Satu Taskinen: Täydellinen paisti

Ensin en oikein saanut juonesta kiinni. Sitten imeydyin mukaan tarinaan ja nyökyttelin, juu juu, juuri näin. Lopuksi minua kalautettiin kaulimella ja jäin tuijottamaan viimeistä sivua hämmentyneenä. Kyseessä on siis Satu Taskisen esikoiskirja, viime vuoden HS:n esikoiskirjapalkinnon voittaja, Täydellinen paisti (Teos, 2011).

Se oli syötäväksi tarkoitettua lihaa. Kuorisin valkosipulin ja sekoittaisin mausteeet ja taas, taas minä olin kuin olinkin tullut vilkaisseeksi tuohon viheliäiseen kelloon. Kello tuijotti takaisin. Toisaalta, jos oppiminen olisi helppoa, kaikki ihmiset olisivat neroja. Rauhallisesti askel kerrallaan. Täytyy laittaa ruokaa. Täytyy siivota ruoanvalmistuksen jäljet. Täytyy antaa vieraiden tulla, täytyy syödä ja olla niin kuin ihmiset ovat. Kaikki muutkin ihmiset pystyvät tähän.

Taru Korhonen yrittää valmistaa täydellistä sianpaistia, ovathan pyhäinpäivän illallisella tulossa kylään niin Itävaltalaisen äiti, sisar kuin sisarentytärkin, Maximus-koiraa unohtamatta. Paistin valmistus ei vain ole niin helppoa kuin miltä se vaikuttaa, naapurin vanha rouva, entinen näyttelijätär, höpisee liikaa omiaan mestarin rouvista sekä naudanlihakääryleistä ja miksi ihmeessä juhlaväki ei nyt vain voisi rauhoittua ja vaikka koota palapeliä.

Kaikki tapahtuu yhden kuumeisen, hämmentävän päivän aikana. Taru on ehdottoman epäluotettava kertoja. Lähes koskaan ei voi olla varma, mikä tapahtuu oikeasti tai miten kaikki todella tapahtui. Välillä on käytävä syömässä sokeriherneitä kellarissa tai polttamassa tupakkaa vessassa. Tai pohdittava miksi korsetti on kaikkien aikojen paras keksintö. Luvassa on neuroottisuutta, hermostumista, epävarmuutta ja ulkopuolisuuden tunnetta.

Myös muut lukijat ovat verranneet tätä Antti Leikaksen Melomiseen eikä ihme, sillä sekä tässä että Melomisessa on hämmentävää tajunnanvirtaa ja hurjia hyppäyksiä mielleyhtymästä toiseen. Eikä vertaaminen Erlend Loeenkaan ole kaukaahaettu. On mukavaa lukea välillä tällaista naisen kirjoittamana.

Ei enää minusta riippumattomia yllätyksiä.

Mitä Paistista sitten jäi käteen? Toisaalta hurmautumista ihmeellisiin tangentille lähteviin ajatuskulkuihin, toisaalta turhautumista siihen etten ihan päässyt kuitenkaan perille. Tämä kirja pitäisi lukea rauhassa ja ajatuksella, ehkä jopa useampaan kertaan. Koska tässä on paljon potentiaalia. Luulen, että parin päivän päästä pidän tästä enemmän.

Olen sitä mieltä, että tästä tulisi aika vinkeä näytelmä.

Erityiskehut vielä vinhasta kannesta ja kirjan suloisesta koosta (on siis hiukan kapoisempi kuin yleisesti ottaen).

Paistia ovat valelleet (tai olleet valelematta) Karoliina (joka suosittelisi tätä kirjallisuuden opintokurssien luettavaksi), Minna (joka lumoutui paistin valmistuksen) sekä Erja ja Booksy (jotka pitivät tätä hienona mutteivät nautittavana) sekä moni muu. Googlailkaas. Pus.

Spoilaavaa juonikeskustelua tästä kirjasta Juonittelua-blogissa.

Satu Taskinen : Täydellinen paisti.
Teos, 2011. 306 s.
Kansi: Jussi Karjalainen

ps. Tiesittekö että Maggikraut on lipstikka? Nyt tiedätte.

Elizabeth Bard: Lunch in Paris

Jos minun pitäisi luetella kymmenen asiaa, joista todella pidän, joita rakastan, olisivat kirjat, ruoka ja Pariisi näiden kymmenen joukossa. Elizabeth Bardin Lunch in Paris: A Love Story with Recipes (2010) yhdistää ne kaikki.

"Welcome home, mon amour." For all my castles in the air, in this moment I felt like Gwendal had laid the world at my feet. My universe expanded and contracted at the same time. He had built me a two-room Taj Mahal.
"I already put your name on the gas bill."
How thoughtful.
"Trust me. In France, if you don't have a gas bill, you don't exist."

Lunch in Paris on tarina maahanmuuttajasta, amerikkalaisesta naisesta joka muuttaa rakkauden perässä Ranskaan. Ihana Ranska ei kuitenkaan aina ole se vanhojen elokuvien kaunis ja romanttinen maa, vaan byrokratialtaan lähes käsittämätön ja jopa elämänfilosofialtaan kummallinen omituisuus. Onneksi sentään on ihania toreja, upeita vihanneksia, erikoisia kalakauppiaita ja leivoksia. Ja tämähän on siis tositarina, tai siis elämäkerta reseptien kera.

Bard kuvaa elämäänsä Ranskassa rehellisesti ja herkullisesti. Toisinaan juhlitaan ystävien kanssa ja välillä syödään lounasta yksin. Siinä välissä löydetään se oma boulangerie, opetellaan jonottamaan lihakaupassa oikein ja muutetaan Pariisissa useampaan kertaan.

Kannessa kirjaa tituleerataan näin: Eat, Stay, Love with a side of spiced apricots eikä vertaus kyllä ole lainkaan hassumpi. Bardin tapa kirjoittaa on hyvin samankaltainen kuin Eat Pray Loven kirjoittajan, Elizabeth Gilbertin. Tyyli on keskusteleva, vähän kuin hyvän ystävän kanssa puhuisi. Bardin kielessä tai ehkä tavassa esittää asioita oli kuitenkin jotain, joka viehätti minua paljon enemmän. Saattaa tosin myös johtua siitä, että tämän luin englanniksi ja tuon toisen suomeksi.

Ja koska kirja tosiaan sisältää reseptejä, niin pitihän niitä testata ihan käytännössä. Tässä siis dinner in Paris meidän tapaamme. Meillä testiin pääsivät Travers de Porc au Miel ja Moelleux au Chocolat "Kitu". Mies huolehti pääruoasta ja minä jälkiruoasta.

Jälkiruoka tekeytyy parvekkeella. Kiitollinen resepti siinä mielessä, että tosi helppo tehdä ja ei tarvitse paistaa heti.

Tunnelma kunnossa.

Viiniäkin löytyy, 35° South Wild Ferment Merlot (luomu).

Pääruoaksi valikoitui Travers du Porc au Miel eli uunissa paistettu porsaanpaisti hunajalla. Kaupasta ei löytynyt grillikylkiä luilla, joten tyydyimme luuttomiin. Kahden annokseen lihaa meni 400 g ja lisukkeena rosmariiniperunoita sekä kirsikkatomaatteja.

Ja täytyy myöntää, että oli niin hyvää ruokaa että nauratti. Tätä kokeillaan vielä uudestaan aivan varmasti, ensi kerralla haemme lihan hallista ja luilla. Nam. Suunnitelimme jatkoa varten myös, että tuohon lautaselle voisi lisätä esim. yrtti(rosmariini+minttu?)juliennen.

Välijuomana meillä oli ihanaa pastista, vaikka se onkin virallisesti aperitif. Kotioloissa on mielestäni ihan hyväksyttävää vähän rikkoa etikettisääntöjä (ja olimme kuitenkin asianmukaisesti pukeutuneet, miehellä oli puku ja minulla Ranskassakin käynyt musta mekko, joka näkyy yläkuvassa).

Jälkiruoaksi päätyi siis kirjan samasta luvusta Moelleux au Chocolat "Kitu". Tämän suklaakakun lisukkeeksi laitoimme nordic twistin eli Aino Hillasoiden helmi- eli lakkajäätelöä. Koska kaupasta ei löytynyt kunnollisia folio-vuokia, otin käyttöön vanhat Arabian Kosmos-sarjan kupit jotka onneksi ovat uuninkestäviä (kiitos suomalainen astiateollisuus!).

"'Kitu' is a pun," says Gwendal, with his best Humphrey Bogart squint. "It means 'which kills'."

I have discovered the French version of "Death by Chocolate".

Yllä oleva lainaus kertonee olennaisen. Tästä ei saanut ihan yhtä pahoja suklaaövereitä kuin pariisilaisen suklaakahvilan Angelican kaakaosta ja signature-leivoksesta, mutta lähellä se oli. Tässä teille kaikille hurmaavan Kitun ohje:

noin 110 g suolatonta voita

150 g tummaa (70%) suklaata

reilu hyppysellinen merisuolaa

2 munaa

2 munankeltuaista

1/4 cups (eli reilu puoli desiä) sokeria

1 rkl vehnäjauhoja

Uuni lämpiämään 230 asteeseen.

Sulata suklaa ja voi vesihauteessa. Lisää merisuola.

Sulattaessasi vatkaa munat, munan keltuaiset ja sokeri kevyeksi vaahdoksi.

Vatkaa muna-sokeriseos lämpimään suklaa-voiseokseen. Lisää jauhot ja sekoita kevyesti.

Jaa taikina paistovuokiin.

Nämä pienet suklaakakut kannattaa paistaa joko folioisissa vuoissa (jää kuulemma paperisiin kiinni) tai hyvin voidelluissa keraamisissa vuoissa.

Kun suklaa on jaettu vuokiin, voidaan kakut jättää viileään odottamaan paistamista. Ne pitää kuitenkin saatta huoneenlämpöön ennen paistamista.

Paista 230 asteessa 7 minuuttia (ohut kuori ja täysin sula sisus) tai 8 minuuttia (hieman paksumpi kuori ja sulanut keskiosa, näin tehtiin meillä).

Tästä taikinasta 6 pientä kakkua (tai kolme Kosmos-kupin kokoista). 

Lisukkeeksi korkeintaan jotain vaniljajäätelöä tai vispattua kermaa.

Käännös on allekirjoittaneen oma.

Kirjaan jäi vielä monta reseptiä kokeiltavaksi. Itseäni kiinnostavat jälkiruokapuolelta ainakin jogurttikakku, financiers (pieniä mantelikakkuja) ja chouquettes. Eikä pastisfani voi tietenkään vastustaa peruna-papu-salaattia pastis vinaigretella. 

Lopuksi: kiitos äiti, olet paras.

Kuvassa äiti Les Deux Moulinsissa (se Amélie-kahvila) keväällä 2007.

Elizabeth Bard : Lunch in Paris A Love Story with Recipes
Little, Brown and Company, 2010.
352 s.
Kansi: Julianna Lee / Virginia Johnson

Haastattelussa: Lukukoira Börje

Kirjasto Omenassa oli tänään käymässä arvokas vieras, nimittäin Sellon kirjastossa työskentelevä lukuterapiakoira Börje. Börje ystävällisesti suostui haastateltavaksi ja hänen omistajansa Raisa tulkkasi, sillä oma koirani on hieman ruosteessa.

Börje on syntynyt 16.10.2010 Beverly Hillsissä eli hän on selvästikin syntynyt tähdeksi. Rodultaan Börje on maltankoira ja on selvästi rotunsa iloinen ja ylpeä edustaja.

Börje on Suomen ja itse asiassa koko Pohjoismaiden ensimmäinen rekisteröity lukuterapiakoira. Börje suoritti READ-tutkinnon (Reading Education Assistance Dog) yhdessä omistajansa kanssa 7 kuukaudessa. Työaikana Börje käyttää kaulassaan pätevän lukukoiran punaista huivia (ja tietysti rusettia, ettei turkki mene silmille).

Börjen mielestä etänä tehtävä koulutus oli todella hauska, erityisesti siksi että koulutuksen aikana palkinnoksi sai ihania maksanameja. Pitkän seulonnan jälkeen amerikkalainen järjestö hyväksyi koirakoulun Rakkaat haukut Börjelle avuksi.

Börjen lempikirjoja ovat kuulemma Muumi-kirjat, eikä myöskään kuulemma haittaa jos luetaan aina samaa kirjaa. Omenassa Börje malttoi kuunnella hetken erään hänen lukijaystävänsä lukuhetkeä Muumipeikko herää -kirjasta. Outo ympäristö ja hälinä tosin vähän häiritsivät Börjen keskittymistä. Koiran ja lukijan välisissä lukuhetkissä onkin tärkeää, että paikka on rauhallinen ja koira ja lukija saavat olla kahdestaan. Lukuhetken aikana koira keskittyy lukijaan ja on aktiivisesti tsempaten mukana lukemisessa.

Työskentelyaika on 2 tuntia viikossa. Jokaiselle lukijalle on varattu aikaa 10 minuuttia ja jokaisen lukijan väliin 5 minuutin lepohetki, että Börje jaksaa tsempata jokaista lukijaa. Lisäksi jokaiseen työpäivään kuuluu puolen tunnin fanihetki, jolloin Börjeä saa tulla rapsuttelemaan ja tervehtimään.

Tutkimusten mukaan jo viidellä lukuterapiaeläinkäynnillä on saatu hyviä tuloksia aikaan eivätkä sen useammat jatkuvat käynnit välttämättä enää vie asiaa eteenpäin. Börjen vastaanotolla on sama käytäntö: aikoja saa varata viidelle kerralle ja sen jälkeen lukija saa pienen palkinnon. Jos lukemisessa on vielä suuria vaikeuksia, saa noin puolen vuoden kuluttua varata uusia aikoja. Näin pidetään huolta mm. siitä, että mahdollisimman moni pääsisi Börjen vastaanotolle.

Bloggaaja pääsi fanikuvaan. Börje selvästi otti vakavan ja intellektuellin ilmeen tähän kuvaan.

Börje halusi vielä lähettää sellaisia terveisiä kirjabloggaajille, että viime aikoina on tullut paljon myös hyviä aikuisten kirjoja joissa on koira. Tosin Börje oli ollut kovin närkästynyt kun Maf-koira ja hänen ystävänsä Marilyn Monroe -teoksessa maltankoiria oli kutsuttu maltanterriereiksi. Ei kuulemma yhtään kiva.

Kiitos haastattelusta Börje!

Börje vierailee Kirjasto Omenassa vielä keskiviikkona 29.2. klo 17-19.

Lukukoira Börjellä on oma blogi (josta löytyy info miten Börjelle voi varata lukuajan ja muita kuulumisia) ja facebooksivu. Lisäksi Börjeä on haastateltu mm. Yle Areenassa. Börjen työstä kertoo tarkemmin hänen lukuemäntänsä Raisa.

Lukukoiran hommissa toimii myös muita avustajakoiria mm. Etelä-Haagan kirjastossa.

Ja kiitos Tuomakselle kuvausavusta!

Eric Powell: The Goon

En ole koskaan oikein pitänyt leffoista tai muusta viihteestä, johon liittyvät zombit. Ensin mies vaati minua katsomaan zombie-rom-com-elokuvan Shaun of the Dead (joka osoittautui äärimmäisen viihdyttäväksi) ja seuraavaksi kirjastoreissulta tulivat kotiin kaksi Eric Powellin The Goon-albumia: Nothing but Misery (2003, Dark Horse Comics) ja My Murderous Childhood (and other grievous yarns) (2004, Dark Horse Comics). Ja täytyy myöntää, että olin tämänkin suhteen myyty.

The Goon kertoo isosta miehestä nimeltä, yllätysyllätys, Goon, joka pitää pikkukylässä zombiet aisoissa ja rettelöitsijät kurissa. Apunaan hänellä on sisukas (ja vähän häiriintynyt) pieni mies, Frankie.

Kylän suurimmat ongelmat aiheuttaa Zombie Priest, jonka luomat elävät kuolleet majailevat Lonely Streetillä (aina nimen nähdessäni Elvis laulaa päässäni hetken I'm feeling so lonely baby). Ongelmia aiheuttavat myös väärinymmärry ja väärinymmärtävä Dr Alloy, Fishy Pete (jonkinlainen kala, jolla possenaan erilaisia mereneläviä) ja sankarien seuraksi liittyy mm. Buzzard, mies joka on käänteinen zombi (eli siis elävä joka voi syödä vain elävien kuolleiden lihaa, nam).

Albumit koostuvat lyhyistä tarinoista, joiden välillä on sivun strippejä tai "mainoksia" joiden sisältö voi olla kyllä ihan mitä tahansa (mukaanlukien suosikkini The Psychic Seal). Parhaita tarinoita sen sijaan Goonin lapsuus (My Murderous Childhood) ja kolmen sivun tarina (Attack of the One-Eyed Scumbag from Outer Space), joka sounds like a bad zcience-viction story someone crammed into three pages.

Ark! Ark! The Psychic Seal. Piirtänyt Eric Powell.

Parasta tässä kyllä on se, että Powell todella osaa piirtää. Esimerkiksi albumien kannet ovat ilmeisesti öljyväritöitä. Siis öljyväri. Ja mm. osa takaumista on piirretty upealla lyijykynätekniikalla. Minä en vain osaa päästä yli siitä, miten hienoja nämä sarjakuvat hullusta aiheesta huolimattaan ovat.

My Murderous Childhood. Eric Powell.

Ei muuten heikkohermoisille, sillä tässä tapellaan niin paljain käsin kuin kirvein ja pyssyinkin eikä meno ole mitään kovin siistiä. Powellin tyyli tosin on niin hauska (jos näin voi sanoa) ja överi että ällötys ei ainakaan allekirjoittanutta yllättänyt.

Tästä sarjakuvasankarista, tai no, sankarista ja sankarista, ollaan tekemässä myös elokuvaa jonka muuten ohjaa David Fincher. Elokuvan teko on tosin nyt ilmeisesti katkolla mutta toivon että se saadaan jossain vaiheessa valmiiksi ja teattereihin.

Lisää Goonia kirjastosta kiitos.

Lavalta: Mikko Alatalo Tarinankertojat - klubilla (Korjaamo)

Mikko Alatalo on minulle vähän sellainen suuri tuntemattomuus. Tai siis, kyllä minä totta kai tiedän kuka Mikko Alatalo on mutta meillä ei ole minkäänlaista henkilökohtaista suhdetta. Tiedän muutaman kappaleen ja ensimmäinen mielleyhtymä on Elton John (positiivisessa mielessä siis, ne on ne lasit).

Sain kuitenkin tilaisuuden päästä kuuntelemaan Alataloa Korjaamossa järjestettävälle Tarinankertojat-klubille (paitsi että Tampereella klubit järjestetään Ruby and Fellasissa) ja koska en mielelläni jätä tällaisia mahdollisuuksia käyttämättä, no, sinne mentiin.

Housebändinä hieno poppoo, rummuissa Anssi Nykänen, bassossa Harri Rantanen, kitaroissa Marzi Nyman ja Kalle Alatalo sekä koskettimissa Jani Wilund. Minähän en itseäni muusikoksi voi laskea, mutta kyllä nuo hyvin soittavat. Klubin pointtinahan on siis tehdä puoliakustisia, uusia sovituksia artistin biiseistä ja tarpeen tullessa bändi pystyy myös improvisoimaan (kuten eilen spontaanisti soitetun Kissanpentu-kappaleen). Ja se Marzi osaa kyllä tiluttaa sitä kitaraansa, huhhuhhui. Kehut annan silti tasapuolisesti koko housebändille koska olivat niin hyviä.

Niin ja se Mikko. Alatalo vaikutti aika rennolta tyypiltä ja veti keikan ammattilaisen elkein. Ensin Marzi Nyman haastatteli ja sitten soitettiin. Moni kappale oli minulle tuntematon mutta oli siellä sitten sellaisia jotka minäkin tiesin, kuten Tytöt tahtoo pitää hauskaa ja Maalaispoika (tietysti). Ja sitten siellä oli Ihmisen ikävä toisen luo, Sielun miljonääri, Hengitä sisko, Kuudes ikkuna ja vaikka mitä muuta. Fiilis pysyi hyvänä koko keikan ajan.

Välillä vaivuin johonkin lapsuusaikatranssiin, isäni nimittäin kuuntelee eniten amerikkalaisvaikutteista musiikkia ja Alatalokin mainitsi vaikutteikseen mm. Bob Dylanin. Veikkaan, että isäkin olisi tykännyt tästä keikasta.

Alatalo kertoi juttuja myös yhteistyöstä Juicen kanssa, matkoista Ruotsiin äänittämään, Levi-keikoista ja vaikka mistä. Enkä muuten tiennyt että Känkkäränkkä on Alatalon biisi. Sainpahan vähän yleissivistystäkin samalla.

Mies kommentoi keikkaa näin:
Mikko Alatalon Tarinankertojat-klubin keikka meni enemmän ja rempseämmin tarinankerrontaan kuin Jarkko Martikaisen ja siksi ehkä toimi jopa hieman paremmin formaatin kannalta.

Mikon kertomuksista tulivat monella tapaa mieleen Billy Joelin harrastamat Questions & Answers - iltamat (http://open.spotify.com/album/6hrdFbkMrtdFiZSrHjKU0W josta levy numero neljä) ja hän jaksoi jutuillaan pitää flown päällä. Yhtye soitti todella hienoja sovituksia tutuista kappaleista, eritoten siirtomaalaulut ja Coitus Intin aikaiset kappaleet soivat komeasti.

Puolityhjää salia katsellessa tuli harmitelleeksi, ettei klubi saanut enempää katsojia. Ainakin minun silmissäni Mikko Alatalo karisteli tällä keikalla sitä tyypillistä Tammerkosken sillalla - imagoaan, joka häneen niin vahvasti liitetään.

Todella hieno keikka, mahtaa harmittaa niitä jotka eivät nähneet, lälläslää.

***

Syksyllä olimme tosiaan samaisella klubilla kuuntelemassa Jarkko Martikaista. Tänä keväänä aion vielä mennä kuuntelemaan Anssi Kelaa (10.4.) ja Juha Lehteä (15.5.).

Eoin Colfer: Hiuskarvan varassa

Minä olen ollut nyt kirjastolakossa. Se ei ole mennyt kovin hyvin.

Yksi viimeisimpiä sortumisiani tapahtui, kun tutkin kirjaston uutuushyllyä. Hyllyllä nökötti Eoin Colferin uutuus, Hiuskarvan varassa (WSOY, 2011; Plugged 2011). En olisi varmaankaan lainannut kirjaa kannen perusteella, mutta sitten näin sen taglinen. Jos pidit Artemis Fowleista... kasva jo isoksi. Minä todella pidin Artemis Fowl - kirjoista siinä yläasteikäisenä. Joten olihan tämä luettava. Enkä muuten edes ottanut tätä siitä bestseller-hyllystä, vaan varasin koska se keltainen bestseller-tarra ei näytä kuvissa hyvältä.

Olen ollut huonommassakin kunnossa, mutta en viime aikoina. Jos oikein muistan, siedin aikoinaan tappeluja samalla tavalla kuin nuori mies sietää viinaa. Saatoin jatkaa koko yön ja pärjäsin silti töissä aamulla. Nyt ähkin joka askeleella ja kävelen kuin luuni olisi tehty lasista. Olen telminyt sekä Bonzon, tonnikalaleipätyypin että Faberin gorillojen kanssa, ja se on vaatinut veronsa. Ei olisi mikään ihme, jos elinaikani olisi huomattavasti lyhentynyt yksinomaan niiden rähinöiden takia.

Daniel McEvoy on neljääkymmentä lähestyvä, irlantilainen ja entinen sotilas, joka tekee portsarin hommia uhkapeliklubilla Cloistersin kaupungissa New Jerseyssä. Kun McEvoyn ihastus listitään klubin parkkipaikalle ja hänen vähintäänkin epäilyttävä lääkäriystävänsä Zeb katoaa, on soppa valmis. Sotketaan mukaan korruptoituneita poliisiseja, vinksahtanut lakimies, höyrähtänyt yläkerran rouva, irlantilainen mafiapomo ja hiuslisäkkeitä niin meillä on käsissämme Hiuskarvan varassa.

Tyylistä tulee eniten mieleen myös viime vuonna suomennettu Hugh Laurien Järein asein. Hupia revitään eniten McEvoyn ja hänen päässään kommentoivan Zebin, siis Aave-Zebin, välisistä keskusteluista. Tai pikemminkin kettuilevat toisilleen sen minkä ehtivät. Colferin kirjoitustyyli on sujuvaa, teksti menee eteenpäin kuin juna ja vauhdikkaat tapahtumat seuraavat toisiaan joten tylsä tätä lukiessa ei varsinaisesti tule vaikka kirja tuntuikin hämmentävän pitkältä pituuteensa nähden (266 sivua).

Colferin ensimmäinen vanhemmalle yleisölle suunnattu kirja ei siis ole lainkaan hassumpi. Siinä on kuivaa irkkuhuumoria, vauhdikasta menoa ja ihan pätevä juoni. Poskettoman mykistäväksi murhamysteeriksi (kuten takakannessa lukee) en tätä luokittelisi, mutta varsin meneväksi jännitysromaaniksi kyllä.

Suosittelen leppoisaksi lomalukemiseksi, pään tyhjennykseen, juminpoistoon.

Eoin Colfer : Hiuskarvan varassa (Plugged, 2011)
WSOY, 2011. 266 s.
Suomentanut: Jaakko Kankaanpää.
Kannen kuvan suunnittelu: Leander Baerenz.

Nappaan kirjalla pisteen So American - haasteen osavaltiot-alahaasteesta New Jerseyllä.

Kupista: Café Ekberg

Ihana Café Ekberg on toiminut Bulevardilla (Bulevardi 9) 1850-luvulta asti. Kauniilla kahvilalla on pitkät perinteet, jotka näkyvät sekä sisustuksessa että palvelussa edelleen. Itseäni ihastuttaa paikan vanhanaikainen tunnelma ja pöytiintarjoilukulttuuri.

Tällä kertaa kävin Ekbergillä lounaskahveilla äidin ja Tuomaksen kanssa. Itse päätin ottaa talon teen (3,00) ja bebeleivoksen (3,60). Äiti oli ottanut lounaan (punajuurivuohenjuustokeitto) ja laskiaispullan, Tuomas tahtoi Toast Skagenin (13,60).

Bebeleivos oli kaunis kuin koru ja sopi teen kanssa hyvin yhteen. Joudun tosin myöntämään, että mumini tekee parempia (ja itse olen asettanut tavoitteeksi opetella leipomaan bebejä tänä vuonna, tähän mennessä en ole vielä onnistunut).

Toast Skagen oli myös todella hyvä ja iso, mies ystävällisesti antoi siis minunkin maistaa. Jokiravut ja siian mäti ovat kyllä hyvä yhdistelmä, täytyy myöntää.

Ekbergin parasta antia on mielestäni kuitenkin heidän aamiaisbuffettinsa, jonka hinta on arkisin 9,90 eli ei missään nimessä päätähuimaavaa. Buffet sisältää niin leivät, puurot, jogurtit, uunimunakkaat kuin makeat leivoksetkin. Eli jos olet menossa Bulevardin kulmille esimerkiksi palaveriin tai tapaamiseen aamupäivällä, suosittelen aamiaisen nauttimista ihanassa Ekbergissä. Viimeksi kävin aamiaisella äidin kanssa joulukuussa, josko nyt taas ensi kuussa uudestaan kun harjoittelukoulu on ihan siinä vieressä.

Viikonloppuisin samaisen buffetin hinta on 17,80.

Ihanat plussat siitä, että nuori miestarjoilija luuli Tuomasta ulkomaalaiseksi ja tarjosi hienosti englanninkielistä palvelua.

Siri Hustvedt: The Blindfold

Siri Hustvedtin esikoisromaani The Blindfold (1992) on vaaninut minua Omenan kirjaston englanninkielisten romaanien hyllyssä jo pitkään. Päätin vihdoin ja viimein tarttua sen asettamaan haasteeseen ja kirjastokiellostani huolimatta vein kirjan kotiin.


I reached for the doorknob, but George moved and blocked my exit. "I-ris." He hung on to each syllable of my have, turning it into a call. 
"What is it?" I sang back to him.
"He leaned against the door and let his eyes move down my body. "You're transparent," he said.
I winced. "What do you want, George?" I said.


Juonen keskiössä on nuori nainen, Iris Vegan, joka opiskelee yliopistossa kirjallisuutta. Neljään osaan jaetussa kirjassa Iris kulkee New Yorkin kaduilla miesten puku päällä, kärsii pahoista migreenikohtauksista, kadottaa identiteettinsä useammin kuin kerran, rakastuu, masentuu, tulee valokuvatuksi ja on pitkään sairaalassa. Niin, oikeastaan en osaa sanoa juonesta kovin paljon mitään. Se kertoo Iriksesta, hänen elämästään, New Yorkista ja sen ihmisistä.

Kesti muuten hetken, ennen kuin tajusin "huvittavuuden" päähenkilön nimessä.

Neljäs ja pisin osa sitoo aikaisemmat osat jotenkin yhteen ja tuo jonkinlaista yhteneväisyyttä tarinaan. Ilman sitä olisin varmaan luullut, että tarinoiden Irikset eivät edes ole sama henkilö.

Kirja on omistettu Paul Austerille ja, hieman huvittavasti, opus muistuttikin minua eniten Paul Austerin New York - trilogiasta, jonka luin viime kesänä. Molemmissa kirjoissa kertojan identiteetti on enemmän tai vähemmän hukassa, tapahtumat sijoittuvat New Yorkiin ja päällimmäinen tunnelma lukemisen jälkeen oli jotenkin pahaenteinen. Ei tämä Hustvedtin kirja varsinaisesti pelottava ollut, mutta levottomuutta ja epämukavuutta herättävä.

Etenkin kirjan kolmas osio, jossa ollaan sairaalassa oli minusta kamala. Siis ei missään nimessä huonosti kirjoitettu, kirjoittamisen Hustvedt siis edelleen osaa, mutta olin koko osion ajan todella ahdistunut. Minulla on jonkinlainen perusteeton sairaalakammo ja tällaiset tekstipätkät eivät kyllä yhtään auta asiaa. Ja vielä sekin, että ei siinä edes tapahtunut mitään äärimmäisen hirvittävää tai pelottavaa, mutta kammottavan tunnelman Hustvedt kyllä osaa luoda.

Harmikseni joudun sanomaan, että Hustvedtin esikoinen jäi minulle varsin keskinkertaiseksi lukukokemukseksi. Minusta tuntuu, että en ymmärtänyt juonesta oikein mitään, Iris jäi minulle etäiseksi ja turhauduin kun en löytänyt varmaan ainoaankaan avoimeksi jätettyyn kohtaan ratkaisua. Mutta onpahan luettu.

Jos pidit New York - trilogiasta (Tammi, 1988-1989) tai Hustvedtin Lumouksesta (Otava, 2009) lue ihmeessä tämäkin. Jos et lämmennyt kummallekaan, harkitse uudelleen.

New Yorkin öisillä kaduilla ovat vaellelleet myös Pekka, joka piti tätä mielenkiintoisena muttei massasuosiota povaavana ja lainatäti, joka piti tästä paljon enemmän kuin minä.

Siri Hustvedt: The Blindfold.
London: Hodder & Stoughton, 1993. (julk. Yhdysvalloissa 1992) 220 s.
Kannen kuva: Alexandra Klever/Bransch

Tällä korkkaan myös ensimmäisen pisteen Kirjavan Kammarin So American-haasteesta osioista Immigrant Background ja Osavaltiot-alahaasteesta nappaan New Yorkin.

Bill Willingham & Mark Buckingham (+ muita tekijöitä): Fables osat 3-6

Tästä piti alunperin tulla koostepostaus monesta eri sarjakuvasta mutta Fablesit veivät nyt kaiken huomion joten olkaapa hyvä, Fables osat 3-6, voilá.

Fables #3 Storybook Love (2004, DC Comic's Vertigo)

Albumin alussa oli lyhyt tarina Jack of Talesista, "joka sadun Jaakosta". Tarinana ihan mielenkiintoinen ja näin päin pois, mutta kuvittajana toimineen Bryan Talbotin tyylistä en oikein pitänyt. Jotenkin todella huolimattoman oloista mielestäni.

Sen sijaan seuraavan tarinan kuvittajana oli Lan Medina, jolle lämpenin huomattavasti enemmän. Jälki muistutti Mark Buckinghamin kynänjälkeä, joten hahmot olivat samannäköisiä kuin pitemmissä tarinoissa. Osasyynsä kyllä tähän preferenssiin myös siinä, että tarina toimittajasta, joka halusi paljastaa vampyyreiksi luulevansa fablet oli paljon kiinnostavampi kuin Jackin historia.

Albumin nimitarina Storybook Love jatkoi sarjan olennaista juonta eteenpäin. Jos kakkososassa alettiin revitellä, niin tässä panoksia lisätään kovaa vauhtia ja annetaan lukijan kasvattaa odotuksia. Meno on jopa niin hurjaa, että heikompia saattaa hirvittää. Kiinnostavinta tässä ehkä Snown ja ihanan Bigbyn suhteen kehittyminen. Ja piirtäjänä tässä tosiaan taas Buckingham, pidän ehdottomasti eniten.

Fables #4 March of the Wooden Soldiers (2004, DC Comic's Vertigo)

Albumin alussa taas yksi lyhyt tarina, jossa tällä kertaa kerrotaan Blue Boyn tarina ja samalla valotetaan lisää historiaa fablejen paosta Homelandseista. Piirtäjinä herrat Craig Hamilton ja Russell. Omituinen tyyli, mutta menköön, tarina oli kiinnostava.

March of the Wooden Soldiers jatkaa siitä, mihin Storybook Love jäi. Sotilaiden maininnasta varmaan osaattekin päätellä, että tässä valmistaudutaan nyt sotaan. Panosten kasvatus jatkuu huimasti, sekä minä että mies olimme melkoisen järkyttyneitä tätä lukiessa ja nyt odotetaan kiireellä sarjan viidettä albumia että miten tämä jatkuu. Buckinghamin kynänjälki on mainiota ja Willingham kirjoittaa kyllä (pahoittelen nykyilmaisua mutta se nyt tuntuisi tähän sopivan) älyttömän hyvää settiä.

Fables #5 The Mean Seasons (2005, DC Comic's Vertigo)


Tällä kertaa albumin alkuun oli lätkäisty kaksi lyhyttä tarinaa, Cinderella Libertine (piirtäjänä Tony Akins, tussaajana Jimmy Palmiotti) ja War Stories (sama kuin edellä). Juoneltaan ihan kivoja lyhäreitä mutta Akinsin tyyli on makuuni turhan huolittelematonta. Minusta on tulossa selvästi nirso. Isoin plussa molempiin tarinoihin siitä, että niissä oli Bigby (varo vaan Wolverine, sinulla on kilpailija).

Kuva: Mark Buckingham. Albumista Storybook Love.

Lyhyempien jälkeen jatketaan taas päätarinaa. Edelleen Buckinghamin kynänjälkeä ja Leialohan tussausta. Tässä tarinan osassa käydään mm. presidentinvaalit ja opetellaan lastenkasvatusta. Lisäksi Lumikki joutuu muuttamaan asumaan farmille. Tähän mennessä viitosalbumi on ainut, jonka aikana meinasi itkettää ihan tosissaan. Willinghamin kirjoittajanlahjoja voi vain ihailla.

Fables #6 Homelands (2006, DC Comic's Vertigo)


Alussa lyhyttarina David Hahnin kynästä, tarinana Jackin seikkailut Hollywoodissa. Turhan suoraviivaista piirtämistä, ei kiitos. Lisäksi en oikein jaksa lämmetä Jackin hahmolle joten luin tarinan vähän pakkopullana.

Albumin nimitarinassa seurataan Blue Boyn matkaa Homelandsissa. BB:n tavoitteena on löytää kadonnut rakastettuna Red Riding Hood ja samalla kylvää mahdollisimman paljon tuhoa pahan Adversaryn imperiumin joukkoihin. Tarina tarjoaa paljon hämmentäviä yllätyksiä ja nyt kun on joutunut odottamaan seitsemättä albumia jo useamman viikon alkavat sormet syyhytä.

Tänään varattiinkin kirjastosta vihdoin osat 7-10, kun eivätpä ne lukematta meidän taloudessamme kovin kauan ehdi olla. Suurimmat ongelmat tulevat siitä, kun toinen vahingossa jättää albumin auki kohdasta johon toinen ei ole vielä ehtinyt. Aijai.

Mutta lyhyesti: mainio, mainio sarja.

Salla on ehtinyt jo osaan 13 asti, tässä linkki kaikkiin hänen arvioihinsa.

Tämä postaus on muutenkin omistettu Sallalle, joka eilen hoputti minua julkaisemaan Fables-tekstejä.

Lavalta: Sarasvatin hiekkaa (Espoon kaupunginteatteri)

Kuva: Stefan Bremer / Espoon Kaupunginteatteri

Huhhuh. Huhhuhhuh.

Tänään 15.2. Espoon Kaupunginteatterissa ensi-iltansa saa Risto Isomäen romaanin Sarasvatin hiekkaa pohjalta dramatisoitu samanniminen näytelmä. Minä kävin katsomassa näytelmän ennakkoesityksen ystävänpäivänä.

Sarasvatin hiekkaa sijoittuu vuoteen 2021, eli ei kovin kauas tulevaisuuteen. Insinööri Sergei (Antti Virmavirta) on kehittänyt uudenlaisen sukellusveneen, jota tarvitaan Intiassa. Cambaynlahden pohjasta on vuonna 2001 löytynyt kaupungin rauniot ja meriarkeologi Amrita (Miina Turunen) on vihdoin saanut rahoituksen sen tutkimiseen.

Samaan aikaan Grönlannissa toimittaja Pierre Chamberlain (Markus Riuttu) on tullut tukemaan toivoa nostattavaa dokumenttia jäätiköiden sulamisesta. Tutkija Susan Holm (Leena Pöysti) ei vain suostu antamaan Pierren kaipaamaa lausuntoa, sillä ei tässä mitenkään hyvin ole käymässä. On jäätikköjärviä ja huolestuttavia tapahtumia, IPCC:n arviot liian optimistisia. Satu Silvo puolestaan esittää ympäristöministeriä, jolla on hyvinkin realistiset näkökannat siihen, mitä tällä pallolla tapahtuu.

Voiko jäätiköitä enää pelastaa? Tai, pikemminkin, voiko ihmiskuntaa enää pelastaa?

Maria Kilpi on mielestäni tehnyt hyvää työtä dramatisoinnin kanssa. Toisinaan henkilöiden väliset suhteet saavat väistyä sen kaiken informaation tieltä ja se on tässä näytelmässä hyvä. Siis kyllä sitä on, henkilöhahmoja ja juonta, paljonkin ja toimivasti, mutta ei niin paljon ja perinteisesti kuin traditionaalisemmassa teatterikappaleessa. Kirjan juonta (jonka muistin harmittavan huonosti) on jonkin verran muunneltu, henkilöitä poistettu ja tapahtumia sen mukaan muokattu.

Kuva: Stefan Bremer / Espoon Kaupunginteatteri

Aika harva menisi tunkkaiseen luentosaliin vapaaehtoisesti kuuntelemaan kahden tunnin esitelmää siitä, mitä maapallolle ja meille voi tapahtua jos ilmaston lämpeneminen jatkuu. Sen sijaan toivottavasti useampi voisi mennä katsomaan näytelmää, jossa Antti Virmavirta, Miina Turunen ja muut näyttelijät kertovat nämä ihan samat asiat mutta roolihahmojensa kautta.

Yksi nykytanssimainen kohtaus hetken kummastutti, erosi (mielestäni) näytelmän muusta poljennosta. Toisaalta, kohtaus oli myös pysäyttävä ja hieno.

Erityiskiitokset menevät täältä nyt lavastuksella ja tekniikkapuolelle. Oli hiilarijäätä, hiekkaa lavalla ja yksinkertaiset mutta vaikuttavat lavasteet. Loppurytinässä kaatui seinää ja vilkkui valoja, tuli kylmät väreet (ja tulee edelleen, kun sitä ajattelee).

Mies on tässä jo monesti sanonut, että kyllähän se maapallo pärjää, ei sitä tartte pelastaa, mutta me ollaankin sitten vähän eri juttu.

Kiitos Espoon kaupunginteatterille tämän tekemisestä. Menkää katsomaan tämä. Lipputiedot, esitysajat yms. täältä.

Mahtaa huomenna harmittaa.


Sarasvatin hiekkaa on aiemmin taipunut näytelmäksi Rospuutto-ryhmän (esitetään edelleen, kiertueella!) ja Rovaniemen kaupunginteatterin käsissä (teoksen kantaesitys).


(Niin ja siis tämä Risto Isomäen samanniminen kirja (Tammi, 2005) on siis myös tosi hyvä, että jos Espoo on liian kaukana tai teatteri ei muuten iske niin lukekaa. Tai se sarjakuva. Kirjasta on kirjoittanut ainakin Jokke ja LukeVille ja sarjakuvasta Kirjava kukko. On pakko varmaan lukea itsekin. Ja Litium 6 (Tammi, 2007) ja Con Rit (Tammi, 2011) myös.)

Riikka Pulkkinen: Totta

Vasta nyt sain aikaiseksi tarttua ensimmäiseen Riikka Pulkkiseeni, hänen toiseen romaaniinsa Totta (Otava, 2010). Kehuttuun, paljon luettuun. Eniten ehkä ystävän suosituksesta, joka sanoi viime vuonna tämän olevan todella hyvä.

Minä en tiedä osaanko olla äidittä, minä en tiedä ehdinkö oppia näinä viikkoina jotka ovat jäljellä, minusta tuntuu että se vie minulta lopun elämääni.

Totassa on hitaasti syöpään kuoleva vahvatahtoinen nainen, Elsa, ja hänen miehensä Martti, taiteilija, joka on yksi kertojista. Sitten on Ella, lääkäri, edellisten tytär ja hänen tyttärensä Anna, gradua kirjoittava, paikkaansa maailmassa etsivä. Molemmat myös kertojia. Ja Eeva, nainen kuusikymmentäluvulta, nainen jonka tarina kietoutuu edellisistä jokaiseen. Eeva, joka tuo tuulahduksen vanhasta Pariisista, Kuhmon pelloilta ja ranskan opinnoista, leveistä ikkunalaudoista. Rakkautta ja salaisuuksia, pelkoa ja kaipuuta, niistä Pulkkinen kirjoittaa.

Tottaa lukiessani minulle nousi vahvana mieleen viime kesänä lukemani Essi Tammimaan Paljain käsin. Molemmissa kirjoissa on kolme sukupolvea naisia, rakkautta ja rakkaudettomuutta. Ensimmäistä enemmän Totassa, jälkimmäistä Paljaissa käsissä.

Hesarin arvio sanoo: ihmeellisen kaunis tarina. Onhan se. Ja silti minulle jää levoton olo, tai ei, surullinen ja vähän väsynyt. Pulkkinen kirjoittaa kauniisti ja minä tunnistan kirjasta, tarinasta paljon tuttuja tunteita ja paikkoja. Matkoja raitiovaunuissa ja se tunne, kun ei osaa sanoa vaikka haluaisi. Tai jos ei osaa päättää.

- Tulin etsimään erästä naista, hän on kotoisin kaskipellon kupeesta, mies sanoo.
- Täällä asuu vain maailmannaisia.
- Millaisia, mies kysyy.
- Unimaailman.

Jäin miettimään minne Annan sisar Maria jäi, nainen, jolla oli peltotyöläisen käsivarret ja käheä, tilan ottava nauru. Minne Mariaa tarvittiin, jos hän vain heiluu toisinaan taustalla, on hiljaa ja lohduttaa? Ja miksi Eeva oli sellainen kuin oli, tai oikeastaan miksi niin. Ja millainen suru täytyi Martin kannettavana olla, samoin kuin Elsan.

Suuria tunteita, hyvä tarina ja silti, silti minä en täysin vakuuttunut. Parasta oli menneen ja nykyisen limittyminen, se että ei aina tiennyt mikä on totta, ei voinut tietää. Jokin kuitenkin jäi otteen päähän, jokin sama tunne kuin Tammimaan kirjan kanssa, että en tiedä mihin minä tämän tarinan kanssa jäin, pidinkö vai enkö. Aika näyttäköön.

Suosittelen rauhallisiin hetkiin, suurten tunteiden ja limittyvien tarinoiden kaipuuseen.

Maalauksen mallinna istuneet mm. Jossu, Laura, Salla, Jaakko, Sara ja pihi nainen. Totan kävi KOM-teatterissa katsomassa Suketus.

Riikka Pulkkinen: Totta.
Otava, 2010. 333 s.
Kannen kuva: Aino-Maija Metsola.

Luettu osana Kuusi kovaa kotimaista -haastetta.

Juho Juntunen: Manala

Omana välipalalukemisena ja sarjassamme miehen lainaamat sarjakuvat esittelen tällä kertaa Juho Juntusen Manalan (Like, 2011). Kaikessa yksinkertaisuudessaan Manala kertoo elämästä Helvetissä; mukana on niin itse pääpiru, viikatemies kuin pirun poikakin. Sarjakuvaa on nähty muun muassa Poppamies-chilikastikkeen etiketeissä ja Viivi ja Wagner - lehdessä.

Juho Juntusen piirrostyyli on konstailematon ja jotenkin todella miehekäs, prätkäjätkämäinen (eikä tämä ihmetä, jos katsoo Juntusen kuvaa). Viiva on vahva, värit kirkkaat. Varjostuksiin ja muihin pipertelyihin ei juuri panosteta, mutta eipä sitä tällaiseen sarjakuvaan tarvitakaan.

Huumori on sellaista hehheh-tyyppistä, sanaleikkejä ja kieli poskessa hohottamista. Toistuvat Forssa-vitsit alkoivat vähitellen tympiä, eivätkä Teksasin moottorisahamurhaajan silpomisetkaan oikein jaksaneet kiinnostaa. Mies oli tästä aika samaa mieltä.


Manala ei ollut oikeastaan minun sarjakuvani. Pätkissä luettuina Juntusen huumori kyllä pääasiallisesti toimi, mutta pitemmän päälle vitsit toistivat itseään. Täytyy tosin myöntää, että Juntusen viikatemies, Riipperi, oli harvinaisen sympaattinen tapaus. Omiksi suosikeikseni päätyivät täten juuri kyseisen hahmon seikkailut.

Kuva luonnollisesti Juho Juntusen, lainattu Poppamiehen sivuilta.

Manalaa voi lukea esimerkiksi chilikastike Poppamiehen sivuilla.

Lukuhaaste: Hyppää lavalle

Vaikka kirjablogistania taas pullistelee haasteita (jännää!) päätin silti kantaa korteni kekoon - vaan ei huolta, haaste ei ole suuren suuri vaan haastaa teitä vain lukemaan vähän eri tavalla tai ehkä jopa mukavuusalueen ulkopuolelle.

Tavoitteena on siis lukea tämän vuoden aikana yksi tai useampi näytelmä, siis ihan mikä tahansa näytelmä. Ainakin pääkaupunkiseudun kirjastoissa olen huomannut, että näytelmähyllyt ovat yleensä melkoisen kattavia ja valikoimaa löytyy niin klassikoista uudempiin eli valinnanvaraa pitäisi olla. Uskoisin, että tilanne on suurinpiirtein sama muuallakin Suomessa. Mukaan kelpuutetaan siis niin Minna Canth, Pasi Lampela, herra Shakespeare kuin Tšehovkin ja kaikki myös kaikki muut näytelmäkirjailijat jotka teitä nyt sattuisivat kiinnostamaan.


Itse ajattelin haasteen puitteissa lukea ainakin Edward Albeen Who's Afraid of Virginia Woolf? - näytelmän sekä Kansallisteatterin julkaisun Lentoharjoituksia, joka sisältää sekä Smedsin käsikirjoituksen Paul Austerin kirjasta Mr Vertigo että erilaisia muistiinpanoja näytelmän valmistamisen ajalta.


Toivoisin osallistujien kirjoituksiin jotain pohdintaa siitä, miltä näytelmän lukeminen tuntui, aihe nimittäin kiinnostaa minua kovasti ja osittain siksi tämän haasteen lanseerasinkin.


Aikaa näytelmän lukemiseen olkoon nyt lokakuun 27. päivään asti (joka muuten on allekirjoittaneen syntymäpäivä ;) ja järkkäilen silloin varmaan haasteen tiimoilta jonkinlaisen arvonnankin. Porkkanaa siis tässä teille tarjoilen.


Sikäli mikäli osallistut niin vinkkaapa tekstiä tähän postaukseen, lokakuussa rakentelen vielä jonkinlaisen palkitsemispostauksen.


Mielenkiintoista matkaa teatterin maailmaan!

Markus Bennemann: Himokas härkäsammakko ja muita eläinkunnan seksipetoja

Markus Bennemannin Himokas härkäsammakko ja muita eläinkunnan seksipetoja (Atena, 2011) jatkaa samalla tiedettä popularisoivalla tyylillä kuin kirjailijan edellinenkin kirja, Pistoolirapu ja muita eläinmurhaajia. Otsikosta varmaan jo käy ilmi kaikille, että nyt ei enää ihmetellä eläinkunnan ihmeellisiä saalistustapoja vaan on siirrytty suvunjatkamisen mystiseen maailmaan.

Periaatteessa kaikki saman valaspopulaation urokset laulavat samaa laulua, joka muuttuu vuosittain, niin että valailla on - siinä kuin ihmisilläkin - joka kesälle oma hittibiisinsä. Tavallisesti hitti eroaa edellisen vuoden laulusa vain jonkin pienen murahdus- tai vingahdussarjan osalta, jonka jokin uros on keksinyt siihen lisätä. Yhtäkkiä muunneltua versiota laulavat kaikki muutkin osoittaaksen olevansa ajan hermolla.

Bennemannin aikaisempaa opusta lukiessani minua välillä vähän tökki tämä toisinaan epätieteellisenkin oloinen kirjoitusasu, mutta Härkäsammakon kohdalla olin jo päässyt ajatuksesta yli. Ennakko-odotukset olivat kohdallaan ja kirja onnistui tuottamaan paljon huvitusta sekä myös aitoa ihmetystä siitä, miten ihmeellinen tämä luontomme tosiaan on.

Kirja on lajiteltu lukuihin teemoittain. On Lemmenlauluja, Rehentelijöitä, Rakkaudenpalveluksia, Avioliittohuijareita ja niin päin pois. Jokaisessa luvussa on esitelty yleensä useampia eri lajeja, jotka hoitavat lisääntymisensä jollain "tavallisesta" poikkeavalla konstilla.

Minulla oli tämä opus melkein elokuusta asti yöpöytäkirjana eli luin kirjaa silloin tällöin pienen pätkän, joko ihan kokonaisen luvun tai osia siitä. Kirja lieneekin parhaimmillaan pienissä osissa, sillä putkeen luettuna voi lukijalla tulla jonkinlainen infoähky erilaisista spermapaketeista ja parinvalinnan kiemuroista.

Meritursaat eivät juuri parittele päällekkäin vaan käytännössä ilman kehokontaktia. Parittelukumppanit istuvat liikkumatta riutalla metrin päässä toisistaan, ja koiras ojentaa naarasta kohti yhden lonkeroistaan niin asiallisen kiihkottomasti kuin se olisi merenpohjassa kulkeva öljyjohto. --- Eräät ovat paritellessaan aivan erityisen varovaisia. Silloin meritursaat kököttävät kumpikin omassa kallionkolossaan mahdollisimman kaukana toisistaan, ja jos koloja ei yhdistäisi pientä syvänmeren kaapelia muistuttava lonkero, kukaan ei ikimaailmassa arvaisi, mitä ne puuhaavat.

Kirjan lopussa on myös kattava lähdeluettelo kirjoittamisen apuna käytetyistä artikkeleista ja kirjoista. Luonnontiedeopiskelijana tätä arvostaa kovasti ja käytinkin lähdeluetteloa apuna etsiessäni materiaalia kandidaatintyöhöni (luvussa Lemmentuoksut on pätkä mulperiperhosista ja niiden feromonista, jota kandityöni pääasiassa käsittelee). Lisäksi kovakantisessa painoksessa on mukana kuvaliite, joista voi tutkailla esimerkiksi jääpingviininaaraita, jotka haluavat seksuaalisista palveluista palkakseen kiviä, tai molukkirapujen parittelutalkoita.

Molukkiravun kuori. Ovat melkoisen söpöjä.

Suosittelen humoristiseksi mutta yhtä kaikki opettavaiseksi lukemiseksi luontodokumenteista pitäville (allekirjoittanut hankki muuten itselleen joululahjaksi boksillisen Attenboroughin dokumentteja, ah!). Tästäkin varmaan tulee pokkariversio eli sopisi vaikka rantalukemiseksi.

Jos muistan oikein, sain tämän ihanalta mieheltä lahjaksi viime elokuussa vuosipäivän merkiksi. <3 Ja kuvassa olevat sammakot mies on saanut minulta syntymäpäivä- (tyttösammakko) ja joululahjoiksi (poikasammakko).

Sammakoiden kurnutusta on kuunnellut myös Hanna.

Markus Bennemann: Himokas härkäsammakko ja muita eläinkunnan seksipetoja (Die Evolution in Liebessrausch. Das bizarre Paarungsverhalten der Tiere, 2010)
Atena, 2011. 301 s. + lähteet.
Suomentanut: Heli Naski
Kannen kuva: Stephen Krasemann.

Haruki Murakami: 1Q84

Murakamin 1Q84:n kolmososa hyppi ensin silmilleni Omenan kirjastossa ja kun Norkku vielä luki ja arvioi opuksen kaikki kolme osaa, oli tähän tartuttava. Kyseessä on siis Haruki Murakamin trilogia 1Q84 (Book One and Two 2009, Book Three 2010, translated in 2011).

And after you do something like that, the everyday look of things might seem to change a little. Things may look different to you than they did before. I've had that experience myself. But don't let appearances fool you. There's always only one reality.


Yritin jo kerran selittää kirjan juonta miehelle. En onnistunut. Voin siis melkoisen varmasti luvata, että en tule paljastaneeksi juonen kulusta käytännössä mitään.

Tarinaa kertovat Tengo ja Aomame. Tengo on matematiikkaa opettava kirjailija, joka päätyy mutkan kautta kirjoittamaan uudelleen tarinaa nimeltä Air Chrysalis joka kertoo taianomaisen tarinan pikkuihmisistä (Little People) ja siitä, miten ne maailmaamme vaikuttavat. Aomame on viralliselta ammatiltaan liikunnanohjaaja, mutta pinnan alla on muutakin: Aomame on salamurhaaja, mutta ei mikään perinteinen ostettavissa oleva sellainen vaan kohteena ovat väkivaltaiset miehet.

Kertojista kumpikin päätyy valintojensa vuoksi rinnakkaismaailmaan 1Q84, jossa säännöt ovat erilaiset. Vaikka outo maailma tuo yksinäisyyden tunteen, löytyy Aomamen ja Tengon väliltä yhteys joka juontuu 20 vuotta sitten tapahtuneeseen hetkeen.

Like it or not, I'm here now in the year, 1Q84. The 1984 that I knew no longer exists. It's 1Q84 now. The air has changed, the scene has changed. I have to adapt to this world-with-a-question-mark as soon as I can. Like an animal released into a new forest. In order to protect myself and survive. I have to learn the rules of this place and adapt myself to them.

Kaksi ensimmäistä kirjaa keskittyvät esittelemään sekä olennaisia henkilöhahmoja että avaamaan pikkuihmisten ja Air Chrysaliksen merkitystä. Murakami ei päästä lukijaa helpolla, sillä tekstiä on paljon ja se on intensiivistä. Kaikkeen kuvailuun tunnutaan suhtautuvan yhtä suurella hartaudella; ruoanlaittoa kuvaillaan yhtä pikkutarkasti kuin olennaisimpia tapahtumaketjuja. Välillä mietin, onko osasyy pikkutarkkaan ja säännölliseen kerrontaan käännöksessä, että mahtaako japanin kieli soljua eri tavalla kuin englanti. En tiedä.

En saanut 1-2-osia kulkemaan julkisissa mukana, joten se oli pelkästään kotikirjana. Pääasiallisena huomiona kuitenkin se, että kiire Murakamilla ei ole. Ja ehkä se on hyväkin; mielestäni Tengo ja Aomame ansaitsevat että heidän tarinansa kerrotaan huolella ja toisaalta Murakami myös osasi pitää minulle jännitystä yllä.

Kolmas osa jatkaa siitä, mihin toinen osa jäi mutta kertojien joukkoon on nyt liittynyt myös Ushikawa, omituisen näköinen mies joka tekee töitä Aomamen ja Tengon vastapuolelle jonkinlaisen yksityisetsivän tehtävissä. Kolmannen kertojan mukaanottaminen hidastaa tarinan kulkua ja sotkee välillä myös ajantajun kun kaikki henkilöt pyritään yksi kerrallaan saattamaan samaan pisteeseen ajassa. Välillä tämä turhautti, etenkin heti toisen osan lukemisen jälkeen, sillä jotenkin kaipasin päästä ja loppuun, saada tietää.

Tämä on toinen Murakamini, ensimmäinen oli Kafka rannalla. Molemmissa oli useita seksikohtauksia, mutta Murakami suhtautuu kohtauksiin pääosin hyvin kliinisesti eli mitään eroottista kirjallisuutta tämä ei tosiaan ole. Seksi on Murakamille lähinnä väline, jota välillä tarvitaan tarinan eteenpäin kuljettamiseen tai henkilöhahmojen kehittämiseen ja se kuvataan samalla pikkutarkalla ja objektiivisella otteella kuin kaikki muukin. (Huvittava tieto: 1Q84 oli lähellä voittaa Literary Review'n Bad Sex in Literature - palkinnon, en kyllä tavallaan ihmettele..)

1Q84 muistutti minua taas siitä, miksi pidän maagisesta realismista kirjallisuuden lajina. Arkisen ympäristön muuttaminen mystiseksi ja jopa pelottavaksi kiehtoo minua jostain syystä loputtomasti. Siinä mielessä tämä on poikkeuksellista, että yleensä en perusta mistään pelottavasta, en elokuvista tai kirjoista. Maagista realismia en kuitenkaan osaa olla lukematta. Murakami, Jonathan Carroll ja Pasi Ilmari Jääskeläinen edustavat minulle tällä hetkellä niitä kirjailjoita, jotka onnistuvat tuomaan minulle näitä kammottavan kiehtovia pelkokicksejä. Toisaalta lukemisen jälkeen on myös rauhallinen olo, tuntemus siitä että on hetken ollut osa jotain ihmeellisempää maailmaa.

Lyhyesti 1Q84 on tarina yksinäisyydestä, rakkaudesta, ja salaisuuksista. Murakami ei kerro kaikkea, mutta antaa lukijalle paljon työstettävää. Logiikkaa ei aina ole, mutta toisaalta, onko sitä jatkuvasti tässä meidänkään maailmassamme?

Suosittelen luettavana syksyisenä tai talvisena iltana viltin alla tahi villasukat jalassa. Juomaksi teetä.

Rinnakkaismaailmoissa on seikkaillut myös Norkku (1&2 ja 3).

Haruki Murakami: 1Q84 Books One and Two
Random House. 2011. Kääntänyt japanista Jay Rubin. 623 s.

Haruki Murakami: 1Q84 Book Three
Random House. 2011. Kääntänyt japanista Philip Gabriel. s.364

Kannet: Suzanne Dean

ps. Tätä ei ollut mitenkään helppo kirjoittaa, sillä laajan rinnakkaismaailman avaaminen muutamassa lauseessa tuntui käytännössä mahdottomalta. Jos pidit Kafkasta rannalla, uskaltaisin ehdottaa että pitäisit myös tästä.

pps. Hymisytti myös kun tässä luettiin Kadonnutta aikaa etsimässä. 
"Have you read it?"
"No, I've never been in jail, or had to hide out for a long time. Someone once said unless you have those kind of opportunities, you can't read the whole of Proust."

PNG: Maailma mustavalkoinen

Miten voivatkin yksinkertaiset kuvat saada kyyneleet silmiin ja palan kurkkuun. Kirjoitan nimimerkki PNG:n teoksesta Maailma mustavalkoinen - sarjakuvia lapsettomuuden surusta (Otava, 2010) joka on koottu samaisen tekijän blogiteksteistä.

Sarjakuvassa esiintyvät pingviinit ovat kokeneet lapsettomuushoidot, keskenmenot ja adoptioprosessin harkinnan ja aloittamisen. Itse en ole samaisia teemoja henkilökohtaisesti kokenut, mutta aiheet koskettavat läheltä muista syistä.

Maailma mustavalkoinen koskettaa ja sattuu mutta välillä myös hymyilyttää. Se avaa verhoa suruun, jota tuskin voi täysin ymmärtää kokematta sitä itse. Se myös toivottavasti auttaa kohtaamaan heitä, jotka lapsettomuuden ovat kokeneet, kohtaamaan heidät reilusti ja ymmärtämään joskus silloinkin, kun ei jaksaisi ymmärtää. Surun keskeltä löytyy välillä toivoa, huumoriakin. Vielä jaksaa.

Joskus maailma on mustavalkoinen. Itsellä tai muilla.

Kuva: PNG

Tämä on tärkeä kirja. Sanon samoin kuin Adoptiomatkan luettuani: nyt minun on palautettava tämä pian kirjastoon, sillä ehkä se lähtee seuraavaksi jollekulle, joka tarvitsee tätä kirjaa enemmän kuin minä. Ja kiitos.

Samaisesta teoksesta kirjoittaneet myös ainakin Hanna ja anni.M.

PNG: Maailma mustavalkoinen - sarjakuvia lapsettomuuden surusta
Otava, 2010. 112 s.

Lavalta: Godota odottaessa (Kansallisteatteri)

Kuva: Stefan Bremer / Kansallisteatteri

Lähdetään.
Ei me voida.
Miksi?
No kun me odotetaan Godota.
Ai niin.


Ostin miehelle syntymäpäivälahjaksi liput Kansallisteatterin Pienellä näyttämöllä esitettävään Samuel Beckettin näytelmään Godota odottaessa. Esityksen on ohjannut Arto af Hällström ja rooleissa ovat mainiot Esko Salminen (Vladimir), Estragon (Eero Aho), Hannu-Pekka Björkman (Pozzo) ja Janne Reinikainen (Lucky). Pojan roolissa nähdään nuoria tulevia lahjakkuuksia, Amos Brotherusta ja Elias Majanderia.

Tiesin ennakkoon Beckettin näytelmästä jonkin verran, mutta en tiedä pystyikö tähän silti valmistumaan henkisesti. Päällepäin katsoen lähes kolmituntisessa näytelmässä ei nimittäin tapahdu yhtään mitään, siinä vain lähinnä tapetaan aikaa. Välillä tanssitaan ja sitten taas mietitään, että pitäisikö sitä hirttäytyä. Ja kuitenkin siellä on jokin logiikka, jotain timantinkirkasta totuutta ja hienoutta.

Esko Salminen ja Eero Aho ovat mieletön parivaljakko Vladimirin ja Estragonin rooleissa. Kun näytelmä on lähes pelkästään puhetta ja lavasteet pelkistetyt, on näyttelijän harteilla suuri taakka. Kaikki suoriutuvat tästä kunnialla. Ei ollut yksi kerta kun yleisö alkaa hermostuneesti hihittämään, kun näyttelijät vain istuvat lavalla, ihan hiljaa, tekemättä mitään. Tiedättehän sen tunteen, kun tietää että ei tässä nyt varsinaisesti mitään hauskaa ole mutta kun nuo vain istuvat tuolla eikä oikein tietäisi miten reagoida.

Mies mietti, että mitäköhän on ajatellut kantaesityksen yleisö. Itseänikin hirvitti ihan vähän, että onko toinen puoliaika täysin sama kuin ensimmäinen (en tiedä mistä tämä ajatus tuli, mutta pelko oli siis turha).

Björkman ja Reinikainen tuovat oman lisävärinsä tähän tarinaan. Björkmanin lavakarisma on huikea; välillä hän on kaatuileva koomikko ja seuraavassa hetkessä äärimmäisen uhkaava mies. Reinikaisen läsnäolo on myös käsinkosketeltavaa, vaikka hän suurimman osan näytelmästä vain seisoo ja on hiljaa. Osatapa joskus olla lavalla noin läsnä.

Godota odottaessa oli toteutettu hyvin perinteisesti. Oli itse asiassa todella virkistävää olla katsomassa esitystä, joka perustuu ihan vain siihen, että näyttelijät ovat lavalla ja näyttelevät. Ei ole joka paikkaan lentelevää popcornia tai isoja orkestereja (vaikka musikaalit ovatkin suuri rakkauteni).

Loppupeleissä Godota odottaessa oli todella hieno kokemus. Jopa mies meni sanattomaksi ainakin kymmeneksi minuutiksi kun piti ihan jäädä miettimään, että mitä tässä tapahtui. Näytelmässä on hienoa huumoria ja ystävyyttä, vaikka se on myös todella surumielinen.

On tämä kyllä vielä luettavakin. Sitä ennen meitä kylläkin odottaa yöpöydällä kirjailija toinen teos, Mercier ja Camier.

Syksyn esitykset olivat loppuunmyytyjä, mutta kevään esityksiin saa vielä lippuja, joten käykäähän hankkimassa (Lippupisteestä tai Kansiksen lipunmyynnistä saa).

"Kaikki näytelmäni pitäisi esittää kevyesti ja nopeasti. En halua velloa niiden vakavuudessa... näytelmieni ei pitäisi olla mahtipontisia." - Samuel Beckett


ps. Alun dialogi naputeltu ulkomuistista joten siinä voi olla virheitä.

Arvonnan onnekkaat ja synttärihulinoita

Lumista lauantaita teille kaikille ihanille! Uhosin eilen, että arvonta olisi suoritettu jo illalla mutta koska juhliminen otti niin voimille, veti syntymäpäiviään eilen viettänyt onnettaremme lippuset vasta aamulla.

Tässä vaiheessa vielä suuri kiitos teille kaikille, jotka arvontaan osallistuitte ja kommentoitte blogin yksivuotista taivalta! Minulla oli useampaan kertaan ihan oikeasti tippa linssissä, sillä tähän kirjablogistanian pariin päätyminen on ollut parhaita juttuja ikinä. Kiitos teistä kaikista!

En kuitenkaan paljasta voittajia vielä vaan ensin vähän tunnelmia eilisen syntymäpäiväjuhlinnasta. Kävimme siis syömässä sushia Tokyo 55:ssa, juomassa sifonikahvia Fratello Torrefazionessa ja katsomassa hienon näytelmän Godota odottaessa Kansallisteatterissa (kirjoitan tästä lisää myöhemmin). Kotona syötiin mudcakea ja juotiin kuohujuomaa.

Valmis kakku. Arvannette, mitkä ovat päivänsankarin lempikarkkeja?

Juhlijan seuralainenkin sai sifonikahvia.

Synttärisankari nauttii.

Myöhäinen kakunleikkuu vihdoin suoritettu!

Ja sitten siihen arvontaan. Levyn ja kirjan voittajat arvottiin erillisistä kulhoista ja yllätyslaatikon arvontaa varten kaikki jäljelle jääneet lipukkeet siirrettiin silinteriin. Mies laittoi ihan arvontaa varten lahjaksi saamansa I am Mr Darcy - paidan päälleen mutta kuvaaja oli nyt laiska, pahoittelen.

Ensin arvottiin Tuomas Peurakoski Ensemblen esikoispitkäsoitto ja se menee bloggaajalle, joka toivoisi että kaikki nauttisivat jokaisesta päivästä eli

Sannalle Luettua - blogiin!

Seuraavaksi lähdettiin löytämään Jonathan Carrollin Valkoisten omenoiden voittajaa ja se lähtee nyt bloggaajalle, joka toivoisi että jokainen tänään nukkumaan käydessään voisi ajatella, että olipa hyvä päivä! eli

Susalle Järjellä ja tunteella - blogiin!

Viimeiseksi etsittiin vielä voittaja yllätyslaatikolle (jonka sisällön haaliminen on vielä ihan ihan vähän kesken mutta varmistunee tänään) ja se lähtee nyt bloggajalle, joka haluaisi joskus löytää peppipitkätossumaisen talon eli

Kaisalle Kannesta kanteen - blogiin!

Lämpimät onnittelut kaikille voittajille!

Laitattehan yhteystietonne osoitteeseen pigeonnaire@gmail.com niin saadaan paketit oikeisiin osoitteisiin.

Tähän väliin on muuten sanottava, että kaikki jotka levyä vielä jäivät kaipaamaan: sitä saa tosiaan ihan hankkia Levykauppa X:stä tai Keltaisesta jäänsärkijästä, biisejä saa hankittua vaikka yksittäisinä mp3-versioina EqualDreamsilta tai vaikka ihan laittamalla sähköpostia minulle tuohon ylläolevaan osoitteeseen. Ja tämä vinkki siis naiselta, jonka mielestä levy on upea mutta levylaatikot eivät se viehättävin sisustuselementti. ;)

Meillä viikonloppu jatkuu synttärijuhlinnan merkeissä, tänään painelemme kylään miehen perheen luokse ja myöhemmin istumaan iltaa ystävien kanssa. Sitä ennen pitäisi vielä hakea iiiso kirjapaketti postista.

Huomenna vietetäänkin sitten vaalivalvojaisia ja toivutaan kahden päivän juhlinnasta. Mitä te aiotte tehdä viikonloppuna?

Kupista: Crustum

Tiistaina minulla oli lounasaikaan epäilyttävää luppoaikaa, kahvihammasta kolotti ja kun joka tapauksessa pyörin Töölöntorin kulmilla päätin vihdoin testata sen saksalaisen kahvilan, Crustumin. Pikkuinen myymälä, jossa on myös kaksi pöytää asiakkaille, sijaitsee osoitteessa Topeliuksenkatu 3, aivan vastapäätä Töölön kirkkoa.

Kahvin (2 e) kanssa piti tietysti saada jotain pientä ja päädyin valitsemaan kuvassa näkyvän mantelisarven (1,95 e) joka käytännössä on siis mantelirouheella kuorrutettua mantelimassaa, joka on dipattu suklaaseen. Ja minä siis rakastan mantelimassaa. Ehkä osittain siksi, että olen yksineljäsosa suomenruotsalainen (kyllä, tämä on tarkkaa ja olen tästä piirteestä vähän ylpeä). Suomenruotsalaisuus liittyy tähän myös niin, että ne kaksi asiakasta jotka myymälässä sen siellä oleskelemani puolen tunnin aikana kävivät, olivat molemmat finlandssvensk rouvia. 

Pieni myymälä on tunnelmaltaan kotoisa; tiskin takana työskentelevä naishenkilö oli todella ystävällinen ja myymälän äänimaailma rauhallinen. Taustalla soi sopivalla volyymilla joku saksalainen radiokanava ja jonkun verran taustahuminaa tuli Topeliuksenkadun bussiliikenteestä. Minulle myös tarjottiin santsikuppia, mutta jätin sen tällä kertaa väliin. Ehkä ensi kerralla?

Kaiken kaikkiaan pistäytyminen Crustumissa oli äärimmäisen virkistävä ja ilahduttava kokemus.

Crustumilla on isompi myymälä/kahvila osoitteessa Pursimiehenkatu 7. Sielä saa aamiasbuffetin välillä ti-pe hintaan 9,50 ja viikonloppuisin 16,50. Kävin siellä viime vuoden tammikuussa ystävien kanssa pitämässä palaveria: hyvää oli eli lämpimästi suosittelen.