bändi ja vieraileva artisti tekevät yhdessä artistin kappaleista uusia, puoliakustisia sovituksia – rokkaavan hilpeää meininkiä unohtamatta. Klubi-illat aloittaa vierailevan artistin kappalevavalinnoista koostuva houseband-setti.


Ja sehän toimi. Vaikka ei siellä kyllä niitä kysymyksiä juuri ollut, mutta mitäpä odotatte helsinkiläisyleisöltä tiistai-iltana, kysyn vaan? Ja hyvä se oli näinkin. Musiikki oli hyvää, sovitukset raikkaita, meininki hilpeä; se on aina ilo katsoa kun lavalla olevilla on mukavaa. Välispiikitkin rullasivat ja hymisyttivät yleisöä.


Kaipaamaan jäin vain Terroristin häitä, kappaletta joka niin epäkorrektisti soi aina nykyään lentoasemilla korvissa. Toisaalta siellä soitettiin Rakkaus on pesti hulluuteen ja ihana Valssi tanssitaidottomille joten olen iloinen. Oli mukavaa istua keikalla rauhassa ja kuunnella. Kiitos.

ps. Klubi muuten jatkuu ensi vuoden puolella Korjaamolla joten silmät ja korvat auki mikäli tällainen sytyttää.

Sami Toivonen & Aino Havukainen: Himaset: Juustoon ei saa piirtää! ja Keijut ei juo kahvia!

Sami Toivonen ja Aino Havukainen tunnetaan ehkä parhaiten pariskuntana, joka on luonut suositut Tatu ja Patu - kirjat. Minullekin ne ovat tuttuja vaikka en niitä olekaan lukenut. Toivonen ja Havukainen ovat tämän lisäksi piirtäneet hulvatonta sarjakuvaa Himaset, jota julkaistiin aikanaan sekä Suomen Kuvalehdessä että Ilta-Sanomissa. Albumeita on julkaistu kaksi; Juustoon ei saa piirtää! (Otava, 2008) ja Keijut ei juo kahvia! (Otava, 2009).

Himasten perheessä on isä ja äiti, Ola ja Hanna, sekä kaksi tytärtä, Emmi ja Elina. Sarjakuva kuvaa lämpimällä otteella lapsiperheen elon omituisia kommelluksia sekä arkipäiväisiä sattumuksia. Sarjakuvaa voisi ehkä verrata esimerkiksi Baby Bluesiin, mutta Himasten elo on selkeästi kotimaista.

Toivosen ja Havukaisen stripeissä lienee enemmän naurettavaa lapsellisille lukijoille, mutta kyllä tällainen lapsetonkin jaksaa hihitellä. Osa jutuista on tuttuja tuttavapiirin lapsiperheistä, ja toisaalta kyllä se minunkin mieheni saattaa joskus nukkumaanmenoaikana filosofoida pitkiä pätkiä mitä kummallisimmista asioista kuten sarjakuvan Ola (tai muina vuorokaudenaikoina, esim. Onkohan riitteessä olevat lätäköt vähän niin kuin suomalainen cremebrulee?). Ja kukapa ei tunnistaisi sitä tunnetta kun sanoo että ensi vuonna minä sitten järjestän nämä ja nämä.. ja purskahtaisi sitten nauruun koska onhan sitä luvattu jo useamman vuoden ajan.

Himaset tarjoavat aidosti viihdyttävää sarjakuvanautintoa. Toivosen piirrosjälki on mukavan simppeliä, lapsenmielistä mutta tarkkaa. Minun suosikkini näistä kahden albumin stripeistä oli ehdottomasti alla oleva, joka löytyy Juustoon ei saa piirtää!-albumista:

(niin meillähän ne sukat päätyy aina sinne koriin ;)

Suosittelen Himasia lapsenmielisille, oli sitten lapsia tai ei. Nauratti, lempeällä tavalla tällä kertaa. Nautitaan vaikka sekaisen pyödän ääressä istuen kahvikupin kera.

Miika Nousiainen: Maaninkavaara

Uusin kirja ei lähtenyt käyntiin, huomasin hämmennyksekseni kaipaavani jotain suomalaista. Ja tämä tunne on siis minulle melkoisen harvinainen. Metsäjätin aiheuttamasta kuhinasta innostuneena päätin sitten tarttua Miika Nousiaisen Maaninkavaaraan (Otava, 2009), joka meiltä löytyi sopivasti hyllystä.

Loikin Lassen patsaalta tien toiselle puolelle. Heidi ja Sirkka seuraavat vastahakoisina perässä, ovat aamu-unisuuttaan äreitä. Kohta sulavat mieskomeuden edessä. Paavo Nurmen patsas edustaa nimittäin ihmisruumiin täydellisyyttä. Siinä on tavoitetta jokaiselle.

Maaninkavaarassa Huttusten perhettä kohtaa suru. Perheen juoksijalupaus, Jarkko-poika, katoaa palatessaan kisamatkalta ja Martti-isä on murtunut; samalla katosi toivo Suomen kestävyysjuoksun tulevaisuudesta. Perheen kahdeksasluokkalainen Heidi päättää pelastaa isänsä murheen alhosta ja aloittaa itse juoksuharrastuksen, vaikka häntä kiinnostaisivat oikeasti enemmän kuvataidelukioon pääseminen ja ihana Sakke. Perheen äiti Sirkka sinnittelee omalaatuisen miehensä kanssa ja yrittää pitää huolta tyttärestään.

Nousiaisen teksti tikkaa eteenpäin kuin kestävyysjuoksijan askel; tarina soljuu vaivattoman oloisesti ja etenee tasaisella vauhdilla. Kertojina vuorottelevat Martti ja Heidi. Martti elää maailmassa, jossa kuninkaita ovat Suomelle mitaleita voittaneet juoksijat kuten Lasse Virén ja Kaarlo Maaninka. Nykynuorison koulutus on Martin mielestä retuperällä; ei sillä koulutuksella niin väliä mutta laiskaksihan nuo nuoret ovat tulleet kun ei enää juosta tarvitse liikuntatunneillakaan. Juoksumaailmaan täydellisesti upputuneella talonmiehellä eivät ole ihan kaikki juoksijat radalla (pun intended) ja tästä saavat kärsiä niin Heidi kuin Sirkkakin. Martin kerronta tuo elävästi mieleen Pasilan Rauno Repomiehen; ennen oli kaikki paremmin.

Olen treenaamassa ja pidennän kontaktiaikaa maahan. Syykin on selvä, kun isä selitti. Kontaktiaikaa pidennetään, jotta tulisi voimaa ja kontaktiaika lyhenisi. Isä on ihmeellinen. Välillä sitä pitää oikein ihailla. Se saa älyttömyydet kuulostamaan totuuksilta.

Heidi puolestaan yrittää kestää isän keksimät kummalliset harjoitusmenetelmät ja juoksee juoksemistaan pitääkseen isänsä järjissään vaikka välillä vaarassa on henkikin. Kouluhommat ahdetaan harjoitusten väliin eikä toisin päin ja huoneen seiniä koristavat öljyvärimaalaukset juoksijoista koska isä haluaa. Kaverisuhteet kärsivät kun Seppälään ei ehdi vaan täytyy lähteä tekemään loikkaharjoituksia.

Välillä Nousiainen saa tekstinsä todella absurdeihin sfääreihin ja nauroin useamman kerran ääneen. Humoristisen tekstin taustalla velloo kuitenkin suuria ja vakavia teemoja; Nousiainen käsittelee taitavasti kiusaamista, parisuhteita ja lapsen asemaa perheessä. Kun molemmat vanhemmat tuntuvat junnaavan paikoillaan, tarttuu tytär aisoihin, välillä ehkä liikaakin. Toisinaan Heidi käyttäytyy todella aikuismaisesti mutta on silti sisimmässään teini, ja onhan näitä nähty, siis lapsia jotka pitävät vanhemmistaan huolta ja joutuvat aikuistumaan aivan liian aikaisin.

Loppu ei Maaninkavaarassa ollut sellainen kuin odotin, mutta olin silti ihan tyytyväinen. En minä parempaa olisi itse siihen tähän hätään keksinyt, joten enpä nipota. Nautin tästä joka tapauksessa, ja nyt voin siirtyä lukemaan pinossa minua jo odottavia hyvillä mielin.

Maaninkavaara on kaikessa omituisuudessaan ja paikallisessa överiydessään hieno tarina aikuistumisesta, siis kaiken ikäisten aikuiseksi kasvamisesta. Suosittelen varauksella juoksufanaatikoille ja ilolla suomalaisuuden absurdiuden ja hienouden ystäville. Nautitaan sohvalla verkkareissa. Kahvia juodaan vain jos on tullut kisoista mitali, joten ottakaahan mieluummin vissyä.

Myös Hanna ja Katja ovat juosseet Nousiaisen kanssa pikamatkoja.

Lavalta: Striking 12 (HKT)

Kuva : Helsingin Kaupunginteatteri / Ville Akseli Juurikkala

Eipä sitä muuhunkaan vapaailtoja kannata käyttää kuin teatteriin näemmä. Kolmatta viikonloppua peräkkäin jo, mutta ei kyllä harmita.

Striking 12, jota miehen kanssa kutsuimme pitkään Striking 21:ksi jostain käsittämättömästä syystä, oli pakko päästä näkemään. Ensinnäkin, olihan siinä Petrus Kähkönen joka on tänä vuonna loistanut jo sekä Lahden Rentissä että Next to Normalissa, ja toiseksi että tässä kaksi nuorta näyttelijää olivat itse käyneet myymässä tämän idean HKT:lle. Kähkönen ja Samuel Harjanne kertovat idean synnystä näin esityksen sivuilla:

Kohtalokkaana iltapäivänä New Yorkissa kämppikset Samuel ja Petrus loikoilivat sohvalla huonoja TV-ohjelmia katsellen ja pohtivat elämää. He alkoivat miettiä, mitä esityksiä olisi kiva tehdä ja Samuel muisti, että sellainen tosi hyvä musiikkiteatteriteos on olemassa kuin Striking 12. Siinä ideana on, että näyttelijät laulavat ja soittavat kaiken itse. Petrus kertoo: ”Siltä istumalta alettiin kuunnella sitä musaa ja päätettiin, että tää tehdään! Ei tiedetty vielä minne ja milloin, mutta sovittiin, että nyt tähdätäänkin korkealle, mennääs ensin Askon kiskalle asioimaan!”

...

”Kirjoitettiin Neilille, että me oltais tekemässä tällaista juttua ja kiinnostaisi tehdä yhteistyötä sun kanssa, haluaisitko lähteä mukaan?”

”Sitten odotettiin vastausta ja jännitettiin: mitä se vastaa, mitä se vastaa… Ja Neililtä tuli vastausviesti: Totta kai!” Samuel innostuu.

Aikamoista yritteliäisyyttä siis. Kolmanneksi porukkaan on otettu mukaan vielä Veera Railio, joka on päätoiminen muusikko ja on mm. mukana pyörittämässä musiikkiteatteri Kapsäkkiä Helsingissä.


Kähkönen soittaa esityksessä rumpuja, Harjanne pianoa ja Railio Viper-tyyppistä sähköviulua joka oli itse asiassa harvinaisen mielenkiintoisen oloinen soitin. Esityksen pointti on se, että näyttelijä/muusikot ovat periaatteessa lavalla omia itsejään, mutta kertovat samalla tarinan miehestä, joka ei tahdo juhlia uutta vuotta New Yorkissa vuoden viimeisenä päivänä. Loppujen lopuksi tarina muotoutuu jonkinlaiseksi moderniksi versioksi H.C.Andersenin Pienestä tulitikkutytöstä; tässä esityksessä tosin myydään kirkaskoristelamppuja kaamosmasennukseen.


Minuun tämä puri erinomaisesti, eikä vähiten siksi että en itsekään pidä niin sanotusta väkisin juhlimisesta. Mitä siinä ihan oikeasti on vikana, jos haluaa juhlia kotona eikä lähteä bilettämään uutena vuotena? Vaikka on se bailaaminenkin joskus kivaa, mutta siihen tarvitaan se fiilis.

Sivupoluilta takaisin, Striking 12 on jonkinlainen sekoitus musiikkiteatteria, livekeikkaa ja stand uppia. Soittava ja laulava kolmikko pitää yleisön otteessaan sekä tarinan avulla että puhuen toisinaan yleisölle suoraan. Alussa se vähän hämmensi, sitten nauratti. Erilainen esitysmuoto, mutta toimiva. Kolmikolla on lavalla selvästi kivaa, ja sen näkyminen yleisöön erityisesti tällaisessa show'ssa on ensisijaisen tärkeää; välillä saa irroitella ja pitää hauskaa.

Kappaleet ovat tyylillisesti laidasta laitaan; on perinteisempää musikaalityyppistä, välillä modernimpaa. Jalka vipattaa musiikin tahdissa ja kolmen soittimen yhteensopivuutta on ilo kuunnella. Sähköviulu ja piano hoitavat melodian, rummut komppaavat ja pääsevät välillä myös sooloilemaan.

Esityksen loputtua toivoin, että ulkona olisi satanut jo lunta; siitä kun laulettiin niin kauniisti.

Toivottavasti HKT uskaltautuu tämän kokeilun jälkeen tehdä enemmänkin nuorten tekijöiden juttuja, sillä tämä oli mahtavaa ja voisin katsoa lisää tällaista intoa tekemiseen mielelläni.

HUOM! Joulu/uusivuosiaiheisuutensa vuoksi tämä menee vain uuteen vuoteen asti joten hopi hopi lippuja varailemaan!

Stacy Schiff: Kleopatra

Minä en ole mitenkään erityisen kiinnostunut historiallisesta kirjallisuudesta, mutta Norkku kirjoitti blogissaan Stacy Schiffin Kleopatrasta (WSOY, 2011; Cleopatra: A Life 2010) niin vetävästi että olihan tähän tutustuttava. Kleopatra toimi myös kiinnostavana jatkona Marilynille, joka oli myös omalla tavallaan yksi aikansa vaikuttavimmista naisista.

Kleopatra kertoo, luonnollisesti, egyptiläiskuningattaren huikeasta elämästä. Kleopatra oli sekä kuningatar, jumalatar että farao; nainen, joka onnistui hallitsemaan Egyptiä jopa 22 vuotta epävakaiden poliittisten aikojen yli. Kaiken lisäksi Kleopatra hurmasi siinä sivussa sekä Julius Caesarin että Marcus Antoniuksen, ja synnytti molemmille myös lapsia. Tämä vaikutusvaltainen nainen oli legenda jo eläessään sekä älynsä että viehätysvoimansa vuoksi, ja on sitä edelleen sekä historiallisesti että populaarikulttuurin viittausten kautta.

Lähteiden aukot ovat yksi epävarmuustekijä, toinen se, mitä olemme rakentaneet niiden ympärille. Hallinnon tiedot ovat jääneet taka-alalle, sydämenasiat puolestaan korostuneet: naishallitsija, joka taitaa politiikan, diplomatian ja johtamisen taidot, osaa yhdeksää kieltä, on sanavalmis ja karismaattinen; yhtä kaikki Kleopatra vaikuttaa roomalaisten propagandistien ja hollywoodilaisohjaajien yhteisluomukselta.

Schiffin Kleopatra on siis ensisijaisesti historiallinen teos; lähteiden aukkokohtia ei ole pyritty täyttämään mielikuvituksella tai johtopäätökset ovat vähintäänkin hyvin perusteltuja. Teksti on tiivistä ja faktapitoista, mutta silti sen verran vetävästi kirjoitettua että tällainen fiktiota pääasiassa lukeva lukijakin pysytteli tarinan vietävänä oikein tyytyväisenä.

Suurimmaksi osaksi kerronta etenee kronologisesti, eli lukija pääsee seuraamaan Kleopatran elämää valtaannoususta dramaattiseen loppuun saakka. Kertomus on huima kaikkine juonenkäänteineen, parhaimmillaan tai pahimmillaan kuin Kauniista ja rohkeista. Uskollisuuslupauksia petetään, uusia liittoja solmitaan, murhia suunnitellaan ja parisuhteiden kiemurat ovat äärimmäisen mutkikkaita. Parhaimmaksi pistävät Kleopatran sukulaiset Ptolemaiokset, joiden sukutaulun selvittäminen on aikamoinen homma.

Mikäli Kleopatran vanhemmat olivat täysiä sisaruksia, niin kuin todennäköisesti olivat, hänellä oli ainoastaan yhdet isovanhemmat. Kyseinen pariskunta sattui niin ikään olemaan setä ja veljentytär. Ja jos meni naimisiin setänsä kanssa niin kuin Kleopatran isoäiti teki, isästä tuli myös lanko. 


Tämän perusteella ei siis ole ihme että Kleopatran suvussa oli täysin tavallista päästellä sukulaisia päiviltä vakiinnuttaakseen asemansa perimysjärjestyksessä. Kleopatrakin päätyi lopulta surmaamaan tai surmauttamaan sisarensa. Aikamoista meininkiä siis.

Kaikesta mutkikkuudestaan huolimatta Kleopatra piirtää kuvan vahvasta naisesta, joka oli ensisijaisesti älykäs hallitsija ja vasta sitten viettelevä ja manipuloiva seireeni. Kleopatralle tärkeää oli oma maa ja kansa, Egypti ja sen rikkaudet ja historia. Vaikka suhteet Roomaan vaihtelivat rakkausseikkaluista poliittisiin selkkauksiin, ei Kleopatra missään vaiheessa suostunut luopumaan maansa itsenäisyydestä.

Minun on tosin myönnettävä, että välillä kirja turhautti; samankuuloisia roomalaisia ja egyptiläisiä nimiä vilisi tekstissä miten sattuu ja toisinaan olin aivan pihalla että kuka tämäkin tyyppi nyt taas oli. Olin vielä kaiken lisäksi sen verran laiska, etten yleensä edes vaivautunut asiaa tarkistamaan. Tästä huolimatta pysyin kuitenkin melko hyvin kärryillä, ja koen saaneeni joka tapauksessa hyvän kokonaiskuvan tämän kaikkien aikojen häijyimmän naisen (lainaten Cecil B. DeMilleä) elämästä.

Väittäisin historiantuntemukseni parantuneen tämän teoksen myötä ainakin jonkin verran, ja jos ei muuta niin ainakin tiedän muutamia erikoisempia faktoja Kleopatrasta ja hänen läheisistään. Schiff tuo elegantisti esiin niin Kleopatran vahvuudet kuin heikkoudetkin, mutta on selvää että kirjailijalle Kleopatra on ihailtava henkilö; ei mikään viettelevä vamppi vaan älykäs ja itsenäinen nainen.

Suosittelen kirjaa historiasta ja vetävistä elämänkerroista kiinnostuneille. Nautitaan sivistyneesti vaikkapa punaviinilasillisen ääressä.

Kleopatran kanssa Egyptiä on hallinnut Norkun lisäksi Leena Lumi.

ps. Kirjan mukaan Kleopatran nenä ei olekaan ihanan pieni, kuten Uderzo ja Goscinny väittävät, vaan kyömy. Höh.

Liikkuvaa kuvaa: Tintin seikkailut: Yksisarvisen salaisuus

Kuva : Dreamworks / Paramount 2011

Päätimme miehen kanssa purkaa läpijuostun alkuviikon elokuvareissulla ja kannatti.

Hergén tunnettu hyppyritukkainen reportteri koirineen on saanut arvoisensa elokuvan. Ja uskallan sanoa näin, vaikka Tintti-tuntemukseni on parhaimmillaan keskinkertainen. Olen minä siis albumeja lukenut useamman ja lapsena katsonut niiden pohjalta valmistettuja animaatioita, mutta molemmista tapauksista monta vuotta. Mutta jaarittelut sikseen.

Yksisarvisen salaisuus tutustuttaa katsojan niin Tinttiin, Milouun kuin kapteeni Haddockiinkin unohtamatta Interpolin etsiviä, Dupondia ja Dupontia. Hahmojen tiet kohtaavat, kun Tintti sotkeutuu vahingossa aarrejahtiin, jossa selvitetään mystisen aluksen, Yksisarvisen, ja sen lastin kohtaloa. Pahiksena on ilkeännäköinen Sakarin metsästyshaukkoineen ja merimiehineen.

Tarina malttaa kehittyä alussa hitaasti ja johdattaa mukavasti hahmojen taustoihin. Seikkailemaan kyllä päästään hetken päästä niin merelle, aavikolle kuin kaupunkiympäristöönkin eikä vauhtia sitten puutu. Joku oli kehunut indianajonesmaiseksi ja väite tosiaan pätee melkoisen hyvin. 

Tintin seikkailut: Yksisarvisen salaisuus on toteutettu uudella motion capture - tekniikalla ja se sopii elokuvalle kuin nenä päähän. Läpinäyteltynä tästä ei olisi saatu näin hulvatonta, ja animoituna homma olisi ollut niin sanotusti nähty. Jopa ihanan Miloun liikkeet on saatu näyttämään aidoilta mutta silti sopivan sarjakuvamaisilta. Minä en yleensä perusta 3D:stä, mutta tässä sitä oli käytetty sen verran näppärästi niin että se ei häirinnyt minua joten pisteet siitäkin.

Jamie Bell ja Andy Serkis tekevät hienot roolisuoritukset Tinttinä ja Haddockina, eikä Daniel Craigiäkään voi moittia suorituksesta Sakariinina. Ääninäyttelijät on kaikin puolin valittu elokuvaan hyvin, ja Spielberg on selvästi pistänyt parastaan myös muilla alueilla.

Lyhyestä virsi kaunis, Tintti oli pesunkestävä seikkailuelokuva, jolle odottaa jatkoa äärimmäisen mielellään.

Grönroos & Rantio: Kaikki pienet julmat tarinat

Sarjassamme "luin sarjakuvan jonka mies lainasi" on tällä kertaa vuorossa taas kotimaista, nimittäin Grönroosin & Rantion Kaikki pienet julmat tarinat (Otava, 2003). Sarjaa on aikoinaan julkaistu Helsingin Sanomissa (ainakin vuonna 1998) ja muistan joitakin strippejä lukeneeni.

Kaikki pienet julmat tarinat koostuu yhden sivun stripeistä, joissa nimensä mukaisesti on pieniä tarinoita arkielämästä, ja joskus juhlistakin. Pääosin strippien juonet eivät jatku, mutta muutamissa esiintyy samoja henkilöitä. Ensilukemalla stripit yleensä vähän hihityttävät, ja sitten tajuaa että onhan tämä nyt oikeasti ihan hirveää. Tarinat ovat todellakin julmia ja epäreiluja kaikessa arkisuudessaan. Takakansi väittää, että kyseessä on suomalaista arkielämää surkuhupaisimmillaan. Ja on se sitäkin.

Minä en ole ihan varma, oliko tämän sarjakuvakirjan lukeminen mukavaa vai ei. Sarjakuvat ovat kyllä ehdottomasti laadukkaita ja pidin piirustustyylistä, mutta kyllä minulle yleensä jäi vähän vaivaantunut olo. Vaikka sitten toisinaan hihityttikin, että voi kun tämä on just tällaista välillä.

Ei, kyllä tämä oli mukavaa. Arkirealismiahan tämä on. Ja kaikessa kamaluudessaan Grönroosin ja Rantion stripit ovat niin oivaltavia, että ei näitä oikein voi kuin arvostaa.

Napattu täältä.

Hesarin sivuilta löytyy muutama strippi lisääkin.

Suosittelen Kaikkia pieniä julmia tarinoita synkemmän huumorin ja arkeen kohdistuvaa tarkkanäköisyyttä arvostaville, jotka osaavat olla ottamatta itseensä myös silloin jos pilkka osuu omaan nilkkaan.

ps. Olen nyt ehtinyt lukea viime viikolla kirjoittamastani Blacksadista kaksi albumia lisää, ja meno vain paranee. Panttaan neljättä albumia, kun ei vain tahtoisi vielä hurmaavan kissaetsivän seikkailujen loppuvan.

Lavalta: HOMO! (Kansallisteatteri)

Kuva : Laura Malmivaara / Kansallisteatteri

Kansallisteatteri tekee musikaalin! Siinä on aiheena homot! Oho! 

Pirkko Saision käsikirjoittamassa ja ohjaamassa outojen oopperassa HOMO!:ssa käsitellään homoja. Että mitä ja kuka ja miksi ja miten "niihin" nyt pitäisi sitten suhtautua. Vai pitääkö suhtautua nyt ylipäätänsä mitenkään? Kansiksen sivuilla asia ilmaistaan näin: HOMO! on häikäilemätön ooppera ja kuumaverinen kantaatti ajasta, jolloin kirkko repesi, Suomi jakaantui kahtia ja homot lakkasivat olemasta kilttejä.

Ensimmäisellä puoliajalla puitiin niitä ihan samoja argumentteja kuin mediassakin ollaan pyöritelty tässä viime aikoina. Kirkko sanoo sitä ja tätä, Raamattu tuota, Koraani tätä, SETA toista ja sitten niitä homojakin pitäisi kuunnella. Pitääkö suvaita ja hyväksyä, ovatko ne homot nyt samanlaisia kuin heterot vai eivät ja niin päin pois. Pääosassa ovat Veijo Teräs, konsultti, hänen vaimonsa kansanedustaja Hellevi Teräs ja Hellevin omapäinen omatunto, perheen biologiaa opiskeleva tytär Rebekka sekä perheeseen kadulta adoptoitu Moritz, joka auttaa Helleviä keräämään materiaalia homovastaisiin (vai sietäviin?) kampanjoihin. 

Asia ei tietenkään ole aivan niin mustavalkoinen; Moritzille tämä valkeaa viimeistään hänen kohdatessaan öisessä puistossa Tom of Finlandin sekä pisuaarin ritarikunnan. Ei se ole niin helppoa olla homo. Homoushan oli rikos Suomessakin vuoteen 1971 asti ja sairausluokituksesta nimike löytyi vielä sen jälkeenkin. Huhhei.

Vähitellen lavalla vyörytetään niin Shakespeare, Hitler, Tsaikovski, Tom of Finland, H.C.Andersen kuin Alan Turingkin. Toisella puoliajalla homma lähtee aivan käsistä; musiikki tuuttaa kovalla, ensemble laulaa ja huitoo ja ideologioita kuulutetaan laidasta laitaan. Ja millainen nyt sitten on tavallinen ihminen ja tarvitseeko sellaiseen muottiin itsensä mahduttaa, sopeutua ja olla sellainen kuin halutaan, hiljainen, näkymätön, mitä? Eipä voi sanoa kuin että huhhuh.

Parhaita hetkiä kyllä oli kun kansanedustaja Hellevi lähtee miehensä kanssa illalliselle homojen, Teemun ja Oskarin, luokse. Joilla on kyllä oikein kiva koti ja kattokruunukin. Ja jotka eivät, järkyttävää kyllä, nyt kaipaa mitään rakkautta vaan ihan sitä että hei, olisi kiva että meillä olisi ihan samat oikeudet, ei meillä muuta.

Vähän sitä kyllä huomaa että Kansiksella ei ole niin vahvaa kokemusta musikaalimeiningeistä kuin Kaupunginteatterilla, mutta eipä siinä mitään. Meininki on muikeaa ja on hienoa, että nuorempien osiin on otettu TeaKkilaisia.

Juha Muje oli kyllä silti tässä parasta esittäessään näkökulmahenkilöä, Veijo Terästä. Joka saattoi olla tai ei, kuka tietää. Oli tai ei tai miten vaan, Muje veti roolinsa mahtavalla meiningillä ja osasi ottaa yleisönsä.

Pointtina nyt jäi päällimmäisenä mieleen että eikö hei nyt voisi olla niin, että oltaisiin kaikki tavallisia ja että meillä kaikilla olisi samat oikeudet ja velvollisuudet kiitti moi. Ei hassumpi pointti, sanoisin. Eikä hassumpi musiikkifarssikaan, kannatti käydä, oli kivaa eikä tuntunut kolmelta tunnilta (ja väliajalla sain skumppaa).

ROOLEISSA 

Anna Paavilainen, Antti Luusuaniemi, Juha Muje, Katariina Kaitue, Kristiina Halttu, Markku Maalismaa, Seppo Pääkkönen, Timo Tuominen, Johannes Holopainen (TeaK), Rea Mauranen, Riku Nieminen (TeaK), Olavi Uusivirta (TeaK)

MUUSIKOT 

Esko Grundström, Topi Korhonen, Sara Puljula/Ricardo Padilla ja Jussi Tuurna (kapellimestari)

Kansallisteatteri

Andrew O'Hagan: Maf-koira ja hänen ystävänsä Marilyn Monroe

Minä olen ollut aina vähän enemmän Audrey Hepburnin kuin Marilyn Monroen ihailija, mutta kun törmäsin kirjakaupassa Andrew O'Haganin teokseen Maf-koira ja hänen ystävänsä Marilyn Monroe (Tammi, 2011; The Life and Opinions of Maf the Dog and of his friend Marilyn Monroe 2010) en voinut olla varaamatta kirjaa kirjastosta.

Koiran suurin avu taas on omaksua kaikki kiinnostava - me imemme itseemme omistajiemme tietämyksen ja painamme mieleen tapaamiemme ajatukset. Meillä on hyvä muisti, muttei sitä inhimillistä heikkoutta, että pitäisimme todellisen ja kuvitellun visusti erillään. Se kaikki on enemmän tai vähemmän samaa. 

Tarina alkaa, kun pieni vuonna 1960 Skotlannissa syntynyt bichon havanais päätyy erinäisten välivaiheiden kautta Frank Sinatran lahjoittamana Marilyn Monroelle. Marilyn nimeää suloisen pikkuotuksen Mafia Honeyksi, eli lyhyesti Mafiksi, kuuleman mukaan Sinatran huhuttujen mafiakytkösten vuoksi. Skottilainen pikkukoira tietää oman arvonsa (O'Hagan on muuten skotti itsekin) ja esiintyy arvokkaasti omistajansa rinnalla.

Maf on itse tarinan kertojana havainnoiden filosofisella otteella ympäröivää maailmaa ja toisinaan tuhahdellen ihmisten vanhanaikaisille tai suorastaan typerille mielipiteille. Maf on arvonsa tunteva koira, joka rakastaa kohtalotoveriaan Marilynia.Vaikka kirjassa koirat ovat filosofeja ja kissat puhuvat runomitassa, ei tämä kuitenkaan missään nimessä ole lapsellinen kirja. Erikoiseen koirakertojaan tottuu nopeasti, ja koirien keskustelu on luontevaa vaikkakin äärimmäisen sivistynyttä. Maf esimerkiksi viittaa usein ihailemaansa Lev Trotskiin, neuvostoliittolaiseen toimittajaan (ja valtiomieheen, lisäys 5.1.12).

Katsoin häntä ja tajusin, että tämä oli myös meidän rakkaustarinamme, etten enää koskaan tuntisi samanlaista yhteenkuuluvuutta kenenkään toisen kanssa. Enkä vain niiden tunteiden tähden, joita hän minussa herätti, vaan muistakin syistä. Juuri häneltä minä opin, mitä empatia todella tarkoittaa. Vasta hänen kauttaan opin todella ymmärtämään ihmistä. Siinä mielessä hän on mielestäni Keatsin kaltainen: hänen pienetkin tekonsa ilmensivät kauneutta ja totuutta, ja juuri se teki hänestä kuolemattoman.

Maf-koira ja hänen ystävänsä Marilyn Monroe ei kuitenkaan ole tarina koirista vaan piirtää kuvan jokseenkin yksinäisestä näyttelijättärestä, joka haluaisi tulla otetuksi vakavammin. Maf seuraa herkän Marilynin mukana niin psykologin istuntoihin kuin meluisiin juhliin täynnä julkimoita ja yrittää vuoroin sekä suojella että piristää emäntäänsä.

O'Haganin teosta kuvaa mielestäni oivallisesti sana hienostunut tai pienieleinen. Suuriin tunnekuohuihin ylletään harvoin, ja tilanteita käsitellään yleensä filosofisen pohdinnan kautta.

Maf sai minut myös kiinnostumaan Marilynista uudella tavalla ja harkitsen vakavasti Joyce Carol Oatsin kirjoittaman Blondin lukemisesta, josta ainakin Susa on kirjoittanut täällä. Valkomekkoinen metron tuuletusaukon päällä nauraen seisova nuori vaalea nainen näyttäytyy minulle nyt uudenlaisessa valossa.

O'Hagan kuvittaa kirjassaan muutaman vuoden 1960-lukua uudenlaisella tavalla esitellen Marilynin lisäksi muitakin tuttuja henkilöitä Sinatrasta Natalie Woodiin. Julkimoiden lisäksi tavataan mm. teksasilaisia nuoria UFO-jahdissa ja erilaisia viehättäviä ovimiehiä ja taloudenhoitajia. Koiran silmin katsottuna, tietenkin.

Kuva: Eric Skipsey, 1961

Uskaltaisin suositella tätä niin Marilynin kuin koirienkin ystäville ja hienostunutta kerrontaa arvostaville. O'Haganin kirja rauhoitti, pysähdytti ja kiinnosti hitaalla mutta tarttuvalla otteellaan. Nautitaan sohvalla pörrötohveleissa tai villasukissa.

Diaz Canales & Guarnido: Blacksad - Kissa varjoisilta kujilta

Jälleen kerran tuli tutustuttua sarjakuvaan siksi, kun mies lainasi ja luki. Eikä harmita yhtään. Espanjalaisten Juan Diaz Canalesin ja Juanjo Guarnidon Blacksad - sarjan ensimmäinen osa Kissa varjoisilta kujilta (Arktinen banaani, 2006; Quelque part entre les ombres, 2000) vakuutti tunnelmallaan ja kauneudellaan.

Sarjakuvan päähenkilö on John Blacksad, iso musta kissa, joka työskentelee yksityisetsivänä. Blacksad sijoittuu 1940-1950-luvun New Yorkiin ja tunnelma on kuin film noir - klassikoista; on varjoisia kujia, trenssitakkeja, korruptiota ja savuisia kapakoita. Lukiessa kuulee päässään matalaäänisen miehen lukeman voice-overin ja ehkä vähän synkkää jazz-musiikkia.

Teemoiltaan Blacksad muistuttaa Tarkastaja Ankardoa mutta on jollain tavalla hienostuneempi. Parempi vertauskuva olisi ehkä Raymond Chandlerin Philip Marlowe - teokset, vaikka niiden lukemisesta minulla onkin pitkä aika.

Laatua ja tyyliä sarjakuvaan tuo Guarnidon piirustus- tai oikeastaan maalaustyyli; jokainen ruutu itsessään on käytännössä taideteos enkä itse ainakaan pistäisi pahakseni jos saisin muutaman vedoksen omalla seinälleni.

Kuva: Juanjo Guarnida (kuva ei ole tästä albumista)

Kissa varjoisilta kujilta - albumin tarina lähtee vauhdikkaasti käyntiin; Blacksadin vanha rakastettu on murhattu. Vaikka rakkaus aikoinaan sammuikin, päättää Blacksad ratkaista rikoksen. Mukaan mahtuu takaa-ajoja, hienpintaan nostattavaa jännitystä ja korruptiota. 

Henkilöhahmoihin tämä ensimmäinen albumi antaa lähinnä vain vilauksen. Blacksadin menneisyydessä on selvästi muhimassa jotain mielenkiintoista, mutta sitä ei ainakaan vielä paljasteta. Lisäpaljastuksia odotellessa, albumeita meillä on onneksi kotona lainassa kaikki jo suomennetut neljä kappaletta. (Itse asiassa kirjoja on ylipäätänsä julkaistu vasta neljä, mies jo jupisee kun jatkoa ei vielä ole.)

Miehen kommentti:

Mielestäni Blacksad on Ankardon kollega, mutta hänellä on enemmän ns. prestigeä. Siinä missä Ankardo on ruma juopunut columbomainen ankka, on Blacksad enemmän tai vähemmän jyhkeäleukaisten noir-etsivien kanssa yhtenevä tapaus. Eritoten ihastelin sitä upeaa taidetta ja todella hienoa kuvakäsikirjoittamista. Lopun poliisikohtauksesta pointsit, repesin ääneen.

Suosittelen lämpimästi vanhanaikaisten etsiväsarjojen ystäville ja laadukasta sarjakuvataidetta arvostaville.

Lavalta: Broken Heart Story (Q-teatteri)

Kuva: Q-teatteri /Patrik Pesonius

Firman pikkujoulut. Menemme teatteriin. Luulen meneväni katsomaan komediaa, mutta ajatus on väärä. Q-teatterin Broken Heart Story on taiteilijan omakuva, melko traaginen sellainen, pelottavakin. Esityksen jälkeen olo oli hämmentynyt; en oikein ymmärtänyt, en ollut varma pidinkö mutta en silti inhonnutkaan.

Onneksi on käsiohjelma. Käsiohjelmassa ohjaaja/käsikirjoittaja Saara Turunen kertoo ammentaneensa aineksi Pygmalion-myytistä ja kreikkalaisesta tragediasta. Näkyvimmin myytti tulee esiin tarinassa mukana liikkuvissa Pretty Woman-elokuvan viittauksissa. "Herra" pelastaa henkilön, josta tulee hänelle teos. Tärkeä sellainen. Mutta teoksen intressit eivät ole aina samat kuin pelastajansa. Broken Heart Storyssa "herra" eli Kirjailija haluaa kirjoittaa vakavista asioista, kapitalismista ja kuolemasta. Teos, Sielu, haluaisi puhua tunteista. Ja karkaa kun ei saa tahtoaan läpi.

Moni asia Broken Heart Storyssa hämmensi. Minä mietin, ovatko Kirjailija ja Sielu saman henkilön kaksi eri puolta, ja onko Sielu edes todellinen vai vain Kirjailijan harhakuva jotta hän saisi luotua tekstiä. En ole asiasta ihan varma vieläkään. Elina Knihtilä ja Laura Birn ovat kaikesta huolimatta vakuuttavat ja ahdistavatkin rooleissaan, Knihtilä viiksissään ja Birn punaisessa korsetissaan.

Rajamaa, Kaihua, Ritala ja Parviainen esittävät omat roolinsa ja toimivat myös kreikkalaistyyppisenä kuorona. Kuororatkaisu viehättää minua; ei vähiten siksi että yhtäaikaa ja samaan tahtiin puhuminen voi olla välillä todella haastavaa. Broken Heart Storyyn kuoro sopi oivallisesti ja toi oman kortensa kekoon luodessaan synkähköä, rappioitunutta tunnelmaa.

Vanha radio oli kaunis särkynyt sydän. Sydämen palaset olivat levällään monellakin roolihahmolla, syystä tai toisesta.

En haluaisi kukkahattutäteillä, mutta yksi asia minua joskus häiritsee teatteriesityksissä: rinnat. Jos niiden näyttäminen on perusteltua, niin sitten se on minusta ihan ok. Mutta jos minulle tulee tunne että lavalla hillutaan ilman paitaa jostain mystisestä syystä, moderniuden kaipuusta tai jostain niin se on vähän, no, vaivaannuttavaa. Olen myös ihan tyytyväinen etten istunut eturivissä; siinä olisi tainnut jäädä popcornsateen alle. Minä olisin selvinnyt ilmankin tästä esityksestä mutta visionsa kullakin.

Loppupeleissä olen silti ihan tyytyväinen että kävin katsomassa Broken Heart Storyn. Näyttelijät osasivat asiansa, lavaratkaisut olivat jänniä ja livevideoiden käyttö kiinnostavaa. Komedia tämä ei ollut, vaikka muutamassa kohdassa nauratti. Enemmänkin surullinen. Viimeisen kahden minuutin aikana olin eniten vaikuttunut kun kaikki näyttelijät olivat osana kuoroa. Sataako siellä? Valitsinko minä oikein?

Mathias Malzieu: The Boy with the Cuckoo-Clock Heart (suom. Sydämen mekaniikka)

Luettuani muutaman arvion Mathias Malzieun timburtonmaiseksi kehutusta Sydämen mekaniikasta (Gummerus, 2011) päätin haalia kirjan itselleni. Koska kirja tuli (omasta mielestäni) liian hitaasti lähikirjastoon, varasin sen samoin tein englanninkielisenä versiona The Boy with the Cuckoo-Clock Heart (La Mécanique du Coeur, 2007; englanninkielinen käännös on vuodelta 2009).

The Boy With The Cuckoo-Clock Heart kertoo tarinan Jackista, joka syntyy Edinburghissa vuonna 1874 maailman kylmimpänä päivänä. Kylmä sää kuitenkin jäädyttää pienen pojan sydämen, ja sitä korjatakseen tohtori Madeleine asentaa Jackin sydämen avuksi käkikellon.

Firstly: don't touch the hands of your cuckoo-clock heart. Secondly: master your anger. Thirdly: never, ever fall in love. For if you do, the hour hand will poke through your skin, your bones will shatter, and your heart will break once more.


Jackin äiti ei halunnut lastaan alunperinkään, joten satunnaisesti kukkuva poika jää noidaksikin haukutun erikoisen Madeleinen hoiviin. Suojattua elämää ei kuitenkaan voi viettää loputtomiin, ja kymmenentenä syntymäpäivänään Jack pääsee kylälle katsomaan markkinoita. Markkinoilla hän tapaa ensimmäistä kertaa Miss Acacian, tulisen ja huononäköisen laulajatartyttösen, johon hän totta kai rakastuu silmittömästi. Rakkaustarinaa ei kuitenkaan saada samantien alkamaan ja Jack jää vain haaveilemaan kauniista neidosta.

Muutaman juonenkäänteen ja vuoden jälkeen tilanne kuitenkin muuttuu, ja Jack lähtee jäljittämään Acaciaa Euroopasta. Nuori nyt 14-vuotias poika matkaa Euroopan halki ja saa seurakseen Mélies-nimisen naistenmiehen. Yhdessä miehet löytävät Acacian Extraordinariumista, jonkinlaisesta friikkisirkuksesta, mutta rakkaus ei luonnollisesti ole niin yksinkertaista.Varsinkaan pojalle, jonka sydämen toiminnasta vastaa käkikello.

The little singer walks on stage, clickin her yellow high heels along the platform. She launches into her bird dance and my clock hands become windmill blades once again: I'm flying! Her voice echoes like a slender nightingale, sounding even more beautiful than in my dreams. I want to take the time to watch her calmly, to adjust my heart to her presence.

Genreltään The Boy with the Cuckoo-Clock Heart on mielenkiintoinen, sillä toisinaan se tuntuu nuorten ja joskus aikuisten kirjalta. Gummerus mainostaakin suomennosta aikuisten satuna toivottomille romantikoille. Ja aikuisille tämä selvästi on enemmän; temaattisesti tämä kyllä voisi olla nuorten kirja (en nimittäin nyt halua väittää etteivät nuoret tätä kirjaa ymmärtäisi), mutta jotenkin kirjan ajoittain melko suorakin vihjailevuus kävi jotenkin päällekäyväksi.

Lähinnä tässä kirjassa, ja vaikuttaen myös tämän edellä mainitsemani vihjailevuuden läpinäkyvyyteen, hämmensi Jackin ikä. Jack on 14-vuotias lähtiessään etsimään rakastettuaan, eli vielä nuori poika. Hänen kokemansa ja kuvailemansa tunteet ovat kuitenkin minun korviini paljon aikuisemman, vähintäänkin 17-vuotiaan nuorukaisen tunteiden kuohuntaa. Lisäksi kiinnitin huomiota Saran esille nostamaan seikkaan; ajankuvan heittämiseen. Sara on kirjoittanut tästä enemmän ja kattavasti mutta mainitsen minäkin nyt muutaman seikan. Vaikka kirja siis onkin fantasian elementeistä ammentava, niin kyllä minuakin vähän häiritsi mm. kirjassa oleva vertaus Charles Bronsoniin.

Malzieu kirjoittaa hypähdellen ja minun lukurytmiini hieman sopimattomalla temmolla. Tarinassa ei sinänsä ole mitään vikaa, mutta se eteni niin kovalla vauhdilla etten oikein pysynyt mukana. Lähes jokainen lause sisältää vertauskuvan, vähemmälläkin olisi pärjännyt. Varsinkin lyhyitä pätkiä lukiessa jäi täysin tarinan ulkopuolelle, mikä on harmillista sillä minun lukuaikani kuluu lähinnä bussissa. Toisaalta Malzieu on kuitenkin päätoimisesti laulunkirjoittaja, joten ymmärrän tietyllä tavalla tarpeen kertoa asioita nopealla temmolla; musiikkikappaleessa kun harvemmin on tilaa jaaritella useita kymmeniä minuutteja hahmokehityksestä. Aineksia tarinassa kyllä olisi, paljonkin, ja en ihmettele yhtään että tästä ollaan nyt tekemässä animaatioelokuvaa Ranskassa.

Se tärkein on kuitenkin se, että Malzieu kirjoittaa yllättävästi ja surullisen kauniisti rakkaudesta ja sen monista muodoista. Siitä, miten ihmiset janoavat rakkautta ja mitä kaikkea rakkaus voi saada ihmisen tekemään. Ja niistä rakkauden aiheuttamista monista tunteista, kateudesta, kaipuusta ja palosta. Maltilla kirjoitettuna tämä olisi ollut minulle kaunis lukukokemus, nyt jäätiin vähän hätäisen mutta kiinnostavan tasolle. Loppu nosti mielipidettäni paljon.

Sydämen tikitystä ovat kuunnelleet myös ainakin Katja, Sara, Susa ja Maija sekä englanniksi Réa.

Mathias Malzieun yhtye Dionysos on muuten tehnyt kirjan tarinasta myös teemalevyn, ja sitä voi kuunnella ainakin Spotifyn kautta. En ehtinyt vielä perehtyä siihen itse sen tarkemmin, mutta ainakin ensimmäisen kappaleen alku sopi kirjaan kuin nakutettu.