Paul Dini & Bruce Timm: Mad Love and other stories

Tutustumiseni DC Comicsin sarjakuviin jatkui Paul Dinin ja Bruce Timmin teoksella Mad Love and other stories (DC Comics, 2009).

Face it Harl. You're a certified nutzo wanted by the law in two dozen states... and hopelessly in love with a murderous, psychopathic clown.

Sarjakuvateoksen aloittaa nimisarja Mad Love, joka valottaa Jokeriin toivottomasti rakastuneen Harley Quinnin taustoja. Tarina on rakennettu todella taitavasti, se on kiinnostava ja avaa jälleen kerran sitä, kuinka kajahtunut Jokeri todella on.

Mad Love on myös voittanut erillisenä sarjakuvana amerikkalaisen Eisner-palkinnon, enkä ihmettele. Kukapa ei tuntisi henkilöä, tai olisi jopa itse käyttäytynyt samalla tavalla kuin Harley Quinn, eli rakastanut pyyteettömästi tyyppiä, joka on täysin kajahtanut eikä todellakaan ansaitse sinua. Niinpä.

Loppuosaan teoksesta on koottu lyhyempiä Batman-tarinoita, joita yhdistää se, että niitä on ollut tekemässä joko Paul Dini, Bruce Timm tai molemmat. Erikoismaininnan näistä ansaitsevat Jolly Ol' St. Nicholas, jouluspesiaali jossa nähdään Batgirl ja Clayface ja todella upea, film noir tyyliin tehty Two-Face tarina Two of a kind, jonka Bruce Timm on sekä piirtänyt että käsikirjoittanut. Harmi kyllä en löytänyt netistä yhtään hyvää ruutua tästä sarjiksesta, mutta uskokaa pois: se on upea ja todella surullinen, aitoon film noir - henkeen.

Ruutu Mad Lovesta. Bruce Timm.

Minä todella nautin Bruce Timmin piirrosjäljestä; se on mukavan pyöreä, hyvin sarjakuvaan sopiva ja todella ilmeikäs. Hahmot näyttävät sarjakuvahahmoilta, mutta tällä tyylillä niihin on saatu niin paljon persoonaa ja eloa että ihan hengästyttää. Täten Bruce Timm sai uuden fanin minusta.

Ei muissakaan piirtäjissä ole mitään vikaa, kaikki kirjan sarjakuvat ovat hienoja. En vain pääse yli Timmin kuvista; hän piirtää miehekkäitä miehiä (ks. Batmanin kulmikas leuka) ja seksikkäitä, mutta ei silti (liian) överiksi meneviä naishahmoja (ks. Harley Quinn yllä). Tämä sarjistyttö on tyytyväinen.

Kari Heusala: Rakkautta ja kihelmöintiä

Huomasin tässä, että minulle on hankalaa lukea kahta fiktiivistä teosta samanaikaisesti. Koska Murakamin 1Q84 on edelleen aivan liian hankala bussikirja, otin hyllystä jo pitkään lukuvuoroaan odotelleen Kari Heusalan seksuaalisuutta käsittelevän teoksen Rakkautta ja kihelmöintiä (Like, 2005).

Heusala kertoo esipuheessaan, kuinka lähti työstämään kirjaansa roskalehdiksikin kutsuttujen (tämä on nyt oma termini) Seiskan ja sen kaltaisten julkaisujen pohjalta. Kirjassa siis esitellään muun muassa seksuaalisesti hyvin aktiivisia tai epäaktiivisia julkisuuden henkilöitä ja esitetäänpä myös keinoja arvioida ihmisen persoonallisuutta hänen sukupuolielimiensä ulkonäön perusteella. Lisäksi kirja sisältää osioita esimerkiksi sukupuolitaudeista, ehkäisystä, kukkaiskielestä ja avioelämästä. Ja on siellä esitelty monia kaavojakin, tässä esimerkkinä kaava jolla voidaan laskea milloin parisuhde hajoaa. Sen avulla pystytään kuulemma määrittämään 94%:n tarkkuudella, hajoaako suhde seuraavan neljän vuoden aikana.

Vaimolle tarkoitettu yhtälö on seuraava: w(t +1) = a + rl * w(t) + ihw[h(t)]. Yhtälössä w tarkoittaa vaimoa ja h aviomiestä. T on aika ja a vaimon mielentila, kun hän ei ole miehensä kanssa. Rl * w(t) merkitsee muuttunutta mielentilaa aviollisen keskustelun aikana. H(t) on aviomiehen pistemäärä 15 minuutin keskustelun jälkeen. Ihw on vaikuttava tekijä. W(t+1) tarkoittaa sitä, miten vaimo reagoi miehen huomautuksiin.


Kiitos tästä, psykologit ja matemaatikot.

Edellisen perusteella odotin hitusen raflaavampaa otetta, jotain samanlaista kuin myös tiedettä popularisoivia opuksia kirjoittava Markus Bennemannin tyyli. Tähän ei aivan päästä, mikä joissain asioissa vähän harmitti, mutta toisaalta osa asioista ovat jo itsessään niin absurdeja että eipä siitä tarvitse enää vitsiä vääntää. Mitä sanotte esimerkiksi siitä, että New Yorkissa on voimassa vanha laki, joka kieltää miestä katsomasta ohikulkevan naisen perään. Mies voi saada tästä 25 dollarin sakot. Mikäli hän jää toistamiseen kiinni naisten katselusta, miehelle voidaan määrätä silmälaput, jotta hän ei enää vilkuile sivulle. Ja tämä esimerkki oli siitä kevyemmästä päästä.

Feromoneista eli näistä "rakkauden tuoksuista" olisin mielelläni lukenut enemmän. Kiinnostavaa olisi ollut esimerkiksi tietää, miten saman sukupuolen kanssa parisuhteessa olevien feromonien havaitseminen ja niihin mieltyminen eroaa eri sukupuolen kanssa parisuhteessa olevista. Minä kirjoitin aiheesta kandidaatintyönkin, tosin en siis ihmisten vaan mulperiperhosten feromonista. Ja tästä myös päästään seikkaan, jossa haluaisin nyt ihan vähän päteä. Heusala nimittäin kirjoittaa, että feromoni - termin mainitsivat ensimmäisen kerran tutkijat Karlson ja Lüscher vuonna 1959. Väittämä on sinänsä ihan oikein, mutta termin määrittelivät samaan aikaan myös tutkijat Karlson ja Butenandt. Ni.

Kirjassa on myös kaksi liitettä. Niistä ensimmäinen on jonkinlainen seksuaalisuuden Guinnessin ennätyskirja, jossa esitellään sekä seksuaalista numerotietoa että esimerkiksi suutelun maailmanennätys (kesto 17 päivää, 10 tuntia ja 30 minuuttia, jonka jälkeen suorituksen osallistujat vietiin sairaalaan eivätkä intohimoiset suutelijat kuulemma nähneet toisiaan enää koskaan). Toisessa liitteessä esitellään alan sanastoa aberrationista zytheromaniaan. Rehellisyyden nimissä tosin tunnustan, että sanaston lukeminen kokonaisuudessaan jäi tällä kertaa väliin.

Kaikkiaan Rakkautta ja kihelmöintiä oli kiinnostava ja monipuolinen lukukokemus. Lukujen välillä oli jonkinlaista laadun epätasaisuutta, mutta jos tekijä itsekin luonnehtii kirjaa monenkirjavaksi voi tältä olla hankala välttyä. Mielenkiintoisin anti itselleni olivat kuitenkin suoraan biologiaan ja kemiaan liittyvät aihepiirit ja harkitsen nyt vakavasti lukevani myös Heusalan tieteellisemmät teokset Naisen seksuaalisuus (Like, 2001) ja Miehen seksuaalisuus (Like, 2003). Hauskinta antia sen sijaan olivat historialliset faktat ja uskomukset.

Suosittelen kevyeen tiedonnälkään luettavaksi, mutta älä ota matkalukemiseksi julkisiin liikennevälineisiin jos kammoat vieressäistujien kummia katseita kun lukemallasi aukeamalla on lihavoituna sanat jökötin ja hekumakeppi (itse tosin luin koko kirjan julkisissa ja en ainakaan huomannut yhtään paheksuvaa tahi kummaksuvaa katsetta).

Kari Heusala: Rakkautta ja kihelmöintiä.
Like, 2004. 270 s.

ps. Kuvassa kihlajaislahjaksi saamamme riitelynuket. Arvatkaa kumpi on kumpi?

Hannu-Pekka Björkman: Kadonneet askeleet

Minulla ei tietääkseni ole kokemusta essee-kirjojen lukemisesta, sellainen tämä kirja kuulemma on. Siis Hannu-Pekka Björkmanin Kadonneet askeleet. Matkoja aikaan ja taiteeseen. (Kirjapaja, 2011). Tästä oli syksyllä juttua useammassa blogissa ja jotenkin tuli sellainen olo, että tämä pitäisi lukea. Taidetta ja henkisyyttä ja valoa.

Sitten jokin rikkoutuu. Hän pysähtyy. On aivan hiljaista. Varisten käheä raakunta ja tuulen puhallukset heinikossa ovat tauonneet. Jo näkyvissä oleva joen vaski tummuu ja kadottaa hohteensa. Mies katsoo taivaalle. Silmät näkevät, suu vavahtelee, hokee. "Rakas apostoli Luukas, kaikkien maalareitten suojelija, auta."

Kirjan pisin osuus käsittelee Mathias Grünewaldin Isenheimin luostarin kirkkoon maalaamaa alttaritaulua, sen lukuisia viittauksia ja tulkintoja sekä samaan aikaan Euroopassa riehunutta tautia, Pyhän Antoniuksen tulta eli torajyvämyrkytystä. En olisi uskonut, että jaksaisin keskittyä alttaritaiteeseen näin pitkään. Jaksoin kuitenkin. Tästä osuudesta on myös edellä oleva lainaus, joka kertoo Grünewaldin kokemasta auringonpimennyksestä hänen matkallaan Isenheimin kylään.

Alttaritaiteen lisäksi paneudutaan maisemiin ja valon olemukseen. Siitä, miten muistot muuttavat maisemaa vai muovaavatko maisemat kenties muistoja, vievät meidät niihin takaisin. Miten valo vaikuttaa meihin. Miten valo näkyy taiteessa. Mitä on ihmisen oma valo, onko sitä.

Entä oma valoni? Onko sitä?- En osaa vastata? Tunnistan valon tiloja, jotka vaikuttavat elämässäni. Lapsuuteni kuulaan valon lakeuksilla. Joen pinnan heijastukset. Tunnistan näyttämön valot. Niiden lämmön ja vaatimukset. Tunnistan näyttämöltä myös toisenlaista valoa. Harvinaista, satunnaista. Usein tavoittamatonta. Joskus se on pudonnut minuun. Ja silloin en ole kyennyt kuin ihmetykseen.

Valo kiinnostaa minua, etenkin luonnonvalo. Kirkas valo talviaamuisin lumella. Kevään ensimmäinen pölyinen valo, silloin kun voi jo juoda kahvia pihalla. Kesäillan sininen valo ja aamun punainen.

En tiedä mitä jäin tässä kaipaamaan, vai jäinkö edes. Toisaalta olin lukiessani oikein tyytyväinen ja seestynyt, mutta ehkä jäin sitten kaipaamaan Venetsian valoja jotka loistavat kannessa. Oli tämä silti hyvä lukukokemus. Valoisa, hiljainen, rauhoittava. Sopivan pituinen. Rax Rinnekankaan valokuvat kuvittavat kirjaa juuri niin kuin pitää.

Björkman kirjoittaa rauhallisesti, syvästi, ajatuksella. Tätä on hyvä lukea. Ehkä minä jäin kaipaamaan lisää taidetta, torajyvien uhreja ja viittauksia. Koska ne olivat kiinnostavia.

Luin tämän pienen suuren teoksen yhden päivän aikana työ- ja kotimatkoilla julkisissa. Kotimatkalla kirja herätti kiinnostusta muissakin: vieressäni istuva nuori mieshenkilö kysyi, mitä luin kun oli niin hienot kuvat. Selitin että tällaista Hannu-Pekka Björkmanin kirjaa jossa puhutaan taiteesta mumimumi. Mies hymähti kohteliaasti ja palasi omiin papereihinsa (jotain englanninkielisiä artikkeleita Neuvostoliitosta). Niin se vaan on, että kiinnostaa mitä muut lukevat.

Täytyy nyt kuitenkin rehellisyyden nimissä myöntää, että minä myös nukahdin tuolla kyseisellä junamatkalla ainakin kahdesti. Tosin luin tätä kirjaa myös unessa ja sitten ihmettelin että missä minä menen. Ja syytän nukahtamisesta enemmänkin maanantaita kuin kirjaa. Mutta olipahan anekdootti.

En yritäkään väittää, että olisin ymmärtänyt tässä teoksessa kaiken. Silti tunnen olevani ihan vähän intellektuelli, ehkä se annetaan minulle anteeksi. Nautin tämän lukemisesta kovasti.

Alttaritaidetta katselleet myös Maria, Minna ja anni.M.

Hannu-Pekka Björkman: Kadonneet askeleet. Matkoja aikaan ja taiteeseen. 
Kirjapaja 2011. 176 sivua.

Jos minä saisin valita..

Luettua-blogin Sannalta sain tämän hauskan Jos saisin valita... - haasteen. Tästä listasta jää varmasti paljon kaikkea koko maailman hyvinvointiin liittyvää mutta mennään nyt tällä.

Jos minä saisin valita...

... kesän muutto sujuisi niin kuin pitäisi.
... minä saisin perunamaan ja oppisin joskus hoitamaan puutarhaa.
... taululle löytyisi uudesta kodista hyvä paikka.
... talosta tulisi sellainen, että siellä olisi hyvä olla ja sinne hyvä tulla.
... jostain löytyisi punainen Volkswagen Taro, joka hyrräisi ekologisesti. (joo, tiedän etten tarvitse pick-up-autoa oikeasti mihinkään mutta minkäs teet <3 )

... graduni valmistuisi ajallaan.
... pääsisin työpaikkaan, jossa on hyvä olla ja positiivinen yhteishenki.
... oppilaat ymmärtäisivät mikä luonnontieteissä on niin siistiä vaikkeivät alalle lähtisikään.

... Jonathan Carroll kirjoittaisi vielä monta kirjaa.
... Uutta Sherlockia tulisi vielä monta jaksoa.
... musikaaleja arvostettaisiin taidemuotona enemmän.
... pakkasessa olisi aina hätäjäätelöä.

... kahviloissa olisi parempi leivos- ja kakkuvalikoima ja kahvilat olisivat auki myöhempään (niin kuin Pariisissa).
... saisin matkustaa vuoden Euroopan kauniissa kaupungeissa ja ennen sitä joku olisi keksinyt päästöttömän lentokoneen.
... lähiruokaa olisi saatavissa jokaisesta kaupasta ja Espanjankaan tomaatteja ei tarvitsisi pelätä.

... Suomeen valittaisiin hyvä presidentti ja ihmiset käyttäisivät äänioikeuttaan.
... muistettaisiin eduskunnan päätöksissä huomioida niin opiskelijat kuin kaikki muutkin ryhmät tasapuolisesti.
... kaikkia kohdeltaisiin tässä maailmassa tasa-arvoisesti mihinkään ominaisuuteen katsomatta.

... kaikki muistaisivat sanat kiitos, ole hyvä ja anteeksi ja osaisivat käyttää niitä tarvittaessa.
... ihmisillä ei olisi aina niin kiire.
... sunnuntait olisivat muutaman tunnin pitempiä.

... kahvi olisi aina tummapaahtoista (edes kotona).

En nyt ole ihan kartalla miten tämä haaste on blogistaniassa levinnyt joten kaikki jotka tahtoisivat itse välillä valita, voivat kaapata tämän tästä.

Jean-Philippe Peyraud: Kauneuspilkkuja - Kolme muunnelmaa

Jean-Philippe Peyraudin pieni sarjakuvateos Kauneuspilkkuja - Kolme muunnelmaa (WSOY, 2010; Grain de Beauté 2003) tarttui mukaan kirjastoreissulta ihan vahingossa. Lyhyesti teoksessa esitellään kolme mahdollista kohtausta, jotka seuraavat tapahtumaa jossa kaksi entistä rakastavaista on päätynyt yhdessä vuoteeseen ja mies päätyy jälleen kerran laskemaan naisen kauneuspilkkuja. Kirjan takakannessa kerrotaan, että tässä hienovaraisessa laskutoimituksessa pienetkin loppusumman muutokset voivat viedä rakkaustarinan suuntaan tai toiseen - tai jopa päättää sen. Tämä summaa teoksen varsin hyvin.

Kaikki kolme tarinaa paljastavat vähän eri näkökulmia sekä pariskunnan entiseen suhteeseen että heidän nykyisiin kumppaneihinsa. Kaikki vaihtoehdot, päätökset tälle "hairahdukselle" ovat aivan yhtä mahdollisia. Ollaan naisen luona, miehen luona ja hotellissa. Riidellään, jutellaan, muistellaan vanhoja.

Peyraudin tyyli on vaivaton ja vahvaviivainen. Arvostan piirtäjää, joka kykenee luomaan ihmisvartalon vain vähillä viivoilla ja saaden siitä silti aidonnäköisen. Piirrostyyli on myös jotenkin todella ranskalainen, en osaa sanoa miksi mutta siltä se tuntuu. No siis joo, Peyraud on pariisilainen piirtäjä mutta joka tapauksessa.


Mies kommentoi, että kirjan kansi on hieman harhaanjohtava sillä se antaa tarinan naisesta kovin haavoittuvan kuvan. Nainen on silti vähintäänkin yhtä vahva hahmo kuin tarinan mies. Minä perustelin kantta sitten sillä, että eivätkös kaikki näytä nukkuessaan haavoittuvaisilta?

Värit teokseen on sutinut Laurence Croix. Sopi hyvin yhteen konstailettoman tyylin kanssa, huomasin toisella lukukerralla että kaikki muunnelmat olivat myös taustaväreiltään tai yleissävyltään erivärisiä.

Mies huomasi myös, että kaikissa kohtauksissa mies ja nainen alkoivat pukea päälleen erilaisia vaatteita. Hieno yksityiskohta! Pidin myös siitä, miten Peyraud aloitti ja lopetti jokaisen muunnelman samoihin kuviin (ensin kauneuspilkut, lopuksi taivaalla paistava kuu).

Kauneuspilkkuja ei ollut minulle mikään tajunnanräjäyttävän upea kokemus, mutta se oli hieno pieni sarjakuvakirja. Minusta on mukavaa että se on suomennettu. En välttämättä pistäisi pahakseni lukea Peyraudilta myös jotain muuta, mutta muita teoksia ei ilmeisesti ainakaan vielä ole käännetty.

Suosittelen kevyeksi fiilistelypalaksi, dialogin nälkään.

Hesarin arvio löytyy täältä.

Luettu Satun Minihaastetta 1/12 : Sarjakuvat varten.

Antonio Skármeta: Runoilijan häät

Koska pääasiallisesti kesken oleva kirja on turhan tiiliskivi mahtuakseen reppuun, on työmatkoille otettava lukemiseksi jotain muuta. Tällä kertaa hyllystä valikoitui mukaan chileläisen Antonio Skármetan romaani Runoilijan häät (Like, 2002; La boda del poeta 1999).

Eletään aikaa ennen ensimmäistä maailmansotaa kuvitteellisella Geman saarella jossain Adrianmeren aallokon helmassa. Hieronomys Franck, varakas itävaltalainen tahtoo naida Geman saaren kauneimman nuorikon Alia Emarin. Häitä järjestellään koko kylän voimin ja tilaisuutta odotetaan innolla. Jäänsiniset silmät kuitenkin kaipaavat kobolttista vastapariaan paikallisesta nuoresta miehestä, Stefano Coppetasta.

Suunnitelmia sotkee myös Itävalta-Unkarista lähetetty värväyslaiva, jonka miehistön tuliset saarelaisnuorukaiset teloittavat halutessaan välttää sotaan joutumisen. Tulista hyökkäystä agitoi Stefanon veli, Reino. Itävalta-unkarilaiset kokevatkin karun kohtalon ja tästä ei tietenkään hyvää seuraa pienen saaren asukkaille.

Sinä suloisena yönä tuuli oli tyyntynyt leppeäksi henkäykseksi. Edes mistraali, jonka raivokkaat pyörteet olivat muutamaa viikkoa aiemmin nostaneet hiekkaa kirkon kupoliin asti, ei olisi voinut liikuttaa painavia pronssikelloja sentin senttiä. Kirkon ovella tyttö hymyili omalle järjenjuoksulleen. Eihän mistraali nyt puhaltanut, ja vaikka se olisi myrskynnyt vihaisesti, se ei olisi ikinä pystynyt laantumaan ja ilmoittamaan kellonaikaa neljällä tasaisen rytmikkäällä kellonlyönnillä.

Saippuaoopperamaisiakin piirteitä saavan ihmissuhdesotkuilun lisäksi pohditaan lähestyvää sotaa ja ihmetellään uusien keksintöjen maailmaa. Saarella järjestetään mm. ensimmäinen elokuvanäytös Suuresta junaryöstöstä ja espanjalainen Torrentes esittelee huikeita valaisinkeksintöjään ja radioinnovaatioitaan. Ihmetystä herättää myös saaren kirkonkello, joka on yhtä suuri kuin kirkko. Ja puhuu tässä paavikin, lennättimen välityksellä.

Skármetan tekstillä on oma poljentonsa, joka ei pikaisilla bussimatkoilla aina ota kyytiinsä. Mutta silloin kun ottaa, se iskee ja toimii kuin pasodoble (vaikka kirjassa tanssitaankin tulista turumbaa). Ulospäin rauhallisten mutta sisältä tulisten saarelaisten elämänrytmiin pääsy vaatii siis lukijalta rauhallisuutta ja totuttelua, mutta on mielestäni sen arvoista.

Kriittialaiset, siis Geman saaren asukkaat, osaavat olla melkoisen melodramaattisia. Hesarissa romaania luonnehditaan veijariromaaniksi. Minä en ehkä noin hilpeään luonnehdintaan lähtisi sillä tarina on mielestäni loppupeleissä lähinnä traaginen, mutta ymmärrän kyllä pointin. Kriittialaismiekkoset kun kuvataan mm. repaleiset reput selässään, suolaveden piiskaamat hiukset takussa, ryhdikkäinä tärkätyissä paidoissaan merilevälle ja kelpille tuoksuen ja jatkoksi on helppo kuvitella hieman hölmistynyt nuoren miehen hymy.

Kansiliepeen mukaan Runoilijan häät on ensimmäinen osa trilogiaa, joka kertoo Chileen muuttavista siirtolaisista (Skármeta on itsekin Chileen muuttaneiden immigranttien sukua, tosin hänen sukulaisensa tulivat Bračin saarelta, Adrianmereltä). Sääli kyllä, seuraavia osia ei ole suomennettu. Sen sijaan Skármetan selvästi tunnetumpi teos Nerudan postinkantaja (Like, 1996) löytyy, joten luen sitten sen varmaan jossain vaiheessa.

En tiedä keneltä tämä oli tullut bloggaajien jouluiseen tapaamiseen, mutta kiitos Sinulle siis.

Hesarin arvion voi lukea täältä.

(Täytyy muuten tunnustaa, että ihmettelin ensin että miten Adrianmereltä voi muka purjehtia Italiaan vajaassa neljässä tunnissa mutta taisi nyt mennä Mustat ja Adrianit sekaisin. Onneksi en ole maantieteilijä. Hups.)

Bill Willingham & Mark Buckingham: Fables #1 ja #2

Kiitos sinulle Salla tämän sarjan esittelemisestä!

Tutustuminen Bill Willinghamin käsikirjoittamaan ja Mark Buckinghamin piirtämään Fables - sarjakuvaan on ollut mahtavaa. Tiivistettynä Fables kertoo satuolentojen, siis fablejen elämästä New Yorkissa sen jälkeen, kun vihollinen on ajanut kaikki maanpakoon satujen maailmasta eli Homelandsista. Elämä tavisten eli mundyjen maailmassa ei ole satujen hahmoille ihan helppoa, sillä erikoista luonnettaan ei tietysti saisi paljastaa ja näin pois päin.

Ensimmäisessä osassa, Legends in Exile, esitellään sarjan päähahmoja dekkarimaisen juonen kautta. Snow Whiten sisaren, Rose Redin, asunto on tuhottu täysin ja Rosen epäillään olevan joko siepattu tai kuollut. Ongelmaa ryhtyy tutkimaan Bigby Wolf (l. Iso Paha Susi), joka muistuttaa epäilyttävän paljon Ryhmä-X:n Wolverinea (seikka, joka ei fanityttöä haittaa laisinkaan).

Kuva: Mark Buckingham (pencils) / Steve Leialoha & Craig Hamilton (inks) / Sherilyn van Valkenburgh (colours)

Toisessa osassa, Animal Farm, perehdytään eläinhahmoisten satuolentojen elämään mystisellä farmilla, joka on taikojen avulla suojattu "tavallisten ihmisten" katseilta. Juonesta nyt sen verran, että jos on lukenut George Orwellin Eläinten vallankumouksen niin voinee jo vähän päätellä mihin suuntaan ollaan menossa. Kakkososa eroaa ykkösestä siinä, että se on toiminnallisesti jo paljon vauhdikkaampi eikä väkivallaltakaan säästytä. Överiksi silti ei mielestäni mennä ja tämän jälkeen haluan ehdottomasti lukea kaikki loputkin albumit. (paljon rakkautta Tikkurilan kirjastolle, jossa nämä taisivat olla melkein kaikki hyllyssä!)

Toinen osa kehittää hahmoja jo paljon enemmän ja sivuhahmotkin pääsevät näyttämään persoonaansa. On Wizard of Ozista peräisin oleva apina, Bluebeard (Ritari Siniparta) ja se rasittava Prince Charming (Prinssi Uljas). Snow White eli Lumikki on varsinainen tähti eikä mikään turhanaikainen prinsessa; toimeen tartutaan jos siihen on tarvetta.

Kuva: Mark Buckingham (pencils) / Steve Leialoha (inks) / Daniel Vozzo (colours)

Piirrostyyli muistuttaa minua eniten supersankarisarjakuvien tyylistä, saman oli huomannut Salla verratessaan tätä nimenomaan tuohon Ryhmä-X:ään. Tämä selittänee osan viehättymyksestäni, sillä teininä mm. luin aina ennen pikkuveljeäni hänelle tilatun Spiderman - lehden ja meidän dvd-hyllystämme löytyy tällä hetkellä melkein kaikki tähän mennessä tehdyt supersankarielokuvat. Pitää kyllä kehua Mark Buckinghamin (pencils), Steve Leialohan (inks) ja (colours) yhteistyötä; näyttää harkitulta ja tyyliin sopivalta.

Juteltiin miehen kanssa tästä myös verkon välitse ja tuo esitti hirveän hyviä pointteja, joten lainailen tässä niitä. Hän siis mietti sitä, että jos mietit että se eka albumi ois käsitellyt pelkästään sitä miten ne lähti pois sieltä Homelandsista ja ois ollut pitkää laahaavaa selostusta että voi voi, katsokaa nyt näitä, mitenköhän näiden tuolla oikeessa maailmassa käy! Ja olen kyllä ihan samaa mieltä, ei tällainen Sormusten ritarit - tyyppinen vaeltaminen toiseen maailmaan olisi varmaan sarjakuvaa kannattanut. Se olisi ollut tylsä. Nyt fablesit ovat olleen "ihmisten" maailmassa jo vuosikymmeniä ja se on toiminut näin ja näin.

Plussaa tosin kyllä siitä, että itse sarjiksen jälkeen oli ykkösosassa vielä novellimainen kertomus siitä, miten Bigby Wolf päätyi lopulta elämään ihmismäisten fablesien kanssa eikä suinkaan farmille. Samalla vähän taustoitettiin sitä siirtymää, mikä oli maailmasta toiseen tehty. Näin, jes.

Kuten jo sanoin, nämä lainataan meille varmasti ihan kaikki, luetaan vuoronperään ja sitten jutellaan. Koska on muuten kiinnostavaa.

Tässä vielä suorat linkit Sallan arvioihin sarjan ensimmäisestä ja toisesta osasta. Sallan lukupäiväkirjasta löytyy muuten arvioita albumeista osaan 11 asti.

Kirjablogistin asu ja lukunurkka

Kirjablogistien keskuudessa oli tässä hetki sitten keskustelua kirjablogistien virka-asuista ja siitä, pitäisikö kirjablogeissakin esitellä päivän asuja. Uudesta kamerasta innostuneena päätin lähteä tähän hommaan mukaan ja kuvata oman yleisimmän lukuasuni, tietysti muotiblogihengessä (ja ei, en yritä tässä mitenkään pilkata muotiblogeja).

Kotona onneksi voi ottaa rennosti eikä mieskään katso pahalla kun hiihtää luku- eli oloasussa ympäriinsä. Yleensä asusetti on seuraavanlainen:

Paidan tyyppi tietysti vaihtelee mutta yleensä suosin kotona hihattomia ja ei-puristavia paitoja. Tämä on näköjään Espritin. Sain äidiltä, oli kuulemma ostanut vahingossa väärän koon. Ei haittaa.

Jalassa pidän mieluiten sortseja, yleensä noita alla olevia Rocky - elokuvista tuttuja Italian Stallion - sortseja. Ovat ihan älyttömän mukavat jalassa. Hard Rock - sortsit on hankitty Nykin Hard Rock Cafésta mutta ovat enemmänkin tällaista kesäkäyttömallia. Jostain löytyy vielä kukalliset sortsit mutta ne on nyt jossain kaapin perällä, en jaksanut kaivaa. Kesämallia nekin. Kuvassa bonuksena kuvaajan varjo ja varvas.

Asusettiin kuuluu yleensä myös sukat tai villasukat, jotka kuuluu potkia jossain vaiheessa pois jalasta ja kaivaa seuraavana päivänä sohvan alta.

Koska kokonaisuuskuvaa ei tänään tipu (hovikuvaajani on treeneissä ja ulottuvuuteni eivät riitä itseni kuvaamiseen) päätin bonuksena vielä osallistua Jennin viime toukokuussa lanseeraamaan lukunurkkahaasteeseen. Luen kotona mieluiten sohvalla ja toisinaan ennen nukkumaanmenoa sängyssä. Onneksi meillä on sen verran iso sohva että mahdumme siihen molemmat, mies pelaamaan ja minä lukemaan.

Valo ei kyllä taaskaan tehnyt taululle oikeutta. Huokaus.

Tänään on myös käyty katsomassa leffateatterissa upea Leijonakuningas 3D. Leijonakuningas kuuluu ehdottomasti Disney-suosikkeihini ellei ole jopa se numero 1. Ja olihan se hienoa nähdä isolla kangaalla ja kauniisti tuunattuna. Ai ai. Tykkään.

Mutta nyt sohvalla odottelee Murakami ja vieressä on viinilasi joten leppoisaa lauantai-iltaa kaikille.

Kirjablogistin virka-asusta bloggasi juuri myös Amma.

Joel Haahtela: Elena

Haahtela on nyt ollut tapetilla blogistaniassa ja saanut kirjoittajan jos toisenkin huokailemaan ihastuksesta. Minulla on itselläni hyllyssä jo kolme Haahtelan teosta, Lumipäiväkirja (Otava, 2008), Naiset katsovat vastavaloon (Otava, 2000) ja Katoamispiste (Otava, 2010), mutta päädyin kuitenkin aloittamaan tutustumiseni Haahtelan tuotantoon teoksella Elena : pienoisromaani (Otava, 2003).

Kohta hän tulee. En vielä näe häntä, mutta voin melkein kuulla hänen askeleensa. Ne kaikuvat katukivetyksellä hetken ennen kuin hiekka vaimentaa niiden äänen. Aina samalla tavalla, aina yhtä yllättäen. Kuin hän tulisi tyhjästä.

Mies jää tammikuussa kaksi pysäkkiä liian aikaisin pois raitiovaunusta. Puistossa hän kohtaa naisen ja tämä kohtaaminen muuttaa miehen elämän. Hän jää odottamaan naista, joka aamu. Kuluu kevät, koittaa kesä. Mies rakentaa Elenan niistä tiedonmuruista, joita hän saa ohimennen, kuin varkain. On Puisto, Saaristo ja Kaupunki. On penkki, kastanjat ja odotus.

Elena on pienieleinen ja hiljainen kirja. Ulkoisesti siinä ei tapahdu paljon, istutaan ja tarkkaillaan, mutta taustalla heiluvat puiden oksat ja meren aallot vellovat. Haahtela kuljettaa tarinaa omalla painollaan, kuin hengityksen rytmiin, ja lukija sulautuu osaksi kertojan elämää. Tarina myös kertoo sen mitä on, se ei leikittele turhaan metaforilla koska se ei tarvitse niitä.

Mutta mikään tästä ei pidä paikkansa. Elena on joku muu, enkä tunne häntä lainkaan. Hänellä on salaisuuksia, joista kukaan ei tiedä. Mistä hän on saanut hymynsä? Mitä hän häpeää? Ketä hän on rakastanut?

Se on sulkeutuneita ja avautuvia ovia, hämäriä iltoja, salaisuuksia ja pakkomielteenomaista kaipuuta, suolan tuoksua ja raitiovaunun kolinaa. Minä näen kirjan Helsingissä, vaikka se ei siellä tapahdukaan. Tai ehkä tapahtuukin, minun Helsingissäni, Missä kuljimme kerran - Helsingissä vaikka Kaivopuiston puut eivät olekaan lumen vaan lehtien peitossa.

Kirjan sulkemisen jälkeen kaikki tuntuu unenomaiselta mutta silti tarkalta, ääriviivat vaikuttavat vahvemmilta. Erotan kaikki junan päästämät äänet, havaitsen kirkkaansinisen talvitakin harmaiden joukossa, kuuntelen kuinka kauppakeskuksen ovet kuulostavat torvisoittokunnalta.

Vähän tosin harmitti, että olin erästä kautta saanut vahingossa tietooni pienen tarinaan liittyvän yksityiskohdan. Ei se varsinaisesti lukukokemusta haitannut tai huonontanut, mutta tiedostin kyllä sen vaikutuksen siihen miten suhtauduin tarinaan ja henkilöhahmoihin. Niin sitä vaan huomaa, miten pienet asiat siihen lukukokemukseen ja tulkintaan vaikuttavat.

Minä olisin silti voinut lukea tämän heti uudestaan. 123 sivuun mahtuu kaikki.

Luettavaksi hiljaa, rauhassa, mutta myös junassa tähän voi upota.

Puistonpenkillä ovat istuneet myös Zephyr, pihi nainen, Susa, Katja, Booksy, Satu, Riina ja Sara. Muitakin Haahtelan teoksia on luettu ahkerasti, mutta ne jutut saatte nyt ihan itse etsiskellä.

Vuoden verran kujerruksia - kuulumisia ja synttäriarvonta

Enpä tiennyt viime tammikuussa mihin pääni pistin, kun kirjoitin ensimmäisen tekstin tähän blogiin. En tainnut edes olla varma, kuinka pitkään sitä jaksaisi. Nyt ainakin vuoden verran ja eiköhän tätä jatku niin kauan kuin siltä tuntuu. Onnittelen nyt siis blogiani, joka on nyt saavuttanut yhden vuoden iän! Ja kiitän, jälleen kerran, Hannaa joka minut tälle tielle ajoi.

Aika monella blogilla on ollut tässä tammikuun korvilla syntymäpäivät ja onnittelen tässä nyt kollektiivisesti vielä kaikkia syntymäpäiviään viettäviä!

Mitä tämä bloggaaminen on sitten saanut aikaan? Luen varmaan aika paljon samoja määriä kuin ennenkin, mutta ehkä vähän erilaisia kirjoja. Tänä vuonna olen tutustunut moneen uuteen kirjailijaan, joita en olisi ehkä muuten löytänyt (esim. Susan Fletcher ja Pasi Ilmari Jääskeläinen) ja lukenut varmaan useamman (kotimaisen) esikoisen kuin koskaan ennen. Olen myös lukenut enemmän sarjakuvia, mutta siitä voinee syyttää eniten miestä joka niitä roudaa kirjastosta kotiin.

Olen myös kirjoittanut paljon teatterista (siellä tuli käytyä yllättävän ja ilahduttavan monta kertaa tänä vuonna) sekä muutaman kahvilatekstin. Minusta on mukavaa olla vähän tällainen väliinputoaja-blogi, siis ei ihan kirjablogi. Välillä mukaan eksyy myös höpinöitä neulomuksista ja leipomuksista. Onko tämä sitten kulttuuriblogi? En tiedä, mutta tällä mennään.

Joskus tekstiä tulee enemmän ja julkaisutahti kiihtyy, joskus taas vähemmän jos minulla nyt ei yksinkertaisesti ole mitään asiaa juuri sillä hetkellä. Minä koin valaistuksen omasta bloggaamisestani viime viikon perjantaina; huomasin, että minulle tulee hyvä fiilis kun tulen tänne päivittelemään. Olen tyytyväinen siitä, että blogiin kirjoittelu on aktivoinut omaa kirjoittamistani. Ja sitten on hymy siitä, kun joku kommentoi. Ja ilo, kun jossain toisessa blogissa joku on lukenut mielestäni hyvän kirjan ja pitänyt siitä tai kirjoittaa jostain kirjasta niin vetävästi, että minulle nousee tarve lukea se kirja. Mahtavaa.

Mutta mennäänpä sitten asiaan: Kuten jo joulukuussa lupailin, käynnistän nyt myös syntymäpäiväarvonnan. Mies ystävällisesti auttoi palkintojen päättämisessä ja ne ovat seuraavat:

Yksi palkinto on eräs suosikkikirjailijani Jonathan Carrollin tuotoksista eli Valkoiset omenat (oma arvioni löytyy täältä). Kyseessähän on muuten käytännössä keräilykappale, sillä kirjasta on otettu Suomessa vain yksi painos ja näitä ei oikeastaan juuri markkinoilla liiku, joten nyt on hyvä hetki napata tämä hieno kirja omakseen. Kirja on nyt kerran luettu mutta hyvin ja hellästi pidetty. Toivon, että tämä pääsee hyvään kotiin.

Toinen palkinto on Tuomas Peurakoski Ensemblen hieno esikoispitkäsoitto, joka kantaa bändin nimeä. Tämä palkinto osittain siksi, että levy on ihan älyttömän hyvä (jos et usko, niin lue vaikka täältä tai täältä) ja osittain siksi, että minusta olisi kiva ettei sängymme päädyssä olisi noin täyttä pahvilaatikollista levyä koska ne ansaitsevat päästä maailmalle ja kuunteluun.

Laitamme sitten arvontaan mukaan vielä lohdutuspalkinnon, joka tulee olemaan jonkinlainen mysterybox.

Onnettarena toiminee jälleen kerran Tuomas.

Arvontaan voi osallistua kommentoimalla tähän postaukseen. Yhden arvan saa olemalla lukijana ja toisen jakamalla tietoa tästä tapahtumasta. Ilmoitathan myös, miten haluat mahdolliset useammat arpasi jakaa: voit esim. laittaa kaksi arpaa kirjan tai levyn arvontaan, tai sitten laittaa yhden arvan molemmille. Ilmoitathan myös tämän kommentissasi.

Koska nämä ovat blogisynttärit, hyväksyn osallistujiksi nyt vain rekisteröityneitä lukijoita. Sellaiseksi voi toki rekisteröityä vaikka nyt, jos ei ole aiemmin ennättänyt.

Niin ja arvontaan voi siis osallistua to 2.2.2012 asti. Arvotaan sitten viikonlopun aikana.

Syntymäpäivän hengessä mietin myös uudistuksia ja parannuksia. Blogi on vuoden aikana läpikäynyt useammankin kasvojenkohotuksen ja nyt alan olla melkoisen tyytyväinen siihen, miltä täällä näyttää. Minulle on silti tärkeää, että myös te lukijat viihtyisitte täällä. Siksi kysyn: Onko sinulla ehdotuksia / ideoita / toiveita siihen, mitä täällä blogissa voisi vielä olla ja mikä täällä on hyvin ja mikä ehkä huonosti? Otan mieluusti vastaan sekä ruusut että risut, kehittymässähän tässä ollaan, omaan tahtiin.

Nyt siirryn kakun pariin, sillä pitäähän blogillakin olla kakku. Tein taas kerran ihanaa sitruunamarenkipiirakkaa Hesarin ohjeella lisäten taas tosipaljon enemmän sitruunaa ja vähemmän sokeria. Ja enempi kardemummaa. Resepti löytyy tämän tekstin kommenttiosiosta, mikäli kiinnostaa.

Maija Haavisto: Marian ilmestyskirja

Tulipa koettua tämäkin, kirjan lukeminen läppärin näytöltä. Maija Haaviston esikoisromaani Marian ilmestyskirja (Muruja, 2011) ilmestyi viime syksynä kovakantisena ja julkaistaan nyt lähiaikoina myös e-kirjana.

Maria on ihan sama ihminen kuin ennenkin, joten toivottavasti kohtelette häntä sen mukaan, sanoo opettaja ja hymyilee reippaasti. Kukaan ei vastaa hymyyn, paitsi avustajani, joka edelleen hymyilee ja kokee suurta tyytyväisyyttä, että vaikka ei päässytkään eläinlääketieteelliseen, on silti valinnut hienon ammatin, jossa pääsee auttamaan muita ihmisiä.

Marian elämä heittää kuperkeikkaa 11-vuotiskesänä, kun mystinen sairaus iskee ja Maria päätyy pyörätuoliin. Tutkimuksia jatketaan, mutta lääkärit eivät pääse diagnoosin kanssa puusta pitkään. Pyörätuoliin joutuminen saa kaverit kaikkoamaan yläasteella, lukiossa tunnelma sentään on vähän vapautuneempi. Onneksi Marialla on piirustusharrastuksensa ja muutama hyvä ystävä, muuten elämästä ei tulisi oikein mitään. Tarina liikkuu kahdessa tasossa kerraten muutamalla luvulla Marian ala-, ylä- ja lukioaikaisen elämän ja siirtyen sitten nykyhetkeen, jossa Maria asuu jo omassa asunnossaan.

Minusta oli huimaa kuulla, että Haavistolla ei itsellään ole kokemusta pyörätuolissa olosta. Lukijana Marian kokemukset tuolista käsin ainakin tuntuivat varsin aidoilta ja sitä tosiaan alkoi Jorin tavoin miettiä, kuinka sitä pääseekään paikasta toiseen jos olisi pyörät alla.

Mitä haluaisin tehdä jos olisin terve? Millainen ihminen olisin nyt? Se oli sama kuin olisi kysynyt, millainen tyyppi olisin, jos en olisikaan nainen vaan mies. Ei sellaista voi hahmottaa. En tiedä nytkään, mitä haluaisin elämälläni tehdä. Haluaisinko olla loppuikäni muiden elämien pelastaja? Voisinpa olla kuin Sini, joka sentään tietää tasan tarkkaan mitä haluaa.

Marian tarina on kiinnostava ja tärkeä, sillä se paneutuu tärkeisiin seikkoihin: miten kohtelemme pyörätuolissa istuvaa henkilöä, teemmekö hänestä välittömästi omia oletuksia? Välillä silti tuntui että kirjaan oli yritetty saada mukaan liikaa puhuttelevia elementtejä. Oli ongelmia seksuaalisuuden suhteen, anoreksiaa, itsemurha-ajatuksia, psoriaasia ja niin pois päin, ei tosin onneksi kaikki samalla henkilöllä mutta kuitenkin. Minua tarina olisi jaksanut kiinnostaa vaikka se olisikin keskittynyt "vain" Marian kokemuksiin elämästä pyörätuolissa ja sairautensa kanssa ja siitä, että hänelle on lähes mahdotonta soittaa puhelimella yhtään minnekään (tunnen kuvatunlaisia ihmisiä useamman).

Marian ilmestyskirja piirtää myös ikävän mutta myös osittain totuudenmukaisen kuvan terveydenhuollon ongelmista. Ammattitaitoa ei aina ole riittävästi ja hoitojakaan ei välttämättä voida jatkaa, jos virallista diagnoosia koodinumerolla ei ole tai hoito ei auta ns. tarpeeksi. Olen itse juossut yli vuoden eri lääkäreillä erään vaivan vuoksi, eikä minulla ole edelleenkään siihen virallista diagnoosia koska Suomessa ei ole ainuttakaan siihen alaan erikoistunutta lääkäriä. Onneksi on silti myös paljon ammattitaitoista henkilökuntaa niin sairaanhoitajissakin kuin lääkäreissäkin eikä kaikki ole aina samanlaista.

Loppu Marian tarinaan tuli vähän yllättäen ja hämmennyin kun kirja ei enää viimeisen sivun jälkeen jatkunutkaan. Ei sillä, avoimehko loppu sopii tähän ihan hyvin mutta jotain jäi kaipaamaan. Selitystä, selvitystä, conclusion.

Pdf-muotoinen lukeminen oli minulle uudehko kokemus, sen formaatin olen yleensä varannut vain tieteellisille artikkeleille. Yllättävän kivuttomasti se sujui kuitenkin ja Adobe Readerin haku-toiminto oli yllättävän kätevä silloin kun piti etsiä jotain mieleenjäänyttä kohtaa.

Suosittelen vahvoista henkilökuvista ja elämästä pyörätuolissa kiinnostuneille.

Videoita ovat Marian kanssa editoineet ainakin Jori, Vinttikamarissa, Susa, Booksy, Sanna, Venla ja Norkku.

Sain kirjan pdf-muotoisena kirjailijalta, kiitos.

Lavalta: Yökyöpelit (HKT)

Kuva: Helsingin Kaupunginteatteri.

Koska lapsiin on vaikutettava jo pienestä pitäen, päätimme viedä miehen kummitytön 7-vuotislahjaksi Helsingin Kaupunginteatteriin katsomaan lasten musiikkiteatteriesitystä Yökyöpelit. Näytelmä on rakennettu Laura Ruohosen runojen ympärille ja musiikin niihin on säveltänyt Anna-Mari Kähärä.

Yökyöpelit on hilpeä, vauhdikas, suloinen ja kaunis. Martti Suosalo on mainio Agenttinero Naru fysiikan lakeja uhmaavine liikkeineen (jos jonkun näyttelijän liikehdintää ihailen, se on Suosalo) ja Seela Sella maailman energisin mahtimummeli, Päätäi Väätäinen. Vuokko Hovatta on väsymätön vauvakaani, jonka vanhemmat Tuukka Leppänen ja Anna-Maija Tuokko (aiemmin Emilia Nyman) ovat niin väsyneitä, että laulavat unissaan. Ja sitten on lintubändi (Sami Kurppa, Sara Puljula ja Marko Puro) hyvine fiiliksineen ja upea ilma-akrobaatti, salaperäinen Nakertaja, jonka herättää eloon Katja Korström. Ja Seppo Halttunen talonmies Hossana ja kuulemma vähän pelottavana Imulimana. Melkein kaikilla näyttelijöillä oli useampi rooli, joten voitte kuvitella sen vilinän ja vilskeen lavalla.

Juonta Yökyöpeleissä on juuri ja juuri nimeksi, mutta ihan tarpeeksi niin että jonkinlainen logiikka säilyy. Ruohosen runot ovat hauskoja ja hihityttäviä. Mukaankin pääsi laulamaan "oiii makaroni", nauratti kun linnut lauloivat Oi pullaa ja lavalla kruisaili kakku. Ja sitten oli vesivahinko ja janoinen Iivana ja käki jonka vaimo muni minne sattuu ja päätäi joka halusi perustaa lastentarhan ja Nakertaja vaan haluaisi kotiin ja sitten on sfäärien kaunista musiikkia.

Virallisesti tätä suositellaan yli 5-vuotiaille mutta kyllä aikuinenkin viihtyi. Suositukset tästä sain alunperin aikuisilta ystäviltä, jotka olivat käyneet ihan omaksi huvikseen. Ja oli kuulemma huikea, silloinkin.

7-vuotiaskin taisi tykätä, paras oli kuulemma äiti kun sillä oli hiukset niin sekaisin ja se oli niin väsynyt.

Niin, tästä on trailerikin, täällä.

Annelies Verbeke: Kalanpelastaja

Kannen kuva: Satu Ketola. Valas National History Museumissa, Lontoo.

Annelies Verbeken Kalanpelastaja (Avain, 2011; Vissen redden 2009) tuli minulle sattumalta lukuun. Tai ei sattumalta, kyllä minä niistä arvosteluista kiinnostuin ja sitten kun Sinisen Linnan kirjaston Maria halusi luopua omastaan tartuin tilaisuuteen ja teimme vaihtokaupat. Kiitos siis Marialle tästä kirjasta!

Juuri sitä hän tarvitsisi: hän pelastaisi kalat. Hän olisi uusi muiden joukossa. Ja hyödyksi. Pelkkä mahdollisuus sai hänet niin hyvällä tuulelle ja toiveikkaaksi, että hän päätti juhlistaa asiaa suurimuotoisesti.

Monique Champagnella ei mene ihan hyvin. Mies lähti ja nyt naista kiinnostavat vain kalat ja niiden pelastaminen. Turskat ja tonnikalat ovat keskiössä, eikä entinen kirjailija oikein osaa muusta enää kirjoittaakaan. Elämä tuo kohdalle kuitenkin yllätyksen, kun Moniqueta pyydetään osallistumaan erinäisiin tiedeseminaareihin ja esittämään siellä oma, tunnepitoisempi versionsa kalojen suojelusta. Matka käynnistyy Itämeren rannikolta kohti kaukaisempien merien rantoja.

Seminaarien aikana Monique paitsi syventää tietämystään kaloista, myös tapaa uusia ihmisiä. Itävaltalainen Oskar ja slovakialainen Michaela päätyvät tavalla tai toisella osaksi Moniquen haavetta pelastaa kalat. On valheita, viettelystä, vapahtajuutta ja vinksahtanuutta. Monique on omassa tarinassaan kuin kala verkossa.

Ylhäältä katsottuna vesi oli kaunis kuten aina, aallot kuin valtavan kalan pienet, hopeiset suomut. Sade sekoittui aamuaurinkoon ennen kuin Itämeri nieli sen. Ikään kuin mitään ei olisikaan tapahtunut, Monique Champagne ajatteli.

Minulle jäi Kalanpelastajaan varsin kaksijakoinen suhde. Toisaalta Verbeke kirjoittaa hyvin, kiinnostavasti ja ajankohtaisesta aiheesta. Ja sitten toisaalta tyyli, tai tarina, oli sellainen että en oikein tiennyt miten siihen suhtautua. Olo oli ehkä vähän tirkistelevä. Ja hämmentynyt. Olen ehkä jopa vähän pettynyt, jollain tasolla odotin tästä erilaisempaa lukukokemusta. Minä en osannut pitää Moniquesta eikä se ehkä ollut tarkoituskaan, mutta kun päähenkilö on niin hukassa olin minäkin lukijana.

Sanoma on kuitenkin hyvä. Liikakalastus on todellinen ongelma ja ihan tavallisenkin ihmisen on hyvä pysähtyä säännöllisin väliajoin pohtimaan, mitä voisi tehdä oman ekologisuutensa nimissä. Että jos vaikka jättäisi sen tonnikalapurkin väliin. Tässä kuitenkin uiskennellaan enemmän metaforien maailmassa ja tietosisällöstään huolismatta on enemmän yhden naisen kasvutarina.

Suosittelen ekologisesta kalastuksesta, metaforista, kasvutarinoista ja vähän omituisista naisista pitäville. Luetaan vaikka soutuveneessä tai meren rannalla sitten kun taas on lämmin. Talvella kelpaa kotisohvakin.

Maailma ei ole koskaan ollut niin vanha kuin tänään.

Seminaareissa ovat istuneet myös Katja, Maria, Helmi K. ja Arja.

Osallistun tällä Ikkunat auki Eurooppaan : Länsi-Eurooppa - haasteeseen.

ps. Millainenkohan on tonnikalapuku?

Lavalta: Rockville (HRO)

Rockville on Helsinki Rock Oopperan (HRO) ja Peacock-teatterin uusin yhteisponnistus. Alunperin musikaali on nähnyt päivänvalon Itävallassa vuonna 2009 ja nyt se on saatu myös meille Suomeen. 

Tarinana Rockville on kertomus yhteisöllisyydestä ja yhdessä tekemisen voimasta. Se alkaa, kun rock-tähti Brian Carriin (Markku Häkkinen) iskee salama kesken keikan ja hän joutuu taivaallisempiin maisemiin. Enkelit ovat kuitenkin sitä mieltä, että Carrin menneisyys ei ole tarpeeksi puhdas jotta hän voisi saada siivet, joten Carr passitetaan takaisin maan päälle auttamaan Rockvillen kaupungin asukkaita. Kaupunki on joutunut tornadon uhriksi ja tällä hetkellä käynnissä ovat kunnostustyöt. Korruptoitunut pormestari (Keijo Kumanto) Bushnell tosin ei oikeasti halua kunnostaa kaupunkia ja yrittää kaikin keinoin häätää kaupungin asukkaat pois. 

Tarinan keskiössä Brianin lisäksi ovat nuori poika Billy (Valtteri Turunen) kavereineen, jotka haluavat pelastaa kaupungin pormestarin suunnitelmilta. Kaupungin asukkaisiin kuuluu myös esimerkiksi diivamainen Evelyn-mummo (Sanna Mäkelä), vanha musiikkikauppias Mr Rogers (Markku Porkka) ja Billyn äiti Jackie (Tuuli Immonen). Pahisosastosta vastaavat pormestarin lisäksi hänen apurinsa Eye Biggz (Lasse Turunen), jolla tietysti on mukanaan se vähäpukeinen naisapuri Clarice (Salli Helminen) ja teräsketjuilla varustautunut iskujoukko.

Rockville on raikas, hieno ja musiikillisesti monipuolinen. Mukaan mahtuu niin vauhdikkaita rokkinumeroitakin hyvin laulettuna kuin levottomia vitsejäkin. On hienoa, että Suomessa voidaan tehdä musikaaleja ilman, että työryhmään on kiinnitettävä julkkiksia. Kyllä täällä osataan, vaikka nimi ei olisikaan tv:stä tai lehdistä tuttu (ainakaan vielä). Markku Häkkinen on oiva krapulainen ja kajaalisilmäinen vanha rokkari ja nuoret tähdet suoriutuvat rooleistaan hienosti. Erityiskiitos annettava Billyn (Valtteri Turunen) ja Olivian (Emma Hynnä) pienestä romanssista; kuinka voikin olla niin vaivaannuttavaa ja aidon sydämellistä teinien tunteenpaloa! Ah!

Tanssikoreografiat olivat myös hienoja ja tanssijat taitavia, tällaista on aina ilo katsoa. Tähän voisi liittää myös kehuja hienoista "zapping"-kohtauksista, nyt oli onnistuttu sekä äänien että liikkeiden suhteen. Ja täytyypä vielä mainita Brian Carrin siivetkin: ne olivat todella upeat, aidonnäköiset ja kuulemma saatu eleenä lainaksi Itävallasta alkuperäisiltä musikaalin esittäjiltä. Hienoa, että on tällaista kulttuurista yhteistyötä.

Iso tila aiheutti tähän näytökseen tosin hieman ongelmia; miksauksessa oli ensimmäisellä puoliajalla ilmeisesti jotain häikkää ja osa laulujen sanoista puuroutui. Toiseen puoliaikaan mennessä tämä seikka oli kylläkin korjattu oikein mallikkaasti ja eipä tuo ajoittainen epäselvyys silti vaikuttanut juonen seuraamiseen.

Käsiohjelmassa ohjaaja Jalle Kivelä totesi, että häneltä kysytään usein miksi ihmeessä hän tekee musikaaleja kun ne ovat niin kalliita ja eihän se nyt ole kovin järkevää. Oma vastaukseni tähän on ja samaa sanoo Kiveläkin, että niin, eihän siinä järkeä ole mutta onhan se nyt älyttömän hienoa.

Parasta tässä show'ssa oli kuitenkin se, että näyttelijöistä välittyi ilo olla lavalla ja yhdessätekemisen hyvä fiilis. Juuri näin.

Musikaaliin voi tutustua osoitteessa http://www.rockvillemusikaali.fi ja sillä on myös oma Facebook-sivu. Lippuja saa Lippupalvelusta.

Kupista: Fratello Torrefazione osa 2 + LUX Helsinki

Juujuu, tiedetään. Kirjoitin jo tästä kahvilasta. Mutta viimeksi söin siellä vain jäätelöä, nyt kokeilin myös niitä leipiä (ja otin taas lattea).

Meinattiin kyllä ensin mennä siihen Aleksanterinkadun pienempään La Torrefazioneen, jossa on myös paahtimo, mutta siellä oli taas niin täyttä että mentiin kuitenkin Kluuviin. La Torrefazionesta saa kyllä kivasti kahvia mukaan jos jaksaa jonottaa hetken ja siellä olen maistanut ensimmäistä kertaa aivan taivaallisia sitruunacroissantteja.

Kahvista sanon sen verran, että täällä on laadunvalvonta kyllä kohdallaan. Barista kysyi, saisiko tehdä kahvimme vielä uudestaan kun maidon kanssa tuli joku ongelma. No totta kai saa. Kupit tuotiin sitten pöytään. Mies kiitteli sitä, että kahvi ei polttanut suuta vaan oli sopivan lämpöistä (ja kiittelen minäkin, sen verran monta kertaa on suunsa kahvihampaan kolottaessa polttanut). Ensi kerralla voisin kyllä vihdoin kokeilla sitä sifonikahvin juomista.

Mutta ne leivät sitten. Minä päätin ottaa sellaisen, missä oli parmankinkkua, rucolaa, mozzarellaa ja taisi siellä pestoakin pilkottaa välistä. Miehelle tuli kylmäsavulohta, versoja ja jotain. Leiväksi saisi myös ciabattaa, mutta meillä oli ihania tummempia sämpylöitä, sellaisia salmiakin muotoisia ja vähän suolaisia.

Mies pohti samalla teoriaa, että sisältääkö jokainen leipä aina pettymyksen. Täytettä kun on lähtökohtaisesti keskellä aina muhkeiten ja keskikohdan jälkeen leipä on sitten ikään kuin alamäkeä. Ratkaisin asian syömällä leivän päädyt ensin, mutta ei kuulemma saisi närppiä. Höh. Yritä sitten nauttia leipäsi maksimaalisesti.

Kymmenen minuutin henkisen painin jälkeen taivuin vielä hakemaan tiskiltä yhden pallon ihanaa veriappelsiini - sorbettia (a lá Sweet Life). Yksi kolmen euron pallo riitti meille kahdelle ihan kivasti pieneksi jälkiruoaksi.

Lähtiessä barista tuli vielä kysymään, että oliko kahvi hyvää. Oli se. Kiitos.

Ja Fratellon nettisivut edelleen täällä.

***

Kahvireissun päätarkoitus ei silti ollut tällä kertaa kahvi, vaan päätimme nyt olla kulttuuritietoisia kansalaisia ja käydä katsomassa LUX Helsinki - tapahtuman valoteokset. Selvästi taas ajoissa liikkeellä, teokset kun olivat viimeistä päivää esillä maanantaina 9.1.

Ja olivathan ne teokset ihan hienoja. Eniten pisteitä minulta saivat hämyistä Hesperianpuistoa valaisseet moni-ilmeiset valaisimet. Tulishowkin olisi varmasti ollut hieno, mutta kylmä ja kauppojen aukioloajat sunnuntaina rajoittivat ja se jäi nyt sitten tällä kertaa näkemättä. Tässä nyt joka tapauksessa muutamia kuvia.

Hergé: Yksisarvisen salaisuus ja Rakham Punaisen aarre

Tintti-elokuvan Yksisarvisen salaisuus jälkeen ajattelin, että voisi olla hyvä kokeilla lukea sama tarina sarjakuvanakin. Yksisarvisen salaisuudesta (Otava, 1976 / WSOY, 1962; Le Secret de la Licorne 1943) ja Rakham Punaisen aarteesta (Otava, 1976 / WSOY, 1962; Le Tresor de Racham le Rouge 1944) oli kätevästi tehty yhteispainos (Otava, 2011) joten se sitten haettiin kirjastosta. 


Yksisarvisen salaisuudessa ja Rakham Punaisen aarteessa selvitellään kapteeni Haddockin esi-isän, Rakham Punaisen, aarteen kätköpaikkaa ja metsästetään hyökkäyksen yhteydessä uponnutta alusta, Yksisarvista. Tintin ja Haddockin seikkailuissa mukana ovat tietysti Milou, etsivät Dupond ja Dupont sekä professori Theophilus Tuhatkauno.


Tintti on jollain tavalla hellyyttävän kirkasotsaisin, Haddockin kiroukset jaksavat naurattaa ja Miloun välikommentit ovat nekin hyvää antia.Se minua vähän hämäsi, että parivaljakko Dupond ja Dupont eivät suinkaan väännelleet toistensa sanoja vaan vain toistivat niitä. Ehkä näin on vanhemmissa (?) Tinteissä ollut, itse vähän kaipailin sitä sanaleikkiä. Professori Tuhatkaunon hajamielisyys ja kuulottomuus taasen lähinnä ärsyttivät minua jatkuvana toistonaan (vaikka se sukellusvene oli kyllä aika nasta).


Tuntuu siltä, että olen nyt vähän huono ihminen mutta taisin kuitenkin pitää elokuvasta enemmän kuin näistä albumeista. Toisaalta elokuvassa on otettu mukaan pätkiä myös albumista Kultasaksinen rapu, joten seikkailumateriaalia on myös ollut helpompi työstää. Minusta tämä Tintti-albumiduo oli ihan kiva, mutta en nyt ainakaan ihan heti lähde lukemaan lisää Tinttejä.


Tunnustan toki Tintin ansiot, ei siinä mitään, ja pidän Hergén piirustustyylistä kovasti. Mutta eipä nyt vaan tällä kertaa iskenyt. Muistan pitäneeni niistä animoiduista seikkailuista kyllä pienenä kovasti. Yritämme myöhemmin uudestaan.


Tinttiä on viime aikoina lukenut ainakin Mari A.

Sally Muir & Joanna Osborne: Muotovaliot - neulo oma koira

Pipo- ja paitaprojektien jälkeen kaipasi jotain muuta ja huutoon vastasi Sally Muirin ja Joanna Osbornen suloinen Muotovaliot - neulo oma koira (Karisto, 2011; Best in Show - knit your own dog 2010). Söpö neulontakirja sisältää ohjeet 25 eri koiraan.

Koska kirjassa ei ollut ohjetta kultaiseennoutajaan ja labradorinnoutaja oli vähän omituisen näköinen, päädyin neulomaan bullterrierin. Bullterrierin siksi, että lähestulkoon jokaisessa rakkaan Jonathan Carrollini kirjassa esiintyy sellainen. Ja tällainen siitä tuli:

Bullin nimeksi tuli Walker Jonathan Carrollin Sleeping in Flame - teoksen päähenkilön Walker Easterlingin mukaan. Mietin kyllä ensin nimeämistä Naurujen maan henkilöiden mukaan, mutta toinen Tuomas (= Thomas) on ehkä taloon liikaa. ;)

Koiran osat oli varsin helppo neuloa, ainut ongelma tuli kaulaa neuloessa. Ymmärsin ohjeen nimittäin ensin vähän väärin ja yhtäkkiä niska olikin kaulan puolella. Hups. Onneksi tämä tosiaan on sen verran pieni, että purkaminen ei ollut mikään iso juttu. Lopulliseksi kooksi tuli takamuksesta kuonoon noin 28 cm ja päälaesta lattiaan noin 19 cm. Ohjeen mukaan mittojen olisi pitänyt olla 19 cm ja 13 cm eli vähän isompi tuli mutta mitäs tuosta, minusta tämä on nyt juuri sopivan kokoinen.

Tuskaisinta tässä minulle oli osien ompeleminen yhteen, minä nimittäin inhoan sitä vaihetta neulomisessa. Jälleen kerran, onneksi tämä koira on aika pieni. Saumat olisivat ehkä voineet olla siistimmät mutta omaksihan tämä tuli joten en viitsinyt nipottaa. Koira näyttää muuten todella hassulta ennen kuin kaikki osat on liitetty yhteen mutta tarpeeksi napakalla toppauksella ja jalkojen ja korvien paikalleenmallauksella tästä tuli kyllä mielestäni aika näköinen.

Kirjassa ehdotaan neulontalangoiksi Rowan - merkkisiä lankoja, joita saa Helsingistä ainakin FiinaNeuleesta, firmalla on myös nettikauppa. Itse käytin tätä kuitenkin tilaisuutena päästä eroon jämälangoista, joten käytin tähän valkoista, mustaa ja punaista Novitan Seitsemän veljestä - lankaa ja neuloin tietääkseni koon 3 puikoilla (olen aina vähän pihalla näiden puikkokokojen kanssa enkä ole vieläkään hankkinut itselleni sellaista kokomittaa). Lisäksi neuloin koiran naamakuvion mustalla ohjeen ruskean sijaan, koska minulle bullterrieri on mustalaikkuinen vaikka rodussa molemman näköisiä on. Hyvin sujui näilläkin langoilla.

Täytepumpulia sai ainakin Ison Omenan Tiimarista pussillisen hintaan 1,99. Uskaltaisin väittää, että yhdellä pussillisella täyttää kaksi tai kolme tällaista koiraa riippuen vähän neulojan käsialasta.

Apua nkt- ja kaula/pää-ongelmiin täällä.

Vähän himottaisi vielä neuloa ainakin ranskanbulldoggi, ehkä villakoirakin (kun olisi sopivaa lankaa valmiina) ja paimenkoirat ovat kyllä tosi ihania myös..

Koiria on neulonut myös marjis, jonka blogista tämän kirjan alunperin bongasinkin eli kiitos!

Steve Martin: An Object of Beauty

Tapahtui kirjastoreissulla: hmm en lainaa mitään hmm miehellä kestää sarjishyllyllä, mitäs täällä englanninkielisissä kirjoissa on.. Mitä, onko Steve Martin kirjoittanut kirjan? Niinpä mukaan lähti Steve Martinin kolmas romaani, An Object of Beauty (Phoenix, 2010). Kannessa kirjaa verrataan Lauren Weisbergerin kirjaan Paholainen pukeutuu Pradaan, mutta höystettynä siveltimillä.


I am tired, so very tired of thinking about Lacey Yeager, yet I worry that unless I write her story down, and see it bound and tidy on my bookshelf, I will be unable to ever write about anything else.


Tarinan kertojana on taidetoimittaja Daniel Franks, mutta tarina ei varsinaisesti kerro hänestä Päätähtenä on Lacey Yeager, nuori nainen, joka kapuaa huutokauppakamari Sotheby'sin alipalkatusta työstä itsenäiseksi galleristiksi. Kirja kattaa ajanjakson vuodesta 1993 noin vuoteen 2009 nivoen kirjan juoneen mukaan niin kaksoistornien sortumisen kuin Wall Streetin pörssiromahduksenkin.

Lacey ei ole oikeastaan millään tavalla sympaattinen hahmo: nainen on varsinainen opportunisti ja vaikka vaikuttaakin välillä olevan hieman eksyksissä itsensä kanssa en oikein osannut tuntea myötätuntoa. Eipä se taida kyllä olla tarkoituskaan, eikä se haitannut kirjan lukemista lainkaan. Laceyn elämä nivoutuu monesta kohtaa yhteen kertojamme Danielin elämään ja Daniel onkin oikeastaan se hahmo, jonka puolesta ainakin minä heilutin lippua.

Lacey ei varsinaisesti ole häikäilemätön henkilö, mutta on kuitenkin sellainen, että pyrkii saamaan sen minkä haluaa. Häikäilemättömyyttä parempi sana lienee välinpitämättömyys; Lacey oli kiinnostunut asioista juuri sen verran kuin se häntä kiinnosti. Kiinnostava hahmo hän kyllä on, mutta ah miten raivostuttava. Martin myös yllätti minut (minkäs teet, kun miehen käsittää lähinnä koomikkona)  kirjoittamalla Laceylle varsin höyryisiäkin intiimejä kohtauksia mutta ne sopivat kyllä hahmolle.

Martin kirjoittaa taidemaailmasta kiinnostavasti ja onkin kuulemma ollut mukana taidepiireissä 20-vuotiaasta asti. Sen uskoo, sillä kirjan kuvaukset gallerioiden toiminnasta, huutokauppakamareista ja itse tauluista vaikuttavat ainakin omaan korvaani uskottavilta. Kaiken lisäksi informaatio on nivottu kiinnostavaan muotoon.

A deserted painting scares buyers. Why did no one want it? In the trade, it was known as being "burned". Once a picture was burned, the owner had to either drastically reduce the price or sit on it dor another seven years until it faded from memory. When Lacey began these computations, her toe crossed ground from which it is difficult to return: she started converting objects of beauty into objects of value.


An Object of Beauty oli jollain tavalla hämmentävä ja toisaalta äärettömän kiinnostava. Välillä teksti tuntuu etäiseltä, mutta tuntuu että se on enemmänkin tyyliseikka, kaiku Daniel - kertojan toimittajataustasta. Jos jotain, niin tämä nostaa arvostustani Steve Martiniin, sillä mies on kirjoittanut hienon kirjan.

Kirjaan olisin toivonut lisäksi kuvaliitteen tai taiteilijahakemiston, koska useamman kerran lukiessaan teki mieli googlata että onko tämä taiteilija nyt oikea vai ei (aika moni oli), mutta kun kesken lukemisen ei kehdannut niin sitten ei enää muistanut mistä oli lukenut. Mutta nyt siis tiedän mitä hienoa on Robert Goberin Playpen - teoksessa, tiedän miltä näyttävät Joseph Beyusin huopapuvut ja kuka on Maxfield Parrish.

Taidemaailma on minulle itselleni tärkeä, vaikken itse kuvataiteita varsinaisesti harrastakaan. Syytän tästä äitiäni, joka jaksoi lapsuudessani raahata minua jos jonkinlaiseen taidenäyttelyyn. Tällä hetkellä kalleimpia hankkimiani esineitä on ystäväni tekemä öljyvärimaalaus, joka näkyy myös ylläolevassa kuvassa (kuva ei tee sille oikeutta, värit ovat oikeasti kirkkaammat). Se oli sellainen rakkausostos. Joistakin taulu on kuulemma ollut pelottava, minusta se on valoisa ja kaunis. Onneksi taidetta saa tulkita monella tavalla.

Jos pidit Michael Cunninghamin Illan tullen - kirjasta ja taidegallerioiden maailma kiinnostaa, lue tämä. Martin ei pääse kielessään aivan Cunninghamin surulliseen kauneuteen, mutta kirjoittaa yhtäkaikki mielenkiintoisesti.

ps. Kiitos taas miehelle kuvan ottamisesta vaikka kello oli taas vaikka mitä, valoa vähän ja kuvattava nipo!

Kivilaattoja ja kandidaatintutkielmaa

Kerrankin muistin mennä Ateneumin näyttelyyn ajoissa, eihän litografianäyttely Painavat kivet lopukaan kuin vasta 15.1. Minä ihastuin litografiaan toden teolla siinä vaiheessa, kun tutustuin ranskalaisen Toulouse-Lautrecin töihin ja luin hänen elämäkertansa Punainen Mylly (Pierre de la Mure). 

Toulouse-Lautrec

Ateneumissa on esillä litografioita niin koti- kuin ulkomaisiltakin taiteilijoilta. Kotimaisista pidän erityisesti Kuutti Lavosesta (joskus äiti on luvannut lahjoittaa minulle sen meillä kotona olevan työn, oih) ja siitä jostain taiteilijasta jonka nimen ehdin jo unohtaa (oi voi). Scherfbeckiltäkin oli esillä muutama kaunis työ. 

Ulkomaisista näyttelyssä esillä olleista suosikkejani olivat luonnollisesti tuo Lautrec sekä Matisse (vahva, vaivaton viiva viehättää). Erikoismaininnan ansaitsevat myös mainiot vanhat koulujen opetustaulut, joita myös mielelläni ottaisin seinälleni. Ihastuin myös virolaisen graafikon Eduard Viiraltin suloiseen virtahepografiikkaan mutta sitäpä ei tietenkään löytynyt korttina/julisteena saati sitten netistä. Höh.

Helmikuussa Ateneumissa avataan Carl Larssonin näyttely, senkin mielelläni kävisin kurkkaamassa jos vain muistaisin.

Kävimme kurkistamassa myös Lapin taika - näyttelyä (8.1. asti, tiukoille meni), jossa oli esillä Lapin inspiroimaa taidetta 1800-luvulta nykypäivään. Reidar Särestöniemen pikkutarkat työt viehättivät, samoin lukuisat uivat porot ja hyttyset. Oli siellä myös omituinen videoteos Mark Robertsilta, Terra Incognita, jonka voi katsoa täällä. Sitä kuvitteli rauhoittavaksi kunnes huomasin että eihän se auto käänny mihinkään! Turhauma!

Ja olihan ne kokoelmatkin käytävä pikakurkkaamassa kun viime Ateneum-käynnistä on jo aikaa. Harmitus tuli kyllä siitä, että aikanaan Edelfelt - näyttelyssä olleet Virginie ja kauniit pastellityöt olivat taas muualla. Mutta on se Ateneum vaan kiva, ei mahda mitään. Ollapa vielä alle 18-vuotias lukiolainen, joka kykeni ravaamaan Lautrec-näyttelyssä kahden kuukauden aikana kolmesti ilman pääsymaksua.

***

Niin ja kuten otsikossa jo ilmoitettiin niin pitäähän tästä nyt ihan vähän leveillä: kandidaatintutkielmani on nimittäin nyt arvioitu, hyväksytty ja kävin tänään tulostamassa siitä versiot tiedekunnalle. Vielä pitää viritellä omaa hyllyyn tuleva versio mutta tässä se nyt on. Eli ei kun gradun kimppuun seuraavaksi!

Leppoisaa loppiaista kaikille!

Sofi Oksanen: Stalinin lehmät

Olen jo pitkään aikonut lukea Sofi Oksasta. Kysyin ystävältä, joka kirjailijasta pitää, että mistä kannattaisi aloittaa. Hän ojensi minulle Stalinin lehmät (WSOY, 2003).

Ja minä tiesin, että tulee toinenkin kerta. Kolmas. Sadas. Kaikille ei tietenkään käy niin. Joillekin ensimmäinen kerta jää viimeiseksi, mutta ei niille, jotka ovat siinä hyviä ja sille hyviä. 
Minä olin siinä hyvä heti.

Stalinin lehmät on tarina äidistä ja tyttärestä, Katariinasta ja Annasta. Menneisyydestä neuvostomiehityksen alla ja nykyisyydestä Helsingissä, josta pääsee lautalla ilman vierashakemusta suoraan Tallinnaan. Sysi-Suomeen muuttaneesta Katariinasta, joka ei halua ryssän tai huoran leimaa itselleen tai tyttärelleen. Annasta, joka ei uskalla kertoa virolaistaustastaan ja haalii hyvää oloa oksentamalla, juomalla ja naimalla. Joka haluaisi kertoa taustastaan, mutta ei uskalla eikä osaa vastata kysymyksiinkään, ei halua ihmisiä liian lähelle kuitenkaan. Katariina ja Anna, jotka ovat erilaisia ja silti niin kovin samanlaisia.

Oksanen kirjoittaa maanisesti, minulle vähän liiankin. Melkein viisisataasivuinen kirja tuntui toistavan itseään ja minnekään ei edetty. Syötiin, oksennettiin, käytiin lääkärissä, voitiin pahoin, voitiin hyvin ja sitten taas oksennettiin. En sano, että kirjassa pitäisi olla aina iloa ja onnea. Tätä toistamista en vain kestänyt, lähinnä ahdistuin ja mieskin huomasi. Lopputunnelma oli voimaton; näinhän sitä voi käydä enkä minä, tässä lukijana, voi asialle yhtään mitään. Ei se nyt mikään masentavakaan ollut, mutta.. turhauttava, ehkä.

Tuli mieleen teiniajat, kun oli jopa muodikasta lukea Ihan oikeesti!-sarjan kirjoja. Kirjoja, joiden nimiä olivat mm. Rakastaako kundit laihoja, Kaikki pitää mua tosi helppona ja Se diggas pilveä enemmän kuin mua. Siis ns. rankkoja tosielämän kuvauksia, niin sanotusti. En väitä, että Oksasen kirja oli samanlainen, mutta fiilis, joka minulle jäi oli hyvin samankaltainen. Että en nyt tiedä miten tässä olisin.

1968
Katariina ei suostu mitään lomakkeita täyttäessään kirjoittamaan vanhempiensa ammatin kohdalle kolhoosnik. Maanviljelijöitähän ei maiden yhteiskäyttöön ottamisen jälkeen ollut ja kolhoosilaisiksi ei Katariina koskaan vanhempiaan kutsuisi. Katariina kirjoittaa sen sijaan eläkeläinen. Jokaisesta tulee joskus eläkeläinen.

Eipä sillä, Viron historia oli kyllä mielestäni kiinnostavaa luettavaa ja kuvaukset Neuvosto-Virosta taiten tehtyjä. Tallinna heräsi eloon, se vanha, josta Anna ja Katariina kertovat. Mukulakivet ja kauppojen mystiset jonot, suklaarasiat ja lukuisat meikkituotteet. Prostituoitujen nauru ja poppelit. Kunnes tulevat suomalaiset kiiltävine lenkkareineen ja saavat ravintolat kääntämään listansa suomeksi ja muuttamaan hinnat turisteille "sopivammiksi".

Stalinin lehmät on merituulta, liian tiukkoja paitoja, tuoreen leivän tuoksua, vieraiden pelkoa, kaipuuta ja sekaisuutta. Minä en nyt oikein osaa suositella tätä. Mutta niin, josko Viron historiasta ja intensiivisistä henkilötarinoista kiinnostuville.

Tallinnan katuja on kulkenut myös Norkku.

Korkkaan tällä pistetilin Morren Kuusi kovaa kotimaista -haasteeseen.

Guy Delisle: Merkintöjä Burmasta, Shenzen ja Pjongjang

Norkku kirjoitti blogissaan Guy Delislen sarjakuvateoksesta Merkintöjä Burmasta (WSOY, 2008; Chroniques Birmanes, 2007) niin mielenkiintoisesti, että tyyppiin oli tutustuttava. Sitten kun vielä Näkymättömien käsien takakannessa Tietäväistä verrattiin Delisleen, niin homma oli selvä. Lyhyen ajan kuluessa kirjastosta kuljetettiin meille kotiin Burman lisäksi myös Shenzen (WSOY, 2010; Shenzen 2000) ja Pjongjang (WSOY, 2009; Pyongyang 2003).


Kaikki Delislen sarjakuvat ovat matkakirjoja. Shenzenissä ja Pjongjangissa Delisle on matkustanut animaattorityönsä vuoksi näihin Aasian maihin. Burmassa matkaan on puolestaan lähdetty Delislen Nadége-vaimon työn Lääkärit ilman rajoja - järjestössä vuoksi ja mukana on myös pariskunnan vauvaikäinen lapsi Louis. Matkoillaan kanadalainen animaattori ja sarjakuvapiirtäjä havainnoi ympäristöään rehellisesti sekä ihmettelee ja kokee vieraiden maiden elämänmenoa.


Sekä minä että mies nauroimme näille teoksille monesti ääneen ja keskustelu pyöri kirjojen ympärillä paljon kun niitä luimme (pääsitkö jo siihen kohtaan, missä vauva itkee sopivaan aikaan?). Delisle on tarkkanäköinen ja vaikuttaa todella rehelliseltä kertojalta. Kummallisistakaan asioista ei niinkään kohkata vaan ne esitetään niin kuin ne ovat, vierasmaalaisen silmin. Toisinaan Delisle liittää teksteihin omia mietintöjään, joita on mielenkiintoista lukea.


Mies innostui Pjongjangista niin paljon, että se kuulemma tilataan meille ihan omaksi. Ei haittaa. Albumista on kohkattu muutenkin; etelä-korealaiset innostuivat kärjistämättömästä maakuvauksesta niin paljon, että käänsivät sen samantien koreaksi. Käännöstä ei tosin kuulemma juuri arvostettu maan pohjoisessa naapurissa ja Delislellä ei ilmeisesti ole sinne enää juuri menemistä.


Guy Delislen tyyli on mukavan luonnosmaista ja pyöreää, minä pidän. Burmassa viivoja on jonkin verran siistitty; sekä Shenzenissä että Pjongjangissa piirroksissa on jopa hiilimäinen jälki. Pidin tästä luonnosmaisesta jäljestä enemmän.


Delislen matkasarjakuvia voi lukea sekä pätkittäin nautiskellen tai yhteen pötköön hihitellen ja ihmetellen. Burmassa pätkissä lukeminen on tehty helpommaksi, sillä erilliset tarinat on jaoteltu jopa pienin otsikoin. Mietimme, että näitä sarjakuvia olisi mahtava nähdä myös animoituna, vaikka sellaisina muutaman minuutin minipätkinä. 


Delislen kanssa ovat matkustelleet myös ainakin Salla, Norkku toiseen kertaan, anni.M, Paula, Paula toiseen kertaan ja Booksy. Myös Hanna kehui Delisleä.