Christopher Paolini: Inheritance or The Vault of Souls

Ei siitä ajasta, kun suurkulutti fantasiakirjallisuutta ihan tosissaan, taida päästä eroon ihan niin helposti: odotin Christopher Paolinin opusta Inheritance (2011, Alfred A. Knopf) vuodesta 2008. Inheritance on viimeinen eli neljäs osa Paolinin kirjasarjaa Inheritance Cycle, joka on suomennettu nimellä Perillinen.

Tiivistettynä ennen tätä neljättä osaa on tapahtunut jotakuinkin seuraavaa: Tarina sijoittuu maahan nimeltä Alagaësia, jota hallitsee julma ja ilkeä kuningas Galbatorix. Ennen Alagaësiaa suojelivat lohikäärmeratsastajat, mutta heidän aikansa on jo ohi, ja uskotaan että lohikäärmeiden aika on ollutta ja mennyttä.

Nuori maalaispoika Eragon löytää sattumalta retkillään mystisen kiven, joka myöhemmin paljastuu lohikäärmeen munaksi. Eragonissa esitellään suurin osa tarinan keskeisistä henkilöistä, erityisesti vastarintaliike Vardenin jäseniä ja Eragon aloittaa Lohikäärmeratsastajana olon harjoittelemisen ratsunsa Saphiran kanssa. The Eldestissä ja Brisingrissä Eragon jatkaa koulutustaan, joutuu taistelemaan, tapaa vielä yhden vanhan Lohikäärmeratsastajan ja saa tietää omasta perimästään. Lisäksi perehdytään muiden rotujen (kääpiöt, haltiat jne). tapoihin ja perinteisiin ja seurataan vastarinta-armeijan toimia.

"The world is round," he whispered. "The sky is hollow and the world is round."
So it would appear, Glaedr said, but he seemed equally impressed. I heard tell of this from a wild dragon, but I never thought to see it myself.

Inheritancessa keritään sitten kaikki langanpäät yhteen. Kirjassa kahlataan läpi valmistautuminen ratkaisevaan taisteluun, käydään se viimeinen kamppailu ja sitten selvitellään vielä että mitäs me nyt tehdään. Juoni kiemurtelee moneen suuntaan ja kaikkien sen haarojen selvitteleminen tässä olisi varsin turhaa, sillä taustatiedoksi vaaditaan kolmen ensimmäisen osan tuntemista (vähän muuten harmitti, etten oikein nyt ehtinyt kahlata noita kolmea edeltävää tiiliskiveä tähän alle, onneksi netistä löytyvät fanien kirjoittamat tiivistelmät!). Lyhyesti voi kuitenkin sanoa, että Inheritance noudattelee melkoisen perinteistä kaavaa siitä, mitä viimeisissä osissa yleensä tapahtuu ja eipä siinä mitään. Sanotaan nyt sen verran, että Paolini on tehnyt suhteellisen rohkeita vaikkakin myös odotettavia ratkaisuja eräiden henkilöhahmojensa suhteen (siis että ei olla menty sieltä missä aita on matalin, tosin silloin tämä kirja olisi varmaan 300 sivua ohuempi).

Paolinin kirjat eivät missään nimessä ole mitenkään ihmeellisen omaperäisiä, mutta sepä on fantasiakirjoissa varsin yleinen seikka. Melkein mistä tahansa kirjasta voi repiä viittauksia muihin. Inheritance Cyclen voinee yhdistää ainakin Taruun Sormusten Herrasta, Anne McCaffreyn Pernin lohikäärmeritareihin ja miksei Robert Jordanin Ajan pyörä-sarjaan tai vaikka jopa Star Warsiin. Kiinnostavinta on mielestäni se, että Paolini aloitti neliosaisen sarjansa kirjoittamisen 15-vuotiaana, ensimmäinen kirja julkaistiin kun hän oli 19 ja kirjat tuntuvat silti tuoreilta. Vaikutteita tai ei, Inheritance Cycle on mielestäni varsin viihdyttävä ja omillaan seisova fantasiakirjakokonaisuus. Minusta on myös varsin herttaista, että Paolini on kehittänyt yhden olennaisimmista ja mystisimmistä hahmoista pikkusiskonsa pohjalta.

Tosin, okei, myönnetään. Sotastrategiakuvausten ja taistelun kuvaaminen oli välillä ihan pikkuisen puuduttavaa, mutta toisaalta koko ajan tapahtui ja mitäpä muutakaan sitä voi odottaa kirjalta, jonka pääjuonena on se taistelun käyminne. Että niin, en minä viitsi tästä nipottaa.

She sniffed. There's no need to make fun of me. How would you like it if the fur on your head started falling out, or you lost one of those silly little nubs you call teeth? I would end up having to comfort you, no doubt.

Täytyy kyllä myöntää, että minun tulee vähän ikävä Eragonia ja kumppaneita. Sydäntä lähellä on erityisesti hurmaavan turhamainen lohikäärmeneito Saphira, joka mm. eräässä kirjan vaiheessa on kovin huolissaan siitä että eräs hänen kuononsa suomuista lähti taistelussa irti (ks. yllä). Odottelen, että tämä tulee myyntiin pokkarina ja sitten tämä värisarja löytyy minulta hyllystä kokonaan; aina voi onneksi palata tuttujen pariin uudelleen.

Suosittelen lohikäärmeiden ystäville, seikkailua kaipaaville ja fantasian maailmassa viihtyville. Täydellistä viihdettä 849 sivullaan jouluhuminaan samalla, kun mies leikkii salamurhaajaa vanhassa Roomassa.

Ensimmäisestä kirjasta tehtyä elokuvaa en sen sijaan suosittele; erillisenä se on ihan ok mutta ei mielestäni tee oikeutta kirjalle.

Täytyy muuten vielä kiitellä kirjojen kansia; kauniit lohikäärmeenpäät on taiteillut John Jude Palencar.