Sofi Oksanen: Stalinin lehmät

Olen jo pitkään aikonut lukea Sofi Oksasta. Kysyin ystävältä, joka kirjailijasta pitää, että mistä kannattaisi aloittaa. Hän ojensi minulle Stalinin lehmät (WSOY, 2003).

Ja minä tiesin, että tulee toinenkin kerta. Kolmas. Sadas. Kaikille ei tietenkään käy niin. Joillekin ensimmäinen kerta jää viimeiseksi, mutta ei niille, jotka ovat siinä hyviä ja sille hyviä. 
Minä olin siinä hyvä heti.

Stalinin lehmät on tarina äidistä ja tyttärestä, Katariinasta ja Annasta. Menneisyydestä neuvostomiehityksen alla ja nykyisyydestä Helsingissä, josta pääsee lautalla ilman vierashakemusta suoraan Tallinnaan. Sysi-Suomeen muuttaneesta Katariinasta, joka ei halua ryssän tai huoran leimaa itselleen tai tyttärelleen. Annasta, joka ei uskalla kertoa virolaistaustastaan ja haalii hyvää oloa oksentamalla, juomalla ja naimalla. Joka haluaisi kertoa taustastaan, mutta ei uskalla eikä osaa vastata kysymyksiinkään, ei halua ihmisiä liian lähelle kuitenkaan. Katariina ja Anna, jotka ovat erilaisia ja silti niin kovin samanlaisia.

Oksanen kirjoittaa maanisesti, minulle vähän liiankin. Melkein viisisataasivuinen kirja tuntui toistavan itseään ja minnekään ei edetty. Syötiin, oksennettiin, käytiin lääkärissä, voitiin pahoin, voitiin hyvin ja sitten taas oksennettiin. En sano, että kirjassa pitäisi olla aina iloa ja onnea. Tätä toistamista en vain kestänyt, lähinnä ahdistuin ja mieskin huomasi. Lopputunnelma oli voimaton; näinhän sitä voi käydä enkä minä, tässä lukijana, voi asialle yhtään mitään. Ei se nyt mikään masentavakaan ollut, mutta.. turhauttava, ehkä.

Tuli mieleen teiniajat, kun oli jopa muodikasta lukea Ihan oikeesti!-sarjan kirjoja. Kirjoja, joiden nimiä olivat mm. Rakastaako kundit laihoja, Kaikki pitää mua tosi helppona ja Se diggas pilveä enemmän kuin mua. Siis ns. rankkoja tosielämän kuvauksia, niin sanotusti. En väitä, että Oksasen kirja oli samanlainen, mutta fiilis, joka minulle jäi oli hyvin samankaltainen. Että en nyt tiedä miten tässä olisin.

1968
Katariina ei suostu mitään lomakkeita täyttäessään kirjoittamaan vanhempiensa ammatin kohdalle kolhoosnik. Maanviljelijöitähän ei maiden yhteiskäyttöön ottamisen jälkeen ollut ja kolhoosilaisiksi ei Katariina koskaan vanhempiaan kutsuisi. Katariina kirjoittaa sen sijaan eläkeläinen. Jokaisesta tulee joskus eläkeläinen.

Eipä sillä, Viron historia oli kyllä mielestäni kiinnostavaa luettavaa ja kuvaukset Neuvosto-Virosta taiten tehtyjä. Tallinna heräsi eloon, se vanha, josta Anna ja Katariina kertovat. Mukulakivet ja kauppojen mystiset jonot, suklaarasiat ja lukuisat meikkituotteet. Prostituoitujen nauru ja poppelit. Kunnes tulevat suomalaiset kiiltävine lenkkareineen ja saavat ravintolat kääntämään listansa suomeksi ja muuttamaan hinnat turisteille "sopivammiksi".

Stalinin lehmät on merituulta, liian tiukkoja paitoja, tuoreen leivän tuoksua, vieraiden pelkoa, kaipuuta ja sekaisuutta. Minä en nyt oikein osaa suositella tätä. Mutta niin, josko Viron historiasta ja intensiivisistä henkilötarinoista kiinnostuville.

Tallinnan katuja on kulkenut myös Norkku.

Korkkaan tällä pistetilin Morren Kuusi kovaa kotimaista -haasteeseen.