Carol Shields: Rakkauden tasavalta

Kun huomaa bussissa istuessaan, että vähän itkettää vain siksi että kirja on niin kaunis tuntee olonsa lievästi hölmöksi. Hetkisen. Sitten toteaa c'est la vie ja jatkaa lukemista, miettii kuinka mukava tällainen tunne oikeastaan on. Juuri tuonkaltainen olo minulla oli lukiessani Carol Shieldsin Rakkauden tasavaltaa (Otava, 1992; The Republic of Love 1992).

Useimmissa kielissä se kuulostaa soinnukkaalta ja rytmikkäältä - minä rakastan sinua, minä rakastan sinua. Se on miniatyyriruno joka täyttää koko suun, vaikka joskus se lausutaankin kumma vaivalloisesti, lähes vastahakoisesti.

Fay ja Tom asuvat molemmat Winnipegissä omine elämineen, Fay merenneidoista kirjoittavana kansanperinteen tutkijana ja Tom radion yöohjelman juontajana. Sattuma, tai pikemminkin kummipoika, ilmapallot ja melkein jo syksyiset kadut tuovat pariskunnan yhteen. Onko tämä nyt sitä, rakkautta ensisilmäyksellä? Miten siihen pitäisi suhtautua? Miten toisen ihmisen menneeseen tulisi suhtautua?

Rakkauden tasavalta on Tomin ja Fayn tarinaa suurempi. Siihen on liitetty vanhemmat ja sisarukset, joukko ohikulkijoita. Erilaisia kohtaamisia, sitä miten helppoa ja samalla vaikeaa rakkaus voikaan olla. Ja se miten siihen suhtaudutaan ja mitä rakastetaan, kuinka paljon rakkautta on sopivasti? Olemmeko me kaikki vain intohimoa kaipaavia merenneitoja vai lepattaako sydän niin levottomasti öisin, että meidän on pakko soittaa radioon saadaksemme puhua jonkun kanssa.

Minua myös viehätti kovasti se, että alkuperäisteos on kirjoitettu 90-luvun alkupuolella. Kirjassa ei siis ole kännyköitä ja siinä ei lähetellä sähköpostia, vaan muille on soitettava kotiin ja tekstiviestin sijaan lähetellään kirjeitä ja fakseja. Ihanaa.

Meillä oli miehen kanssa keskustelu siitä, millainen kirja Rakkauden tasavalta on. Mies kysyi onko se hömppää ja minä ymmärsin tätä selittäesseäni ehkä ensimmäistä kertaa mitä sana lukuromaani todella tarkoittaa. Koska lukuromaani tämä on, hyvä sellainen, sopivan ajatuksia herättävä, lämpimän humoristinen, henkilöhahmoihinsa lempeydellä suhtautuva, lukijan mukaansa ottava.

Fay on kuitenkin havainnut myös seikan jota ei ollut huomannut aikaisemmin. Sen ettei rakkautta oteta missään vakavasti. Että sitä ei kunnioiteta. Sitä kaikki maailmassa haluavat - hän on vuorenvarma siitä - mutta syystä tai toisesta ihmisten on teeskenneltävä, että rakkaus on hölmöä ja joutavaa.

Suurin piirtein samaan aikaan viime vuonna luin ensimmäinen Carol Shieldsini, Pikkuseikkoja. Loppukaneettina tekstissäni oli Tulen varmasti lukemaan Shieldsiä uudestaankin, sillä tällaisia kirjoja tarvitaan tähän maailmaan ja olen edelleen samaa mieltä. Shields kirjoittaa niin lämpimästi, että lukemisesta tulee hyvä olo.

Täytyy myös sanoa, että muun muassa herrat Darcy ja Thomas Abbey saavat tehdä tilaa Tom Averylle, joka tämän kirjan myötä sujahti kirjallisuusmiessuosikkieni joukkoon. Miten voisin vastustaa miestä, jolla on radioääni ja joka pelkää veroilmoituksia.

En löytänyt Rakkauden tasavallasta muita blogiarvioita (linkatkaa jos on!), mutta täällä Katjan blogissa on puhuttu siitä ja muista rakkauskirjoista.

Luettu myös Satun luetut -blogin Toinen tapaaminen -minihaasteen puitteissa.

Carol Shields: Rakkauden tasavalta. (The Republic of Love, 1992)
Otava, 1992 / Seven-pokkari, 2011. 433 s.
Suomentanut: Hanna Tarkka.
Kannen kuva: Fennopress.

Kupista: Patisserie Teemu & Markus

Kiseleffin talon kakkoskerrokseen majoittautunut Patisserie Teemu & Markus osoittautui mainioksi piristykseksi sateiseen perjantai-iltapäivään. Pienessä ja hauskasti sisustetussa konditoriassa on kolme pientä pöytää pylväiden välissä ja ikkuna suoraan keittiöön (vai leipomoon?). Seinillä on suomalaista koivumetsää muistuttavat tapetit lintuineen ja vitriinin yläpuolella komeili häkki värikkäine asukkeineen. Myös tiskillä seisoskeli useampia posliinisia siivekkäitä ystäviä.

Olin hankkinut kahvilaan Grouponista lahjakortin joskus maaliskuussa (leivokset ja kahvi kahdelle 8e) ja huomasin onneksi eräpäivän lähestyvän uhkaavasti joten kaappasin jälleen kerran miehen seuralaiseksi ja painuimme Aleksanterinkadulle. Kohteliaasti meille kerrottiin kahvilan olevan juuri sillä hetkellä täynnä, mutta kiertelimme hetken katselemassa mm. Globe Hopen mekkoja ja pöytä vapautui melko nopeasti.

Minä valitsin omaksi leivoksekseni sitruunaruoho-valkosuklaa-mousseleivoksen ja mies jonkinlaisen mansikka-vanilja-mousseleivoksen (vai onko tämä nyt tartaletti, vaikka olen kakkuaddikti termistöni ontuu toisinaan). Sitruunamarenkileivos houkutti taas vaihteen vuoksi, mutta päätin jättää sen ensi kertaan ja kokeilla tällä kertaa jotain uutta makua. Mousseleivoksen hinta olisi normaalisti 5e, mikä on mielestäni varsin kohtuullinen hinta näin kauniisti valmistetusta ja tarjoillusta leivoksesta.

Sitruunaruoho-valkosuklaa-leivos oli kuin karamelli, päällä ollut passionkreemi näpäytti hyvän särmän makuun. Miehen mansikkaleivos ei ollut sekään hassumpi (sain maistaa lusikallisen), leivos oli koristeltu mansikalla ja pistaasin palasilla.

Ja kahvikin oli hyvää, maito tuotiin pöytään erillisessä suloisessa kannussa. Minun on vielä ihan pakko ylistää näitä paikan astioita, koska mielestäni ne olivat ihanat ja hyvin tyyliin sopivat (näemmä PIP studion ja näitä saa kuulemma esimerkiksi Stockalta).

Patisserie Teemu & Markus on Teemu Auran ja Markus Hurskaisen yhteisyritys. Mies tunnisti miehet ravintoloiden Demo ja Grotesk takaa, minä tunnistin sentään ravintoloiden nimet (ja kävisin mielelläni syömässä molemmissa, varmasti käynkin vielä). Konditorian sivuilla lukee, että he ovat ihmisiä tuotteiden takana. Tämä lause on helppo allekirjoittaa, sillä molemmat miehet olivat nytkin työn tuohussa kun paikassa istuimme.

Sanon: menkää. Kahvila on ihana, persoonallinen ja leivokset todella hyviä. Minä ainakin menen uudestaan katsomaan lintutapetteja, ihailemaan kauniita astioita ja tietysti maistamaan jotain uutta (ja ostamaan kotiin macaronseja).

Jos ette minua usko, niin linkkaanpa tähän vielä Sillä sipuli-blogin reportaasin paikasta.

David Nicholls: One Day (suom. Sinä päivänä)

David Nichollsin kehuttu One Day (2009; suom. Sinä päivänä, 2011) oli ostoslistalla viime joulukuisella Lontoon matkallani ja kirja tarttuikin mukaan Notting Hillissä sijaitsevasta kirjakaupasta. Olin lukenut etukäteen kirjasta paljon kehuja, joten osittain ennakko-odotusten laskemiseksikin lukeminen lykkääntyi näin pitkälle.

He lit his cigarette thoughtfully. 'Well the thing is, Em--'
'"Em"? Who's "Em"?'
'People call you Em. I've heard them.'
'Yeah, friends call me Em.'
'So can I call you Em?'
'Go on then, Dex.'

Kirjan rakenne on seuraava: on kaksi ihmistä, Dexter ja Emma, yksi päivä, 15. heinäkuuta, ja 20 vuotta. Tapahtumat alkavat vuodesta 1988, kun Dexter ja Emma tutustuvat toisiinsa paremmin valmistujaisjuhliensa jälkeen, ja päättyvät sinä hetkenä kaukaiselta tuntuvaan vuoteen 2007. Aika kuluu ja elämä kuljettaa, Dexterin ja Emman elämät kulkevat omia mutta osittain myös yhteisiä ratojaan. Miten ystävyys (vai kentien enemmän?) pysyy kasassa, kun tielle asettuvat tyttö- ja poikaystävät, työpaikat, ikävuodet?

Tästä kirjasta on hankala sanoa muuta kuin että se oli hyvä. Se on siinä mielessä omituinen kirja, että minä en esimerkiksi juurikaan pitänyt kummastakaan päähenkilöstä. Ennemmin olisi tehnyt mieli käydä ravistelemassa heitä, sanomassa wake up and smell the coffee. Dexter on varsinainen itseään täynnä oleva douchebag (etenkin nuorena) ja Emma jonkinlainen 80-luvun hipsteri (ilman ironisia viiksiä toki). Astetta hyväosaisempi Dexter tahtoo tv-tähdeksi, julkkikseksi, ja Emma kirjailijaksi, tai näyttelijäksi, tai joksikin merkitykselliseksi, vaikka tekeekin pitkää päivää rasvaisessa tex mex-ravintolassa.

'You're gorgeous, you old hag, and if I could give you just one gift ever for the rest of your life it would be this. Confidence. It would be the gift of confidence. Either that or a scented candle.'

Nicholls kirjoittaa sujuvaa tekstiä ja muutamassa vuodessa on käytetty myös hykerryttäviä tyylikikkoja, muun muassa ovelia toistoja. Myös kerrontatyyli on kiinnostava; vaikka lukijalle näytetään Dexterin ja Emman elämästä vuosittain vain yksi päivä pysyy lukija hyvin kärryillä siitä mitä tapahtuu, mitä on tapahtunut. Joitakin johtopäätöksiä saa toki vetää myös itse.

One Day jäi minulle keskinkertaiseksi lukukokemukseksi, mutta kyllä tätä siitä huolimatta luki pääosin ilokseen. Voisin uskaltaa lukea Nichollsilta jotain muuta, eikä kirjasta tehdyn elokuvan katsominen olisi sekään hassumpi ajatus.

(jälkikirjoitus 27.4.12 : kyllä mää tästä näin jälkikäteen aatellen pidin, että on tää enempi hyvä kuin keskinkertainen :)

Tätä on luettu todella monessa blogissa suomennoksen ilmestymisen jälkeen, linkitän tähän nyt Katrin ja Katjan myös pääosin ilahtuneet arviot, joista pääsee eteenpäin moneen muuhun blogiin.

Tällä kirjalla vips vain haalittu myös yksi rasti TBR100-listalle ja merkkailtua Ikkunat auki Eurooppaan -haasteesta Iso-Britannia.

David Nicholls: One Day.
Hodder & Stoughton, 2009. 435 s.
Kansi: Craig Ward.

Suomennos: Sinä päivänä.
Otava, 2011. 504 s.
Suomentanut: Sauli Santikko.

ps. Kuvan toisen puolen ottamisesta, mallina toimimisesta ja koko kuvan muokkauksesta isot kiitokset kärsivälliselle Tuomakselle. Ei voisi olla naisella parempaa IT-tukea.

Bill Willingham: Fables osat 11-12

Taas on aika Fables-postauksen. Näiden lukemisessa menikin minulla aika pitkään kun oli kaikkea muuta sotkemassa lukuaikatauluja. Mies sen sijaan luki nämä varsin nopeaan ja ihmettelinkin, että hän muistutti minua vasta sitten kun olin itse lukenut että ne seuraavatkin osat voisi hei varata. Tähän mennessä albumeita on siis tullut 15 kappaletta, joiden lisäksi on sitten julkaistu joitakin spin-off-sarjakuvia.

Mutta asiaan. Olen pyrkinyt pitämään taas spoilerit minimissään, mutta jos haluat pitää kaiken täysin yllätyksellisenä niin sanon vain tämän: lue näitä. Kannattaa.

Fables #11 War and Pieces

Kukaan tuskin hämmästyy kun kerron, että tässä albumissa soditaan. Ja kunnolla. Tai oikeastaan ensin siihen valmistaudutaan kokoustamalla ja suunnittelemalla, päästetään hetkeksi Tuhkimo vauhtiin vakoilubisneksenä kanssa ja lopulta sitten tapellaan monella rintamalla. Tässä myös esitellään aikamoisia sotastrageioita ja yksi lentoalus on kuin Da Vincin suunnittelema, tosin maagissävytteisellä twistillä tietysti.

Vauhdikkaita juonenkäänteitä ei puutu eikä järkytyksiltäkään säästytä kun Willingham arpoo hahmojensa kohtaloita. Nyyh.

Fables #12 The Dark Ages

Seuraavassa albumissa sodasta onkin sitten selvitty, mutta ei ilman jälkiseuraamuksia. Näin paljon murhetta en myöskään ole tuntenut Fablesien kohdalla kuin ehkä nelosalbumia lukiessa. Nyt sitä vaan jännittää, että kuinkakohan moni lempihahmoni vielä joutuu kokemaan superikäviä asioita ja miten ihmeessä tästä uudesta tarinankäänteestä selvitään. Niin ja sotaselvittelyn lomassa käydään myös viidakossa ja vietetään hautajaisia.

Tämän albumin kohdalla joudun tosin narisemaan en tarinoista vaan, jälleen kerran, siitä piirrosjäljestä. Päätarinaa kynäilevä Buckingham toki suoriutuu edelleen mallikkaasti eivätkä Peter Grossin viidakkomaisematkaan ole hassumpia mutta sitten on se Michael Allred ja David Hahn.

En tykkää, en. Osittain siksi, etteivät hahmot näytä lainkaan samoilta kuin Buckinghamin piirtämät (jotka minulle ovat niitä "oikeita"), esimerkiksi Pinokkio on täysin erilainen. Ja toiseksi siksi että en nyt vain tykkää. Muistuttaa minua lähinnä huonosti tehdystä lauantaiaamupiirretystä. Onneksi tarinat sentään olivat hyviä.  Tosin täytyy kuitenkin vähän jupisten myöntää, että Allred oli piirtänyt yhden albumin vaikuttavimmista ruuduista. Hmph.

Tällä hetkellä meillä luetaan jo osia 13-15, jotka tähän mennessä ovatkin viimeiset helmetistä löytyvät. Maailmalta sen sijaan saa jo osia 16-17.

Kirjan ja ruusun päivä sekä tunnustus

Ihastuttavaa Kirjan ja ruusun päivää kaikille! Tämä bloggaaja pinkaisi heti aamulla Suomalaiseen kirjakauppaan etsimään jotain luettavaa, kotimaista tietysti, miehelleen (nyt kun mies on jo opuksensa saanut voi paljastaa että kyseessä oli Venla Hiidensalon Mediahuora) ja haalimaan itselleen uuden perinteen mukaisen erikoiskirjan, joka tänä vuonna on Tuomas Kyrön Miniä. Kirjan saa itselleen ostamalla jostakin tapahtumaan osallistuvasta kirjakaupasta opuksia vähintään 10 eurolla.

Mielestäni summa on mukavan alhainen, siihen pääsee jo hankkimalla jonkin ylemmän hintaluokan pokkarin. Erikoiskirjan lisäksi on päivään ympätty muutakin tapahtumaa. Facebookiin on perustettu "Suomen suurin lukupiiri" ja Kirjan ja ruusun päivän sivuilta löytyy jos jonkinlaista badgea ja poissaoloilmoitusta.

Kävin tutkimassa asiaa ja päivämäärä on valittu melkoisen makaaberista vaikkakin kirjallisesta syystä: 23.4.1616 kuolivat herrat Shakespeare ja Miguel Cervantes. Onneksi päivä on kuitenkin näin muutoin iloinen; saadaan vähän nostoa kirjanostotilastoihin tai ainakin taas tulee muistutettua kaikkia siitä, että lukeminen on todella ässä harrastus.

Ja mies muuten muisti tuoda ruusujakin. Minulla on jokin ongelma ruusujen suhteen mutta fiksu mies oli keksinyt hankkia minulle Fables-teemoitetut ruusut. Kelpasivat hyvin.

Hankitko sinä kirjaa tai ruusua Kirjan ja ruusun päivänä? Mitä mieltä olet uudesta perinteestä tehdä aina uusi erikoiskirja päivälle? Pitäisikö päivä muuttaa Kirjan ja kirjan päiväksi?

***

Ja tässä samalla onkin mukava kertoa, että Kujerruksia-sai viime viikolla kivan Liebster Blog -tunnustuksen sekä Suketukselta Eniten minua kiinnostaa tie -blogista että Lauralta Lukuisa -blogista. Kiitos teille molemmille ihanine blogeinenne!

Tunnustus on tarkoitus lykätä eteenpäin viidelle muulle blogille, jolta löytyy rekisteröityneitä lukijoita (vielä) alle 200. 

Liinan Sivukirjastosta löytyy omannäköisellä otteella rustailtuja arvioita pääosin sci-fin ja fantasian kentistä mutta on siellä luettu esimerkiksi Odysseuskin!

Virkeässä Aamuvirkun yksisarvisen blogissa luetaan sekalaisesti vähän kaikkea. Täältä myös hyviä chick lit -vinkkejä.

Hyviä lukuvinkkejä löytyy myös klassisen tyylikkäästä paikasta, jossa on Villasukka kirjahyllyssä. 

Tästä Hyvän tuulen keittiöstä on löytynyt ohje mm. mainiohin karppileipäsiin ja punaviinikakkuun.

Fiktiivisiä keskusteluja pureutuu päivänpolttaviin aiheisiin toisinaan hyvin helpolla ja toisinaan hyvin mustalla huumorilla.

Aurinkoista päivää kaikille!

Kupista: Kakkugalleria

Kolmas kerta toden sanoo, takana siis kolmas kerta Kakkugallerian kakkubuffetissa. Tällä kertaa seurassani oli neljä ihanaa naista ja hauska seikka on muuten sekin, että sinä lauantai-iltapäivänä kahvilan kaikki pöydät olivat täynnä. Ja nimenomaan naisia. Tuli sinne yksi mies jossain vaiheessa. Mutta saanette mielikuvan.

Kakkugallerian mainiosta kakkubuffetista saa pulittaa 11 euroa, jolloin hintaan sisältyy kahvi tai tee sekä niin monta kakkupalaa tai leivosta kuin mahaan mahtuu. Kerralla lautaselle saa valita kolme erilaista palaa. Jos pulittaa 13,5 euroa, saa normikahvin sijaan kakkujensa kaveriksi erikoiskahvin. Itse olen tässä kahdella viimeisellä kerralla todennut, että raikas tee pelittää kakkujen kanssa paremmin kuin kahvi (vaikka sekin on hyvää ja toimii varmaan jos päättää syödä kakkuja aamiaiseksi).

Oma suosikkini monen kakun valikoimasta on sitruunamarenkipiirakka, joka on ihanan raikas (kuvassa etummaisena). Seurueen suosikiksi taisi kuitenkin kavuta metsämarjainen raikas juustokakku, joka oli kyllä todella hyvää. Keskinkertaisin pala tällä kertaa taisi olla sitruunalakritsikakku, joka oli vähän tunkkainen.

Itse urheilin tällä keikalla neljä palaa jättäen suklaaunelmat ja sacherit suosiolla väliin, ne kun täyttävät vatsan aika tehokkaasti (ja seuraavana päivänä oli tiedossa suklaabrunssi, joten ajattelin säästellä sitä varten). Muistaakseni sacher oli kuitenkin aika hyvää, suklaaunelmalle hävisin erään kerran ja söin vain puoli palaa (taisi tosin olla sillä kerralla kuudes pala, loppusaldo jäi siis viiteen ja puoleen).

Suosittelen siis kakkubuffettia oikein lämpimästi, löytyy Kakkugallerian Fredrikinkadun toimipisteestä osoitteesta Freda 41.

Ja koska kakkufani ei voi olla ihan vähän leveilemättä omilla leipomuksillaan, on vielä ihan pakko esitellä päivänä muuanna tekaistu aprikoosinen jogurttikakku. Tämän kakun resepti löytyi uudesta lempikeittokirjastani Lunch in Paris.

Ei muuta tällä kertaa, syökää kakkua!

Raija Siekkinen: Häiriö maisemassa

Raija Siekkisen yhdestoista teos, Häiriö maisemassa (Otava, 1994) on pysähdyttävä, rauhoittava teos jostakin. Ehkä jostakin elämää suuremmasta, tai ehkä ihan vain siitä että joskus näkee jonkun. Siitä millaista on olla matkalla, kulkea vieraassa kaupungissa, muistella naista jota ei ole koskaan tavannut.

Myönnän, tartuin teokseen luettuani Joel Haahtelan Raija Siekkistä sivuavan teoksen, Katoamispisteen. Ja siksi, koska Haahtela haastattelussa sanoi Siekkisen tekstin lukemisen tuntuvan siltä kuin joku ottaisi syliin.

Muistijälkiä: käsistä, jotka poistivat maton oven edestä ja kiinnittivät tiivisteen ovenrakoon, josta kylmä veto puhalsi; jotka hioivat maalinvalumat keittiön kaappien ovista ja sivelivät kolme ohutta kerrosta tummanpunaista maalia niihin. Näin, hän sanoi, ensin tällä tavoin viistoon, sitten tällä tavoin niin se ei valu.

Kirjassa on nainen ja mies Etelä-Ranskassa. Ja toinen nainen, vaatesuunnittelija, ja naisen luokse matkustanut mies, heidän vieraanaan viipyvä nainen. Keskusteluja ruokapöydässä ja tulipalo. Todellisuus ja kuvitelma sekoittuvat jollain tavalla, en ole aina varma miten.

Uskallan tunnustaa, että ymmärsin Häiriöstä maisemassa vain vähän ja kirjast on vaikea kirjoittaa, sillä se ei liiku aina tässä maailmassa. Luin tyytyväisenä, en ärsyyntynyt. Jäi hyvä olo, ehkä vähän hämmentynyt mutta ei turhautunut.

Tiedättekö sen tunteen, kun istuu laiturilla jalat vedessä ja on aivan rauhallista. Olo on leppeä, vaikka jossain takaraivossa tietää että kohta, jossain vaiheessa on noustava, jalkojakin ihan vähän paleltaa, ja on tehtävä jotain. Sellainen olo minulla oli tätä lukiessa.

Hitaita odotuksen päiviä. Ateriat parempia kuin koskaan ennen: kauan kestäviä aterioita. Kaiuttimista kuuluu vielä musiikki: Mozart, Chopin. Pitkiä, hiljaisia päiviä, joiden aikana näkee kaiken kirkkaasti, kipeän, pahaatekevän selvästi.

Siekkisen tekstissä on tosiaan jotain samaa rauhoittavuutta kuin Haahtelalla, vaikka rytmi on erilainen. Siekkinen katkoo lauseitaan paljon, pilkuttaa, tauottaa, saa lukijankin pysähtymään, hetkeksi edes.

Luin tämän kahdesti, toisen kerran heti perään. Ensimmäisellä lukukerralla sitä lähinnä keskittyi kieleen, makusteli, opetteli uutta tyyliä. Toisella lukukerralla pääsin jo syvemmällä tarinaan, ymmärsin enemmän ja olin selvillä kuka puhui, kenen päässä liikuttiin, milloin oltiin Portugalissa ja milloin jossain toisessa kaupungissa. Tarina tuli selkeämmäksi, vaikka edelleen en ollut kaikesta varma, siitä miten tarinat kytkeytyivät.

Suosittelen tätä Haahtelan kielen ystäville. Tämä tuntuu syyskirjalta, mutta sopi myös räntäisiin kevätpäiviin.

Raija Siekkinen: Häiriö maisemassa
Otava, 1994. 160 s.
Kansi: Ilkka Kärkkäinen, kannen kuva: Mika Manninen.

Mikko Rimminen: Nenäpäivä

Lainasin Mikko Rimmisen Nenäpäivän (Teos, 2010) alunperin miehelle, kirja kun lojui kirjastossa kätevästi esillä pöydällä jossa esiteltiin presidenttiehdokkaiden suosikkikirjoja (tämä kyseinen opus oli säväyttänyt Niinistöä). Ja luinpa sitten itsekin, kun mies kehui. Niin ja onhan tämä sen Finlandia-pystinkin saanut.

Ihan ensimmäiseksi olin kuullut väärin ja luulin hetken, että senkin nimi oli Irma, ja ehdin siinä mielessäni hykertääkin, että mitähän sekaannusta tästäkin kaimuudesta vielä seuraisi, mutta kun sitä nimenomaista sekaannusta sitten myöhemmin kuitenkin riitti auvan kylliksi, oli varmaan ihan hyvä että minä olin siinä nyt yksin Irma ja sen nimi oli Irja eikä Arjasta ollut siinä vaiheessa vielä tietoakaan.

Nenäpäivässä seikkailee keski-ikäinen Irma. Ja siis nimenomaan seikkailee, sillä tehokas mutta ehkä hieman epävakaa täti matkaa sinnikkäästi Hakaniemestä Keravalle soittelemaan ihmisten ovikelloja ja esittämään Taloustutkimuksen kyselijää. Eikä ole pelkkää rimputtelua tämä stoori, vaan on siellä myös poliisitakaanajoja ja väkivaltaa.

Pidättekö broilerinmaksasta?

Eihän siitä hyvää seuraa. Tai seuraa hyvääkin, kun tavataan mukavia ihmisiä pahkakelloineen mutta on siellä suruakin, menetyksiä ja väärinkäsityksiä ja nenälle tapahtuvia tapaturmia. Irman pojallakin on jotain kummaa tekeillä, kun se yhtäkkiä tuo autonsa vahdittavaksi eikä oikein vastaa puhelimeen. Ja onhan se nyt vähän epäilyttävää, täti joka soittelee kelloja ja hiippailee vieraissa rappukäytävissä.

Irmasta tuli minulle aina välillä mieleen, kummaa kyllä, Carol Shieldsin Pikkuseikkoja-opuksen Judith. Tokihan Judith on lintumaisuudessaan enemmän varpusmainen kun Irma muistuttaa lähinnä Hakaniemen torilla vaappuvaa pulua (minä tosin pidän puluista), mutta molemmat ovat pohjattoman kiinnostuneita läheisten tai ei-niin-läheisten ihmisten elämästä.

Rimmisen tarinaan on uskallettava heittäytyä ja mielellään ajan kanssa (vaikka zen-tilainen 20 minuutin pituinen bussimatkakin voi riittää). Kieli ei nimittäin ole sitä selkeintä vaan tajunnanvirtamaista mupellusta. Eipä sillä, tämä tajunnanvirta kuulostaa mielestäni Irmalta, tuolta Hakaniemen tehokkaalta tädiltä. Kaikkine omine sanoineen, hininöineen, uupahtamisiin ja mitä näitä oli.

Vähän se ehkä harmitti, että Irman historia jäi niin hämärän peittoon. Vaikka kai sitä jotain voi päätellä. Mutta minä kun ensin luulin, että Irma on paljon vanhempi ja sitten onkin keski-ikäinen. Että mitä on naiselle tapahtunut, että on noin ajautunut syrjään, poikakin etäinen, että pitää lähteä Keravalle asti vieraita tapaamaan jotta saisi kontaktia muihin.

Aika absurdiksihan tämä välillä meni kyllä, mutta ei liikaa. Minä pidin kyllä tästä Rimmisen tyylistä ja vähän Irmastakin, vaikka olisin kyllä ehdottanut hänelle vaikka jotain vapaaehtoistoimintaa tai jotain ovikellojen pimpauttelun sijaan. Tulisivatkohan Irma ja Mielensäpahoittaja toimeen?

Onks teillä kaikki ok?

Irman kanssa ovat Keravalle matkanneet muun muassa noora (joka ei kyllä oikein Irmalle lämmennyt), Susa (joka kuvailee tätä tarkkanäköiseksi syvöluotaukseksi erään yksinäisen ihmisen elämään) ja Jokke (joka hauskasti kiinnittää huomiota tarinan kelloihin ja lämpötiloihin).

Jos tädin seikkailut eivät kiinnosta, suosittelen Rimmisen esikoista Pussikaljaromaania jonka mm. Salla luki vastikään.

Mikko Rimminen: Nenäpäivä.
Teos, 2010. 339 s.
Kannen suunnittelu: Johannes Nieminen

ps. Korkeasaaren kamelit eivät liity Nenäpäivään mitenkään.

Kupista: Kaakaopuu

Koska perjantai 13. lähestyi ja sen myötä hammaslääkäriaika kaksine paikkauksineen päätin sortua vielä yhteen paheeseen ja marssin edellisen päivän aamuna Kampin Kaakaopuuhun. Kahvilan mainostauluna toimivaan liitutauluun oli nimittäin kirjoitettu isolla jotain saapuvasta keväästä ja kookoskaakao.

Olen suhteellisen innokas kookosfani, joten olihan tätä kokeiltava. Kuten kaikki sesonkikaakaot puodissa muutenkin, oli tämän herkun hinta tasan 4 euroa. Kahvilalla on siinä ulkopuolella todella mukavat sohvat, mutta aamukiireisenä otin juoman mukaani.

Yksi Kaakaopuun ihanista ja paheellisista puolista on, että kaakaon mukana saa aina jonkun konvehdin. En tiedä tämän konvehdin nimeä, jotain pähkinäistä siinä oli, mutta maku oli mainio.

Ja se kaakao sitten. Kookosen maku sointui mukavasti suklaaseen ja kerrankin onnistuin olemaan polttamatta kieltäni kanniskellessani mukia Kampista Sokoksen kulmalle asti ilman ainuttakaan hörppäystä. Loppuvaiheessa fiilis oli hieman outo kun juodessa suuhun muljahteli pieniä kookoshiutalerykelmiä, voipi olla että toimivat paremmin kunnon kupista juotuina. Kaiken kaikkiaan positiivinen kokemus siitä huolimatta. Ja pahin nälkäkin lähti (älkääkä vaan kertoko kuinka paljon tässä on jotain kaloreita).

Suosikkinani säilyy silti chilikaakao, joka on yksi parhaista tropeista luihin ja ytimiin puskevaa talvituulta vastaan.

ps. Ei siellä hampaissa ollutkaan reikiä, laitettiin vain jotain korjauslakkaa. Win.

Diana Gabaldon: Outlander (suom. Muukalainen)

Terveisiä Skotlannin ylämailta! Diana Gabaldonin bestseller-romaani Outlander (1991, suom. 2002) kuljettaa lukijan 1700-luvun Skotlantiin ja tutustuttaa lukijan niin klaanien monimutkaisiin väleihin kuin kränäyksiin englantilaisten kanssa. Eikä unohdeta sitä rakkaustarinaa.

Claire Randall on kolmeakymmentä lähenevä sairaanhoitaja, joka sodan jälkeen vuonna 1945 viettää aikaa miehensä kanssa Skotlannissa. Retki Craigh na Dunin-kukkulan kiviympyrälle heittää nuoren naisen elämän nurinniskoin, kun harha-askel kivien läpi kuljettaa Clairen vuoteen 1743 keskelle sotaisaa joukkoa skotteja ja englantilaisia.

I could say that my field of vision contracted to a single dark spot, then disappeared altogether, leaving not darkness, but a bright void. I could say that I felt as though I were spinning, or as though I were being pulled inside out. All these things are true, yet none of them conveys the sense I had of complete disruption, of being slammed very hard against something that wasn't there.

Claire joutuu aikamoiseen pyöritykseen, sillä englantilaisena häntä luullaan vakoojaksi eikä epäluuloisten skottien luottamuksen voittaminen ole aivan helppoa. Sopeutumista vaatii myös tottuminen uuden, tai siis vanhan, ajan käytäntöihin ja tapoihin. Ja onhan siellä sitten se mies, punatukkainen James Fraser, jota kohtaan Claire alkaa tuntea monimutkaisia tunteita ja sotkeutuupa mies Clairen elämän vielä tiiviimminkin kuin vain tunteiden tasolla.

Sain sarjan osat yksi, kolme ja neljä joskus vuosia sitten jonkin äidin kirpparilöydön vuoksi itselleni mutta lukemisen sain aloitettua vasta nyt. Tein päätöksen lukemisesta tosin viime huhtikuussa että kyllähän tämä vähän venyi mutta onneksi kirja osaa odottaa kärsivällisesti. Ja nimenomaan kärsivällisesti, koska kaiken lisäksi tässä lukemisessa vielä kesti yli kuukauden. Syytän tästä nyt kirjan muotoilua, se on nimittäin isompi kuin tavallinen kovakantinen romaani mutta todella pehmeillä kansilla joten tämän lukeminen ja mukanakuljettaminen oli välillä vähän hankalaa. Ergonomiaa kirjoihin kiitos!

"Sassenach," he said against my shoulder, a moment later.
"Mm?"
"Who in God's name is John Wayne?"
"You are," I said. "Go to sleep."

Gabaldon kirjoittaa rönsyillen ja tapahtumarikkaasti, rauhallisia hetkiä tarinassa on todella vähän vaikka asioiden kuvailuun käytetäänkin joskus paljon aikaa. Hauskinta tässä kirjassa ovat ehkä Clairen ongelmat 1700- ja 1900-lukujen yhdistämisessä; puheeseen tippuu toisinaan vanhemmalle ajalle tuntemattomia sanoja tai tapahtumia. Toisaalta tässä on myös oma traagisuutensa siitä, että Claire tietää tavallaan tulevaisuuden ja turhautumisen siitä, kuinka kaikkea sitä mitä 1900-luvulla on saatavilla ei ole vanhaan aikaan vielä keksittykään.

Reissailu 1700-luvun Skotlannissa ei kuitenkaan ole pelkkää taistelua ja pakoilua vaan välillä ehditään pyöriskellä lemmenleikeissä niin sammalikossa, ladoissa, kallioilla ja välillä sentään ihan sängyssäkin. Välillä ihan nauratti se intohimon määrä ja hehkutus; en ole lukenut yhtään Harlekiini-kirjaa mutta nämä kohtaukset ainakin vastasivat mielikuviani niistä. Ja muistuivatpa mieleen myös Jean M. Untinen-Auelin Luolakarhun klaani-kirjat joiden seksikohtaukset saivat yläasteikäisen lukijan melkoisen hämmennyksiin.

Mutta älkää nyt tuon edellisen kappaleen perusteella tai muutenkin hieman huvittuneen kirjoitussävyni vuoksi jättäkö tätä kirjaa lukematta, sillä Outlander on oikeasti todella mielenkiintoinen ja jännittävä kirja enkä varmasti osaa olla lukematta sarjan muita osia. Onneksi hyllyssä ovat jo kolme seuraavaa osaa odottelemassa (ja ne ovat järkevämmän muotoisia kuin tämä ensimmäinen) joten perästä kuuluu.

Skotlannissa on lisäkseni ratsastellut ainakin Sara (joka ihastui Jamieen ja Claireen suinpäin) ja Kirsi (joka valottaa itse asiassa koko tähän asti julkaistua sarjaa ja kertoo myös kiinnostavasti kirjan syntyhistoriasta).

Ja saapa tällä pisteen So American-haasteen Modern Women Writers-kategoriassa sekä osavaltiopisteen Arizonasta vaikkei Yhdysvaltojen maaperällä seikkaillakaan.

Diana Gabaldon: Outlander.
1991. 629 s.
Kansi: Marietta Anastassatos

Suomennos: Muukalainen.
Gummerus, 2002. 825 s.
Suomentanut: Anuirmeli Sallamo-Lavi.

ps. Valitettavasti yllä oleva maisemakuva ei ole Skotlannista vaan Etelä-Saksasta.

Lionel Shriver: Poikani Kevin (kirjana ja elokuvana)

Olin kuullut Lionel Shriverin Poikani Kevinistä (Avain, 2006; We Need to Talk About Kevin 2003) paljon mielipiteitä: osa kehui, osa kauhisteli, toiset sanoivat etteivät voisi koskaan lukea tätä. Kirja on erityisesti nyt tapetilla, sillä siitä vuonna 2011 tehty elokuva saa Suomessa ensi-iltansa 20.4.2012.

Minulle on turha väittää vastaan tässä asiassa, ja aion käyttää häikäilemättä hyväkseni sitä, että tämä on minun kertomukseni ja että sinun on pakko tyytyä minun näkökulmaani. En yritä teeskennellä, että tiedän kaiken, koska koko totuus ei arvatenkaan selviä meille kummallekaan.


Poikani Kevin on Kevinin äidin, Eva Khatchadourianin, kirjeiden muodossa kertoma tarina. Kirjeet on osoitettu hänen aviomiehelleen Franklinille. Kirjeet on päivätty vuoden 2000 lopusta vuoden 2001 huhtikuuhun, mutta niiden kertoma tarina kattaa sekä Evan ja Franklinin historian, kaiken sen, joka johti lopulta siihen torstaihin että mitä sen jälkeen tapahtui.

16-vuotias Kevin romahduttaa monen maailman sinä torstaina tehtyään sen mitä tekee. Ennen kohtalokasta tapahtumaa seurataan Evan silmien kautta Kevinin kasvua ja kivikkoista perhe-elämää. Riippuu lukijan näkökulmasta, miten hän kaikkea tulkitsee. Minä toisaalta ymmärsin Evaa, toisaalta Keviniä ja toisaalta en ymmärtänyt tai halunnut ymmärtää kumpaakaan.

En ryhdy miettimään, onko minusta aivan hirveää mennä katsomaan Keviniä vai haluanko kovasti nähdä hänet, mikä on epätodennäköisempää. Menen sinne, siinä kaikki.

Kirjan voisi leimata helposti koulusurmia käsitteleväksi teokseksi. Ulottuvuuksia on kuitenkin enemmän. Shriver laittaa lukijan pohtimaan sekä pahuuden, syyllisyyden että inhimillisyyden olemusta. Myös äidin ja perheen roolia pohditaan: mitkä ovat äidin velvollisuudet ja oikeudet, mitä tehdä jos ei kertakaikkisesti tule lapsensa kanssa toimeen. Usein tällaisten järjettömiltä tuntuvien tekojen yhteydessä aina puhutaan siitä, kuka on syyllinen ja miksi, missä määrin ketäkin tulisi syyttää. Shriver ei anna tähän selkeitä vastauksia, mutta ravistelee lukijaa pohtimaan. Missä määrin voisi riittää vaikkapa väkivaltaviihteen vaikutus? Väkivaltaviihde kuitenkin on tietyllä tavalla osa kulttuuria; pohtikaa vaikka Grimmin satuja tai lohikäärme-ritari-tarinoita. Kyse on kuitenkin ehkä siitä, millaista se väkivalta on ja miten se esitetään.

Kevinin tapaus on fiktiivinen, mutta minua järkytti se todellisten tapahtumien määrä, joita kirjassa esiteltiin. Toki minä tiesin, että tapauksia oli ollut useita mutta että noin monta. Suomalaisena kirjaan tulee toki myös oma vivahteensa, kun ajattelee kotimaan tapahtumia. Minä olen kerran ollut sijaistamassa, kun koulussa oli ampumauhka. Vaaran mahdollisuus oli käytännössä mitätön, mutta kyllä se hetki pysäytti: mitä ihmettä minä teen jos jotain tapahtuu ja vastuullani on 30 opiskelijaa. Sama kurkkua kuristava tunne tuli tässä, sillä väistämättähän tämä pakottaa ajattelemaan: mitä jos minun lapseni ampuisi tai tulisi ammutuksi, mitä jos meidän koulussamme, josjos. Ajatusten kohtaaminen ei ole miellyttävää, mutta kaipa nämä tällaiset ovat väistämättä myös realiteetteja meidän maailmassamme.

Shriver kirjoittaa taitavaa tekstiä ja käännös on hyvä, ainut mikä minua häiritsi oli puhekielisyys keskusteluissa, vaikka sen käyttäminen on toki järkeenkäypää. Tarinaa maltetaan rakentaa rauhassa ja jännitettä nostaen, lukija voi vain aavistaa mitä tästä vielä seuraa.

Poikani Kevinin lukemisen jälkeen olo ei ole kehuttava. Kurkkua kuristaa ja päässä humisee. Kirja on tärkeä, mutta sen lukeminen ei ole helppoa.

Evan kirjeitä ovat lukeneet ainakin Leena Lumi (jolle tämä oli mestarillinen teos jonka haluaa unohtaa mahdollisimman pian), Maija (joka alun lähes pitkästymisen jälkeen sai iskun palleaan), Paula (joka erittelee hienosti kirjan teemoja), Salla (joka suosittelee, mutta ei helposti ahdistuville), Aamuvirkku yksisarvinen (joka mm. ihailee Shriverin taituruutta kirjailijana), Katja (jolle tämä oli viiden tähden kirja jota hän ei halua lukea uudelleen) ja Booksy (joka ei saanut kirjaa laskettua käsistään). Juonikeskustelua kirjasta voi käydä kurkkimassa Juonittelua-blogista.

Lionel Shriver: Poikani Kevin. (We Need to Talk About Kevin, 2003)
Avain, 2006. 544 s.
Suomentanut: Sari Karhulahti.
Kansi: Jussi Jääskeläinen.

Entä se elokuva sitten?

Vaikuttava. Hieno. Tuntuu vähän väärältä verrata sitä kirjaan, mielestäni kirja oli ehkä parempi, mutta sanon nyt kuitenkin että kirja ja elokuva ovat erilaisia ja kumpikin kertoo vaikuttavan sanoman.

Elokuva keskittyy ehkä jopa kirjaa enemmän Kevinin ja Evan suhteeseen ja perheen elämään. Kertojanääntä elokuvassa ei käytetä, mutta tapahtumat ovat selvästi Evan näkökulmasta ja tuovat hahmon lähelle katsojaa.

Tiesin jo kirjaa lukiessani, että Evaa esittää Tilda Swinton joten hahmo näyttäytyi jo mielessäni Swintonina. John C. Reilly puolestaan oli hyvä vastakohta Swintonille. Ezra Millerin roolisuoritusta Kevininä hieman pohdin, hän oli siis kyllä pätevä, mutta minun päänsisäinen Kevinini oli jotenkin kevinspaceymainen jonkin omituisen mielleyhtymän kautta.

En osaa sanoa kumpaa suosittelisin, elokuvaa vai kirjaa, koska ne ovat niin erilaisia. Lisäksi omaan näkökulmaani elokuvasta vaikuttaa luonnollisesti se, että tiesin mitä tapahtuu. Elokuva on kuitenkin jollain tavalla lempeämpi (vaikka onkin K16) kuin kirja, ainakin minulle jolla on todella vilkas mielikuvitus. Elokuvan jälkeen pystyin kuitenkin kävelemään, kirja jätti humisevan ja huimaavan olon.

Elokuvajuliste: FS Film.

Lavalta: Anssi Kela Tarinankertojat-klubilla (Korjaamo)

Tässä soitetaan Rock-unelmaa.

Huhhei ja terveisiä Korjaamon Vaunusalista! 10.4. oli taas Tarinankertojat-klubin aika ja kylläpä kannatti mennä, vieraana oli tällä kertaa Anssi Kela. Ja teksti on tosiaan heti keikan jälkeen kirjoitettu, joten pientä sekavuutta saattaapi esiintyä. Kiitos ja anteeksi.

Minun Anssi Kela-historiani juontuu jostain seiskaluokan syksystä kun Puistossa oli iso juttu. Muistan elävästi, kuinka eräällä tunnilla musiikinopettaja yritti sulkea radiota kesken kappaleen ja eräs luokkatoveri kiljaisi tuohtuneena että et sä voi sitä keskeyttää kun tää kertoo siitä kuinka niistä tuli legendaa!
Minulla ei ollut tuolloin Nummela-levyä vielä, no, levynä, mutta joitakin kappaleita oli äänitettynä c-kasetille. Joitakin vuosia takaperin metsästelin teini-iän levyjä ja hankin silloin myös Nummelan. En ole kuitenkaan ollut mikään kovin aktiivinen kuuntelija, vaikka olen kyllä tyytyväisenä kuunnellut jos Kelan biisejä on soinut radiossa. Viime syksynä mies sitten esitteli minulle tarinallisen Aukio-levyn ja se kolahti. Levyn Aamu-kappale soi radiossa paljon, mutta biisistä tulee paljon enemmän kun levyn kuuntelee kokonaisuudessaan.

Mutta se siitä minun historiastani, keikastahan tässä piti puhua.
Keikka oli siis, no, ihan älyttömän hyvä. Tutut biisit uusilla sovituksilla rullasivat house-bändin (upeat Marzi Nyman, Anssi Nykänen, Harri Rantanen, Kalle Alatalo, Jani Wilund ja Mikko Siltala) kanssa mielettömällä temmolla. Mikan faijan BMW, Nummela ja se Puistossa (jonka lopussa soitettiin kvinttiympyrä, en tiedä näillä musateorian opinnoilla oikein mikä se on, mutta hienolta kuulosti) jymisivät uusilla soundeilla ja bändielämästä kertova Rock-unelmaa jaksaa hymyilyttää ja herättää sympatiaa, sellaista lämpöistä. 1972 oli mainio keikan lopetusbiisi. 

Siis ennen encorea. Improvisoituina kappaleina kuultiin vielä sumuinen Murhaballadi sekä Deep Purplen kappale Child in Time, jossa herra Harri Rantanen soitti urkuja. Oli aika huikeaa.

Ja klubin henkeen oli tietysti myös niitä tarinoita biisien taustalta, siitä miten aina ei synny biisejä ja miten kappaleet joskus yllättävät tekijänsäkin. Miten oli hienoa soittaa Nummelaa harjun kupeessa.

Lupasin taas antaa avecina toimineelle miehelle myös tilaa tässä joten nyt äänessä hän:

Jukoliste, Korjaamon Tarinankertojat-klubi parantaa kerta kerralta. Anssi Kelan kappaleet saivat hilpeitä uusia asuja joissa viitattiin soft rockiin, Boys of Summeriin ja taidettiin kumarrella Knackinkin suuntaan.

Aluksi jännitti, mahtaisiko yleisössä olla yhtä vähän sakkia kuin aiemmin Mikko Alatalon keikalla mutta viidakkorumpu oli mitä ilmeisimmin purrut ja Anssia saapui katsomaan lähes täysi salillinen porukkaa. Kyllä kelpasikin, tarinankertojayhtyeellä oli nimittäin lavalla selvästikin todella hauskaa. Pientä hävytöntä fuskua tosin oli siinä mielessä ilmassa, että vastaavantyyppinen iltama oli samalla porukalla käsittääkseni pidetty Tampereella edellisvuonna, joten miehet tiesivät jo etukäteen pitävänsä toisistaan.

Setti noudatteli varsin nätisti Anssin isoimpia merkkipaaluja musiikin saralla ja tavallaan olisi toivonut hieman oudompia valintoja artistin itsensä mieltymyksen mukaan. Toisaalta Anssi itsekin kertoi mieluummin nauttivansa reilusta viihteestä kuin turhan korkealentoisesta taiteesta, joten siinä mielessä hittikavalkadi oli perusteltu. Muutamia harvinaisempia helmiä kuitenkin kuultiin, muun muassa vielä julkaisematon kappale Miten sydämet toimii ja lähes hypnoottisen shamanistinen Murhaballadi, joka toimi silkoilla alavireisillä sähkö- ja akustiskitaroilla, mitä nyt Anssi Nykänenkin jossain vaiheessa äityi lavalle mäiskimään rytmiä. Erityisplussat tietysti vielä Puistossa-kappaleen lopukkeelle, jossa kierrettiin nätisti kvinttiympyrä kokonaan moduloiden.

Yleisön kysymykset jäivät jälleen varsin vähäisiksi ja enemmän tai vähemmän muistuttivat simppeleitä fanityttö/poika-kysymyksiä eikä sen syvempiin analyyseihin taiteesta tai kappaleiden kirjoittamisesta juurikaan päästy. Toisaalta ehkä hyvä näin, koska sellaiseen keskusteluun tällainen foorumi ei ehkä ole se kaikkein hedelmällisin. Hyvään musiikkiin ja innovatiivisiin sovituksiin kyllä ja toivotankin Tarinankertojat-klubille mielelläni pitkää ikää.

Kiitos!

Seuraavaksi klubilla kertomassa ja esiintymässä Sir Elwoodin Hiljaisten Värien Juha Lehti 15.5.

Lisäksi: melkein unohdin onnitella mutta klubilla oli ilmeisesti tänään 2-vuotissynttärit joten onnea ja pitkää ikää!

Art Spiegelman: Maus

En muista mistä Art Spiegelmanin Maus (WSOY, 2003 [sis. osat 1 ja 2]; alkukieliset 1986 ja 1991) osui ensimmäisen kerran silmääni. Jossain vaiheessa se alkoi pomppia blogeissa esiin eri yhteyksissä ja kun yhteisnide tuli kirjastossa vastaan, nappasin sen mukaan.

Maus on omaelämäkerrallinen sarjakuva Art Spiegelmanin elämästä, vaikka hahmot ovatkin hiiriä, kissoja, koiria, sikoja ja niin edelleen. Tai oikeastaan kysessä on Spiegelmanin isän, Vladekin, tarina. Tarina, jonka Spiegelman ensin nauhoittaa ja sitten piirtää.

Vladek selvisi aikanaan vaimonsa Anjan, eli Spiegelmanin äidin, kanssa keskitysleireistä ja muista sodan kauhuista päästen lopulta Ruotsin kautta pakoon Yhdysvaltoihin. Sota kuitenkin jätti jälkensä niin vanhempiin kuin heidän lapseensakin, joka ei sodan kauhuja joutunut kokemaan vaan syntyi Ruotsissa.

Itse ajan- ja sotakuvauksen lisäksi tarina liikkuu nykyajassa ja siinä, kuinka Spiegelman pyrkii tulemaan toimeen vanhan isänsä kanssa. Kauhuista selvinnyt mies ei nimittäin ole aina mikään ihailun kohde, vaan vaikealuonteinen vanhus, jonka kanssa Spiegelmanin on vaikea tulla toimeen. Asiaa ei myöskään helpota se, että herkkä Anja on jo poistunut perheestä.

Kuva: Art Spiegelman

Spiegelman kertoo isänsä ja sukunsa tarinaa todella yksityiskohtaisesti ja lukijaa säästelemättä. Keskitysleirien kuvat piirtyvät verkkokalvolle ja järkyttävät. Myös perheen sisäisiä suhteita ruoditaan säästelemättä, eikä Spiegelman päästä itseäänkään helpolla.

En lainkaan ihmettele, että Maus on palkittu niin monessa yhteydessä. Eläinhahmojen ei pidä antaa hämätä, sillä tarina on todella vaikuttava ja kauhistuttava. Juutalaisvainoista on tullut kuultua monessa yhteydessä, mutta harvoin sen ajan historia pääsee näin paljon ihon alle. Jossain päin maailmaa tätä sarjakuvaa on käytetty ihan opetuksessakin. Toinen, samaa aihetta käsittelevä ja samankaltaisen vaikuttavat kokemuksen minulle on antanut Roberto Benignin hieno, Oscar-palkittukin elokuva Kaunis elämä (La Vita e Bella), jonka traileria en suosittele katsomaan youtubesta, koska se spoilaa.

Suosittelen sekä Mausia että edellä mainittua elokuvaa lämpimästi.

Teoksesta on kirjoittanut myös ainakin anni.M, joka myös suosittelee tätä.

Luettu osana So American -haasteen Jewish-American Experience -kategoriaa.

Art Spiegelman: Maus - selviytyjän tarina. (Volume I: My Father Bleeds History, 1986; Volume 2: And Here My Troubles Began, 1991)
WSOY, 2003. Erillisosat 1990 ja 1992.
Suomentanut: Jukka Snell.

ps. Yläkuvassa ystäväni kissakaunotar Helmi.
pps. Ja kehtaanpa tässä vielä sanoa, että jos kiinnostaa humoristisempi ja vähän erilainen suhtautuminen natsi-Saksaan niin leffateattereissa pyörii tällä hetkellä varsin pätevä Iron Sky-elokuva.

Bill Willingham: Fables osat 7-10

Talouden Fables-fani nro 1.

Varmaan otsikosta jo osaatte päätellä, että luvassa on (taas) massapostaus maanmainioista Fables-sarjakuva-albumeista. Voilá!


Fables #7 Arabian Nights (and days)


Seiska-albumissa arabian fablet tulevat neuvottelemaan Fabletowniin siitä, että mitä tapahtuu siinä vaiheessa jos Adversaryn joukot pääsevät valloittamaan heidänkin maansa (eri maanosista kotoisin olevat satuhahmot elävät siis eri maailmoissa). Kulttuurierot ovat luonnollisesti huomattavat eikä selkkauksilta tietenkään vältytä kun mukaan heitetään kysymykset orjuudesta ja toivomuksia toteuttavista hengistä.

Lyhyttarinassa tällä kertaa katsaus Adversaryn puisten sotilaiden elämään ja siihen, miten vaikeaa on oikeastaan olla puusta veistetty - etenkin jos rakastuu. Ihmiseksi ei nimittäin muututa ihan ilman seurauksia.. Tälle tarinalle tullee (toivottavasti) jatkoa jossain vaiheessa.

Fables #8 Wolves


Kasialbumi tuli minulle sydäntä lähelle, eikä mitenkään yllättävästi. Ovathan siinä keskiössä sudet, siis Bigby ja pikkuiset. Albumissa Mowgli jäljittää teille tietymättömille piiloutunutta Bigbya, jota tarvitaan kipeästi suorittamaan tärkeä tehtävä. En voi edelleenkään kuin ihmetellä sitä, kuinka hyvää tarinaa Willingham kirjoittaa ja sitä taitoa, jolla Buckingham sitä piirtää.

Albumista Wolves. Pencils: Mark Buckingham. Inks: Steve Leialoha.

Lyhyttarinassa päästään tutustumaan paremmin myös Tuhkimoon, joka ei kyllä ole mikään turha prinsessa vaikka onkin äkkipikaista sorttia. Shawn McManuksen kuvitustyyli oli mielestäni ihmisten tapauksessa aika hassua mutta pavunvarret ja hiiret näyttivät kyllä hyviltä.

Ja Fables-fani nro 2.

Fables #9 Sons of Empire


Sons of Empiren päätarinassa Adversary suunnittelee mittavaa hyökkäystä Fabletownia vastaan. Lisäksi lukija saa selville lisää tietoa mystisestä pahasta noidasta, Frau Totenkinderista, ja pääsee viettämään joulua Snow'n, Bigbyn ja susilasten kanssa. Joulusta huolimatta albumin tarina on melko synkkäsävyinen ja on omiaan herättämään huolestumista Fabletownin asukkaiden puolesta.

Välitarinoissa on pyritty hilpeämpään tunnelmaan, esimerkiksi kolme sokeaa hiirtä etsivät tietä paratiisiin. Pisimmässä välitarinassa käydään perhevierailulla Bigbyn isän, Pohjoistuulen, luona ja selvitellään vanhoja sukukaunoja. Albumin lopussa on vielä 1-3 sivun mittaisia vastaussarjakuvia lukijoiden lähettämiin "palaviin kysymyksiin", siis Burning Questions. Kokonaisuudessaan kiinnostava albumi, synkkä tosin, ja antaa aihetta olla varpaillaan pahisten toimista.


Fables #10 The Good Prince


Kymppiosa meni taisi mennä suoraan Fables-rankingissani jonnekin top vitoseen, sillä lähes koko albumin pääosassa oli ihana Flycatcher eli sammakkoprinssi eli Ambrose. Miehen mukaan tämä taisi olla eniten satumainen albumi, siis sadunomainen, jos vertaa edellisiin osiin. Flycatcher on edellisissä osissa jäänyt paljon muiden varjoon, mutta osoittanut kiinnostavuutensa hahmona eikä tämä sarjakuva ainakana minun odotuksiani pettänyt. Tarinassa päästään myös tapaamaan monta vanhaa tuttua ja pistämään kapuloita Adversaryn rattaisiin, mikä on tietysti hyvä asia.

Albumista The Good Prince. Pencils: Mark Buckingham. Inks: Steve Leialoha.

Välisarjakuvana oli The Birthday Secret, jossa susilapset viettävät, yllätys yllätys, syntymäpäiviään. Piirtjänä tässä oli Aaron Alexovich, joka ei aivan vakuuttanut minua. Jossain toisessa sarjakuvassa hänen tyylinsä voisi minuun purrakin hyvin todennäköisesti, mutta minun Fables-maailmaani se ei natsannut. Alexovich voisi mennä vierailevaksi piirtäjäksi vaikka The Gooniin, se voisi olla hauskaa.

Tällaista tällä kertaa Fablesien maailmasta. Salla kirjoittaa osista 7-8 täällä ja osista 9-11 täällä.

Hyvää pääsiäistä kaikille!

Tuomas Kyrö: Mielensäpahoittaja

Kyllä minä niin mieleni pahoitin tai siis en kun vihdoin ja viimein sain tartuttua Tuomas Kyrön Mielensäpahoittajaan (WSOY, 2010). Opusta ovat kehuttu minulle ystävien toimesta mutta myös teatterin vessajonossa, joten olihan tämä nyt luettava.

Jos ihminen ei osaa jonottaa, koko elämä menee kohkaamiseen ja kiilaamiseen. Semmonen ihminen luulee nopeuttavansa omaa etenemistään, mutta oikeasti se vain hidastaa muita, kyllä näin on.

Mielensäpahoittaja koostuu siis neljästäkymmenestä 80-vuotiaan rehdin suomalaismiehen kantaaottavasta mielipidekirjelmästä. Karvalakissa ja ruutupaidassa tuvan pöydän ääressä rustaava ukko on helppo kuvitella mielessään eikä hassummalta tunnu sekään, että kuulen jatkuvasti päässäni itse kirjailijan äänen, Janakkalasta kajahtaa!

Asia on jämpti: ennen oli kaikki paremmin ja nykyaikana on jos jonkinlaisia humputuksia, taskupuhelimia ja kalkkunoita joulupöydässä. Eikä ole rouvaakaan enää kotona seurana, vaan häntä on matkattava katsomaan Koivukotiin. Joskus syödään kiisselit ja nukahdetaan yhdessä pöytään. Pojan ja miniän touhuja ei aina ymmärretä, halaamisia ja muita.

Kyllä on sekamelskaa laittaa ananaksia kanakastikkeeseen niin kuin eilen oli todellisuus. Jälkiruuat ja pääruuat pitää tehdä ja syödä erikseen. Makaronia voi olla lisukkeena ja lapsipotilaille ketsupin kanssa, tämän verran tulen vastaan.

Kirjan mielensäpahoittaja on harvinaisen sympaattinen tapaus ja huomaan jopa olevani monessa asiassa samaa mieltä (esimerkiksi tuossa jonottamisasiassa enkä oikeastaan kyllä ananaskanastakaan perusta). Ei se aina ole parempaa, uusi. Kaiken sen paheksunnan alla sykkii kultainen sydän, uskoisin, sellainen joka todella välittää muista ihmisistä mutta sen sanominen nyt vaan on välillä niin kamalan vaikeaa.

Mielensäpahoittajan mieltää helposti huumorikirjaksi, mutta on siinä muutakin. Jotain syvempää ymmärrystä tästä ihmiselämästä ja nimenomaan katsaus yhden ihmisen taivallukseen täällä maan kamaralla. Ja siitä miten se yksi ihminen täällä pärjää, ajatuksineen ja perunoineen.

Tuomas Kyrö ihastuttaa minua nykyisin joka keskiviikko Nelosen Hyvät ja huonot uutiset -ohjelmassa. Tämän kirjan perusteella arvostan häntä entistä enemmän ja aion varmasti lukea enemmänkin Kyrön kirjoja.

Mielensä ovat pahoittaneet minun lisäkseni muun muassa Sara (jolle tämä oli vahva kokemus) ja Aamuvirkku yksisarvinen (joka yllättyi kirjan monitahoisuudesta). Ja Kirsi ehti jo lukea Mielensäpahoittajan jatko-osan Mielensäpahoittaja ja ruskeakastike.

Tuomas Kyrö: Mielensäpahoittaja.
WSOY, 2010. 130 s.
Kansi: Mika Tuominen.

Colm Tóibín: Brooklyn

Alkuvuodesta Colm Tóibínin vastasuomennettu Brooklyn (Tammi, 2011) oli monessa blogissa esillä kehuvien arvioiden saattelemana. Minä kehtasin epäillä ja pohdin jo lukematta jättämistä, mutta kun teos sattui pistämään silmään alkukielisenä (Viking, 2009; Penguin 2010) kirjaston hyllystä niin olihan se mukaan otettava.

She had already packed one case and hoped, as she went over its contents in her mind, that she would not have to open it again. It struck her on one of those nights, as she lay awake, that the next time she would open that suitcase it would be in a different room in a different country, and then the thought came unbidden into her mind that she would be happier if it were opened by another person who could keep the clothes and shoes and wear them everyday.

Brooklyn kertoo nuoren irlantilaisen naisen, Eilisin, matkasta Amerikkaan etsimään parempaa elämää. Tarina sijoittuu 1950-luvulle, jolloin Irlannissa mahdollisuudet nuorille naisille ovat harvat ja kun sisaren järjestämä tilaisuus matkata New Yorkiin tarjoutuu, on Eilisin hypättävä laivaan matkassaan toiveita ja pelkoja.

Elämä Brooklynissa ei ole aivan karikotonta, mutta Eilis selviytyy hyvin; hän viihtyy työssään vaatekaupassa, opiskelee kirjanpitämistä, tulee toimeen miten kuten kanssa-asujiensa kanssa ja tapaa komean Tonyn. Tulevaisuus näyttää hyvältä, kunnes uutiset kotisaarelta pistävät suuret suunnitelmat uuteen uskoon ja pakottavat Eilisin tekemään suuria päätöksiä oman elämänsä suhteen.

Tóibín kirjoittaa koruttomasti ja se sopii tyyliin, onhan Eiliskin vaatimattomista oloista eikä hän ole luonteeltaansakaan räiskähtelevä. En tiedä mikä nimisekaannus minulla oli, mutta yllätyin todella kun tajusin Tóibinin olevan mies kääntäessäni eräänä lukupäivänä esiin takakannen kyömynenäisestä miehestä. Yllättyminen johtui ehkä siitä, että suurin osa romaanin henkilöistä on naisia ja jotenkin sitten ennakkoluuloisesti kirjailijankin olevan. Hmph.

Loppupeleissä Brooklynista ei tullut minulle mitenkään elämää suurempaa lukukokemusta, mutta en minä tätä harmittelekaan. Reilun kaksisataasivuisen kirjan luki ihan mielellään ja sai pohtimaan monia elämän valintoja ja niiden oikeellisuutta tai tekotapaa. Olisin kuitenkin kaivannut kirjaan jotain, en ehkä saanut aivan kiinni Eiliksen hahmosta tai luonteesta.

Keinuvalla laivalla Amerikkaan ovat matkustaneet myös ainakin Katja (jolle kirja oli pieni helmi ja jonka jutun lopusta löytyy linkki vielä moneen moneen arvioon tästä), Minna (jota jäi kaihertamaan jokin), Sara (joka rakastui tähän varauksetta) ja Liisa (joka lumoutui täysin).

Osallistun tällä Ikkunat auki Eurooppaan : Länsi-Eurooppa - haasteeseen (Irlanti) ja avaan TBR100-listani.

Colm Tóibín: Brooklyn.
Viking, 2009; Penguin 2010. 252 s.
Kansi: Werner Bischof / Magnum Photos.

Suomennettu: Brooklyn, Tammi 2011.
Kääntäjä: Kaijamari Sivill.