Miika Nousiainen: Maaninkavaara

Uusin kirja ei lähtenyt käyntiin, huomasin hämmennyksekseni kaipaavani jotain suomalaista. Ja tämä tunne on siis minulle melkoisen harvinainen. Metsäjätin aiheuttamasta kuhinasta innostuneena päätin sitten tarttua Miika Nousiaisen Maaninkavaaraan (Otava, 2009), joka meiltä löytyi sopivasti hyllystä.

Loikin Lassen patsaalta tien toiselle puolelle. Heidi ja Sirkka seuraavat vastahakoisina perässä, ovat aamu-unisuuttaan äreitä. Kohta sulavat mieskomeuden edessä. Paavo Nurmen patsas edustaa nimittäin ihmisruumiin täydellisyyttä. Siinä on tavoitetta jokaiselle.

Maaninkavaarassa Huttusten perhettä kohtaa suru. Perheen juoksijalupaus, Jarkko-poika, katoaa palatessaan kisamatkalta ja Martti-isä on murtunut; samalla katosi toivo Suomen kestävyysjuoksun tulevaisuudesta. Perheen kahdeksasluokkalainen Heidi päättää pelastaa isänsä murheen alhosta ja aloittaa itse juoksuharrastuksen, vaikka häntä kiinnostaisivat oikeasti enemmän kuvataidelukioon pääseminen ja ihana Sakke. Perheen äiti Sirkka sinnittelee omalaatuisen miehensä kanssa ja yrittää pitää huolta tyttärestään.

Nousiaisen teksti tikkaa eteenpäin kuin kestävyysjuoksijan askel; tarina soljuu vaivattoman oloisesti ja etenee tasaisella vauhdilla. Kertojina vuorottelevat Martti ja Heidi. Martti elää maailmassa, jossa kuninkaita ovat Suomelle mitaleita voittaneet juoksijat kuten Lasse Virén ja Kaarlo Maaninka. Nykynuorison koulutus on Martin mielestä retuperällä; ei sillä koulutuksella niin väliä mutta laiskaksihan nuo nuoret ovat tulleet kun ei enää juosta tarvitse liikuntatunneillakaan. Juoksumaailmaan täydellisesti upputuneella talonmiehellä eivät ole ihan kaikki juoksijat radalla (pun intended) ja tästä saavat kärsiä niin Heidi kuin Sirkkakin. Martin kerronta tuo elävästi mieleen Pasilan Rauno Repomiehen; ennen oli kaikki paremmin.

Olen treenaamassa ja pidennän kontaktiaikaa maahan. Syykin on selvä, kun isä selitti. Kontaktiaikaa pidennetään, jotta tulisi voimaa ja kontaktiaika lyhenisi. Isä on ihmeellinen. Välillä sitä pitää oikein ihailla. Se saa älyttömyydet kuulostamaan totuuksilta.

Heidi puolestaan yrittää kestää isän keksimät kummalliset harjoitusmenetelmät ja juoksee juoksemistaan pitääkseen isänsä järjissään vaikka välillä vaarassa on henkikin. Kouluhommat ahdetaan harjoitusten väliin eikä toisin päin ja huoneen seiniä koristavat öljyvärimaalaukset juoksijoista koska isä haluaa. Kaverisuhteet kärsivät kun Seppälään ei ehdi vaan täytyy lähteä tekemään loikkaharjoituksia.

Välillä Nousiainen saa tekstinsä todella absurdeihin sfääreihin ja nauroin useamman kerran ääneen. Humoristisen tekstin taustalla velloo kuitenkin suuria ja vakavia teemoja; Nousiainen käsittelee taitavasti kiusaamista, parisuhteita ja lapsen asemaa perheessä. Kun molemmat vanhemmat tuntuvat junnaavan paikoillaan, tarttuu tytär aisoihin, välillä ehkä liikaakin. Toisinaan Heidi käyttäytyy todella aikuismaisesti mutta on silti sisimmässään teini, ja onhan näitä nähty, siis lapsia jotka pitävät vanhemmistaan huolta ja joutuvat aikuistumaan aivan liian aikaisin.

Loppu ei Maaninkavaarassa ollut sellainen kuin odotin, mutta olin silti ihan tyytyväinen. En minä parempaa olisi itse siihen tähän hätään keksinyt, joten enpä nipota. Nautin tästä joka tapauksessa, ja nyt voin siirtyä lukemaan pinossa minua jo odottavia hyvillä mielin.

Maaninkavaara on kaikessa omituisuudessaan ja paikallisessa överiydessään hieno tarina aikuistumisesta, siis kaiken ikäisten aikuiseksi kasvamisesta. Suosittelen varauksella juoksufanaatikoille ja ilolla suomalaisuuden absurdiuden ja hienouden ystäville. Nautitaan sohvalla verkkareissa. Kahvia juodaan vain jos on tullut kisoista mitali, joten ottakaahan mieluummin vissyä.

Myös Hanna ja Katja ovat juosseet Nousiaisen kanssa pikamatkoja.