Kuva : Helsingin Kaupunginteatteri / Ville Akseli Juurikkala
Eipä sitä muuhunkaan vapaailtoja kannata käyttää kuin teatteriin näemmä. Kolmatta viikonloppua peräkkäin jo, mutta ei kyllä harmita.
Striking 12, jota miehen kanssa kutsuimme pitkään Striking 21:ksi jostain käsittämättömästä syystä, oli pakko päästä näkemään. Ensinnäkin, olihan siinä Petrus Kähkönen joka on tänä vuonna loistanut jo sekä Lahden Rentissä että Next to Normalissa, ja toiseksi että tässä kaksi nuorta näyttelijää olivat itse käyneet myymässä tämän idean HKT:lle. Kähkönen ja Samuel Harjanne kertovat idean synnystä näin esityksen sivuilla:
Kohtalokkaana iltapäivänä New Yorkissa kämppikset Samuel ja Petrus loikoilivat sohvalla huonoja TV-ohjelmia katsellen ja pohtivat elämää. He alkoivat miettiä, mitä esityksiä olisi kiva tehdä ja Samuel muisti, että sellainen tosi hyvä musiikkiteatteriteos on olemassa kuin Striking 12. Siinä ideana on, että näyttelijät laulavat ja soittavat kaiken itse. Petrus kertoo: ”Siltä istumalta alettiin kuunnella sitä musaa ja päätettiin, että tää tehdään! Ei tiedetty vielä minne ja milloin, mutta sovittiin, että nyt tähdätäänkin korkealle, mennääs ensin Askon kiskalle asioimaan!”
...
”Kirjoitettiin Neilille, että me oltais tekemässä tällaista juttua ja kiinnostaisi tehdä yhteistyötä sun kanssa, haluaisitko lähteä mukaan?”
”Sitten odotettiin vastausta ja jännitettiin: mitä se vastaa, mitä se vastaa… Ja Neililtä tuli vastausviesti: Totta kai!” Samuel innostuu.
Aikamoista yritteliäisyyttä siis. Kolmanneksi porukkaan on otettu mukaan vielä Veera Railio, joka on päätoiminen muusikko ja on mm. mukana pyörittämässä musiikkiteatteri Kapsäkkiä Helsingissä.
Kähkönen soittaa esityksessä rumpuja, Harjanne pianoa ja Railio Viper-tyyppistä sähköviulua joka oli itse asiassa harvinaisen mielenkiintoisen oloinen soitin. Esityksen pointti on se, että näyttelijä/muusikot ovat periaatteessa lavalla omia itsejään, mutta kertovat samalla tarinan miehestä, joka ei tahdo juhlia uutta vuotta New Yorkissa vuoden viimeisenä päivänä. Loppujen lopuksi tarina muotoutuu jonkinlaiseksi moderniksi versioksi H.C.Andersenin Pienestä tulitikkutytöstä; tässä esityksessä tosin myydään kirkaskoristelamppuja kaamosmasennukseen.
Minuun tämä puri erinomaisesti, eikä vähiten siksi että en itsekään pidä niin sanotusta väkisin juhlimisesta. Mitä siinä ihan oikeasti on vikana, jos haluaa juhlia kotona eikä lähteä bilettämään uutena vuotena? Vaikka on se bailaaminenkin joskus kivaa, mutta siihen tarvitaan se fiilis.
Sivupoluilta takaisin, Striking 12 on jonkinlainen sekoitus musiikkiteatteria, livekeikkaa ja stand uppia. Soittava ja laulava kolmikko pitää yleisön otteessaan sekä tarinan avulla että puhuen toisinaan yleisölle suoraan. Alussa se vähän hämmensi, sitten nauratti. Erilainen esitysmuoto, mutta toimiva. Kolmikolla on lavalla selvästi kivaa, ja sen näkyminen yleisöön erityisesti tällaisessa show'ssa on ensisijaisen tärkeää; välillä saa irroitella ja pitää hauskaa.
Kappaleet ovat tyylillisesti laidasta laitaan; on perinteisempää musikaalityyppistä, välillä modernimpaa. Jalka vipattaa musiikin tahdissa ja kolmen soittimen yhteensopivuutta on ilo kuunnella. Sähköviulu ja piano hoitavat melodian, rummut komppaavat ja pääsevät välillä myös sooloilemaan.
Esityksen loputtua toivoin, että ulkona olisi satanut jo lunta; siitä kun laulettiin niin kauniisti.
Toivottavasti HKT uskaltautuu tämän kokeilun jälkeen tehdä enemmänkin nuorten tekijöiden juttuja, sillä tämä oli mahtavaa ja voisin katsoa lisää tällaista intoa tekemiseen mielelläni.
HUOM! Joulu/uusivuosiaiheisuutensa vuoksi tämä menee vain uuteen vuoteen asti joten hopi hopi lippuja varailemaan!
Kähkönen soittaa esityksessä rumpuja, Harjanne pianoa ja Railio Viper-tyyppistä sähköviulua joka oli itse asiassa harvinaisen mielenkiintoisen oloinen soitin. Esityksen pointti on se, että näyttelijä/muusikot ovat periaatteessa lavalla omia itsejään, mutta kertovat samalla tarinan miehestä, joka ei tahdo juhlia uutta vuotta New Yorkissa vuoden viimeisenä päivänä. Loppujen lopuksi tarina muotoutuu jonkinlaiseksi moderniksi versioksi H.C.Andersenin Pienestä tulitikkutytöstä; tässä esityksessä tosin myydään kirkaskoristelamppuja kaamosmasennukseen.
Minuun tämä puri erinomaisesti, eikä vähiten siksi että en itsekään pidä niin sanotusta väkisin juhlimisesta. Mitä siinä ihan oikeasti on vikana, jos haluaa juhlia kotona eikä lähteä bilettämään uutena vuotena? Vaikka on se bailaaminenkin joskus kivaa, mutta siihen tarvitaan se fiilis.
Sivupoluilta takaisin, Striking 12 on jonkinlainen sekoitus musiikkiteatteria, livekeikkaa ja stand uppia. Soittava ja laulava kolmikko pitää yleisön otteessaan sekä tarinan avulla että puhuen toisinaan yleisölle suoraan. Alussa se vähän hämmensi, sitten nauratti. Erilainen esitysmuoto, mutta toimiva. Kolmikolla on lavalla selvästi kivaa, ja sen näkyminen yleisöön erityisesti tällaisessa show'ssa on ensisijaisen tärkeää; välillä saa irroitella ja pitää hauskaa.
Kappaleet ovat tyylillisesti laidasta laitaan; on perinteisempää musikaalityyppistä, välillä modernimpaa. Jalka vipattaa musiikin tahdissa ja kolmen soittimen yhteensopivuutta on ilo kuunnella. Sähköviulu ja piano hoitavat melodian, rummut komppaavat ja pääsevät välillä myös sooloilemaan.
Esityksen loputtua toivoin, että ulkona olisi satanut jo lunta; siitä kun laulettiin niin kauniisti.
Toivottavasti HKT uskaltautuu tämän kokeilun jälkeen tehdä enemmänkin nuorten tekijöiden juttuja, sillä tämä oli mahtavaa ja voisin katsoa lisää tällaista intoa tekemiseen mielelläni.
HUOM! Joulu/uusivuosiaiheisuutensa vuoksi tämä menee vain uuteen vuoteen asti joten hopi hopi lippuja varailemaan!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kiitos kommentistasi!
Sanavahvistus otettu käyttöön roskapostin vuoksi, pahoittelen asiaa.