Antonio Skármeta: Runoilijan häät

Koska pääasiallisesti kesken oleva kirja on turhan tiiliskivi mahtuakseen reppuun, on työmatkoille otettava lukemiseksi jotain muuta. Tällä kertaa hyllystä valikoitui mukaan chileläisen Antonio Skármetan romaani Runoilijan häät (Like, 2002; La boda del poeta 1999).

Eletään aikaa ennen ensimmäistä maailmansotaa kuvitteellisella Geman saarella jossain Adrianmeren aallokon helmassa. Hieronomys Franck, varakas itävaltalainen tahtoo naida Geman saaren kauneimman nuorikon Alia Emarin. Häitä järjestellään koko kylän voimin ja tilaisuutta odotetaan innolla. Jäänsiniset silmät kuitenkin kaipaavat kobolttista vastapariaan paikallisesta nuoresta miehestä, Stefano Coppetasta.

Suunnitelmia sotkee myös Itävalta-Unkarista lähetetty värväyslaiva, jonka miehistön tuliset saarelaisnuorukaiset teloittavat halutessaan välttää sotaan joutumisen. Tulista hyökkäystä agitoi Stefanon veli, Reino. Itävalta-unkarilaiset kokevatkin karun kohtalon ja tästä ei tietenkään hyvää seuraa pienen saaren asukkaille.

Sinä suloisena yönä tuuli oli tyyntynyt leppeäksi henkäykseksi. Edes mistraali, jonka raivokkaat pyörteet olivat muutamaa viikkoa aiemmin nostaneet hiekkaa kirkon kupoliin asti, ei olisi voinut liikuttaa painavia pronssikelloja sentin senttiä. Kirkon ovella tyttö hymyili omalle järjenjuoksulleen. Eihän mistraali nyt puhaltanut, ja vaikka se olisi myrskynnyt vihaisesti, se ei olisi ikinä pystynyt laantumaan ja ilmoittamaan kellonaikaa neljällä tasaisen rytmikkäällä kellonlyönnillä.

Saippuaoopperamaisiakin piirteitä saavan ihmissuhdesotkuilun lisäksi pohditaan lähestyvää sotaa ja ihmetellään uusien keksintöjen maailmaa. Saarella järjestetään mm. ensimmäinen elokuvanäytös Suuresta junaryöstöstä ja espanjalainen Torrentes esittelee huikeita valaisinkeksintöjään ja radioinnovaatioitaan. Ihmetystä herättää myös saaren kirkonkello, joka on yhtä suuri kuin kirkko. Ja puhuu tässä paavikin, lennättimen välityksellä.

Skármetan tekstillä on oma poljentonsa, joka ei pikaisilla bussimatkoilla aina ota kyytiinsä. Mutta silloin kun ottaa, se iskee ja toimii kuin pasodoble (vaikka kirjassa tanssitaankin tulista turumbaa). Ulospäin rauhallisten mutta sisältä tulisten saarelaisten elämänrytmiin pääsy vaatii siis lukijalta rauhallisuutta ja totuttelua, mutta on mielestäni sen arvoista.

Kriittialaiset, siis Geman saaren asukkaat, osaavat olla melkoisen melodramaattisia. Hesarissa romaania luonnehditaan veijariromaaniksi. Minä en ehkä noin hilpeään luonnehdintaan lähtisi sillä tarina on mielestäni loppupeleissä lähinnä traaginen, mutta ymmärrän kyllä pointin. Kriittialaismiekkoset kun kuvataan mm. repaleiset reput selässään, suolaveden piiskaamat hiukset takussa, ryhdikkäinä tärkätyissä paidoissaan merilevälle ja kelpille tuoksuen ja jatkoksi on helppo kuvitella hieman hölmistynyt nuoren miehen hymy.

Kansiliepeen mukaan Runoilijan häät on ensimmäinen osa trilogiaa, joka kertoo Chileen muuttavista siirtolaisista (Skármeta on itsekin Chileen muuttaneiden immigranttien sukua, tosin hänen sukulaisensa tulivat Bračin saarelta, Adrianmereltä). Sääli kyllä, seuraavia osia ei ole suomennettu. Sen sijaan Skármetan selvästi tunnetumpi teos Nerudan postinkantaja (Like, 1996) löytyy, joten luen sitten sen varmaan jossain vaiheessa.

En tiedä keneltä tämä oli tullut bloggaajien jouluiseen tapaamiseen, mutta kiitos Sinulle siis.

Hesarin arvion voi lukea täältä.

(Täytyy muuten tunnustaa, että ihmettelin ensin että miten Adrianmereltä voi muka purjehtia Italiaan vajaassa neljässä tunnissa mutta taisi nyt mennä Mustat ja Adrianit sekaisin. Onneksi en ole maantieteilijä. Hups.)