Lavalta: Mestaritontun seikkailut (Metropolia)

Kuva: Janne Kuusela

Käynnissä on selvästi kulttuuriviikonloppu. Perjantaina ehdin nähdä yhden elokuvan ja käydä keikalla, lauantain (31.3.) ohjelmaan kuului mennä katsomaan koko perheen musikaaliksi muunnettua Mestaritontun seikkaluja Malmitalolle.

Minulle Mestaritontun seikkailut on nostalginen kirja. En ole lukenut sitä moneen vuoteen, mutta muistan kyllä hyvin kuinka sitä luettiin meille koulussa ja kuinka se oli äärimmäisen jännittävä ja hieno. Olihan se siis nähtävä näyttämöllä. Mies ei sen sijaan ollut aikaisemmin Mestaritonttuun tutustunut.

Metropolian ja Malmitalon yhteistyöprojektina toteutettu Mestaritontun seikkailut oli ehdottomasti hieno ja satumainen kokemus. Lyhyesti Mestaritontun seikkailut on kertomus siitä, kuinka Satumaan Mestaritonttu päättää lähteä tutkimaan muuta maailmaa ja kohtaa niin omalaatuisen noita Sammaleisen, Kyöpelinvuoren hurjan Julmakumman, kiveen vangitun prinsessan kuin virvatuletkin. Lisäksi se on tarina askeleista kohti tuntematonta, kotiinpaluusta ja ystävyydestä.

Malmitaloon oli saatu luotua maaginen tunnelma ja satu heräsi eloon vajaaksi kahdeksi tunniksi. Janne Puustinen oli sympaattinen ja reipas Mestaritonttu, jonka vastapareina toimivat hyvin niin lennokas noita Sammaleinen (Annu Pellikka) kuin uljas prinssi Yönsilmäkin, jota esitti minua jo Rockvillessä ihastuttanut Panu Kangas.

Musikaali oli riemullista menoa alusta loppuun, vaikka välillä keskityttiin myös vakavempiin aiheisiin. Tempo kuitenkin pysyi ja oli ilo esitystä katsoessa havainnoida myös innostuneen lapsiyleisön reaktioita tapahtumiin. Erityisesti Kyöpelinvuoren noidat Pataposki (Satu Luukkonen) ja Luuta-Lempi (Katiana Chatta) jaksoivat huvittaa pienimpiä katsojia. Enkä yhtään ihmettelisi, jos kauniit prinsessat Päivikki ja Saraste (Suvimarja Halmetoja ja Pihla Pohjolainen) inspiroisivat jos jonkinlaisiin prinsessaleikkeihin. Lasse Turusen säveltämä musiikki ja vinhat koreografiat toivat oman taikansa tähän esitykseen.

Kiitos koko työryhmälle tästä hienosta elämyksestä ja nostalgiamatkasta! Työryhmä piti projektin ajan blogia, josta voi käydä katselemassa tunnelmakuvia ja videoita.

Vaikka näytelmän esityskausi Malmitalolla siis jo menikin (viimeinen loppuunmyyty esitys 1.4.), niin aina on hyvä aika lukea Aili Somersalon ihana alkuperäiskirja. Siis lukekaa, nauttikaa, seikkailkaa!

NÄYTELMÄSOVITUS: Anna Häyrinen 
DRAMATURGISET MUUTOKSET JA OHJAUS: Jenny Jumppanen
MUSIIKKI: Lasse Turunen
KOREOGRAFIA: Hilppa Lampi ja Tatu Sinisalo 
LAVALLA: Katiana Chatta, Suvimarja Halmetoja, Heljä Heikkinen, Lotta Jäppinen, Tatu Järvinen, Panu Kangas, Anton Krylov, Lotta Laajalahti, Satu Luukkonen, Katimari Niskala, Anni Pellikka, Pihla Pohjolainen, Janne Puustinen, Tatu Sinisalo 
BÄNDI: Lasse Turunen, Ilmari Tiitinen, Kimmo Vihola ja Anssi Soininen 
LAVASTUS JA REKVISIITTA: Laura Tolppa
PUVUSTUS: Saara Mäkinen, MASKEERAUS: Susanna Sintonen ja Johanna Welin Finnbäck 
VALOT: Sauli Närhi, ÄÄNI: Juha Keurulainen, TEKNINEN YLEISMIES: Samuli Reunamo 
TUOTANTO: Mirka Nokka (Malmitalo), Annika Hämäläinen ja Anni Sarasti (Metropolia AMK), GRAAFINEN SUUNNITTELU: Janne Kuusela ja Marja Tuppurainen

Lavalta: Seminaarinmäen mieslaulajat (Korjaamo)

Aloin tosissani fanittaa Seminaarinmäen mieslaulajia eli tuttavallisemmin Semmareita, kun Laulut ja tarinat -levy ilmestyi vuonna 2007. Tai se fanitus alkoi oikeastaan kyseisen levyn julkaisukeikalla Messukeskuksessa, sillä show oli aivan huikea.

Jos jollekulle tämä yhtye on tuntematon, niin kyse on siis 21-henkisestä mieskuorosta, joka on perustettu vuonna 1989. Kuoron ajatuksena on ollut kuoromusiikin rajojen rikkominen ja itse tehdyn tuotannon esittäminen. Lisää infoa sekä kuoron miehistä että porukan julkaisuista löytyy täältä.

Tämä keikka, jolla olimme 30.3.12, järjestettiin siis tunnelmallisessa Korjaamon vaunusalissa. Korjaamo kunnoustautuu joka kerralla siellä käydessäni paikkana, jonne mahtuu kaikenikäsiä ja -laisia ihmisiä sulassa sovussa. Tupa oli aivan täynnä ja fiilis korkealla; vaikka yleisö seisoikin toisinaan kuin sardiinit purkissa, ei tönimistä tai muuta häiriötä esiintynyt ja keikasta nauttiminen oli jotenkin kollektiivista.

Semmarit vetivät hienon reippaan tunnin pituisen show'n. Nimenomaan show on parempi nimitys tapahtumalle kuin keikka, sillä se sisältää paljon muutakin kuin laulamista (vaikka sekin jo riittäisi). On tanssikoreografioita, järjetön määrä rekvisiittaa, vaihtuvia asuja ja crowdsurffausta.

Minä en tiennyt että ne tanssivatkin, sanoi Tuomas.

Minun iltani täydellisti se, kun kuoro esitti encorena hienon Olo anchén, joka löytyy Laulut ja tarinat -levyltä. Eivätkä hassumpia olleet muutkaan kappaleet, esittivät mm. Veljekset kuin Elvikset, Kaksi kättä hississä ja I don't mind. Keikan viimeisteli Taina-kappale, joka huipentui Frontside Ollie-pätkään.

Hymyilytti ja hytkytti. Kiitän ja kumarran ja suosittelen menemään juoksujalkaa, jos joskus tulee mahdollisuus nähdä tämän kuoron esitys.

Anthony Bourdain: Kitchen Confidential - Mestarikokin tunnustuksia

Molekyyligastronomia-koulutuksen satoa: paprikamoussella täytettyjä tomaatteja. Nam.

Olin jossain vaiheessa todella koukussa television ruokasarjoihin, joten myös Anthony Bourdainin olemus tuli sitä kautta tutuksi. Bourdainin omaelämäkerrallinen Kitchen Confidential - Mestarikokin tunnustuksia (Otava, 2001 / Seven-pokkari, 2009) opus tuli meille lainaan äidiltä ja kun mies kehui tätä niin kovasti oli minunkin tietysti luettava.

Kitchen Confidential kertoo siis Anthony Bourdainin matkasta pitkätukkaisesta ja arrogantista kokkialokkaasta arvostetun newyorkilaisen ravintolan, Les Hallesin, keittiömestariksi. Toisinaan Bourdain pysyy asiassa ja aikalinjassa pitempiä pätkiä mutta välillä hypitään tilanteesta toiseen sellaista tahtia, että minä en ainakaan pysynyt perässä missä järjestyksessä oltiin töissä Supper Clubissa, Mario'sissa tai Gino'sissa. Mutta eipä se juuri haittaakaan, sillä tärkeintä on ruoka, ruoka ja ruoka.

Bourdain ei juuri säästele sanan säiläänsä ja välillä tätä lukiessa ihan hengästyi ja mietti, että olenko minä syönyt tänään jotain pulssia kohottavaa. Meno on nimittäin melkoinen. Toisaalta Bourdain osaa myös pysähtyä kertomaan tietyllä hartaudella upeimmista ruokakokemuksistaan, joiden aikana haaveilee omista ruokarakkauksistaan ja kaipailee uusia makuelämyksiä.

Kirjan sivuilla esitellään kirjava kavalkadi melkoisia persoonia. On ecuadorilaisia tiskaajia, reippaita kondiittoreita, känsäkäsisiä isoja grillareita ja kieroja apulaiskeittiömestareita. On kirjoittamattomia sääntöjä, lakeja joiden mukaan keittiön puolella toimitaan. Nopeat syövät hitaat ja niin pois päin.

Toisinaan koristellaan annoksia persiljasilpussa ja haaveillaan tatin-tortusta. Ja toisinaan kerrotaan, miksi brunsseilla ei välttämättä kannattaisi käydä ja miksi viikonloppuisin ei kannata tilata kalaa. Ravintolamaailma ei ole mikään paikka herkälle haaveilijalle ja minä tuskin selviäisin hikisessä ison ravintolan keittiössä kovin kauaa. Toisaalta olen täysin tyytyväinen siihen, että saan näperrellä leivonnaisia omassa keittiössäni ja että aina välillä pääsen nauttimaan jonkun muun huolella valmistamasta ateriasta johonkin kivaan ravintolaan.

Suosittelen Bourdainin ystäville, ruokaa rakastaville muttei paikoin karskia kieltä kavahtaville. En suosittele luettavaksi, kun olet todella nälkäinen.

ps. Jos joku haluaa kustantaa minut Les Hallesiin syömään, lupaan kirjoittaa hienon raportin. Sähköpostiosoite löytyy tuosta sivupalkista.

pps. Bourdain on myös kirjoittanut kaksi keittiöympäristöön sijoittuvaa rikosromaania, mistäköhän niitä haalisi?

Luettu osana So American-haasteen Modern Men Writers-kategoriaa.

Anthony Bourdain: Kitchen Confidential - Mestarikokin tunnustuksia (Kitchen Confidential - Adventures in the Culinar Underbelly, 2000)
Otava, 2001 / Seven-pokkari, 2009. 317 s.
Suomentanut: Leena Nivala.
Kannen kuva: Courtney Winston.

Kupista: Café Strindberg

Kai sitä joskus voi itseään hemmotella kahvilla ja macaronseilla eikö vain? Hyvä, olen samaa mieltä. Näin nimittäin tein tuossa jokin aika sitten ollessani ystäväni kanssa kahvilla Café Strindbergissä. Tunnelmallisessa ja vanhaa aikaa huokuvassa kahvilassa Esplanadin varrella on mukavaa ja jotenkin hienostunutta istua.

Itse tilasin siis kahvia (Skåne Exclusive, 3,50e) ja macarons-leivoksia (5,90e) joita saapui hopeisella tarjottimella kolme kappaletta. Seuralaiseni tilasi myös macaronseja ja niiden seuraksi marokkolaista minttuteetä (3,50e). Kuten Café Ekbergissä, myös Strindbergillä on pöytiintarjoilu.

Kahvi oli oikein mainiota ja tarpeeksi vahvaa, sillä siitä käytännössä pystyi peilaamaan. Pienen pienen miinuksen annan ehkä siitä, että maidolle ei juuri ollut tilaa mutta enpä sitä myöskään itse tajunnut pyytää. Macaronien makuja en valitettavasti muista, yksi niistä (se jossa oli ruskeaa täytettä) ei oikein viehättänyt minun makuhermojani mutta kaksi muuta olivat oikein herkullisia.

Olen kerran yrittänyt taiteilla macaronseja itse ja kyllä niistä loppupeleissä tuli ihan hyvän makuisia mutta ulkonäkö oli niin ja näin. Näytti nimittäin siltä kuin joku olisi istunut leivosparkojen päälle. Macaronsit ovat bebé-leivosten kanssa näitä opettelen vielä joskus tekemään-asioiden listalla. Jos jollakulla on hyvä ohje, otan sen mielelläni vastaan.

Kiitän, kuittaan, kahvittelen.

Eric Powell: The Goon #3-4

The Goonin kahden ensimmäisen albumin yllätettyä tämän lukijan niin positiivisesti oli luonnollisena jatkumona tietysti varattava seuraavat kaksi lärpäkettä kirjastosta (myös siksi, että mies käski). Eikä tarvinnut tälläkään kertaa harmitella: jo useamman Eisner-pystin sarjakuvallaan haalinut Eric Powell tekee hämmentävää ja omaperäistä sarjakuvaa raikkaalla tyylillä.

Jos nyt jollekulle on jäänyt vielä epäselväksi, niin The Goon kertoo jykeväleukaisesta korstosta nimeltä Goon, joka pitää kylän kadut siistinä niin velallisistaan kuin zombeistakin, joita zombiepappi sinnikkäästä tehtailee lisää Lonely Streetillä. Apunaan Goonilla on kiukkuinen pieni mies, Frankie, jolle ei kannata mennä ryppyilemään ellei ole aivan pakko.

The Goon #3 Heaps of Ruination


Kolmososassa päästään nauttimaan neljästä tarinasta. Ensimmäisessä tutustutaan lisää traagiseen Buzzardin hahmoon, joka tavattiin muistaakseni kakkosalbumissa. Lisäksi puikkoihin pääsee myös Dr. Alloy (joka tällä kertaa jopa onnistuu auttamishaluissaan) ja tavataanpa yhdessä tarinassa vampyyreitakin, jotka ovat nykypäivänä niin kovin trendikkäitä. Parasta tässä albumissa taisi kuitenkin olla tarina, jossa vierailee Mike Mignolan hieno Hellboy-hahmo (myös Hellboyt ovat muuten varsin pätevää luettavaa, suosittelen, Mignolalla on mahtava kulmikas tyyli).

The Goon #4 Virtue and the grim consequences thereof


Nelososassa perustetaan jalkapallojoukkue, päästään tutustumaan varsin väritettyyn versioon Dickensin A Christmas Carolista (tämä sarjis piirretty aivan upealla lyijykynätekniikalla), pelastetaan Dr. Alloy tuhoutumiselta matkaamalla toiseen ulottuvuuteen ja joudutaan vankilaan.

Kuva: Eric Powell (The Goon-lehti nro 10)

Lisäksi molemmissa albumeissa on tarinoiden välissä lyhyitä mystisiä ministrippejä kuten edellisissäkin osissa. Nämä minisarjat taitavat olla niitä ainoita näissä, joissa minäkin vähän nostelen kulmakarvojani mutta toisaalta kaikki paheksuttava on viety niin överiksi että ei tästä oikein voi loukkaantuakaan.

Mies jo taisi hätyytellä että milloinkas ne seuraavat osat eli pitänee taas käydä Helmetissä vierailulla kun oman kirjaston valikoimasta löytyvät vain kaksi ensimmäistä.

TBR100 eli mitäs sitä lukisi

Ei auta ei, niin moni on jo seurannut Kirjavan kammarin Karoliinan esimerkkiä TBR100-listan laatimisessa että täytyy se nyt allekirjoittaneenkin sortua. Ja kuten niin monet muut, laitan vain yhden teoksen per kirjailija ja asetan aikarajaksi jotain määrittelemätöntä. Listassa on sekä vanhoja tuttuja että heitä, joihin haluaisin tutustua.

Lihavoin listaan kirjat, jotka jo omistan tai jonka mies omistaa (ja joista suurin osa on odottanut vuoroaan jo melko pitkään). Listan tekeminen toimi myös aika hyvänä inventaariona siitä, mitä kirjoja minä oikein omistan ja kuinka paljon minä niistä olen lukenut.

Chimamanda Ngozi Adichie: Huominen on kaukana
Susanna Alakoski: Sikalat
Edward Albee: Who’s Afraid of Virginia Woolf?
Paul Auster: Yksinäisyyden äärellä
Melissa Bank: Täydellinen juttu (The Wonder Spot)
Muriel Barbery: Siilin eleganssi
Johan Bargum: Sensommar
Ingmar Bergman: Laterna Magica
Anthelme Brillat-Savarin: Maun fysiologia
Bill Bryson: A Walk in the Woods
Charles Bukowski: Vanhan likaisen miehen juttuja
Michael Caine: The Elephant to Hollywood
Truman Capote: Aamiainen Tiffanylla
Bo Carpelan: Lehtiä syksyn arkistosta
Jonathan Carroll: The Heidelberg Cylinder
Chris Cleave: Incendiary
Martin Clunes: A Dog’s Life
Charles Dickens: Great Expectations
Jennifer Egan: A Visit from the Goon Squad
Umberto Eco: Ruusun nimi
Brent Easton Ellis: Lunar Park
T.S.Eliot: Autio maa
Jeffrey Eugenides: The Marriage Plot
Monika Fagerholm: Ihanat naiset rannalla
Jonathan Franzen: Freedom
Stephen Fry: The Fry Chronicles
Neil Gaiman: American Gods
Claudia Gallay: Tyrskyt
Gilbreth & Carey: Tusinoittain halvemmalla
William Golding: Lord of the Flies
Mark Greenside: I'll Never Be French
Joel Haahtela: Traumbach
Charlaine Harris: Dead until dark
Turkka Hautala: Salo
Tommy Hellstén: Virtahepo olohuoneessa
Kari Heusala: Miehen / naisen seksuaalisuus
Eve Hietamies: Yösyöttö
Nick Hornby: High Fidelity
Kari Hotakainen: Ihmisen osa
John Irving: Kaikki isäni hotellit
Kazuo Ishiguro: Pitkän päivän ilta
Risto Isomäki: Gilgamesin tappio
Olli Jalonen: 14 solmua Greenwichiin
Jenna Jameson with Neil Strauss: How to Make Love Like a Pornstar
Tove Jansson: Kesäkirja
James Joyce: Portrait of the Artist as a Young Man
Pasi Ilmari Jääskeläinen: Lumikko ja seitsemän muuta
Katja Kallio: Elokuvamuisti
Daphne Kalotay: Bolsoin perhonen
Antti Karumo: Männyt
Helmi Kekkonen: Valinta
Sophie Kinsella: The Undomestic Goddess
John Kobal: Rita Hayworth – Portrait of a Love Goddess
Sesse ja Ilkka Koivisto: Savannien liituraidat ja pussaavat pulut
Tuomas Kyrö: Urheilukirja
Katja Lahti ja Satu Rämö: Vuoden mutsi
Harper Lee: Kuin surmaisi satakielen
A.J.Liebling: Pariisin välipaloja
Gabriel Garcia Marquez: Sadan vuoden yksinäisyys
R.R.Martin: A Game of Thrones
Frank McCourt: Seitsemännen portaan enkeli
Ian McEwan: Polte
Marilyn Monroe: Fragments
Frederic Morton: A Nervous Splendor - Vienna 1888-1989
Helen Moster: Hylky
Haruki Murakami: Norwegian Wood
J.Pekka Mäkelä: Muurahaispuu
Vladimir Nabokov: Lolita
Irene Nemirovsky: Sunnuntai
David Nicholls: One Day
Miika Nousiainen: Metsäjätti
Joyce Carol Oates: Blondi
Sofi Oksanen: Puhdistus
Chuck Palahniuk: Lullaby
Per Petterson: Hevosvarkaat
Helena Petäjistö: Aamiainen Cocon kanssa
Richard Powers: Laulut joita lauloimme
Annie Proulx: The Shipping News
Ian Sansom: The Mobile Library: The Case of the Missing Books
Raija-Sinikka Rantala: Optimisti
Paul Reiser: Lapsekas parisuhde
Lionel Shriver: Jonnekin pois
Carol Shields: Rakkauden valtakunta
Raija Siekkinen: Häiriö maisemassa
(Kristian Smeds): Lentoharjoituksia (sisältää Smedsin sovituksen Mr. Vertigosta)
Art Spiegelman: Maus
Donald Spoto: Lumous – Audrey Hepburnin elämä
John Steinbeck: Hyvien ihmisten juhla
Kathryn Stockett: The Help
Danusia Stog: Kieslowski on Kieslowski
Pauliina Susi: Nostalgia
Jari Tervo: Koljatti
Hunter S. Thompson: Rommipäiväkirja
Colm Tóibin: Brooklyn
Antti Tuuri: Matkoilla Euroopassa
Manuel Vicent: Jalokivisilmäinen tonnikala
Seija Vilén: Pohjan akka / Mangopuun alla
Kurt Vonnegut: Teurastamo 5
Eija Wager: Tupaantuliaiset Italiassa
Kjell Westö: Leijat Helsingin yllä


Näillä siis mennään. Nämä päätyvät varmaan jossain vaiheessa myös omalle välilehdelleen tuonne ylös. Ja tiedän, että listalta jäi varmasti monta monta sellaista pois, jotka olisin sinne voinut laittaa. Onneksi kirjoja voi lukea myös listan ulkopuolelta.

Ja koska loputtomalle "luen jossain vaiheessa"-listalle ottaa aina mielellään vinkkejä, haastan teidät nyt vinkkaamaan minulle jotakin listan ulkopuolista kirjaa luettavaksi.

Todella moni kirjabloggaaja on jo ehtinyt julkaista oman listansa ja niiden lukeminen on ollut sekä todella hauskaa että inspiroivaa. Kiitos teille kaikille!

Nii ja sitten minä huomasin myös sen, että teitä rekisteröityneitä lukijoita on jo 91 mikä on minusta aivan huikeaa. Kiitos siis tästäkin, ja kiitos myös sinulle satunnaiskävijälle jos tähän postaukseen osuit, teidän kaikkien vierailut ilahduttavat kovasti!

Lavalta: Literary Death Match (Korjaamo)

Siis mikä ihmeen Literary Death Match, pohdin kun Korjaamon uutiskirje kolahti sähköpostilaatikkoon. Eipä siinä, pyrin olemaan edes vähän kiinnostavanoloisten kulttuuritapahtumien suhteen ennakkoluuloton, joten tie vei Korjaamolle 20.3. todistamaan Literary Death Match Helsinki, Ep. 1:stä.

Korjaamon Vintti oli aivan ummessa tapahtumasta kiinnostuneita ja itsekin pääsin sisään ihan tuurilla kun en ollut tajunnut ostaa lippua etukäteen. Ensi kerralla otan tästä vaarin ja ostan lipun etukäteen (onhan se vähän halvempikin niin). Lippu siis kustansi Korjaamon jäsenkortin omistavalle 9 euroa ja muulle kansalle 10 euroa ovelta.

Ja mikä ihme tämä LDM nyt sitten on? Paikalla on siis aina 4 kilpailijaa, 3 tuomaria, 2 erää ja 1 finaali. Kilpailijoiden esiintymisjärjestys arvotaan niin, että kummallakin kierroksella lukee kaksi kirjailijaa ja kummankin kierroksen voittaja päätyy sitten finaaliin. Kilpailijat saavat lukea 7 minuuttia tai vähemmän omia tekstejään ja heitä arvostellaan liteary meritin (kirjalliset ansiot), performancen (esiintyminen) ja intangiblesin (no, kaikki muu) perusteella.

Korjaamolla tuomareina olivat Harri Hertell (literary merit), Anni Mattila (performance) ja tietysti Jeffrey Eugenides (intangibles). Tilaisuuden juonsi LDM:n kehittäjä, yhdysvaltalainen Todd Zuniga. Kilpailijoina olivat Johanna Sinisalo ja Riikka Pulkkinen (1. erä) sekä Teemu Manninen ja Rosa Likson (2. erä). Tilaisuus oli siis kaksikielinen ja siitä saatiin tietysti revittyä huumoria kun Zuniganin suomen ääntäminen oli vähän sinne päin (Johanna Senessalooo!).

Pulkkinen tanssii vitunmoisesti. Oikealla Johanna Sinisalo.

Ensimmäisellä kierroksella kisasivat siis Sinisalo ja Pulkkinen. Sinisalo luki pätkän kirjastaan Ennen päivänlaskua ei voi ja oli kilpailijoista ainoa, joka luki tekstinsä sekä suomeksi että englanniksi. Sinisalon esiintyminen oli voimakas ja itse ainakin muistelin mielelläni tuota hyvää kirjaa josta pätkä oli otettu. Sinisalon esitys oli kunnioitettavat 6 minuuttia ja 58 sekuntia pitkä, hyvin suomalaisen pedanttia siis. Riikka Pulkkinen puolestaan luki ainakin osan tekstistään, joka julkaistiin juuri julkaistussa antologiassa Pimppini on valloillaan. Kaikessa makaaberiudessaan teksti oli hauska ja esityksen kruunasi Pulkkisen tanssi Pulpin Common people -kappaleen tahtiin. Pulkkisen tanssia kuvailtiin, että se oli kuin Kleopatra ekstaasissa. Ensimmäisen kierroksen voitti Riikka Pulkkinen.

Teemu Manninen.

Toisella kierroksella kisasivat sitten runoilija Teemu Manninen ja kirjailija Rosa Likson. Manninen oli minulle ennestään tuntematon tyyppi, mutta hänen lukemansa runot viehättivät minua erityisesti rytmiikaltaan ja uskoisin, että ne ovat parhaimmillaan juuri ääneen luettuna. Ei voinut kuin kuunnella ja nauraa. Rosa Liksom puolestaan luki pätkän romaanistaan Hytti nro 6 kasvoillaan muhkeat, kimaltelevat viikset. Liksom sai kehuja siis viiksistään, suuresta tekstistä joka hänen paperillaan oli sekä tyylistään, joka Eugenidesin mukaan oli kuin Edgar Allan Poe meets Pippi Longstockings. Toisen kierroksen voitti Teemu Manninen.

Rosa Liksom viiksineen.

LDM:n voittaja valitaan loppupeleissä finaalissa, jonka sisältö vaihtelee. Siinä ei siis enää lueta, vaan kilpailijat voivat joutua suorittamaan erilaisia tehtäviä tai pelaamaan pelejä. Zunigan kertoi esimerkkinä, että eräässä LDM:ssä finaalissa oli pitänyt heittää cupcakeilla posteria, jossa oli Neil Gaimanin kuva. Finalisti, joka sai kuorrutuksen lähimmäksi Gaimanin suuta, voitti (Gaiman siksi, että hän aina lupailee tulevansa LDM:n, mutta on kovin kiireinen).

Korjaamon finaali oli korttipelin muodossa. Ensin lavalle pyydettiin viisi avustajaa ja minä tietysti tungin mukaan sinne nököttämään hölmö virne naamallani. Avustajille jaettiin isot pelikortit, joihin oli tulostettu suomalaisten kirjailijoiden kuvia. Ensimmäinen avustaja käänsi korttinsa ja pelaajan, siis toisen finalisteista, piti arvata onko seuraava kortti isompi vai pienempi. Jos arvaus osui oikeaan sai pisteen, jos sai koko rivin oikein sai monta pistettä ja jos mokasi menetti kaikki. Jokerin (joka oli Markus Kajo) tullessa vastaan joutui aloittamaan rivin alusta uusilla korteilla.

Peliä pelattiin pari kierrosta ja Pulkkinen oli voittamassa yhdellä (!) pisteellä mutta sääntöjä muutettiin niin, että Teemu Manninen pääsi lopulta tasapisteisiin. Lopullinen voittaja valittiin niin, että Eugenides valitsi kaksi satunnaista korttia ja korkeimman saanut voitti. Jostain syystä kasaan oli eksynyt yksi Korjaamon mainos, joka päätyi Manniselle, joten lopulta Pulkkinen voitti kymppikortilla, jossa komeili Sofi Oksanen.

Pulkkisen tuuletus.

Ilta oli todella hauska vaikka Vintti olikin tupaten täynnä ja näkyvyys salin takareunasta oli hieman heikko. Lisäksi oli vähän outoa hengata tilaisuudessa yksinään (Tuomas jäi juuri ja juuri oven taakse kun liput loppuivat) mutta päädyin esimerkiksi väliajalla sattumalta keskustelemaan Pulkkisen tädin kanssa, joka oli oikein mukavanoloinen.

Lopuksi leikin vielä fanityttöä ja pyysin sekä Eugenidesilta että Pulkkiselta tervehdyksen bloggaajille (ja teille muillekin lukijoille) tapahtuman flyeriin. (vähän nolotti fanityttöillä, mutta kerrankos sitä) Eugenidesin paras kommentti muuten tuli mielestäni silloin, kun hän kertoi tilanteesta jossa hän kuuli kustantajaltaan miten kirjan nimi on käännetty (lainaus on allekirjoittaneen muistikuva joten ei välttämättä vastaa todellisuutta pilkulleen):

And I was like, my book's name in Finnish is "Fucking"? Why didn't I come up with that myself?

Tapahtuman suosiosta johtuen se ilmeisesti järjestetään vielä uudelleen, joten pysykääpä kuulolla ja hankkikaa ensi kerralla liput etukäteen.

Kiitän ja kuittaan.

Lisätietoa konseptista täältä.

Satu Grönroos: Lumen syli

Luettuani jo useamman kehuvan tekstin Satu Grönroosin Lumen sylistä (Atena, 2012) oli se tietysti kirjastokiellosta huolimatta napattava uutuushyllystä mukaan. Ja kyllä se taas kannatti, kirjaan tarttuminen, vaikka se jättikin sydämeen painavan surun.

Opettajan mekossa oli punaisia palloja oranssilla pohjalla. Hänen tukkansa oli pöyheämpi kuin äidillä. Pian tiesin miksi. Opettajalla ei ollut omia lapsia. Kun ei ollut lapsia, ehti tupeerata kunnolla. Jos oli, piti leikata leipää ja etsiä lipastosta puhtaita sukkia ja huutaa lapsille että vipinää kinttuihin. 

Lumen syli sijoittuu 1960-lukuiseen Jyväskylään, jossa talot vielä lämmitetään puilla ja hiki tarttuu laamapaitaan. Saunassa käydään vain lauantaisin ja nallekarkkeja saa kioskilta penneillä. Tarinaa kertovat vuorotellen ekaluokkalainen Helmi ja vastavalmistunut luokanopettaja Kaarina.

Helmi ei elä ihan tavallisessa perheessä. Äiti Elsa tekee töitä pankissa, mutta todella hän on lintu jonka täytyy toisinaan päästä tanssimaan ja viettämään iltaa. Perheeseen kuuluvat myös ilkikuriset isoveljet Timo ja Tommi sekä yllättäen paikalle tupsahtava vielä isompi veli Pena. Pena on perheessä ystävällisin Helmille, siis silloin kun afääreiltään ehtii. Helmillä on lapset unelmat ja mielikuvitusmaailma enkeli-Mirjameineen ja pelottavine Otuksineen ja tämän mielikuvituksen kautta tapahtumia paljon katsotaankin.

Kaarina elää jonkinlaista unelmaa: paperit on kourassa, asunto on mukava ja työtätekevä mieskin on rinnalla. Asiat alkavat kuitenkin lähteä oudoille raiteille, kun yhden pillerin unohdus johtaa raskauteen eikä luokan opettaminenkaan ole ihan helppoa kaikkine monimutkaisuuksineen.

Grönroos kirjoittaa vetävästi ja sujuvasti. Teksti luistaa eteenpäin kuin hyvin voideltu suksi ja henkilöt puhuvat ja ajattelevat juuri niin kuin he voisivat oikeastikin. Helmin kieli ja havainnot ovat lapsekkaita ja tietyssä viattomuudessaan tarkkanäköisiä, Kaarina puolestaan tarkkailee asioita nuoren naisen, vastavalmistuneen opettajan katsantokannasta. Vaikka itse olen 80-luvun lapsi, voin uskoa kirjan 60-luvun kuvauksen; se on kirjoitettu niin vakuuttavasti että se tuntuu aidolta.

Puhelu jäi kaihertamaan. Tunsin epämääräistä syyllisyyttä. Olinko sittenkään menetellyt oikein, kun olin tarjonnut lapsille työtä ja unohdusta. Olisi ehkä pitänyt jutella Helmin kanssa. Nyt se tuntuisi jotenkin teennäiseltä, vanhojen kaivelulta. Eikä se ollut minun tehtäväni. Minä opetin, tunteita purettiin kotona.

Tietyistä syistä samaistuin tässä kirjassa eniten Kaarinaan ja hänestä olisin voinut lukea enemmänkin. Nuoren naisen toisaalta iloiset ja elämänmyönteiset, toisaalta voimattomat ja turhautuneet ajatukset tulevat iholle ja jäävät siihen. Mitä olisi voinut tehdä toisin, miksi kävi niin kuin kävi, mikä jäi selvittämättä. Toisaalta pohditutti myös se opettajan rooli, että onko opettaja enemmän kasvattaja vai kouluttaja vai missä suhteissa pitäisi olla kumpaakin. Tästä on ollut paljon keskustelua opettajankoulutuksen aikana, mutta selkeää vastausta kysymykseen nyt ei vain ole.

Toisinaan tuntui, että tässä kirjassa on melkein liian paljon pahaa ja epäonnea. Tunne muistuttaa sitä pohjatonta lohduttomuutta, jonka koin ollessani yksin katsomassa elokuvaa Babel lähes tyhjässä teatterissa.


Lumen syli ei ole iloinen kirja, mutta on siinä paikoin jotain lohtua. Kirjassa on paljon rikkinäisiä ihmisiä, joiden puolesta pelkää, jotka tahtoisi sulkea syliinsä tai vähintään antaa heille viltin ja kupin kuumaa kaakaota. Se on myös ehdottomasti vahva esikoinen ja uskon lukevani mielelläni mikäli Grönroosilta tulee lisää kaunokirjallista tuotantoa.

Luettavaksi lämpimässä sisätilassa, takka ja kaakao tuovat lisätunnelmaa. Mielellään myös varmistettava, että kirjan luettuasi paikalla on joku joka halaa.

Korttelin ympäri ovat hiihtäneet myös Jaakko (jonka Grönroos onnistui sulkemaan sanoillaan syliinsä), Katja (jolle tämä tuntui elämänmakuiselta ja todelta), Leena Lumi (joka luki kirjaa aamukolmeen), Kirsi (jolle pieni Helmi kävi sydämeen), Susa (joka kuvaili tätä häkellyttävän vahvaksi esikoiskirjaksi), Maija (joka toteaa tämän upeaksi kirjaksi) ja Maria (jolle jäi paha maku suuhun, vaikka kirja hieno olikin). Juonikeskustelua kirjasta Juonittelua-blogissa.

Satu Grönroos : Lumen syli.
Atena, 2012. 311 s.
Kansi: Nina Leino.

Toinen kuva otettu joitakin vuosia sitten Kivihaassa Olympus OM-1 -filmikameralla.

Melissa Bank: The Girls' Guide to Hunting and Fishing (suom. Nyt nappaa!)

Voi minkä helmen olisin menettänyt, jos en olisi sattunut lukemaan anni.M:n arviota Melissa Bankin kirjasta The Girls' Guide to Fishing and Hunting (Viking, 1999 / Penguin Books, 2000; suom. Nyt nappaa! Otava, 2006) Tämä Bankin esikoinen on nimittäin todella mainio kirja.

Behind him I saw peonies on the dining room table. They were white and edged with magenta, still closed into little fists. "Oh," I said. "My favorite."
He said, "Yes, I know," and his eyes said, You're not yourself.
While he poured club soda and squeezed lime into it, he told me that he'd stood over those peonies and asked, ordered, and begged them to open, but they were as resistant as I'd been at the beginning.
"Maybe they're seeing someone else," I said.

Kirjan päähenkilönä on Jane, nuori nainen joka haluaa olla hyvä kustannustoimittaja. Novellit keskittyvätkin paljolti Janen työhön, mutta myös hänen ihmissuhteisiinsa, perheeseensä ja elämässä etenemiseensä. The Girls' Guide to Hunting and Fishing koostuu seitsemästä, periaatteessa itsenäisestä kappaleesta jotka siis kuitenkin linkittyvät toisiinsa. Vain yhdessä päähenkilönä ei ole Jane, vaan kohtaus tapahtuu kerrosta alempana Janen asunnosta.

Robert and I talk about how much fun the wedding was. I'm distracted, trying to follow the vows or at least not to break any, but the only ones that come to mind are: Don't say "I love you" first! Wear your hair long! Don't bring up marriage!

Bank kirjoittaa mielestäni todella tasokasta, ytimekästä tekstiä ja Janen tarina kulkee eteenpäin mielenkiintoisena. Vaihtelevat näkökulmat novellien välillä piristävät. Hyvin kuvataan mm. niin suhdetta vanhempaan mieheen kuin sitä päänsisäistä keskustelua, kun Jane päätyy ostamaan kirjan niminovellissa kirjan How to Meet and Marry Mr. Right (tämä muistutti minua vähän Kathleen Tessaron Eleganssista).

Ainakin GoodReadsin arvioissa napistiin paljon siitä, että tämä määritellään turmiolliseksi chicklitiksi (josta muuten kiinnostaa keskustelua Susan blogissa). Minua ei tuon termin käyttö paljon hetkauta, mutta heille jota se kammoksuttaa: älä pelkää, tämä on oikeasti hyvä ja taiten kirjoitettu kaunokirjallinen teos. Tartu vain rohkeasti! Minulle tämä oli rentouttava ja tarpeeksi syvällisehkö, välipalaksi tarkoitettu, mutta josta saattoi tulla vähän enemmän.

Hauska detalji: joku kirjan edellisistä lukijoista oli alleviivannut kirjasta kaikki sellaiset sanat, joita ei ilmeisesti ollut ymmärtänyt. Hurrasin aina sisäisesti, kun tiesin jonkun alleviivatun (ja turhauduin jos en, mutta tiedänpä nyt silti että avuncular tarkoittaa setämäistä).

Toimii myös mainiosti bussilukemisena, tähän pystyi uppoutumaan hetkessä ja matkat menivät yhdessä hujauksessa. Toiminee myös rentoutumiseen kotisohvalla tai lomamatkalla.

Melissa Bank on kirjoittanut myös toisen kirjan, The Wonder Spot, joka on myös Otavan toimesta suomennettu nimellä Täydellinen juttu. Täytynee lukea.

Tällä piste So American -haasteen Jewish-American Experiences -kategoriaan sekä Pennsylvania -osavaltiokategoriaan.

Melissa Bank : The Girls' Guide to Fishing and Hunting
Penguin Books, 2000 (Viking, 1999) 274 s.
Suomennettu: Nyt nappaa! Otava, 2006.
Kannen kuva: Peter Davidia

Toinen kuva otettu elokuussa 2011 Tvärminnen kenttäkurssilla, allekirjoittanut irrottaa kuvassa ahventa kalaverkosta.

Johan Bargum: Seglats i september (suom. Syyspurjehdus)

Johan Bargumin Seglats i september (Schildts & Söderströms, 2011) tuli vastaan kirjastossa ja lähti ihan vahingossa matkaan. Minä en ole pitkään aikaan lukenut mitään ruotsiksi, saati puhunut sitä, mutta jokin sanoi että tämä Bargumin pieni suuri teos kyllä tulisi luettua. Eikä se tunne ollut väärässä.

Jag spanade ut mot havet. Inte en båt i sikte. Men fyren blinkade och blinkade. Fyrar är som änglar, brukade Elin säga, de finns alltid där när någon behöver dem, och de finns där också när ingen behöver dem.

Tarina kerrotaan kahdessa osassa, ensin Olofin kannalta poliiseille ja sitten Haraldin näkökulmasta hänen jättämässään kirjeessä. Kaksi vanhaa miestä, jotka eivät ole edes ystäviä mutta joita yhdistää nainen, Elin, purjehtivat syksyn viimeisinä päivinä itään ja jotain tapahtuu. Tarina kietoutuu niin rakkauden, kuoleman kuin merenkin ympärille, hiljaa natisten kuin köydet purjeissa.

Tarina kulkee niin meren aalloilla, rantakallioilla kuin Helsingin kaduillakin. Kirjan Töölö tuntuu ihanan tutulta ja saa minut kaipaamaan Museokatua, Hesperianpuistoa ja merenrantaa.

Voin ihan rehellisesti sanoa, etten ymmärtänyt kaikkia sanoja enkä jaksanut niitä tarkistaa. En minä englanninkielisessä tekstissäkään aina ymmärrä kaikkea, riittää että tunnelma välittyy. Ja se välittyi.

Seglats i september jättää lukijan kellumaan jonnekin avoimuuden aalloille, mutta turvallisesti. Meri kantaa kyllä venettä ja on itse päätettävä, minne haluaa suunnata.

Jag skrek en stund still. När jag såg upp var fågeln alldeles nära. Den titade på mig. Den höö sitt huvud egendomligt högt, näbben i vädret, som om den velat säga mig: upp med hakan.

Minä tahtoisin kannelle istumaan, tuulta kuuntelemaan. En osaa purjehtia, mutta vielä minä ehdin oppia.

Luen Seglats i septemberin varmasti vielä uudestaan, ehkä suomeksi jotta pysyisin paremmin selvillä purjehdustermeistä. Ja tahdon myös lukea muuta Bargumilta, minä viihdyn tämän suomenruotsalaisen herran kanssa aivan liian hyvin jättääkseni tämän tuttavuuden tähän.

Istuinkaukalossa ovat laineita kuunnelleet myös ainakin Joana (joka muun muassa pohti mitä ihminen pelkää ja mitä rakkaus on), Katja (jolle tämä oli kuulaan väkevä), Maria (jolle tässä oli jotain samaa rauhoittavuutta kuin myrskyävässä meressä), Karoliina (joka kuvaili kieltä monikerroksisuudessaan yksinkertaiseksi) ja Leena Lumi (jolle kieli oli tyylikästä, älykästä ja erittäin hienovireistä).

Luettu osana Underbara finlandssvenskor vid papper - haastetta (Finlanddsvenska herror) sekä Merten äärillä-haastetta.

Johan Bargum : Seglats i september.
Schildts & Söderströms, 2011. 122 s.
Kansi: Helena Kajander.
Suomennettu: Syyspurjehdus, Tammi 2012.
Suomentaja: Marja Kyrö.

Toinen kuva on otettu kihlajaispäivänä heinäkuussa, Matinkylän rannassa. Oli kaunis ilta ja noin 10 minuuttia kuvan ottamisen jälkeen satoi kaatamalla. Upeaa.

Vilja-Tuulia Huotarinen: Valoa valoa valoa

Valoa valoa valoa. Siinä kaikki mitä tuli mieleeni kun näin Mimin ensimmäisen kerran rannassa. Hän seisoi selkä minuun päin. Paskainen pukukoppi nojasi häntä vasten. Hän ei katsellut järvelle unelmoivasti vaan vittuuntuneena. Niin kuin hän ei olisi odottanut minua yhtään. Tuuli pullisti hänen takkiaan selästä. Ei mikään purje. Ei niin että hän olisi ollut lähdössä lentoon.


Kunnes hän kääntyi ja näin hänen silmänsä.


Palava suru.


Joka kohdistettiin minuun.


Vilja-Tuulia Huotarisen Finlandia Junior-palkinnon voittanut teos valoa valoa valoa (Karisto, 2011) päätyi lukulistalle uteliaisuudesta. Viime aikoina nuorten kirjojen lukemiseni on huomattavasti vähentynyt, mutta kiinnostaviin tapauksiin tutustuu silti aina mielellään.

valoa valoa valoa on tarina 14-vuotiaista Mariiasta ja Mimistä vuonna 1986. Tarina rakkaudesta ja vähän myös Tšernobylin ydinvoimalaonnettomuudesta. Hiukan aikuisista, jotka eivät ymmärrä, ovat muuten vain uppoutuneet omiin maailmoihinsa tai konkreettisesti poissa. Mariia on aika tavallinen tyttö, sellainen koulussa hyvin pärjäävä ja jolla on suhteellisen normaali perhe vaikka äidillä on se sairaus ja isä on kiinnostuneempi lyhtykaloista kuin tyttärestään. Mimin Valkoisessa talossa asuu Kylli-täti, isoäiti, 59, 62 ja kuollut äiti joka asuu ullakolla meikkeineen ja sifonkihuiveineen. Mimillä on polttava suru ja halu tietää miltä asiat tuntuvat.


Kirjasta omanlaisensa tekee sen erikoinen kirjoitustyyli. Mariia puhuttelee lukijaa suoraan useamman kerran (Hyvät lukijat), kommentoi omaa tekstiään ja kirjoitustaan, pohtii ja editoi. Kehottaa lukijaa repimään kirjan ensimmäiset sivut irti, koska Anton Tšehov on niin kehoittanut. Ihan aina ei voi myöskään tietää, mikä on totta, sillä on myös paljon näyttelemistä ja tarinoita, hyppyjä ajassa. Mariian itsetietoinen ääni hymyilyttää ja saa pitämään tarinaa todempana.

Uskon, että yläasteikäinen minä olisi ihastunut tähän kirjaan suinpäin. Tämä on kuitenkin vähän erilainen, erikoinen ja siinä puhutaan rakkaudesta, kasvamisesta ja menetyksistä. Vuonna 2002 WSOYn Bulevardi-sarjassa ilmestyi Salla Simukan teos Kun enkelit katsovat muualle, joka myös käsitteli tyttörakkautta. Muistelen, että moni ystävänikin piti siitä ja itse omistan kirjan edelleen vaikken sitä olekaan aikoihin lukenut.

En ole tutustunut muihin Finlandia Junior -ehdokkaisiin, mutta en minä tämän perusteella ihmettele miksi valoa valoa valoa on palkintonsa saanut. Toki kirjaa voisi kritisoida siitä, että siinä on jonkun verran seksiä ja se on paikoin synkkä ja surullinen mutta ei tässä toisaalta mielestäni ollut mitään paheksuttavaa. Kyllä etenkin tähän maailmanaikaan nuoret tietävät näistä asioista ja on näistä kirjoitettu ennenkin.

Palavan surun ovat kohdanneet ainakin myös Hanna (joka ei malttanutkaan antaa tätä kummitytölleen joululahjaksi), Zephyr (joka piti kirjan metafiktiivisistä ulottuvuuksista), Paula (jonka mielestä kirjan vahvuus on mm. että sen merkitykset ovat jossain tekstin tuolla puolen), Rouva Huu (jonka mielestä tämä on kaikenikäisten tyttöjen kirja) ja Sonja (jota tarina vähän väsytti mutta joka tunnisti silti tekstistä ansioita).

Nappaan tällä pisteen Lasten linnoitus -haasteen Palkittujen paraati -kategoriasta.

Vilja-Tuulia Huotarinen : Valoa valoa valoa.
Karisto, 2011. 175 s.
Kannen suunnittelu : Tuija Kuusela

Neil Strauss: The Game: Undercover in the Secret Society of Pick-Up Artists

Ennakkoluuloni lienivät samat kuin monella muulla tämän kirjan suhteen: onko tämä nyt pelkkää naisten iskemistä? Tuomas kuitenkin vakuutti, että kirja on enemmän joten tartuin rohkeasti Neil Straussin bestselleriin The Game: Undercover in the Secret Society of Pick-Up Artists (Canongate Books, 2005).

Picking up women, I realized, was a lot like stand-up comedy or any other performing art. They each require openers, routines, and a memorable close, plus the ability to make it seem new every time.

Kirjan nimi kertoo oikeastaan tämän exposée juonen varsin hyvin. Toimittaja Neil Strauss päättää soluttautua osaksi pick-up artistien (eli PUA eli "viettelytaiteilija") ryhmittymää ja siinä sivussa opetella itsekin viettelemään naisia. Kirjaa voisi luonnehtia kasvutarinaksi, jossa nörtti muuttuu guruksi. Toisaalta se on myös varoittava esimerkki siitä, mitä voi tapahtua jos addiktoituu liian pahasti PUA-yhteisön toimintaan. Normaalista elämästä tulee mahdotonta, kun ainut tavoite on saada mahdollisimman monelta naiselta jalat alta (ja kehuskella saavutuksistaan ja tekniikoistaan nettiyhteisöissä). Varoittavana esimerkkinä tässä opuksessa on yksi PUA-guruista, Mystery.

Women, by and large, are much more perceptive than men. They can instantly spot insincerity and bullshit. So a great pickup artist must either be congruent with his material - and really believe it - or be a great actor. Anyone talking to a woman while simultaneously worrying about what she thinks of him is going to fail. Anyone caught thinking about getting into a woman's pants before she starts thinking about what's in his pants is going to fail. And most men fall into this category. Sasha does. I do. We can't help it: It's our nature.

Vaikka The Game ei mikään viettelytaidon manuaali olekaan, esitellään siinä useita PUA-yhteisön tekniikoita. Lukija pääsee selvittämään muun muassa mitä ihmettä tarkoittavat peacocking (tämän radikaalimmat muodot eivät kyllä tepsi allekirjoittaneeseen, toimhuom.), negging sekä AMOGging. Opusta voisi toki kritisoida siitä, että se jollain tavalla vihjaa että naiset olisivat pelattavissa ja huijattavissa, ja tavallaan kritiikki osuukin. En silti tällä perusteella lyttäisi kirjaa sillä tottahan se on: jos hengaat klubilla tavoitteenasi lähteä jonkun matkaan ja luoksesi tulee mies, jolla on sana hallussa ja homma hoidossa niin mikset sitten lähtisi sen tyypin mukaan. Ja ihan samalla tavalla naisilla on omat kikkansa tässä pelissä, vai eivätkö vaikka kimaltavat vaatteet, kaunis meikki ja ulospäinsuuntautunut käyttäytyminen tavallaan ole "miesten pelaamista"?

Kaiken glamourin ja naisten kanssa peuhaamisen alla The Game on kuitenkin melko surullinen tarina ja nimenomaan tarina miehistä ja pojista, yhteisöstä, jonka jäsenille yhteistä on tarve olla parempi naisten kanssa (ja päästä sänkypuuhiin, jos totta puhutaan). Se kertoo siitä, miten lähtökohtaisesti hyvistä aikeista voi eskaloitua jotakin korruptoivaa, siitä, miten ihmiset voivat menettää elämänhallintakykynsä jäätyään liian koukkuun ja miten vahingossa voi menettää arvostuksensa sekä itseensä että muihin ihmisiin. To win the game was to leave it. Mitään peliä ei voi pelata loputtomiin, vaan ihmisen täytyy päättää mitä todella elämältään haluaa.

Loppupeleissä ja oikein käytettynä tämän pelin tarkoitukset ovat nimittäin mielestäni hyvät. Kasvattamalla itsetuntoaan ja löytämällä omat "salatut" kykynsä ihmisen voi olla helpompi tavata uusia ihmisiä, luoda kontakteja. Lisäksi erään PUA-gurun, Ross Jeffriesin, yksi tärkeimmistä säännöistä on: Leave her better than what you found her. Tarkoitus ei ole alentaa naisia, vaan nauttia vahingoittamatta toista ihmistä ja mahdollisesti jopa löytää itselleen se-oikea.

The Game ei siis ole lainkaan hassumpi kirja. Strauss kirjoittaa todella hyvin, hänen tapaamansa persoonat ovat mielenkiintoisia ja on se myönnettävä, että ihmisten vuorovaikutuksista on kiinnostavaa lukea. Tätä kirjaa uskaltaisin suositella niin miehille kuin naisillekin.

Ja jos joku jäi niitä varsinaisia iskuvinkkejä kaipaamaan, niin niitä löytyy tämän kirjan jatko-osasta Rules of the Game. Kirjan voi tosin Tuomaksen mukaan tiivistää näin: pukeudu hyvin ja sopivan näyttävästi, tuoksu hyvältä, ole mielenkiintoinen, kuuntele ja älä ole epätoivoinen. Nämä eivät ole mielestäni yhtään pöllömpiä vinkkejä, jos haluaa tehdä johonkuhun naiseen (tai mieheen) vaikutuksen.

Luettu osana So American-haastetta (Modern Men Writers).

Neil Strauss : The Game: Undercover in the Secret Society of Pick-Up Artists
Canongate Books, 2005. 452 s.
Kuvitus: Bernard Chang.

Lavalta: Déjà-vu? (Espoon kaupunginteatteri)

Kuva: Max Messer

Kannatti luottaa aavistukseen. Bongasimme Espoon kaupunginteatterin ohjelmistolehdestä, että maaliskuussa teatterin vieraaksi saapuu kolmen esityksen verran Bodecker & Neander -teatterin Déjà-vu? joka sattumoisin on mimiikkaesitys. Neljääkymppiä käyvät Bodecker ja Neander ovat kuuluisan miimikon Marcel Marceaun (okei, en itsekään tiennyt ennen tätä) oppipoikia ja ovat koonneet esitykseensä parhaita numeroitaan mestarinsa oppien mukaisesti.

Ja kuten jo sanoin: kannatti.

Ranskalais-saksalainen mieskaksikko veti nimittäin upean vajaan kahden tunnin show'n, jossa sai sekä nauraa, vähän pelätä, tuntea myötätuntoa ja nauraa vähän lisää. Esitykseen kuului kymmenen numeroa, sekä yksi ylimääräinen numero aplodien jälkeen. Omat suosikkini olivat The four seasons of Antonio, The Sorcerer's Apprentice (upea taikashow!) sekä The pickpocket. Miimisen ilmaisun lisäksi esityksen pääosassa olivat erilaiset orkestroidut (klassiset) kappaleet (mm. Vivaldin Neljä vuodenaikaa).

Jos joskus tulisi vastaan tilaisuus päästä kunnolliselle mimiikkakurssille, juoksisin pää kolmantena jalkana (ei yhtään huvittaisi mennä näiden herrojen workshoppiin elokuussa mutta kun se on Saksassa). Tällainen fyysinen teatteri kun vaan, parhaimmillaan, on aivan upeaa. Suomalaisista näyttelijöistä muun muassa Martti Suosalo on mielestäni hyvä esimerkki siitä, miten kehoa käytetään lavalla hyvin.

Vaikka nämä mimiikkaesitykset nyt jo loppuivatkin, voi hienon trailerin käydä katsomassa täältä.

Lisää tällaista kiitos!

Kupista: CiaoCaffe

Ei, en tälläkään kertaa juonut kahvia. Mutta olen kyllä juonut sitä siellä aikaisemmin joten hyväksyttäneen? Tällä kertaa syynin alla siis CiaoCaffe, meidän satunnainen viikonloppuheikkoutemme, tuo jäätelön ja espresson pieni keidas.

CC on nimittäin tällä hetkellä yksi niistä harvoista ketjukahviloista, joihin menen varsin mielelläni ja täytyy myöntää että kyllä se pääsyy tähän on se jäätelö. Italialaista jäätelöä löytyy jos jonkinlaista sorttia ja se on aina useamman hetken pohdinta edessä kun päättää että mitä sitä tällä kertaa. Kuvassa olevassa purnukassa on, jos oikein muistan, limejogurttijäätelöä ja jotain tuplatoffeeta, jolla oli hieno italiankielinen nimi.

Kahden maun purkin hinnaksi taitaa tulla 3,50 mutta CityShoppari-kortilla saa kaksi makua yhden hinnalla jatkuvana tarjouksena, tykkään. Viime vuonna sitä tarjousta tuli käytettyä ainakin, mitä, kahdeksan kertaa?

Jos menemme CC:hen viikonloppuaamiaiselle, otamme yleensä jäätelön lisäksi talon espressopannun ja toisinaan myös jotkut suolaiset leivät, jotka eivät muistaakseni ole lainkaan hassumpia. Jäätelöksi meille yleensä riittää puoliksi tuollainen tuplasetti, kotioloissa söisi varmaan enemmän.

Jäätelöä saa ostaa myös mukaan eri kokoisissa pakkauksissa, tätä ei olla vielä tosin itse kokeiltu.

Ja on ollut muistaakseni aina oikein mukava palvelukin täällä. Ompussahan siirryttiin jokin aika sitten tuohon isompaan tilaan keskelle toritasoa, aikaisemmin kahvila oli vähän piilossa sivusisäänkäynnin kupeessa ja pöytätilaa oli vähemmän. Nykyinen paikka on avoimempi ja valoisampi, mieleen tulee eurooppalaisuus ja lentokentät, hyvällä tavalla.

Tuomas otti tämän kuvan.

Niin ja ketjun kahviloitahan löytyy sitten myös Lempäälästä, Turusta ja Porvoosta Espoon ja Helsingin lisäksi.

Bill Willingham: 1001 Nights of Snowfall

Jo suurinpiirtein vannoutuneena Fables-fanina oli minun tietysti luettava myös 1001 Nights of Snowfall (Vertigo [DC Comics], 2006). 1001 Nights of Snowfall sijoittuu aikaan ennen Fables-albumeita, eli se on eräänlainen esiosa sarjalle.

Tarina alkaa siitä, kun Snow matkaa arabialaisten satuhahmojen maahan lähettilään roolissa toiveenaan sopia yhteistyöstä jo maanpaossa olevien ja arabialaisten satuhahmojen kanssa. Homma ei tietenkään suju niin kovin yksinkertaisesti.

Naisiin katkeroitunut sulttaani nimittäin ottaa joka yö itselleen uuden vaimon, teloittaa tämän aamulla ja nyt Snow on joutunut tähän epäkiitolliseen rooliin. Neuvokas Snow kuitenkin haluaa pitää päänsä, kirjaimellisesti, ja päättää viivyttää ikävää tuomiotaan alkamalla kertoa sulttaanille tarinoita eurooppalaisten satuhahmojen maailmasta. Ja tästä tarinankerronnasta saammekin tietysti suoran viittauksen Tuhannen ja yhden yön tarinoihin.

Albumissa on yhteensä kymmenen sarjakuvamuodossa kerrottua tarinaa ja niiden välissä jatkuva, satukirjamaisesti toteutettu osuus joissa käydään läpi sulttaanin ja Snown keskustelut. Sarjakuvatarinoissa sen sijaan perehdytään useiden Fables-albumien sankarien, mm. juuri Snown, Bigbyn, Sammakkoprinssin ja Pahan Noidan, historiaan. Näistä hahmojen varhaisista vaiheista (ja usein meille satuina kerrotuista versioista poikkeaviin tulkintoihin) oli loppupeleissä todella mielenkiintoista lukea, vaikka tässä albumissa piirtotyyli olikin hieman tavallisesta poikkeava.

Kuvan taiteillut Mark Buckingham tarinaan Christmas Pies. Copyright: Mark Buckingham/Vertigo.

Albumin piirtämiseen on osallistunut iso joukko taitavia piirtäjiä (Esao Andrews, Brian Bolland, John Bolton, Mark Buckingham, James Jean, Michael Wm. Kaluta, Derek Kirk Kim, Tara McPherson, Jill Thompson, Charles Vess ja Mark Wheatley) enkä ala nyt tässä erittelemään jokaista taiteilijaa erikseen. Itse asiassa tämän albumin kohdalla on muutenkin parempi puhua taiteilijoista, sillä jokainen sarjakuva on piirretty todella maalauksellisesti. Ei mitenkään yllättävästi suosikeiksini nousi erityisesti Mark Buckingham ja hänen lisäkseen Jill Thompson (Fair Division-tarina, jossa avataan mm. King Colen ja eläinsatuhahmojen historiaa) ja Tara McPherson (Diaspora-tarina, joka valottaa sekä Snow Whiten ja Rose Redin että Pahan Noidan tarinaa).

Tara McPhersonin omaperäinen tyylinäyte Diaspora-tarinassa. Copyright: Tara McPherson/Vertigo.

Ehkä ainut asia, mikä tässä albumissa minua tökki oli se, että hahmot eivät kaikissa tarinoissa olleet yksinkertaisesti samannäköisiä kuin Buckinghamin tulkinnat kyseisistä hahmoista. Sen siitä saa kun ehdollistuu yhteen piirtäjään. Tai no, oikeastaan ainut jonka piirrostyyli minua todella häiritsi oli John Bolton joka on kaiken lisäksi piirtänyt albumin avaustarinan. Sallan arviosta opin, että Bolton ilmeisesti piirtää ihmishahmonsa photoshoppaamalla oikeiden ihmisten valokuvia ja minusta tuo nyt kyllä kuulostaa vähän huijaamiselta eikä Boltonin Snow ollut edes nätti. Pyh.

Joka tapauksessa 1001 Nights of Snowfall on mainio taustateos tai aloituskohta kaikille Fables-sarjakuvasta kiinnostuneille.

Sulttaanin hovissa tarinoita ovat kuunnelleet myös Salla ja Erja.

Bill Willingham et al. : 1001 Nights of Snowfall.
Vertigo (DC Comics), 2006. 144 s.
Kansi: James Jean.

Tunnustellen maaliskuussa

Tunnustuksia liikkuu jälleen Blogistaniassa kuin Valkoinen kirahvi lahjoitti minulle One Lovely Blog Award -tunnustuksen (jossa tunnustetaan 7 faktaa itsestään) ja Lukuisan Lauralta sain Hyvän mielen haasteen (jossa kerrotaan kymmenen hyvän mielen tuovaa asiaa).

Koska olen näitä tunnustuksia kirjoitellut jo aiemminkin, linkkaan tähän nyt kahdeksan sellaista satunnaisotannalla blogistani löytyvää kirjaa, joita suosittelen mielelläni:

Haruki Murakami : 1Q84

Jonathan Carroll : Valkoiset omenat

Hannu Rajaniemi : Kvanttivaras

Jarkko Martikainen : Pitkät piikit

Jacqueline Kelly : Luonnonlapsi Calpurnia Tate

Pamela des Barres : Let's Spend the Night Together

Bill Bryson : A Short History of Nearly Everything

Diaz Canales & Guarnido : Blacksad

(ja taas tässä nähtiin että luen ilmeisesti enemmän tahi mielelläni mieskirjailijoiden teoksia)

Hyvää mieltä minulle tuovat


1. Kevät. Yllätysyllätys, lisääntyvä valon määrä ja d-vitamiinin parempi saanti ja VÄRIT ja mitä näitä ihania asioita nyt on.

2. Pystyn taas syömään (ruusukaali nam!), kuume laski ja nyt on lähinnä ongelmana vain tukkoinen nenä. Kiitos ihana mies kun jaksoit passata ja hakea mehuja kaupasta.

3. Valmistuneet joogasukat jotka ovat pirtsakan oranssit.

4. Harjoittelussa pääsen opettamaan kasiluokkalaisille biologiaa, aiheena mm. hirvieläimet sekä pöllöt ja haukat. Siistiä!

5. Mies lupasi, että meille voidaan hankkia tällainen kirjahylly.

6. Pinterestin käyttöönotto on monipuolistanut ruokavaliota kivasti ja sinne on ihan liian helppo lisätä myös kaikkia ihania leivontareseptejä. Sinne saa myös kivasti linkkailtua kaikki kirjat jotka kiinnostavat.

7. Pääsen lauantaina katsomaan saksalaista mimiikkaa Louhisaliin (raporttia tulee kyllä sitten).

8. Mies, joka vastaa toisessa huoneessa City-lehden johonkin markkinointikyselyyn. Tirsk.

9. Pari viikkoa sitten ostetut langat, joista toivottavasti sukeutuu joskus tällainen (mutta sininen).

10. Viikon päästä tapahtuva mielijohde matka Tallinnaan. Minulle luvattiin, että siellä saa kakkua.


One Lovely Blog Award taisi liikkua viime syksynä aika laajasti mutta tuuppaanpaa hyvää mieltä
Susalle
Katjalle
Ammalle
Maijalle
Minnalle

EDIT ja koska Maija olikin tähän jo vastannut laitan haasteen vielä ihanalle Hannalle ;)

(ja jos ette tee blogiin niin mietittehän vaikka mielessä, tullee hyvä mieli :)

Ihania kevätpäiviä kaikille!

Pauliina Susi: Ruuhkavuosi

Vuoden pääprojektit (nimeä kolme):
1. Gradu ja ura (tee!)
2. Talo (rakenna!)
3. Vauva (synnytä!)


Omat tämän vuoteni pääprojektit lienevät sitten gradu (tee!), työ (hanki!) ja talo (muuta, ei onneksi sentään rakenna!). Samaistuminen oli siis välitön, kun aloitin lukemaan Pauliina Suden Ruuhkavuotta (Tammi, 2005).

Minna. Se on kaikki sinusta itsestäsi kiinni. Sinä onnistut. Don't worry. Just do it.
Minä teen sen. Minä pystyn siihen. Pitää vain olla tehokkaampi, tarmokkaampi. Vatvoa vähemmän, tehdä enemmän. Nukkua enemmän, syödä terveellisemmin. Juoda enemmän kahvia.


Minna Mäkinen on 30, nyt on aika laittaa elämä kuntoon. Saman vuoden aikana on tarkoitus saada sosiaalipsykologian gradu valmiiksi, aloittaa työura, synnyttää vauva ja rakentaa Harri-miehen kanssa talo Pornaisiin. Apuna on kalenteri, jonka kannessa lukee Don't worry, lisätyönä Rakkauden valtakunta -kioskikirjallisuuden kääntäminen ja toki niitä sosiaalisia suhteitakin pitäisi Karoliinaan Kaisaan Sariin hoitaa. Vaan eipä ole ihan helppoa suorittaa kaikkea, vaikka tarmoa onkin ensi alkuun kuin pienessä kylässä.

Ensin liika stressi meinaa käynnistää synnytyksen etuajassa, myöhemmin sitten alkaakin putkiremontti kerrostalossa ja on pakko muuttaa asuntovaunuun mutaisen tontin laidalle. On muskari, vauvauinti, timpurin käynnit, painajaiset, gradu, puklut ja valmisruoat. Että huhhei vaan.

Takakannessa on pätkä Savon Sanomien arviosta: Pauliina Suden kirja Ruuhkavuosi on hysteerisen hauska ja miestä kasvattava lukuelämys siitä, kuinka lapsi voi myllertää äitinsä ja muun maailman jopa ennen syntymäänsä. Ja tämän perusteella minä sitten odotin jotain humoristista. No eipä ollut hysteerisen hauska minusta, anteeksi vaan. Tunnistan tästä kyllä absurdia huumoria, mutta eipä tämä kauheasti naurattanut. Tiedän nimittäin itse miten kauheaa on olla pitäisipitäisipitäisideadlinekalenteripitäisi -koukussa. Siis ihan oikeasti tiedän. Ja tämä kirja kuvaa sitä todella hyvin. Mutta ehkä tämä herra Savon Sanomain arvostelijan mukaan oli hauska, hänen miehisestä näkökulmastaan (ja anteeksi nyt tämä purkaus, totta kai tätä voi lukea monesta näkökulmasta).

Edellinen jupinani ei kuitenkaan tarkoita, ettei Suden esikoinen olisi ollut hyvä. Minä nimittäin pidin tästä kirjasta todella paljon. Tai en nyt voi sanoa nauttineeni sen lukemisesta, mutta se on mielestäni hyvä kirja. Erittäin osuva kuvaus siitä, mitä voi tapahtua jos onnistuu humpsahtamaan siihen kaivoon, jossa läsnä on vain päänsisällä kettuileva coachaaja-kalenteri, kiire ja oma pää eikä sieltä osaa enää nähdä ulkomaailmaan. Ja silloin ihminen muuttuu, eikä se ole kaunista katseltavaa.

Mistä voin sanoa pitäväni on Suden kirjoitustyyli. Se etenee hyvään tahtiin ja siinä käytetään mielestäni kiinnostavia tyylikeinoja. Niin kuin vaikka sanarykelmät, joiden väliin ei tarvita pilkkua kun kertojaa muutenkin hengästyttää. Paukkuvat vinkuvat ulisevat rätisevät.

Minua ihan hengästyttää tämän lukemisen jälkeen, koska tämä on niin totta. Välillä minä olin tuskaantunut Minnaan, toisaalta teki mieli sanoa että möllötä siellä nyt hetki ja sitten hengität ja teet. Kyllä se siitä. Ja lopetat sen pitäisi-sanan käytön heti nyt. Itsekin harjoittelen sitä vielä, mutta kyllä siihen pystyy.

Ruuhkavuosista hengästytty myös Uudenkuun aikaan -blogissa, jossa ei myöskään naurettu.

ps. Jos haluat lukea realistista mutta pilke silmäkulmassa, siis oikeasti, kirjoitettua tekstiä niin suosittelen Vuoden mutsi -blogia (ja ihan näin mututuntumalla sitä samannimistä kohta ilmestyvää kirjaakin).

pps. Jos joku joskus hankkii minulle kalenterin jossa lukee kannessa Don't Worry niin minä ehkä lyön sitä ihmistä.

Pauliina Susi : Ruuhkavuosi.
Tammi, 2005. 254 s.
Kansi: Mia Hujanen

Joel Haahtela: Katoamispiste

Kaipasin jotain rauhoittavaa, pienieleistä. Jotain, jota voisin lukea tavallista pitemmällä bussimatkalla. Otin hyllystä mukaan Joel Haahtelan Katoamispisteen (Otava, 2010). Pienoisromaani kesti bussimatkan molempiin suuntiin ja vielä muutaman hetken kotisohvalla.

Jokin naisessa kiinnitti huomioni jo kaukaa. Ehkä se oli hänen tapansa kävellä, vähän arvaamaton, horjuva, niin kuin hän olisi joka askeleella joutunut päättämään uudestaan matkansa suunnan. Tai ehkä vaikutelma johtui vain lokakuiseen ilmaan sopimattomista kengistä, korkeista koroista, jotka linksuivat kun hän väisteli vesilammikoita, pyrki tuulisella Bulevardilla eteenpäin; silloin oli satanut jo monta päivää.

On syksyinen sadepäivä Bulevardilla, lentoon lähtevä sateenvarjo. Mies, joka kohtaa naisen ja nainen, joka etsii jotain. Mies, kertoja, haluaa auttaa naista löytämään kadoksissa olevan miehen, Paulin. Alkaa jonkinlainen ajojahti; kuinka paljon edellä kadonnut on, voiko häntä saada kiinni? Miksi hän on Suomessa? Johtolankoina on vain osoite, Raija Siekkisen kirja Une fissure dans le paysage (Häiriö maisemassa), tulitikkuja ja aavistuksia.

Katoamispiste sekoittaa taitavasti faktaa ja fiktiota. Minä jopa ajattelin pitkään, että tämä on omaelämäkerrallinen, päähenkilö kun on psykiatri ja kirjailija, jota vielä kustantaa Otava. Totta on ainakin kirjailija Raija Siekkisen olemassaolo, ja Siekkisen ympärille tarina paljolti kietoutuu. Siekkisestä voisi ajatella jopa tulevan miehelle pakokeino, projekti jonka aikana ei tarvitse ajatella. Paitsi että täytyy, väistämättä, vahingossa palata myös omaan elämään, historiaan ja siihen mitä tapahtui ennen etsintää.


Katoamispiste on kaipuuta, ikävää, ehkä jopa kyvyttömyyttä kohdata se mikä on nyt tai mikä oli, tarvetta mennä jonnekin muualle, uppoutua johonkin muuhun. Kirjaa on kuvattu moneen otteeseen melankoliseksi, surulliseksi ja haikeaksi. Sitä se onkin, mutta sanoisin myös lohdullinen, rauhoittava, pehmeä, aaltoileva ja parantava.

Minä mietin, pidinkö tästä enemmän kuin Elenasta ja en osaa sanoa. Pidin eri tavalla.

En oikeastaan osaa edes sanoa, millainen olo minulla on. Rauhallisempi. Unenomainen. Minun pitäisi nyt herätä ja laittaa ruokaa.

Joel Haahtelan haastattelu Katoamispisteestä löytyy YLE:n Elävästä arkistosta.

Joel Haahtela myös Helsingin Akateemisessa kirjakaupassa 22.3. klo 17.00. Tilaisuuden jälkeen Traumbach-lukupiiri klo 18.00, jonne ilmoittauduttava. Ks. täältä.

Sateisella Bulevardilla ovat seisseet ainakin myös Sara (joka luonnehti tätä hillityksi ja tyylikkääksi pienoisromaaniksi), Katja (jolle kirja jätti rauhallisen olon ja paljon kysymyksiä), Hanna (joka jäi kokonaisvaltaisen hyvään olotilaan) ja Pekka (joka odotti tämän julkaisua kieli pitkällä).

Joel Haahtela : Katoamispiste.
Otava, 2010. 159 s.
Kannen kuva: Päivi Puustinen (suunnittelu) ja Raimo Poutanen (Raija Siekkisen kuvat)

ps. Jos minä haluaisin kadota johonkin hetkeen, voisin kadota siihe huhtikuiseen iltaan noilla Montmartren rappusilla. Se oli hyvä ilta.

Ville Tietäväinen: Linnut ja Meret

Viime syksynä Ville Tietäväisen sarjakuvaromaani Näkymättömät kädet (WSOY, 2011) herätti laajaa huomiota. Helsingin Sanomissa teosta kuvattiin seuraavasti:


Se ei eristäydy käsitteellisiin sfääreihin vaan etsii elävää elämää ja todellisuutta. Se on nautinto silmille ja aivoille, sydämelle ja järjelle.


Vaan eipä ollut Näkymättömät kädet ensimmäinen kerta, kun Tietäväinen kuvaa elävää elämää kauniilla ruskean ja sinisen sävyisällä piirrostyylillään. Linnut ja meret ilmestyi jo vuonna 2003 Tammen kustantamana (ja josta Tietäväinen palkittiin sekä Kritiikin kannukset -palkinnolla että Grafia ry:n Vuoden huiput-kilpailun kultahuipulla). Myös tämä aikaisempi teos herättelee keskustelua epäoikeudenmukaisuudesta ja ihmiskohtaloista. Nyt vaan ei olla Espanjan auringossa, vaan Hong Kongissa vuosina 1995-1996. Siis siihen aikaan kun Hong Kongin kaupunkia oltiin vähitellen luovuttamassa Britannian hallinnon alta Kiinan erityishallintoalueeksi.


Lennetään niinkun linnut... ...ei niinkun höyhenet...


Tarina esitetään kolmessa episodissa. Toisaalla hongkongilainen nuoripari yrittää pärjätä parhaansa mukaan laittomassa asunnossa pienellä palkalla. Muualla vietnamilainen pakolaisperhe yrittää pitää kiinni oikeuksistaan, saada uuden elämän Hong Kongissa. Ja jossain siellä välissä selviää, miten eri tarinat linkittyvät toisiinsa.


Ihan kaikkea en ymmärtänyt ja jotain jätettiin tarkoituksella auki. Kokemus on silti vahva, unenomainen ja samalla tarkan todellinen, jopa terävä. 


Linnut ja meret -teoksessa oli minulle päällimmäisenä kyse rakkaudesta ja oikeudesta siihen, että saa rakastaa. Tai ylipäätään oikeudesta elää sellaisissa oloissa, joissa on turvallista. Näitä teemoja toistetaan myös Näkymättömissä käsissä.


Tietäväisen tekemää taustatyötä ei voi taaskaan kuin ihailla. Oma tietämykseni kyseisestä ajanjaksosta ja sen tapahtumista on jälleen kerran puutteellinen, mutta googlailemalla sai taas hyvin lisätietoa ja samalla taustakuvioita tarinalle.


Tämä(kin) albumi oli luettava läpi lähes yhdeltä istumalta. Sydämeen tuli suru siitä, miten epäoikeudenmukaista elämä voikaan joskus olla. 


Linnut ja Meret jää eri tavalla ajatuksiin elämään kuin Näkymättömät kädet, mutta se puhuu minulle samaa viestiä: Maailmassa on paljon epäoikeudenmukaisuuksia. Kaikkiin emme voi vaikuttaa. Mutta joihinkin voimme. Ja jos voimme, meidän pitäisi.


Toisen tekstin tästä voitte käydä lukemassa vaikka KVAAKista tai Lamourdererilta (joka tarjoaa minua kattavamman analyysin tästä teoksesta).