Kannen kuva: Satu Ketola. Valas National History Museumissa, Lontoo.
Juuri sitä hän tarvitsisi: hän pelastaisi kalat. Hän olisi uusi muiden joukossa. Ja hyödyksi. Pelkkä mahdollisuus sai hänet niin hyvällä tuulelle ja toiveikkaaksi, että hän päätti juhlistaa asiaa suurimuotoisesti.
Monique Champagnella ei mene ihan hyvin. Mies lähti ja nyt naista kiinnostavat vain kalat ja niiden pelastaminen. Turskat ja tonnikalat ovat keskiössä, eikä entinen kirjailija oikein osaa muusta enää kirjoittaakaan. Elämä tuo kohdalle kuitenkin yllätyksen, kun Moniqueta pyydetään osallistumaan erinäisiin tiedeseminaareihin ja esittämään siellä oma, tunnepitoisempi versionsa kalojen suojelusta. Matka käynnistyy Itämeren rannikolta kohti kaukaisempien merien rantoja.
Seminaarien aikana Monique paitsi syventää tietämystään kaloista, myös tapaa uusia ihmisiä. Itävaltalainen Oskar ja slovakialainen Michaela päätyvät tavalla tai toisella osaksi Moniquen haavetta pelastaa kalat. On valheita, viettelystä, vapahtajuutta ja vinksahtanuutta. Monique on omassa tarinassaan kuin kala verkossa.
Ylhäältä katsottuna vesi oli kaunis kuten aina, aallot kuin valtavan kalan pienet, hopeiset suomut. Sade sekoittui aamuaurinkoon ennen kuin Itämeri nieli sen. Ikään kuin mitään ei olisikaan tapahtunut, Monique Champagne ajatteli.
Minulle jäi Kalanpelastajaan varsin kaksijakoinen suhde. Toisaalta Verbeke kirjoittaa hyvin, kiinnostavasti ja ajankohtaisesta aiheesta. Ja sitten toisaalta tyyli, tai tarina, oli sellainen että en oikein tiennyt miten siihen suhtautua. Olo oli ehkä vähän tirkistelevä. Ja hämmentynyt. Olen ehkä jopa vähän pettynyt, jollain tasolla odotin tästä erilaisempaa lukukokemusta. Minä en osannut pitää Moniquesta eikä se ehkä ollut tarkoituskaan, mutta kun päähenkilö on niin hukassa olin minäkin lukijana.
Sanoma on kuitenkin hyvä. Liikakalastus on todellinen ongelma ja ihan tavallisenkin ihmisen on hyvä pysähtyä säännöllisin väliajoin pohtimaan, mitä voisi tehdä oman ekologisuutensa nimissä. Että jos vaikka jättäisi sen tonnikalapurkin väliin. Tässä kuitenkin uiskennellaan enemmän metaforien maailmassa ja tietosisällöstään huolismatta on enemmän yhden naisen kasvutarina.
Suosittelen ekologisesta kalastuksesta, metaforista, kasvutarinoista ja vähän omituisista naisista pitäville. Luetaan vaikka soutuveneessä tai meren rannalla sitten kun taas on lämmin. Talvella kelpaa kotisohvakin.
Maailma ei ole koskaan ollut niin vanha kuin tänään.
Seminaareissa ovat istuneet myös Katja, Maria, Helmi K. ja Arja.
Osallistun tällä Ikkunat auki Eurooppaan : Länsi-Eurooppa - haasteeseen.
ps. Millainenkohan on tonnikalapuku?
Hauskasti olet yhdistänyt kaksi kalakuvaa postaukseesi. Minulle kirja oli sinällään merkittävä, että olen seurannut nyt todella paljon enemmän kalauutisointeja ja -dokumentteja.
VastaaPoistaOlen ollut vuoden kalatehtaalla töissä ja nyt mietin teoksen ja muun informaation jälkeen kaloista hyvin erilailla.
Hanna, tuohon uutisoinnin seuraamiseen ja niiden bongaamiseen tämä kyllä vaikuttanee monella. Se ekologian osuus tässä oli todella hyvä ja oli mainiota että kirjassa mainittiin ihan oikeita tutkijoita (mm. Marko Reinikainen, suom. meribiologi ja tutkija).
VastaaPoistaAlan parissa työskenteleminen tuo myös ihan uusia ulottuvuuksia moneen asiaan, nimim. ruokatehtaalla ja pikaruokaravintolassa työskennellyt
Kiitos Hanna kivasta kommentista!
Tiedätkö, olen edelleen monta kuukautta kirjan lukemiseen jälkeen kanssasi samoilla linjoilla sen suhteen, etten oikein tiedä, pidinkö kirjasta vaiko en. Verbeke kirjoittaa hyvin, kirjan teema on kiinnostava ja kirjakin mainio sekä ajatteluttava, mutta silti siinä on jotain sellaista, josta ei voi pitää. Ehkä juuri Moniquen hahmo on sellainen?
VastaaPoistaJa oi, Natioal History Museum on yksi mieheni ja minun yhteinen suosikkipaikka Lontoossa. <3
Aika monella on ollut kaksijakoinen suhtautuminen tähän kirjaan, onhan tämä tosiaan aika vinksahtanut kasvutarina. Kiitos itsellesi Meriharakoista, se odottaa vielä vuoroaan hyllyssä! Mukavaa sunnuntaita :)
VastaaPoistaLuulen että jätän tämän väliin vaikka tykkäänkin vähän omituisista naisista. Se ainoa lukemani Verbeke (Nuku!) jätti juuri tuollaisen hämmentyneen, epämääräisesti hukassa olevan fiiliksen. Mutta kiitos sinulle tästä kirjoituksesta, tuntuu kuin olisin jo lukenut kirjan! =)
VastaaPoistaKatja, NHM oli i-ha-na. Meillä tosin jäi visiitti siellä aivan liian tyngäksi, mennään aivan varmasti uudelleen ja paremmalla ajalla.
VastaaPoistaOn muuten oikeastaan todella kiinnostavaa miten ristiriitaisia tunteita kirja voikaan herättää. Virkistävää.
Maria, olepa hyvä, toivottavasti Meriharakat maistuvat. Ja mukavaa sunnuntaita ja sitä seuraavaa viikkoa!
Booksy, hyvä tietää Nuku! - kirjasta, minä mietin että lukisinko mutta enpäs siis lue vielä. Ja kiitos sinulle! Se on toisinaan ihanaa blogeissa pyöriessä huomata että kaikkia ei välttämättä tarvitse lukea, riittää kun joku muu lukee. :)
Minullekin tämä oli lukiessa ristiriitainen kokemus: pitääkö vai eikö kirjasta, joka on vuoroin chicklitiä ja kalapropagandaa, siis kärjistäen? Entä päähenkilöstä, joka on kyllä vetoava mutta myös kauhea? En pitänyt kirjasta ainakaan ehdoitta, mutta huomaan ajattelevani sitä välillä: mielestäni hyvän, vaikuttavan, kirjan merkki on, että se ei katoa mielestä. Ja samoin, kala-asioita olen minäkin miettinyt, tosin se alkoi jo Nainen joka sukelsi maailman sydämeen -romaania lukiessa.
VastaaPoistaJenni, veikkaan että jos Monique olisi ollut täysin ihana ja suloinen ja kaikkea niin olisi voinut kalapropaganda jäädä sen varjoon. Nyt ainakin muistaa ne kalapinot Mustanmeren rannalla ja tonnikalat. Nainen joka sukelsi maailman sydämeen on minulla aion lukea-listalla. :)
VastaaPoista