Robert McLiam Wilson: Eureka Street, Belfast

Aloitellessani Totally British - haastetta Katja suositteli minulle Robert McLiam Wilsonin Eureka Street, Belfastia (Otava 1998; Eureka Street 1996) ja kun teos sitten tuli kierrätyskeskuksessa vastaan, nappasin sen mukaani. Katja kuvaili tätä iki-ihanaksi ja vähän rappioromanttiseksi, eikä tämä kuvaus ole kirjalle lainkaan hassumpi.

Kuten nimestä jo näkyykin, sijoittuu Eureka Street, Belfast suurimmaksi osaksi Pohjois-Irlannin riitaisaan pääkaupunkiin, Belfastiin. Aikakausi on 1990-luvun puoliväliä, jolloin protestanttien ja katolisten järjestöt mellakoivat kaupungissa ja virittelivät pommeja niin kaduille kuin kauppoihinkin. Kirjassa elellään pääosin tulitauon aikaa, siis vuotta 1994.

Ensisuudelmat olivat minulle aivan yhtä huikeita kokemuksia kuin kenelle tahansa, vaikka koko maailma oli tulvillaan muistoja sadoista kuolemattomista ensisuudelmista. Ensisuudelmien ansiosta elämä oli kaiken sen iänikuisen junnaamisen arvoista - tarkoitan vessassa istumisia, päänsärkyjä ja parturireissuja.

Tarinan keskiössä ovat katolinen Jake Jackson, joka pyrkii toipumaan pieleen mennestä rakkaussuhteesta runnellussa Belfastissa, ja Chuckie Lurgan, lihava protestantti, joka päättää vihdoin tehdä elämällään jotain, eli siis saada mahdollisimman paljon rahaa mahdollisimman vähällä työllä. Jake ja Chuckie kuuluvat samaan ystäväpiiriin (vaikka Chuckie onkin protestantti) ja piirissä on myös muita oluttuopin reunaan enemmän tai vähemmän nojaavia miehiä. Naisiakin näkyy välillä, esimerkiksi tulisieluinen Me Itse - puolueen jäsen Aiorghe ja suloinen tarjoilija Mary.

Loppupeleissä siis sekä Jake että Chuckie yrittävät etsiä rakkautta elämäänsä. Kirja jopa alkaa seuraavasti: Kaikki tarinat ovat rakkaustarinoita. Jake yrittää parantaa elämäntapojaan, eli käytännössä pyrkii olemaan mukiloimatta ihmisiä ja järjestämään muutenkin asioitaan kuntoon. Chuckie puolestaan kehittää mystisiä afäärejään ja ihmettelee, kuinka kaunis amerikkalainen Max voi haluta olla hänen kanssaan. Taustalla jysähtelevät satunnaiset pommit, joihin kukaan ei oikeastaan enää jaksa kiinnittää huomiota.

Raskaasta taustakumustaan huolimatta Eureka Street, Belfast ei ole turhan tummasävyinen. Ihmisiä kuolee, pommeja räjähtelee ja niin kauheaa kuin se onkin, se on arkipäivää. Enemmän keskitytään ihmisten välisiin suhteisiin. Aistin tässä jotain samaa kuin Sarah Watersin Yövartiossa. Voisin kuvailla näitä molempia kirjoja värillä tuhkanharmaa, mutta McLiam Wilsonin tarinassa tämä harmaus ei ahdistanut minua samalla tavalla vaikka tunnelmat ovatkin paikoin todella vakavia.

McLiam Wilson ei unohda kirjassaan myöskään huumoria. Teoksen miesten maailmassa huumori on varsin kuivaa, toisinaan jopa mustaa (tai kuten mies sanoi, hyvin irlantilaista huumoria). Belfastissa selvitään päivä kerrallaan eikä aina jakseta hymyillä, mutta turha sitä on aina surrakaan. Ja jos ei huumorikaan auta, niin aina ovat olemassa pubit ja tarjoilijat, jotka kantavat sinulle seuraavan juoman pöytään.

Joudun palaamaan taas Katjan termiin rappioromanttinen. Eureka Street, Belfast on rumankaunis, ihana ja inhimillinen. Siinä on henkilöitä, jotka elävät parhaansa mukaan sisäisten ristiriitojen kyllästämässä Pohjois-Irlannissa. Siinä on rakkautta, hämmennystä, kiukkua, vihaakin. Se on hyvä kirja, yksinkertaisesti.

Suosittelen viileämpien aikojen luettavaksi. Seuraksi olutta ja jotain pientä suolaista. 

On muuten vielä mainittava, että kuvassa kirjan takana komeilee varsin mainio Guinness-kakku, jota teen tänään jo toista kertaa. Raskasta, mutta hyvää.

Luettu osana Totally British: Éirinn go Brách! - haastetta. Tällä kirjalla myös nappaan omalta osaltani pistetilin viimeisen pisteen.