Raymond Carver: Mistä puhumme kun puhumme rakkaudesta / Haasteiden koontia

Raymond Carverin Mistä puhumme kun puhumme rakkaudesta (Tammi, 1997) päätyi luettavaksi kirjabloggaajakollegoiden suosituksesta. Se on samalla myös viimeinen suoritukseni massiiviseen So American -haasteeseen viimeistellen Dirty Realism -kategorian.

Niin minä aloitin. Ensin minä piirsin laatikon joka näytti talolta. Se olisi voinut olla se talo, jossa minä asuin. Sitten minä panin katon sen päälle. Katon kumpaankin päähän piirsi tornit. Hullua.
"Loistavaa", sanoi sokea. "Aivan verratonta. Sinä piirrät hienosti", hän sanoi. "Et veliseni varmaan kuvitellut, että sinulle voisi ikinä sattua mitään tällaista? No, elämä on ihmeellistä, sehän tiedetään. Jatka vain. Älä lopeta."

Mistä puhumme kun puhumme rakkaudesta on novellikokoelma, jossa käsitellään, no, rakkautta. Ei tosin juurikaan romanttista rakkautta, tai ehkä tavallaan myös sitä. Rakkautta vanhempien ja lasten välillä, ystävien välillä, joskus myös lähes tuntemattomien välillä. Kohtaamisia, hetkiä, suuria tunteita pienillä ihmisillä.

Novellit eivät ole kovin hilpeitä eivätkä aina niin onnellisiakaan. Carver piirtää kuvaa tavallisista ihmisistä ja heidän tavallisista elämistään, vaikka on mukana kuriositeettejakin: riikinkukkoja lemmikkeinä, basseja lammikossa. Tupakkaa poltetaan melko paljon ja viskiä juodaan.

Terri sanoi että mies, jonka kanssa hän oli elänyt ennen kuin hän rupesi elämään yhdessä Melin kanssa,oli rakastanut häntä niin paljon että oli yrittänyt tappaa hänet. Sitten Terri sanoi: "Yhtenä iltana hän pieksi minut. Hän retuutti minua pitkin olohuonetta ja hoki: "Minä rakastan sinua, minä rakastan sinua, senkin lumppu." Hän repi ja raahasi minua pitkin olohuonetta. Minun pääni kolahteli esineisiin." Terri antoi katseensa kiertää pöytää. "Mitäpä sanotte semmoisesta rakkaudesta?"

Carverin likainen realismi eroaa huomattavasti Bukowskista. Kun Bukowski on surumielisen hilpeä ja räävitön, on Carver enemmän toteava, arkipäivää kirkkaan hehkulampun valossa kuvaava. Mitään ei jää varjoon, mitään ei pehmennetä, mutta ei toisaalta myöskään suurennella. Likaisuus Carverin tapauksessa tulee ehkä enemmänkin nimenomaan siitä, että kaikki on juuri siten kuin se on.

Eniten pidin kokoelman loppupäässä olleista novelleista Pieni hyvä asia sekä Katedraali. Pieni hyvä asia oli suunnattoman surullinen ja sydämeenkäypä, mutta antoi kuitenkin toivoa johonkin parempaan. Ja Katedraali oli, hieman vaisusta alustaan huolimatta, hieno novelli siitä, kuinka kaksi miestä, sokea ja näkevä, voi löytää toisiinsa yhteyden.

Voisin mainiosti kuvitella lukevani lisää Carveria ja tämä surullinen mutta todenmakuinen novellikokoelma oli mielestäni hyvä lähtökohta tutustumiselle. Kurkista myös Suketuksen ja Unnin tekstit tästä. Ensimmäinen piti, jälkimmäinen lämpeni vasta lopussa hieman.

Raymond Carver: Mistä puhumme kun puhumme rakkaudesta (What We Talk About When We Talk About Love, 1981)
Tammi, 1997. Ensimmäinen painos 1986. 230 s.
Suomentanut: Raija Mattila

*****

Tähän loppuun laitan vielä koonnin So American- ja Ikkunat auki Eurooppaan -haasteista, onhan tämä Carver nyt viimeinen teos jonka tämän vuoden haasteisiin ehdin lukea.

So Americanin puitteissa luin yhteensä 20 teosta, joista 19 liittyen eri kategorioihin. Tutustuin useampaan uuteen kirjailijaan ja viehätyin erityisesti Melissa Bankista ja Donna Tarttista.

9. Jewish-American Experiences (3)
Melissa Bank: The Girls' Guide to Hunting and Fishing (Pennsylvania)
Art Spiegelman: Maus (New York)
Richard Powers: Laulut joita lauloimme

11. Immigrant Background (3)
Siri Hustvedt: The Blindfold (Minnesota)
Téa Obreht: Tiikerin vaimo
Amy Tan: Keittiöjumalan vaimo

14. Dirty Realism (3)
Jonathan Franzen: Freedom (Illinois)
Charles Bukowski: Vanhan likaisen miehen juttuja (Kalifornia)
Raymond Carver: Mistä puhumme kun puhumme rakkaudesta (Oregon)

15. Modern Women Writers (5)
Diana Gabaldon: Outlander (Arizona)
Lionel Shriver: Poikani Kevin
Suzanne Collins: Hunger Games (Connecticut)
Donna Tartt: Jumalat juhlivat öisin (Mississippi)
E. Annie Proulx: The Shipping News

16. Modern Men Writers (5)
Neil Strauss: The Game: Undercover in the Secret Society of Pick-Up Artists
Anthony Bourdain: Kitchen Confidential - Mestarikokin tunnustuksia
Jeffrey Eugenides: The Marriage Plot (Michigan)
Daniel Abraham: The Dragon's Path (New Mexico)
Stephen King: Liseyn tarina (Maine)

Pelkät osavaltio-osallistumiset
Edward Albee: Who's Afraid of Virginia Woolf? (Virginia)

Ikkunat auki Eurooppaan jäi sen sijaan hieman tyngäksi, luin kahdeksan teosta ja matkustin eniten Länsi-Euroopassa. Suosikkini näistä eurooppalaisista on ehdottomasti Tiikerin vaimo.

Pohjois-Eurooppa
Ann Rosman: Noitavasara (Ruotsi)
Sigrid Undset: Ida Elisabet (Norja)

Länsi-Eurooppa
Annelies Verbeke: Kalanpelastaja (Belgia)
David Foenkinos: Nainen, jonka nimi on Nathalie (Ranska)
Colm Tóibín: Brooklyn (Irlanti)
David Nicholls: One Day (Iso-Britannia)

Keski-Eurooppa
Istvan Örkény: Minuuttinovelleja (Unkari)

Etelä-Eurooppa
Téa Obreht: Tiikerin vaimo (Serbia / Slovakia / Bosnia)

Kaikki viime vuoden haasteet, joihin osallistuin, on koottu tänne. Kiitokset Karoliinalle näistä kahdesta haasteesta!

Seikkailullista ja mitä parhainta uutta vuotta!

E. Annie Proulx: The Shipping News (suom. Laivauutisia)

The Shipping News (1993) on E. Annie Proulxin toinen romaani, joka on saanut maailmalla paljon kiitosta muun muassa Pulitzer-palkinnon muodossa. Edellinen lukemani Proulxin teos oli Vaarallinen harmonikka (Otava, 1999) ja muistan sen jotenkin päällekäyvän ahdistavana kirjana näin jäkikäteen ajateltuna. Myös The Shipping Newsista uhkasi tulla minulle sellainen kirja ja olin hieman skeptisellä päällä, mutta toisin kävi.

His jobs: distributor of vending machine candy, all-night clerk in a convenience store, a third-rate newspaperman. At thirty-six, bereft, brimming with grief and thwarted love, Quoyle steered away to Newfoundland, the rock that had generated his ancestors, a place he had never been nor thought to go.

Traagisesti leskeksi jäänyt Quoyle päätyy muuttamaan tätinsä ja kahden tyttärensä, Sunshinen ja Bunnyn, kanssa Yhdysvalloista Newfoundlandiin. Kalliolla seisova talo on huonossa kunnossa, mutta se on Quoylen suvun talo, joten sinne on jäätävä. Muutakaan paikkaa ei ole. Täti aloittaa korjaustyöt vimmalla samalla kun Quoyle kamppailee työnsä kanssa paikallisen lehden toimituksessa, yrittää päästä sinuiksi paikallisten kanssa, opettelee tulemaan toimeen meren kanssa ja kasvattaa tyttäriään vaihtelevalla menestyksellä.

Lisäksi Bunny-tytär näkee painajaisia ja joku jättää jatkuvasti mystisiä solmuja talolle. Onneksi elo Quoyles Pointissa on muutakin kuin talon narisevien kiinnitysketjujen ulinaa ja meren kylmiä pärskeitä. Työ Gammy Bird -lehdessä saa koko ajan uusia piirteitä ja toisaalla on myös Wavey, the Tall and Quiet Woman.

Proulx kirjoittaa omituista tekstiä, lyhyitä lauseita ja havaintoja, on jollain tavalla henkilöhahmojaan kohtaan säälimättömän tarkkanäköinen. Toisaalta Proulx selvästi myös pitää hahmoistaan, ohjaa heidän elämiään käännellen purjeita niin että kaikki saavat jotain.

Kirjan jokaisen luvun alussa on lainattu pätkä joko The Ashley Book of Knotsista tai The Mariner's Dictionarysta. Lainaukset ilahduttivat ja helpottivat tunnelmaan pääsemistä, vaikka kuten lukiessani Seglats i septemberiä myös tämän kirjan kohdalla osa meri- ja purjehdustermeistä jäivät suuriksi arvoituksiksi.

Ennakko-odotuksistani huolimatta The Shipping News oli nautittava lukukokemus, kaunis kirja kaiken harmaan ja jäisen hyhmänsä alla.

Kirja on suomennettu vuonna 1997 nimellä Laivauutisia, kustantajan on Otava ja kääntäjänä Marja Alopeaus.

ps. The Shipping News on toiseksi viimeinen kirjani So American -haasteeseen, aion tänään vielä selättää Raymond Carverin.

E. Annie Proulx: The Shipping News
Alunperin julkaistu 1993, lukemani painos Touchstone, 2002. 352 s.
Kannen suunnittelu: Mary Bess Engel

Liikkuvaa kuvaa: Piin elämä 3D (2012)

Kuva : Fox 2012

Odotin Yann Martelin kirjaan perustuvaa Piin elämä -elokuvaa heti, kun näin ensimmäiset mainokset. Vielä enemmän odotin sitä sen jälkeen, kun minut ystävällisesti kutsuttiin syyskuussa Tammen elokuva-aamiaiselle katsomaan kahta kohtausta elokuvasta. 

Piin elämä on nuoren Pii-pojan tarina. Intiassa asuva perhe päättää myydä eläintarhansa ja muuttaa elämänsä matkaamalla samalla rahtilaivalla Kanadaan. Laivan yllättää kuitenkin myrsky ja ainoat, jotka pelastuvat ovat Pii, bengalintiikeri Richard Parker, oranki, seepra ja hyeena. Tyyni valtameri ei ole helppo paikka selvitä yksin, saati sitten villieläinten kanssa, ja Pii joutuu löytämään monia uusia puolia itsestään matkan aikana.

Tarinaa kertoo itse Pii, Piscine Molitor Patel, mutta paljon myöhemmin. Elokuvan alussa Pii tapaa kanadalaisen kirjailijan, joka haluaa kuulla hänen tarinansa. Jo aikuiseksi kasvanut mies kertoo uskomattoman tarinansa mielellään ja antaa luvan kirjoittaa sen kirjaksi.

Piin elämä on hieno tarina jo kirjanakin, itse luin sen noin kolme vuotta sitten. Elokuvana se on myös maaginen ja ensimmäinen mielikuva elokuvasta on kaunis. Vaikka ei välittäisi tarinasta tuon taivaallista, on Ang Leen käsissä syntynyt visuaalisesti todella näyttävä elokuva.

Sekä kirjassa että elokuvassa puhutaan siitä, kuinka tarina voi saada sinut uskomaan Jumalaan. Ehkä niin, mutta mihin niistä? Pii itsehän on sekä hindu, kristitty että muslimi. Jokainen päättäköön itse, meillä ainakin oli miehen kanssa tästä mielenkiintoisia keskusteluja elokuvan jälkeen. Tai sitten sekä elokuvan että kirjan voi kokea vain sinä mitä se päältäpäin on: huimana seikkailuna.

Nuorta Piitä esittää elokuvassa Suraj Sharma, nuori mies joka ei ennen tätä ollut tehnyt mitään elokuviin liittyvää. Hän pärjää roolissaan mielestäni oikein hyvin. Toisen pääosan vie ehdottomasti tiikeri, vaikka se onkin suurimmaksi osaksi toteutettu (taitavalla) CGI-tekniikalla. 

Lyhyesti Piin elämä on kaunis ja vaikuttava elokuva, joka kestää ehdottomasti katsomisen ja toiminee parhaiten suurella kankaalla juuri visuaalisuutensa vuoksi.

Jos kirja kiinnostaa kurkatkaa vaikka Suketuksen tuore teksti.

Piin elämä sain ensi-iltansa Suomessa 21.12.2012.

Richard Powers: Laulut joita lauloimme

Richard Powersin Laulut joita lauloimme (Gummerus, 2003; The Time of Our Singing 2003) katseli minua yöpöydältä marraskuun alusta saakka. Vasta joulun välipäivinä suhteemme kehittyi tiiviiksi, pääsimme samaan vireeseen, löysin tarinan joka lumosi ja piti otteessaan tunteiden kirjollaan.

"Vai ei ole kyse rodusta? Mistä sitten?"
Delia haluaisi sanoa, että rakkaudesta. Kahdesta ihmisestä, joista kumpikaan ei tätä halunnut. Kumpikaan ei tiedä mitä tehdä eikä liioin sitä, miten rakentaa tarpeeksi suuri koti myös pelolle, jonka vallassa heidän on pakko elää.

Vuonna 1939 Marian Anderson laulaa Kuvastinlammella, Washingtonissa. Paikalla ovat myös nuori Delia Daley, värillinen, ja Saksasta Yhdysvaltoihin paennut juutalainen fyysikko, David Strom. Vastoin kaikkea sitä, mitä pidetään silloin soveliaana, he rakastuvat.

1940-luvulla perheeseen tulee lapsia. Ensin Jonah, sitten Joseph, myöhemmin Ruth. Kaikki lapset ovat lahjakkaita musiikillisesti, liiankin, Joseph kirkkaimpana tähtenä. Perhe pitää itsensä koossa musiikilla, iltaisilla sitaattiseikkailuilla, joihin kaikki osallistuvat. Kodin idylliä ei kuitenkaan voi pitää yllä loputtomiin; Jonah pääsee opiskelemaa musiikkia, Joseph menee perässä. Tästä alkaa virallisesti perheen hajoaminen, vaikka kulisseissa on paikattu säröjä jo kauan. Yhteiskunta ei ole valmis hyväksymään mustan ja valkean liittoa.

Laulut joita lauloimme on mitoiltaan varsin massiivinen, lähemmäs tuhat sivua, eikä sitä tämän vuoksi juuri tullut kuljeteltua yöpöydältä mihinkään. Joululomalla oli vihdoin onneksi aikaa saatella tarina loppuun ja pääsinkin kirjan makuun tosissani vasta viimeisillä noin 400 sivulla kun lukeminen sujui systemaattisemmin.

Jonahin laulaessa suru valtasi János Reményin kasvot. Murhe täytti hänen mielensä kuin kaipuun täyttymyksenä. Jonahissa Reményi kuuli sen, mihin hänen nuorempi minänsä oli melkein yltänyt. Veljeni äänen sointi täytti salin mahdollisella ajatuksella, joka toi jokaisen kuuntelijan mieleen kaikki ne paikat, joihin hänen polkunsa ei häntä veisi.

Powers kertoo tarinan, joka kietoutuu itsensä ympärille ja hajoaa taas moneen eri suuntaan, kulkee tulevaisuuteen ja palaa menneisyyteen. Aivan kuin David Stromin ihmeelliset aikateoriat. Toisaalta se on myös tarina rakkaudesta musiikkiin, kertomus siitä kuinka mikä tahansa musiikki voi olla sinun. Kukaan ei voi omistaa nuotteja tai melodioita.

Ja kaiken välissä kulkee yhteiskunnallinen juonne, tarinat mellakoista ja mielenosoituksista, jotka ovat tosia. Kaupunkeja palaa ja ihmisiä, tarkemmin sanottuna värillisiä, laitetaan vankilaan tai tapetaan ilman syytä tai heppoisin perustein. Tällaisessa maailmassa ei ole helppoa olla värillinen, joka on kuitenkin liian valkoinen ollakseen musta.

Myös lukiessani Suopeutta hämmennyin välillä Powersin rakkaudesta termeihin. Suopeudessa uin genetiikan termistössä, Laulut tarjoavat hopealautasella fysiikkaa ja musiikin teoriaa. Ne eivät kuitenkaan ole pääosassa, vilahtelevat vain toisinaan sivuilla kiusoitellen lukijaa kuin korkealle nouseva sopraanon soololeikittely.

Lintu ja kala voivat rakastua. Mutta mihin ne tekevät pesänsä?

Vaikka Laulut joita lauloimme kysyykin lukijalta kärsivällisyyttä ja käsivoimia, on se ehdottomasti lukemisen arvoinen kirja. Powers on älykäs ja taitava kirjailija, joka kykenee pitämään kaikki langat käsissään ja lopulta punomaan kaiken yhteen kauniiseen pakettiin. Powers tarjoilee rakkautta musiikkiin ja hyvään tarinaan.

Kiitos isälle kirjan hyvin pitkäaikaisesta lainasta.

Richard Powers: Laulut joita lauloimme (The Time of Our Singing, 2003)
Gummerus, 2003. 968 s.
Suomentanut: Markku Päkkilä
Kannen suunnittelu: Lynn Buckley

Liikkuvaa kuvaa: Viisi legendaa 3D (Rise of the Guardians)

Elokuvan juliste : Dreamworks

Muutama päivä ennen joulua kävimme miehen ja miehen 7-vuotiaan kummitytön kanssa katsastamassa Dreamworksin uusimman animaation, Viisi legendaa (Rise of the Guardians). Elokuvassa Mörkö eli sänkyjen alla asusteleva painajaisten aiheuttaja, on kyllästynyt olemaan syrjitty ja näkymätön. Niinpä hän päättää vallata ensin lasten unimaailman Nukkumatilta ja loppujen lopuksi saada aikaan maailman, jossa lapsia pelottaa koko ajan.

Tämähän ei tietenkään sovi suojelijoille, eli Joulupukille, Hammaskeijulle, Pääsiäispupulle, Nukkumatille ja uusimmalle suojelijalle, Pakkasukolle (Jack Frost). Neljä alkuperäistä suojelijaa ovat valmiina taisteluun millä hinnalla hyvänsä, mutta Pakkasukko on hieman pihalla: miksi juuri hänestä tuli suojelija ja miksi lapset eivät näe häntä?

Oikeastaan Viisi legendaa on siis Pakkasukon kasvutarina, mutta samalla se on hieno ja jännittävä seikkailu, jossa peiliin pääsevät katsomaan alkuperäiset suojelijat kuin lapsetkin. Saadaanko maailma vapautettua Mörön ikeestä, miten käy suojelijoille, uskovatko lapset enää satuihin ja löytääkö Pakkasukko sisäisen sankarinsa?

Animointi oli kaunista, Dreamworksilta tuttua laatua. Kävimme katsomassa elokuvasta alkuperäiskielisen version ja nopeasti lukeva 7-vuotiaskin pysyi kuulemma oikein hyvin juonessa mukana. Ääninäyttelijöinä kuultiin muun muassa Alec Baldwinia, Jude Law´ta, Isla Fisheriä ja ihanaa Hugh Jackmania, hyvin toimi. Myös suomeksi puhutussa versiossa vaikuttaisi olevan ihan kovia nimiä mukana, eli toiminee myös niin.

Vaikka mukana on tuttuja hahmoja, on niin Joulupukkiin kuin Pääsiäispupuunkin saatu uutta juttua. Esimerkiksi Pukin tontut ja jetit olivat mainioita hahmoja, samoin Pupun pääsiäismunat. Visuaalisesti kauneimpia lienivät kuitenkin Hammaskeijun keijut ja Nukkumatin unet. Tosin se täytyy myöntää, että kansallistuntoa söi hieman Joulupukin venäläinen aksentti, vaikka Pukki näin muutoin olikin mainio hahmo.

Legendat toivat myös mukavasti mieleen Bill Willinghamin Fables-sarjakuvat, esimerkiksi Mörön (Bogeyman) hahmot elokuvassa ja sarjakuvassa muistuttivat kovasti toisiaan. Lisäksi Viisi legendaa kumarsi mielestäni hieman J.M.Barrien klassikkosadun, Peter Panin, puoleen. Legendaariset hahmot alkoivat menettää elokuvassa nopeasti voimiaan, kun lapset lakkasivat uskomasta niin Joulupukkiin kuin Pääsiäispupuunkin.

Finnkinon sivuilla elokuvan ikärajaksi ilmoitetaan 7 ja pidän sitä ihan fiksuna. Meidän mukanamme ollut 7-vuotias ei ainakaan vaikuttanut jännittävän, mutta elokuvassa oli muutamia melko pelottavia kohtia ja Mörkö painajaisineen on aika hurja. Ei ollut silti myöskään liian lepsu, sillä ainakin tämä "aikuinen" viihtyi ja jännitti elokuvan aikana kovasti.

Elokuva perustuu William Joycen lastenkirjasarjaan Guardians of Childhood.

Jouluntoivotus 2012

Hyvät blogin lukijat, satunnaiset tai vakituiset, hyvää joulua!

Halusin muistaa teitä tänä jouluna jollain mukavalla pienellä yllätyksellä, joten päätin hankkia teille yhteisen joululahjan. Viime viikolla kohistiin maya-kalenterin mukaisesta maailmanlopusta ja se toi mieleen Martti Lutherin sanomaksi laitetun mietteen:

Vaikka tietäisin, että maailma tuhoutuu huomenna, istuttaisin tänään omenapuun!

Niinpä hankin teille hedelmäpuita, jotka istutetaan johonkin kehitysmaahan. Toivottavasti nämä puut kantavat hedelmää ja tuovat iloa monen perheen elämään.

Mitä parhainta ja ihaninta joulua juuri sinulle!

Kujerruksin,
Linnea

Donna Tartt: Jumalat juhlivat öisin

Pantheon, kaikkien jumalten temppeli Roomassa.

Ensimmäinen muistikuvani Donna Tarttin esikoisteoksesta Jumalat juhlivat öisin (WSOY, 1993; The Secret History 1992) on yläasteelta: joku oli nimennyt sen silloiseen ystäväkirjaani lempikirjakseen. Uudestaan teos tuli vastaan tänä syksynä Luetut, lukemattomat -blogissa. Ja kun vielä nyt So American -haasteen loppumetreillä alkoi tulla kiire naiskirjailijalistan kanssa, oli päätyminen Tarttin kirjaan lähes väistämätöntä.

Kai minulla jossain elämäni vaiheessa olisi ollut vaikka kuinka paljon tarinoita, mutta nyt minulla ei ole mitään muuta. Tämä on ainoa tarina, jonka koskaan pystyn kertomaan.

Kalifornialainen Richard Papen ei pahemmin viihdy perheensä parissa ja kaipaa opiskelemaan jonnekin muualle. Kuin ihmeen kautta hän onnistuu saamaan apurahan vermontilaiseen Hampden Collegeen, jossa Richard vielä kaiken lisäksi pääsee opiskelemaan klassisia kieliä. Ryhmän viisi muuta jäsentä sekä opettaja ovat varsin omalaatuisia persoonia ja Richard kokee päässeensä etuoikeutettuun joukkoon.

Opiskeluidylli ei kuitenkaan kestä kauan, sillä pian Richard saa kuulla rikoksesta, johon hänen opiskelijaryhmänsä muut jäsenet ovat osallisia. Verkko alkaa kiristyä, ystävyyssuhteita koetellaan eikä tilanteeseen vaikuta olevan helppoa ratkaisua. Ässät vedetään esiin heti prologissa: rikos paljastetaan, tilanne kuvataan ja sitten hypätään välittömästi ajassa taaksepäin, alkuun.

Muistojen kronologinen setviminen on mielenkiintoista puuhaa. Muistoni tuosta syksystä ennen tätä ensimmäistä maalla vietettyä viikonloppua ovat etäisiä ja epäselviä; siitä eteenpäin ne piirtyvät ilahduttavan terävinä. Juuri tuolloin siihen asti tuntemani jäykät nuket alkavat haukotella ja venytellä ja herätä eloon. Kesti kuukausia ennen kuin uutuuden hohto ja salaperäisyys, joka esti minua näkemästä heitä kovin objektiivisesti, haihtui kokonaan - vaikka todellisuus olikin paljon mielenkiintoisempi kuin mikään idealisoitu versio - mutta juuri tässä kohtaa he muistoissani lakkaavat olemasta täysin vieraita ja alkavat ensimmäistä kertaa esiintyä hahmossa joka jo muistuttaa paljon heidän todellista minäänsä.

Kuvaukseni kirjan juonesta on tässä hyvin pintapuolinen, eikä tee kirjalle lainkaan oikeutta. Jumalat juhlivat öisin on murhamysteeri, mutta se on myös tyyliltään hurmaavan akateeminen. Pääosassa ei ole itse rikos tai sen selvittäminen, vaan siihen johtaneet tapahtumat ja ihmismielen toiminta.

Tarttin esikoisen kohdalla joudun turvautumaan ylisanoihin: kirja on likimain täydellinen. Se on kiinnostava, henkilöissä on outoa tarttumapintaa, tarina on uskomaton mutta silti uskottava. Kieli, ainakin suomennoksessa, on akateemista, hillittyä, ja silti rivien välistä löytyy kuohuvaa tunnetta.

Lyhyesti sanottuna Jumalat juhlivat öisin on jännittävä, kammottava ja sydämeenkäypä teos ystävyydestä, rakkaudesta, luottamuksesta ja syyllisyydestä.

Muualla tämän on lukenut esimerkiksi Jokke (joka ei pitänyt kirjan alusta ja lopusta, mutta muuten kyllä) ja Satu (joka piti kirjan jälkimausta).

Donna Tartt: Jumalat juhlivat öisin (The Secret History, 1992)
WSOY, 1993. 555 s.
Suomentanut: Eva Siikarla
Päällys: Tuula Mäkiä

Charles Bukowski: Vanhan likaisen miehen juttuja

Kuva Pariisin erotiikkamuseosta.

Charles Bukowskin Vanhan likaisen miehen juttuja (Sammakko, 2005 ; Notes from a Dirty Old Man, 1969) päätyi lukulistalle So American -haasteen Dirty Realism -kategorian vuoksi. Hätäillessäni, että keitä tähän kategoriaan saisi sijoittaa minulle ehdotettiin herroja Bukowski ja Carver. Carver tulee linjoille myöhemmin, nyt on Bukowskin vuoro.

ehkä seuraavana päivänä, kun en olisi enää niin väsynyt bussimatkan jäljiltä, antaisin hänelle. hänellä oli hyvä perse. eikä isäntä hakannut siihen. ja minä olin selvinnyt New Yorkista, melkein hengissä.

Lyhyesti sanottuna Vanhan likaisen miehen jutuissa ryypätään, nussitaan, ryövätään, kirotaan, rakastetaan ja surraan. Kerronta on rumaa ja kirjoitusasukin hieman krapulainen, ainakin oletan että myös alkuteoksessa esimerkiksi isot alkukirjaimet lauseiden aluista on jätetty pois. Bukowskin kertomat jutut kuvaavat päähänpotkittuja arjen sankareita tai antisankareita. Glooriaa ei pullon pohjalta tai sängystä juurikaan löydy, mutta hetkellistä elämäniloa kyllä. Käsittääkseni tekstit perustuvat Bukowskin omaan elämään, mutta niiden totuuspohjasta osaisi varmasti kertoa vain kirjailija itse.

Jutut on alunperin julkaistu losangelesilaisessa Open City-lehdessä ja sopivatkin mielestäni parhaiten luettavaksi yksi tai muutama kerrallaan. Suurina määrinä luettuna Bukowski saattaisi aiheuttaa minulle yliannostuksen likaista realismia. Jutut olivat siis mitä parhainta hammaspesulukemista (jälleen kerran hammaspesukirja seikkailee täällä), sillä siinä ajassa ei vielä ehtinyt tuntea maailmantuskaa Bukowskin kerronnan vuoksi.

"teiän ois pitänyt nähdä Bukowski viime viikolla", yksi heistä sanoi, "se tanssi silityslaudan kanssa. sit se sano, et se aikoo nussia sitä silityslautaa."
"älä?"
"joo. sit se alko lukee meille runojaan, meiän täyty napata kirja sen käsistä tai se olis lukenu runojaan koko illan."

Loppupeleissä Bukowskin tekstit ovat melko hauskoja, toisinaan hieman surkuhupaisia ja surullisiakin, mutta jollain tavalla sitä huomaa silti hymyilevänsä kertojalle ja sattumuksille. Ja toivovansa, että joku tarjoaisi hänelle lasillisen viskiä.

Suketus luki vähän aikaa sitten Bukowskin Etelän vetelät.

Charles Bukowski: Vanhan likaisen miehen juttuja (Notes of a Dirty Old Man, 1969)
Sammakko, 2005. 224 s.
Suomentanut: Seppo Lahtinen, Tuomas Laurila ja Kalle Niinikangas
Kansi: Riikka Majanen
Kannen kuva: Michael Montfort

Aki Ollikainen: Nälkävuosi

Aki Ollikaisen Nälkävuosi (Siltala, 2012) on kerännyt puoleensa tänä vuonna jos jonkinlaista suitsutusta, viimeisenä lienee kärkikahinapaikka Finlandia-palkintoehdokkaana. Nälkävuosi sijoittuu nimensä mukaisesti Suomeen suuriin nälkävuosiin ajalle 1867-1868.

Sillan ylitettyään Teo kääntyy vielä katsomaan taakseen. Voi teitä, Katajanokan huorat ja hampparit. Noilla jyrsityillä kynsillänne te yritätte roikkua kiinni tässä maailmassa.

Toisaalla ovat hyväosaiset Renqvistin veljekset, toinen senaatin palveluksessa, toinen lääkäri. Vaikka ruokaa on vähän, sitä on kaupungissa vielä jonkin verran. Lars elää onnellisehkossa avioliitossa, mutta Teon tilanne ei ole rakkauden suhteen kummoinen. Toisaalla ovat Marja, Mataleena ja Juho. Perhe, jolla ei ole ruokaa eikä enää juuri voimiakaan. Vaihtoehtoja ei kuitenkaan ole, vaan oma kotitila on jätettävä ja aloitettava matka kauas kohti Pietaria.

Kuoleman väri on valkoinen. Hautajaisissa pukeudutaan mustaan, elävät pukeutuvat. Vainajakin on mustissaan, kun se on puettu parhaimpiinsa mitä eläessään on omistanut, mutta kasvot sillä on aina valkoiset. Kun sielu jättää ihmisen, vain valkoinen jää jäljelle.

Ollikaisen kieli on ilmavaa ja jäisen pistävää, kaunista ja julmaa kuin huuruava hengitys kirkkaassa talvipäivässä. Toisinaan kirja on peittelemättömän ja suoran realistista ja toisinaan liikutaan varsin hurjissa unikuvitelmissa. Pieneen kirjaan mahtuu monta tarinaa, eikä liene yllättävää että monellakaan niistä ei ole onnellista loppua.

Pohdin huumasivatko blogisavut minuun nyt väärällä tavalla. Odotin Ollikaiselta jotain ja sitten en ehkä saanutkaan sitä mitä odotin. Ehkä odotin väärin tai väärällä tavalla. Ei Nälkävuosi silti ollut missään nimessä huono lukukokemus eikä varsinaisesti pettymyskään. Ollikainen kirjoittaa ehdottoman hienoa kieltä ja osaa maalata lukijan silmien eteen niin lämmittäviä kuin suorastaan pelottaviakin mielikuvia.

Joka tapauksessa Nälkävuosi on kuulaan kaunis ja jäisen viiltävä esikoinen. Tarina jäänee mielen nurkkiin tuivertamaan, vaikkei kirja ehkä sydämeen asti tällä kertaa päässytkään.

Saralle Nälkävuosi oli pieni helmi, Kirsi kuvaa tätä kypsäksi esikoisromaaniksi.

Aki Ollikainen: Nälkävuosi
Siltala, 2012. 141 s.
Graafinen suunnittelu: Elina Warsta / Solmu

Amy Tan: Keittiöjumalan vaimo

Amy Tanin Keittiöjumalan vaimo (WSOY, 1992) löysi tiensä lukulistalle suositusten kautta. Kirjailijan nimi oli tuttu jo ennestään, mutta en ollut lukenut aikaisemmin ainuttakaan hänen kirjaansa. Keittiöjumalan vaimo löytyi sopivasti kirjaston hyllystä ja lähti mukaan, koska tarina kuulosti sopivan erilaiselta verrattuna siihen mitä olen viime aikoina lukenut.

Ojennan Philille kiireesti mandariinin ja käännän pääni takaisin ikkunaan päin ettei hän näe kyyneleitäni. Katselen maisemaa joka lipuu ohi: tekojärveä, kumpuilevia kukkuloita, samoja taloja joiden ohi olen ajanut satoja kertoja miettimättä koskaan keitä niissä asuu. Kilometri kilometrin perään, kaikki tuttua, eikä kuitenkaan, tämä välimatka joka erottaa minua äidistä.

Aivan aluksi luulin Keittiöjumalan kertovan Pearlista, noin neljääkymmentä käyvästä naisesta, jonka perhe on muuttanut Yhdysvaltoihin toisen maailmansodan jälkeen. Pian kuitenkin käy ilmi, että tarinaa kertookin hänen äitinsä Winnie. Kirja, joka alkoi sillä kuinka Pearl tuntee paineita vanhojen kiinalaisten tapojen noudattamisesta, muuttuukin suureksi kertomukseksi elämästä Kiinassa ennen sotaa ja sen aikana. Winnie osoittaa todellista sielunlujuutta kamppaillen niin köyhyyden kuin huonon avioliitonkin kanssa, tukenaan ja voimavaranaan lapsensa ja ystävänsä.

Suuremmassa mittakaavassa oli kirjassa minulle kuitenkin kyse äitiydestä, rakkaudesta ja velvollisuuksista. Millaiseksi kasvaa lapsi, jonka äiti katoaa ja joka joutuu muuttamaan pois lapsuudenkodistaan? Miten kohdellaan lasta, joka ei ole oma? Millaisia tapoja oli sen aikaisessa Kiinassa ja kuinka niitä noudatettiin? Ja kuinka ne keskustelevat amerikkalaisten tapojen kanssa? Kuka unohtaa ja kuka muistaa? Winnien tarina tuntuu kietoutuvan jatkuvasti vanhaan kiinalaiseen tarinaan Keittiöjumalasta ja tämän uskollisesta vaimosta.

Voitko kuvitella miten viaton minä olin, miten voimakas viattomuuteni oli? Odotin edelleen päivää jolloin voisin lopulta ottaa syömäpuikkoni esiin, lakata salaamasta niitä. Uneksin edelleen juhlista joita pitäisin, onnesta joka vielä koittaisi.

Amy Tan kirjoittaa juuri sellaisella poljennolla, mikä minulle tulee mieleen kun ajattelen kiinalaista tai kiinalaistaustaista tekstiä. Tekstissä on paljon huudahduksia, lauseet lyhyitä ja Winnien kertomus tuntuu autenttiselta. Kiina maisemineen ja tuoksuineen on helposti aistittavissa. Pidin kovasti myös kertomuksen välihuomautuksista, siitä miten kaikki vanhat tavat vertautuivat niin sanottuun nykyamerikkalaiseen malliin.

Keittiöjumalan vaimo on voimakas kirja. Sen tarina ei ole onnellinen, mutta se on päättäväinen ja pitää otteessaan. Lukija haluaa tietää, miten Winnielle käy, vaikka lopputulos paljastuukin jo kirjan alussa. Tan kirjoittaa helppotajuista ja kaunista kieltä, tai ainakin suomennoksesta tulee tällainen kuva.

Tai sanotaan näin: oikeastaan Keittiöjumalan vaimo on jollain tavalla voimaannuttava ja sen lukemisesta tulee hyvä mieli.

Amy Tan: Keittiöjumalan vaimo (The Kitchen God's Wife, 1991)
WSOY, 1992. 447 s.
Päällyksen kuva: Gretchen Schields
Suomentanut: Eva Siikarla

Kirjabloggaajien joulukalenteri - 12. luukku

Tervetuloa kirjabloggaajien joulukalenterin pariin! Eilen luukku avattiin fantastisissa merkeissä Kirjasfäärissä ja tänään kujerrellaan täällä.

Kun minä ajattelen joulua, tulee mieleeni ensin rauha ja pysähtyminen, ruoka ja lahjakirjat ja sohvalla kölliminen ja ihmiset, jotka voivat kölliä siinä samalla sohvalla. Ja sitten Muumit. Ensimmäisenä tällaiselle Muumi-animaatioiden parissa kasvaneelle tulee mieleen se tv-sarjan jakso, jossa Muumipeikko ja Myy heräävät keskellä talvea ja muun muassa laskevat mäkeä hopeatarjottimilla.

Mutta sitten on se oikea Muumien joulu, kun koko perhe herätetään talviunilta ja joulua aletaan odottaa kummastuneena. Mikä se joulu on, ja onko se pelottava? Ja miksi ihmeessä kaikki suhtautuvat jouluun niin kireästi ja kiireisesti?

Hemuli oli nyt hyvin ärtynyt; hän ei sitä paitsi ollut aivan varma, minne oli pannut keltaiset kintaansa. Ja hän oli erityisen kiintynyt juuri niihin kintaisiin. 
Hän mennä tömisti portaita alas, paiskasi oven auki ja huusi vihaisella äänellä:
- Joulu on tulossa! Olen kyllästynyt teihin ja teidän nukkumiseenne, ja joulu tulee aivan minä hetkenä hyvänsä!

Muumiperhe yrittää kaikin keinoin saada selville mistä ihmeestä joulusta on kyse ja päätyvät hankkimaan niin kuusen kuin koristeetkin, laittamaan erilaisia ruokia pieniin kippoihin ja käärimään jopa lahjoja - ihan varmuuden vuoksi, joulu kun kuulostaa varsin pelottavalta ja sitä pitää todennäköisesti lepytellä.

Mystistä joulua ei kuitenkaan näy mailla eikä halmeilla, sen sijaan paikalle saapuvat pienet nyytit ihailemaan ihmeellisen kaunista kuusta. Ja muumit tekevät tietysti sen, mitä jokainen muumi tekee: luovuttavat kuusen ja lahjat nyyteille, jotka ovat ensimmäisiä, joiden mielestä joulu on hauskaa.

Pikku nyytit istuivat ulkona ja söivät ja joivat ja aukaisivat paketteja. Ja niillä oli hauskempaa kuin koskaan ennen. Lopulta ne kiipesivät kuuseen ja kiinnittivät palavat kynttilät sen oksille.

Nyytit antavatkin hyvän muistutuksen kaikille joulua odottaville: tärkeintä ei ole joulukiire ja kaiken jos jonkin haaliminen, vaan yhdessäolo ja siitä nauttiminen.

Huomisen luukun löydätte Eniten minua kiinnostaa tie -blogista ja loputkin luukut voi paikallistaa esimerkiksi kurkkaamalla täältä. Ihanaa joulun odotusta!

Muumien joulu löytyy tarinana kirjasta Näkymätön lapsi ja muita tarinoita.

Kirjanmerkkihaaste

Kirjaurakka-blogin Raisa esitteli marraskuun puolella oman kirjanmerkkinsä ja haastoi kanssabloggaajat tekemään samoin. Minä olen itse melkoisen merkkiuskollinen lukija. Edesmennyt kirjanmerkkini, joka oli suorakaiteen muotoinen, pahvinen ja lukion kirjastosta saatu, oli mainosmerkki Paolo Coelhon silloin uusimmasta kirjasta Yksitoista minuuttia. Tämä kyseinen merkki kulki kanssani noin kuusi vuotta ja lienee edelleen jonkin laatikon pohjalla, mutta en nyt löytänyt sitä tähän hätään.

Nykyinen kirjanmerkkini löytyi Pariisista ja on ihanan Shakespeare & Company -kirjakaupan mainosmerkki. Merkki on samanmuotoinen kuin Coelho-merkkini ja alkaa jo uhkaavasti osoittaa kulumisen merkkejä, kuten yläkuvasta näkyy. Coelho-merkki taisi ehtiä revetä taitekohdastaan kolmisen kertaa ennen kuin joutui vaihtoon.

Shakespeare-merkki kulkee mukana matkakirjani välissä, siis sen kirjan joka milloinkin reissaa laukussa mukana. Yöpöytäkirjalla on tietysti oma merkkinsä ja sekin on näitä pahvisia suorakaiteen muotoisia. Pöllömerkin olen tainnut saada joskus jostain lahjaksi, mutta en millään muista että mistä ja keneltä. Siitä tosin huomaa, että se ei juurikaan reissaa: kulumaa ei ole nimeksikään.

Yleensä pyrin käyttämään näitä kahta merkkiä, mutta toisinaan vaihtoehtoja ei ole ja on turvauduttava satunnaismerkkeihin. Tällä hetkellä esimerkiksi hammaspesukirjani kirjanmerkkinä on laastari, koska niitä löytyi sopivasti kylpyhuoneesta. Kuitteja en juurikaan käytä, ne ovat turhan lerpsuja, mutta erinäiset postikortit kelpaavat myös.

Millainen on sinun kirjanmerkkisi?

Lavalta: Eduskunta II (Ryhmäteatteri)

Kuva: Mitro Härkönen / Ryhmäteatteri

Itsenäisyyspäivänä sopinee kirjoittaa myös kotimaisesta teatterista. Kävin eilen miehen kanssa Ryhmäteatterissa katsomassa Susanna Kuparisen ohjaaman Eduskunta II -näytelmän näin viime tingassa. Näytelmästä on esitys Ryhmiksen tiloissa vielä perjantaina 7.12. Lisäksi 10.12. alkavalla viikolla se vierailee Espoon Kulttuuritalolla, eli jos mielit katsojaksi varaa liput nyt.

Itse en ehtinyt aikoinaan nähdä ensimmäistä Eduskunta -näytelmää, mutta eivätpä nämä jatkuvajuonisia olekaan. Eduskunta II pureutuu siihen, mitä työeläkerahastojen takaa oikein löytyy. Kuka saa bonukset, kuka päättää minne rahat menevät? Ja mitenkäs tämä Finnairin ja Ilmarisen asuntokohu? Nii-in.

Kuten edeltävässäkin näytelmässä, ovat käytännössä kaikki elokuvan dialogit suoraan julkisista pöytäkirjoista tai sitten taustatutkimustiimin tekemistä haastatteluista. Vaikka politiikan ajoittaisen absurdiuden tiedostaa jo ihan arkielämässä, nostaa Ryhmäteatteri tämän kummallisuuden aivan uuteen valoon. Näytelmässä esitellyt poliitikot esitetään hyvin karikatyyrimaisina, mikä auttaa siinä ettei perin informaatiopitoisesta näytelmästä tule liian raskasta. Ja toisaalta tekijät ansaitsevat oikeuden karikatyrisointiin sillä, että laittavat myös itsensä likoon: ohjaaja Susanna Kuparista esittää näytelmässä Noora Dadu ja taustatutkija / näyttelijä Jari Hanskaa esittää Santtu Karvonen. Eivätkä näyttelijät päästä esikuviaan helpolla, vaan meininki vedetään yli ja ympäri myös heidän rooleissaan.

Eduskunta II tykittää lavalla järjettömän määrän dataa ja esitys on myös varsin pitkä, väliaikoineen noin 3h 40 min. Onneksi tekijätiimissä on mainioita näyttelijöitä. Lavalla nähdään Dadun, Hanskan ja Karvosen lisäksi Pihla Penttinen, Martina Myllylä, Matti Onnismaa ja Robin Svartström. Kaikki hoitavat oman siivunsa roolikavalkadista ja hyvin hoitavatkin. Erityiskiitokset lähtevät tällä kertaa Svartströmin esittämille limaisille miehille ja Penttisen Heidi Hautalalle.

Simsala-vitun-bim. Jari Hanska esittää Pekka Korpista. Kuva : Mitro Härkönen / Ryhmäteatteri

Vaikka lavalla hommat vedetäänkin melkoisen överiksi ja yleisö nauraa paljon, laittaa esitys myös mietteliääksi. Keitä nämä hyvä veli -tyypit oikeasti ovat ja mitä jos itse olisi tuossa tilanteessa? Siis tilanteessa, jossa voisi muiluttaa itselleen miljoonia ja sitten selitellä asian niin, että kukaan ei saisi sinua ehkä koskaan kiinni. Käyttäisitkö tilaisuuden? Ja että pääseeköhän tässä koskaan eläkkeelle? Ja mikäköhän se minun eläkefirmani oli? Ja saankohan minä niitä rahoja koskaan enää takaisin?

Koen nyt olevani ainakin vähän enemmän kartalla, että mitä tämä mystinen työeläkerahastokohu koskee ja osaanpa namedroppaillakin, siellä olisi Laatunen, Taxell, Vartia.. Hurjaa.

Kiitoksia Ryhmikselle ajatuksia nostattavasta esityksestä.

Laura Gustafsson: Huorasatu

Laura Gustafssonin Huorasatu (Into, 2011) saa hengästymään, voimaan pahoin, ajattelemaan ja toisinaan hymyilemään. Minulle se osoittautui teokseksi, joka keskusteli kanssani naisen asemasta, inhimillisyydestä, lihansyönnistä, turkiksista, kreikkalaisista jumalista, seksistä ja rakkaudesta.

"Etkö ymmärrä, alaston nainen on pornografiaa, kaikki eivät hyväksy sellaista."
"Ai niinku ketkä?"
"Esimerkiksi siis jotkut tietyt kansallisuudet."
"En henkilökohtaisesti sellaisia kansallisuuksia olekaan tavannut!"
"Joo mutta me tiedämme. Me olemme korrekteja."
Vartijat takavarikoivat passin ja töytäisevät Afroditen ulos kopista.
"Tervetuloa Suomeen!" he sanovat yhteen ääneen. 

On Afrodite, jolla ei mene ihan hyvin. Aviomies on mäntti, rakastaja on kusipää ja lisäksi se rakastaja vielä tappoi yhden kivan pojan. Poika on siis haettava helvetistä, mutta Afrodite joutuukin vahingossa Suomeen. Ei se mitään! Suomessa on kylmä, mutta ihan kivaa koska lehdet ottavat mielellään kuvia vähäpukeisesta kohublondista.

Kallasta tulee osa-aikainen prostituoitu. On se paikoin vähän inhottavaa tai vähintäänkin kiusallista mutta siitä maksetaan paljon paremmin kuin hänen pääasiallisesta työstään. Ja lopulta, miehet ovat miellyttäviä, hyvin pukeutuneita silloin kun pukeutuneita ovat, ja varakkaita yksilöitä, jotka ottavat Kallan huomioon.

Toisaalla ovat Milla ja Kalla, tutut vuosien takaa. Millalla ja Kallalla on molemmilla puutetta rahasta, eikä työkokemuksella häikäistä ketään joten he päätyvät seksityöläisiksi. Ja kohtaavat muuten myös Afroditen ja oppivat lisää rakkaudesta ja seksistä. Ja elämästä. Ja pääsevät tässä maallisessa elossaan vähän erilaisiin sfääreihin käsiksi kuin mihin ehkä tällainen tavallinen pulliainen ulottuu.

Oikeastaan juoni on melkoisen monimutkainen, sillä miljöönä on niin Kreikka, Helsinki, Helvetti kuin Patriarkaattikin, henkilöhahmoja on monta ja uusia teemoja heitellään nurkan takaa ja sivulauseissa. Mutta ei sekään haittaa! Sillä vaikka Huorasatu on välillä melkoista tykitystä, toisinaan lähes splatterinomaistakin, niin se oli kokonaisuudessaan nautittava ja vinkeä lukukokemus. Vaikka tuntuu vähän hassulta sanoa nauttineensa tämän kirjan lukemisesta. No, joka tapauksessa. Varsinaisten juontakuljettavien lukujen väliin on lisäilty katkelmia vanhoista naisia koskevista myyteistä tahi viitataan tunnettuihin naisista kertoviin elokuviin.

Enpä nyt osaa oikein järkevästi tästä mitään sanoa, kuin että tykkäsin ja pidin siitä miten ajatus lähti mukaan ja osissa kohtia nyökyttelin ja välillä mietin että kärjistetäänköhän tässä nyt vähän (todennäköisesti joo). Ja välillä olin että joo, tässä on nyt aika paljon asiaa ja aika monen puolesta liputetaan mutta menköön, vedetään henkeä ja etiäpäin.

Huorasatu ei täysin onnistunut lyömään minulta ilmoja keuhkoista, sillä Gustafssonin tyyli oli tullut tutuksi jo Ylen Radioteatterin esittämän Pet Shop -kuunnelman myötä. Räväkältä ja häpeilemättömältä se tuntui silti. Gustafsson kirjoittaa jännää, rikkonaista ja eri tyylien välillä hyppelehtivää tekstiä ja rikotaanpa siellä niin kutsuttu neljäs seinäkin. Ei ehkä heikkohermoisille, mutta jos haluaa lukea kiinnostavan kotimaisen esikoisen, joka ei pahemmin muille kumartele niin siitä vaan.

Huorasatu tulee tammikuussa Ryhmäteatterin ohjelmistoon, ajattelin mennä katsomaan. Ja Ryhmis hei, pistäkää parastanne sillä uskalsin suositella esitystä lipunmyyntinne jonossa herralle ihan vain kirjan lukeneena ja näyttelijätiimin nähneenä.

Esimerkiksi Booksy syynaa kirjan juonta tekstissään minua paremmin ja Paula kuvaa tätä sanoilla rohkea raikas kumartelematon.

Tämä oli nyt myös viimeinen kirjani Kuusi kovaa kotimaista -haasteeseen. Loppukiri oli otettava, mutta tulipahan luettua useampi lukulistalla roikkunut kotimainen. Kiitokset Morrelle vielä haasteen lanseerauksesta!

Laura Gustafsson: Huorasatu
Into, 2011. 296 s.
Ulkoasu: Tex Hänninen

Guy Delisle: Merkintöjä Jerusalemista

Kanadalaisen sarjakuvapiirtäjä Guy Delislen uusinta albumia, Merkintöjä Jerusalemista (WSOY, 2012) sai odottaa tovin ja kiireisimmät ehtivät lukea sen jo englanniksi. Itse odottelin suomenkielistä painosta ja onneksi odotus palkittiin: Delisle tuo jälleen kerran hankalasti lähestyttävät ja jopa pitkäveteisen oloiset aiheet sujuvasti lukijan silmien eteen.

Tällä kertaa Delislen kaksilapsinen perhe on matkustanut Jerusalemiin vaimon työn vuoksi. Kun Nadége taistelee byrokratiaa vastaan Lääkärit ilman rajoja -järjestössä, hoitaa Delisle lapsiaan, yrittää piirtää ja matkustaa ympäri Jerusalemia.

Kuva: Guy Delisle (Jerusalem: Chronicles from the Holy City)

Kuten aikaisemmatkin Delislen albumit on Merkintöjä Jerusalemista täynnä teräviä havaintoja osiin jakautuneen maan elämästä ja politiikasta. Vaikeatajuisetkin asiat selitetään fiksusti, tosin huomaan itse että täydellinen ymmärtäminen vaatisi vähintään toisen lukukerran. Joka tapauksessa on ilahduttavaa, että monikulttuurisen ja uskonnoiltaan jakautuvat maan menosta on mahdollista lukea muualtakin kuin kapulakielisistä tiedotteista.

Elämää Jerusalemissa kuvataan varsin objektiivisten silmien takaa. Uskonnoton Delisle tekee huomioita niin arabeista, juutalaisista kuin kristityistäkin ja ihmettelee kaupungin värikästä elämää tyynesti. Ketään ei laiteta erityisesti valokeilaan, mikä lienee ainoastaan hyvä asia kun aihe on näinkin arka. Delisle ei opeta tai saarnaa, vaan kertoo nimenomaan omista kokemuksistaan ja lyö faktoja tiskiin silloin kun se on tarpeen.

Delislen piirrosjälki on edelleen ilahduttavan selkeää ja on huikeaa, kuinka paljon erilaisia nyansseja saa kuviinsa mahdutettua käyttäen käytännössä ainoastaan mustan ja harmaan sävyjä sekä valkoista. Vaikka Delisle piirtää ihmishahmonsa pääasiassa hyvin yksinkertaistetusti, ovat hänen lahjansa erityisesti näkyvillä myös arkkitehtuuria esittelevissä piirroksissa.

Delislen teoksia uskaltaa suositella kaikille. Ne toimivat niin kirjamatkailua halajaville, politiikasta kiinnostuneille kuin hienon sarjakuvan ystävillekin.

Guy Delisle: Merkintöjä Jerusalemista (Chroniques de Jérusalem, 2011)
WSOY, 2012. 334 s.
Suomentanut: Saara Pääkkönen

Blogistanian Kuopus 2012 -ehdokkaani

Tänä vuonna Blogistanian kirjakilpailuihin on ilmestynyt uusi tulokas, Blogistanian Kuopus. Kilpailua emännöi Saran kirjojen Sara. Kyseisen linkin takaa löytyvät kilpailun viralliset säännöt. Lyhyesti ideana on, että bloggaaja saa esittää maksimissaan kolme kirjaa ehdolle Blogistanian Kuopus -kilpailuun. Kilpailuun voi ehdottaa kirjoja, jotka ovat vuonna 2012 Suomessa julkaistua suomen-, ruotsin- ja saamenkielistä sekä näille kielille käännettyä lasten- ja nuortenkirjallisuutta. Kirjat laitetaan järjestykseen niin, että bloggaajan parhaimmaksi ajattelema kirja saa 3 pistettä, toinen 2 pistettä ja kolmas 1 pisteen.

Oma listani näyttää seuraavalta:

1. J.S.Meresmaa : Mifongin perintö
Mifongin perintö pääsi ensimmäiselle sijalle ihan siitä syystä, että se on mainio fantasiaromaani ja toiseksi siksi, että olisin ihastunut kirjaan teininä vielä enemmän. Meresmaan kieli on rikasta, toimintaa riittää ja kiinnostus toista osaa kohtaan on suunnaton.

2. Magdalena Hai : Kerjäläisprinsessa
Kerjäläisprinsessa tutustutti minut steampunkiin ja muutamaan sen verran mainioon hahmoon, että tästäkin sarjasta odotan innolla lisäosia. Hailla on värikäs sanavarasto ja taito kuvittaa maailmasta eläväinen. Lisäplussaa vaihtoehtohistorian taustojen selvittämisestä.

3. Netta Walldén : Ruben ja Harman kartano
Tämä Ruben-sarjan toinen osa ei ollut aivan edeltäjänsä veroinen, mutta edustaa mielestäni silti laadukasta lastenkirjallisuutta. Saarnilaaksossa asustelu on sopivan jännittävää, mutta silti lastenkirjamaisen hauskaa ja sympaattista. Lisää tällaista, kiitos.

Aänestyksen tulokset julkaistaan 3.12. Saran kirjoissa, pysykää kuulolla!

Téa Obreht: Tiikerin vaimo

Téa Obrehtin Tiikerin vaimo (WSOY, 2012) sai odottaa lukuvuoroaan hyllyssä varsin pitkään, muttei onneksi turhaan: minä nimittäin rakastin tätä kirjaa. Tiivistettynä Tiikerin vaimo oli minulle maagisen ruma ja kaunis, pölyinen ja kuuma, yönsininen ja mystinen, mausteinen ja raikkaan veden makuinen.

Varhaisimmissa muistoissani isoisä on kalju kuin kivi ja hän vie minut katsomaan tiikereitä. Hän panee hatun päähänsä, vetää ylleen isonappisen sadetakin, ja minulla on kiiltonahkakengät ja samettimekko. On syksy, ja olen neljän vanha. Miten selvää kaikki onkaan: isoisän käsi, raitiovaunun iloinen kohina, aamun kosteus, tungos meidän noustessamme ylös mäkeä linnoituksen puistoon. Ja isoisällä on aina rintataskussa Viidakkokirja: siinä on kullatut kannet ja vanhuuttaan kellastuneet sivut. En saa pidellä sitä, mutta se on auki isoisän polvella koko iltapäivän, kun hän lukee siitä minulle pätkiä.

Natalia on matkalla ystävänsä Zorán kanssa Brejevinan kylään. Maa on sodan runtelema ja he ovat viemässä rokotteita kylän orpokotiin. Nuoret naiset eivät kuitenkaan pääse edes perille, kun huonot uutiset tavoittavat heidät: Natalian rakas isoisä on kuollut ja kaiken lisäksi kaukana kotoa, pienessä Zdrevkovin kylässä, jossa isoisällä ei edes ollut mitään järkevää syytä olla.

Vaikka Natalian tehtävä Brejevinassa on kesken, eivät ajatukset isoisästä jätä häntä rauhaan. Mitä kaikkea isoisä oli jättänyt elämästään kertomatta? Miten tarinat kuolemattomasta miehestä ja tiikerin vaimosta liittyvät kaikkeen? Ja mitä isoisä teki Zdrevkovissa?

Isoisän sydän vavahteli, ja hän saattoi jo nähdä silmissään, miten tiikeri kävi hänen kimppuunsa, mutta  hän ajatteli Viidakkokirjaa, sitä miten Mowgli oli härnännyt Shere Khania soihtu kädessä kivellä, tarttunut rampaa tiikeriä leuan alta nujertaakseen tämän - ja hän ojensi kätensä pressun alta ja kosketti ohi lipuvaa karkeaa turkkia.

Obrehtin kieli on hypnotisoivaa, vaikka pitää jalat, tai käpälät, maassa. Maagisia asioita tapahtuu, väki on taikauskoista ja vanhoista perinteistä pidetään kiinni kynsin ja hampain. Silti kaikki tuntuu todelta. Vaikka Natalia on suurimmalta osin tarinan kertoja, on isoisä ja heidän suhteensa kirjan pääosassa. Ja siksi kirja on myös tarina Natalian kasvusta, siitä tarpeesta ymmärtää, jotta hän voi jatkaa omaa elämäänsä.

Minä nautin Tiikerin vaimon lukemisesta suunnattomasti. Kirjassa oli lumoa, joka veti otteeseensa jo työmatkan aikana ja otti taas mukaansa kun kirjan pariin ehti palata. Tästä tuli todennäköisesti tämän vuoden parhaita lukukokemuksia.

Tässä lienee paikallaan kehua myös käännöstä, sillä käännös soljui luettuna mukavasti ja tasaiseen tahtiin. Tuli sellainen olo, kuin olisi itse kävellyt isoisän kanssa kohti eläintarhaa tai katsellut öisellä kadulla, kuinka elefanttia houkutellaan tyhjän kaupungin halki pitkin raitiovaunukiskoja.

Obrehtin hieno esikoinen sopii oivasti tähän synkkään marraskuuhun tuoden siihen hieman lämmintä valoa jostain kaukaa. Ehkä tämä on ennen kaikkea tarina tiikereistä, mitä ne kullekin meistä sitten edustavatkaan.

Tiikerin vaimoa on luettu kirjablogeissa suhteellisen ahkeraan: esimerkiksi Morre piti tätä hyvänä muttei aivan napakymppinä, Suketus palkitsee kirjan kahdella waulla ja Jaakko kiteyttää oivallisesti sen, miksei kirjaa kannata lukea liian nopeasti.

Iso kiitos ihanalle Saralle, jonka blogin arvonnasta tämän teoksen taannoin pokkasin.

Téa Obreht: Tiikerin vaimo (The Tiger's Wife, 2011)
WSOY, 2012. 362 s.
Suomentanut: Irmeli Ruuska
Kansi: Mary Evans / Picture Library

Lyhyitä sarjakuvasuosituksia

Blain & Lanzac : Ulkoministeriö : diplomaattisia merkintöjä (Quai d'Orsay 1 - Chroniques diplomatiques, 2010)
WSOY, 2012. 98 s.
Suomentanut : Saara Pääkkönen

Ulkoministeriö kertoo tarinaa Arthur Vlaminckista, josta sattuman kautta tulee Ranskan ulkoministerin puheenkirjoittaja. Työ ei ole helppoa, sillä itse ulkoministeri on arvaamaton ja omalaatuinen eivätkä ministeriön sisäisetkään konfliktit ole aina niitä helpoimpia. Itse Arthur on vielä varsin kirkasotsainen nuori mies, joka yrittää parhaansa pysyäkseen filosofisen ja omituisen ulkoministerinsä kannoilla.

Teos perustuu salanimellä esiintyvän Abel Lanzacin, ulkoministeriön entisen virkamiehen kertomisiin, ja tietty totuuspohja tekee Ulkoministeriöstä kiinnostavan luettavan. Kuvituksen on tehnyt Christophe Blain, joka on aikaisempien töidensä pohjalta ilmeisesti kehuttu ja arvostettu sarjakuvataiteilija. Enkä ihmettele: Blainin pitkäjalkaiset ja karikatyyrisen eläväiset hahmot ovat todella ranskalaisen oloisia ja sopivat oivallisesti poliittiseen sarjakuvaan.

Kuva : Blain & Lanzac / WSOY / 2012

Ulkoministeriö on kuivakkaan hauska ja esittelee samalla kiinnostavasti politiikan ilmiöitä. Retoriikan taistelukentillä kohtaavat niin filosofia, maailmaasyleilevyys kuin pyrkimys olla loukkaamatta ketään (ainakaan liikaa). Ulkoministeriön bongasin luettavaksi Norkulta, joka nautti tästä suunnattomasti ja on tästä kirjoittanut kehuvasti myös Hanna.

***

Brian K. Vaughan & Niko Henrichon : Pride of Baghdad 

Vertigo (DC Comics), 2006. 136 s.

Vuonna 2003 Baghdadissa pommit putoilevat ja osuvat myös eläintarhaan, jossa asuvat neljä leijonaa. Vanha naaras Safa, idealistinen nuorempi naaras Noor, Noorin pentu Ali sekä lauman uros Zill huomaavat yllättäen olevansa yllättävässä tilanteessa, kun häkin kalterit eivät ole enää vapauden tiellä. Vapaus ei ole kuitenkaan niin yksinkertaista, eivätkä suurimman osan elämästään vangittuina elävät leijonat kykene muuttumaan sekunnissa jälleen luonnonvaraisiksi.

Sekä leijonille että muille heidän kohtaamilleen eläimille on luotu hienot ja monitahoiset persoonat. Pride of Baghdad on julma ja jollain tavalla hyytävän realistinen, vaikka siinä puhuvia eläimiä onkin. Toisaalta Baghdad on, pommitettunakin, kaunis ja upeita ovat myös eläimet.

Pride of Baghdad perustuu osittain tositapahtumiin, sillä vuonna 2003 Baghdadia todella pommitettiin ja eläintarhasta pääsi pakoon neljä leijonaa. Myös leijonien lopullinen kohtalo on kirjoitettu todenmukaisesti, mutta matka lähdöstä loppuun on Vaughanin ja Henrichonin kuvitelmaa. Vaughanilla on selvästi tarinankertomisen taito ja Henrichon osaa sen kuvittamisen: Pride of Baghdad on kaunis ja rujo sekä ehdottoman koukuttava, vaikkei onnen tunteita juuri lukijalle tuokaan. 

Kuva : Vaughan & Henrichon / Vertigo (2006)

Albumin bongasin, tai oikeastaan mies bongasi, bibliofile-x-blogista. Siellä kirjaa kehuttiin sen verran kiinnostavasti ja verrattiin rakastamaani Leijonakuninkaaseen (jonka kanssa albumilla eittämättä on samoja piirteitä), joten teos oli varattava kirjastosta samoin tein.

***

Syksyllä luin myös kaikki tähän mennessä ilmestyneet Goon -sarjakuvat loppuun. Vaikka ensimmäiset osat antoivat odottaa lähinnä raisua huumoria ja zombien mäiskintää, kehittyi tarinaan lopulta äärimmäisen hieno ja kiinnostava tarinan kaari. Suosittelen. Tekstini osista 1-2 ja 3-4 löytyvät linkkien takaa.

Uusia sarjakuvasuosituksia otetaan vastaan: mikä on hienoin sinun tänä vuonna lukemasi sarjakuva?

Lavalta: Invaasio! (Kansallisteatteri)

 Kuva : Tuomo Manninen / Kansallisteatteri

Puskaradion kautta kuulin, että Kansallisteatterin Omapohjassa pyörivä Invaasio! olisi varsin mainio komediallinen näytelmä. Päätimme siis testata huhujen paikkaansapitävyyden ja porhalsimme lauantaina Kansiksen lipunmyyntiin kyselemään lippuja ja niitähän oli, joten liput kouraan ja Omapohjaan.

Invaasio! on ruotsalaisen kirjailijan Jonas Hassen Khemirin esikoisnäytelmä vuodelta 2006. Esitys on kerännyt kiitosta niin Ruotsissa kuin ulkomaillakin ja nyt se on saanut kantaesityksensä Suomessa. Ohjaajana toimii TeaKin Eljas Liinamaa, jonka taiteellinen opinnäytetyö esitys on. Myös lavalla nähdään TeaKkilaisia, nimittäin Karoliina Niskanen, Asko Vaarala ja Marko Virtanen. Tunnetumpana nimenä näyttelijäkaartissa vaikuttaa Janne Reinikainen.

Esityksen jälkeen olo oli hieman hämmentynyt, en ollut aivan varma mistä oli kyse. En kuitenkaan ollut ärsyyntynyt, sillä esitys oli äärimmäisen viihdyttävä, pohdituttava ja monitahoinen. Eipä sitä kai tarvitse aina ymmärtää.

Invaasio! alkaa klassisella esityksellä näytelmästä Signora Luna, joka kuitenkin keskeytyy muutaman teini-ikäisen hypätessä lavalle keskeyttämään esityksen. Näytelmän eräs hahmo, Abulkasem, alunperin tuhannen ja yhden yön tarinoista tunnettu, jää elämään nuorien kielenkäyttöön. Mikä tahansa voi olla abulkasem. Toisaalla ollaan baarissa, jossa turkkilainen nuorukainen yrittää iskeä kaunista teatteritiedettä opiskelevaa neitoa, jota puolestaan yritetään ymmärtää kuoliaaksi syntyperän takia. On myös asiantuntijapaneeli, joka pyrkii määrittämään Abulkasem-nimisen terroristin liikkeitä ja tarkoitusperiä. Ja lopulta laiton maahanmuuttaja, jonka puhelimeen tulee jatkuvasti soittoja Abulkasemilta. Abulkasem on kaikkialla ja ei missään.

Kuva : Tuomo Manninen / Kansallisteatteri

Minua ilahduttaa erityisesti se, että tuntuu kuin TeaKkilaiset olisi toivotettu hyvin tervetulleeksi Kansallisteatteriin ja se, että esitys oli kaiken lisäksi mainio. Erikoinen, muttei liian, ja sopivalla tavalla hämmentävä. Voidaanko kaikki maahanmuuttajat tai yleistäen he, joilla on erilainen syntyperä kuin sinulla, niputtaa johonkin mystiseen lokeroon? Ovatko kaikki abulkasemeita? Samanlaisia? Vai eivät?

Riipivin kohtaus lieni se, kun Janne Reinikaisen esittämä laiton maahanmuuttaja puhui musiikista ja siitä, miten hän pitää Abbasta. Tai ainakin luullakseni. Tulkkauksen mukaan kyse ei ollut lainkaan musiikista, vaan itsemurhapommituksista, terrorismista, vihasta. Tahattoman tahallista vai tahallisen tahatonta väärinymmärrystä?

Suosittelen Invaasiota! lämmöllä. Vaikka esityksestä lähtisikin hieman pöllämystyneenä, on ainakin päässyt näkemään taitavia näyttelijänalkuja lavalla ja nähnyt jotain erilaista. Esityksen tiedot täältä.

Ja mainostanpa tässä vielä noita Kansallisteatterin Samanillanlippuja: saman päivän esitykseen saa liput puoleen hintaan, eikä tarvitse olla edes opiskelija. Tykkään!

Tekstiä kirjoittaessani luin myös osittain tämän mainion Peter Leonardin tekstin Identity and its Discontents : Corporeal Indexicality in Swedish and Danish Literature.

Helena Petäistö: Aamiainen Cocon kanssa Pariisissa, Strasbourgissa ja Lyonissa

Hammasharjakirjan osaan joutui tällä kertaa Helena Petäistön matkakirja Aamiainen Cocon kanssa Pariisissa, Strasbourgissa ja Lyonissa (Tammi, 2001). Täytyy myöntää, että Petäistön hienostunut ja samalla herttaisen innostunut tapa kertoa ranskalaisista kaupungeista toi iltarutiiniin tiettyä hillittyä glamouria.

Tämä kirja ei kerro nähtävyyksistä vaan elämyksistä ja elämännautiskelusta ja kunkin kaupungin parhaasta annista sillä saralla.

Petäistö kertoo kaikista kolmesta kaupungista ammattitaidolla ja selvänäköisyydellä, mutta toisaalta myös rakkaudella ja lämmöllä. Tekstistä kuultaa läpi, että maa ja matkailu ovat kirjoittajan sydäntä lähellä mikä ei nyt Petäistön tietäen tunnu mitenkään yllättävältä. Jokaisesta kaupungista kertova luku sisältää "alkusanat", jonka jälkeen hypätään pienien alustuksien jälkeen hotellien, ravintoloiden, kahviloiden ja ostospaikkojen maailmaan. Lisäksi tarjoillaan muutamia nähtävyysvinkkejä niille, jotka ovat jo nähneet kaiken.

En osaa sanoa kuinka moni kirjan hotelli- tai ravintolasuosituksista pitää paikkansa, tämä lukemani versio kun on vuodelta 2001. Pienellä selailulla selvitin, että kirjasta on ilmestynyt uusi, tarkistettu painos vuonna 2007 joten tarkempien tietojen tarpeessa suosittelen kääntymään kyseisen version puoleen. Ainakin useampi kahvila vaikutti suositusten perusteella siltä, että jos ne tulisivat vastaan voisin piipahtaa.

Myönnän olevani aina yhtä vilpittömän hämmästynyt, kun huomaan, että jonkun mielestä Pariisi ei olekaan maailman kaunein kaupunki. Ihmettelen, onko hän katsonut kaupunkia ollenkaan vai onko hänen työmatkansa rajoittunut vain lentokenttään ja asiakaskäynteihin tai lomamatkansa pelkkään kapakkakierrokseen, ja onko hänen hotellinsa sijainnut taas sellaisessa osassa Pariisia, jota suomalaiset matkatoimistot mainostavat "hyvänä alueena keskustassa", vaikka sinne asti tai juuri sille alueelle ei kenelläkään pariisilaisella tulisi mielenkään viedä ulkomaalaista.

Myönnän olevani tämän opuksen kanssa puolueellinen, minä kun rakastan Ranskaa jostain syystä. Vaikka en puhu kieltä. Se vain joskus 16-vuotiaana muuttui minulle sellaiseksi ihanaksi maaksi, vaikka ymmärrän vaikkeivät kaikki siitä pitäisikään (eikä tarvitsekaan, enemmän Ranskaa minulle!). Tämä kirja sai haaveilemaan uuden Pariisi-matkan sijaan junamatkasta vaikkapa juuri Lyoniin ja samalla houkuttelee ajatus ranskan intensiivikurssista.

Tässä kaupungissa kävijän suuri nautinto - ellei suoranainen velvoite - on siis käyttää kaikki liikenevä vapaa-aika herkutteluun ja lähtiessään täyttää vielä matkalaukku haisevilla matkamuistoilla. Lyonista löytyy käsittämätön määrä sekä kalliita huippuravintoloita että tavallisia pikkubistroja, kaikki valmiita hämmästyttämään kävijää taidoillaan ja tarjoiluillaan.

Aamiainen Cocon kanssa tarjosi leppoisan nojatuolimatkan kolmeen ranskalaiseen kaupunkiin. Parasta antia kirjassa olivat jokaisen kaupungin kaunokirjallisemmat esittelyt ennen hotelli-, ravintola- ja ostospaikkasuosituksia.

Lisäksi myönnän olevani pikkiriikkisen kateellinen siitä, että Petäistö on saanut syödä Alain Ducassen ravintolassa. Mutta annan anteeksi, koska tämä postaus antoi myös mainion tekosyyn heitellä tänne taas Pariisi-valokuvia.

Helena Petäistö: Aamiainen Cocon kanssa Pariisissa, Strasbourgissa ja Lyonissa
Tammi, 2001/ 2007. 127 s./224 s.
Piirrokset: Anni Riipinen
Ulkoasu: Leena Kilpi

Eeva-Liisa Manner: Kamala kissa ja Katinperän lorut: epäkohteliaita runoja ja parodioita

Kuvan kissa, ystäväni luona asuva Helmi, ei ole lainkaan kamala.

Eeva-Liisa Manner on minulle tuttu lähinnä lukioajoilta, kun ajattelin olevani kovin taiteellinen ja luin runoja kirjastossa välitunneilla. Kamala kissa ja Katinperän lorut -runoteokseen (Tammi, 1985) tartuin, kun Liisa haastoi minut lukemaan sen Ota riski ja rakastu kirjaan -haasteen puitteissa. Vaikka itse olen myönnettävästi enemmän koira- kuin kissaihminen aloitin teoksen lukemisen kiinnostuksella.

Osa runoista oli minulle vaikeita lukea, rytmiikka oli välillä haastavaa ja helpoiten sain runoista selvää lukemalla niitä itsekseni ääneen. Toisaalta kaikki aiheetkaan eivät aivan iskeneet, kun runojen kissat olivat toisinaan kovin poliittisia ja väkivaltaisia. Tai sitten olin vain hämmentynyt

Roosa oli suora sosialistinen kissa,
Marxin ja Bebelin kanssa naimisissa.
Häntä poltti leppymätön totuuden tuli,
ja siinä hänen sielunsa murtui ja suli.
Hän luki Manifestit ja Kapitaalit
ja hävisi kauan kaikki kansanvaalit,
(runosta Roosa Lux En Bourg)

Läheisimmiksi tässä teoksessa nousivat T.S.Eliotin teoksen Old Possum's Book of Practical Cats runoja mukailevat Mannerin runot. Mielestäni meillä on ollut tuo Old Possum's Book kun olin pieni, mutta en nyt ainakaan googlailulla löytänyt tietoa siitä että se olisi suomennettu. Teos on minulle läheinen myös Cats -musikaalin kautta, joka on yksi suosikkimusikaaleistani.

Hän on entinen Kuningas Oidipus,
mutta meille hän olkoon pelkkä Pus.
Hän tuuraa näyttämön rappujen alla
ja viettää päivänsä luuraamalla,
tuo monitaituri estradien,
kavaljeeri Suurien Diivojen.
(runosta Saapasjalkakissa, oletettavasti Gus the Theatre Cat -runoa mukaillen)

Franz Toikkasen mezzotintot olivat mielestäni mainio kuvitus tälle teokselle, erityisesti kannen pörröinen ja pöllämystynyt kissa herätti minussa suurta ihastusta.

Vaikka kissamaiset runot eivät minua täysin ihastuttaneetkaan, oli lukukokemus silti kokonaisuudessaan positiivinen. Kirjan ensimmäinen osa, Teema ja muunnelmia, oli ehdoton suosikkini ja niitä runoja luin ilolla useamman kerran.

Koko lailla kirjallisesti -blogin Jenni antaa vanhan bloginsa puolella kissaihmisen näkökulman tähän teokseen.

Eeva-Liisa Manner: Kamala kissa ja Katinperän lorut: epäkohteliaita runoja ja parodioita
Tammi, 1985. 67 s.
Mezzontintot: Franz Toikkanen.

ps. Onneksi on koulussa töissä, äidinkielenopettajalta oli helppo tarkistaa miten Manner taipuu.