Mikko Rimminen: Nenäpäivä

Lainasin Mikko Rimmisen Nenäpäivän (Teos, 2010) alunperin miehelle, kirja kun lojui kirjastossa kätevästi esillä pöydällä jossa esiteltiin presidenttiehdokkaiden suosikkikirjoja (tämä kyseinen opus oli säväyttänyt Niinistöä). Ja luinpa sitten itsekin, kun mies kehui. Niin ja onhan tämä sen Finlandia-pystinkin saanut.

Ihan ensimmäiseksi olin kuullut väärin ja luulin hetken, että senkin nimi oli Irma, ja ehdin siinä mielessäni hykertääkin, että mitähän sekaannusta tästäkin kaimuudesta vielä seuraisi, mutta kun sitä nimenomaista sekaannusta sitten myöhemmin kuitenkin riitti auvan kylliksi, oli varmaan ihan hyvä että minä olin siinä nyt yksin Irma ja sen nimi oli Irja eikä Arjasta ollut siinä vaiheessa vielä tietoakaan.

Nenäpäivässä seikkailee keski-ikäinen Irma. Ja siis nimenomaan seikkailee, sillä tehokas mutta ehkä hieman epävakaa täti matkaa sinnikkäästi Hakaniemestä Keravalle soittelemaan ihmisten ovikelloja ja esittämään Taloustutkimuksen kyselijää. Eikä ole pelkkää rimputtelua tämä stoori, vaan on siellä myös poliisitakaanajoja ja väkivaltaa.

Pidättekö broilerinmaksasta?

Eihän siitä hyvää seuraa. Tai seuraa hyvääkin, kun tavataan mukavia ihmisiä pahkakelloineen mutta on siellä suruakin, menetyksiä ja väärinkäsityksiä ja nenälle tapahtuvia tapaturmia. Irman pojallakin on jotain kummaa tekeillä, kun se yhtäkkiä tuo autonsa vahdittavaksi eikä oikein vastaa puhelimeen. Ja onhan se nyt vähän epäilyttävää, täti joka soittelee kelloja ja hiippailee vieraissa rappukäytävissä.

Irmasta tuli minulle aina välillä mieleen, kummaa kyllä, Carol Shieldsin Pikkuseikkoja-opuksen Judith. Tokihan Judith on lintumaisuudessaan enemmän varpusmainen kun Irma muistuttaa lähinnä Hakaniemen torilla vaappuvaa pulua (minä tosin pidän puluista), mutta molemmat ovat pohjattoman kiinnostuneita läheisten tai ei-niin-läheisten ihmisten elämästä.

Rimmisen tarinaan on uskallettava heittäytyä ja mielellään ajan kanssa (vaikka zen-tilainen 20 minuutin pituinen bussimatkakin voi riittää). Kieli ei nimittäin ole sitä selkeintä vaan tajunnanvirtamaista mupellusta. Eipä sillä, tämä tajunnanvirta kuulostaa mielestäni Irmalta, tuolta Hakaniemen tehokkaalta tädiltä. Kaikkine omine sanoineen, hininöineen, uupahtamisiin ja mitä näitä oli.

Vähän se ehkä harmitti, että Irman historia jäi niin hämärän peittoon. Vaikka kai sitä jotain voi päätellä. Mutta minä kun ensin luulin, että Irma on paljon vanhempi ja sitten onkin keski-ikäinen. Että mitä on naiselle tapahtunut, että on noin ajautunut syrjään, poikakin etäinen, että pitää lähteä Keravalle asti vieraita tapaamaan jotta saisi kontaktia muihin.

Aika absurdiksihan tämä välillä meni kyllä, mutta ei liikaa. Minä pidin kyllä tästä Rimmisen tyylistä ja vähän Irmastakin, vaikka olisin kyllä ehdottanut hänelle vaikka jotain vapaaehtoistoimintaa tai jotain ovikellojen pimpauttelun sijaan. Tulisivatkohan Irma ja Mielensäpahoittaja toimeen?

Onks teillä kaikki ok?

Irman kanssa ovat Keravalle matkanneet muun muassa noora (joka ei kyllä oikein Irmalle lämmennyt), Susa (joka kuvailee tätä tarkkanäköiseksi syvöluotaukseksi erään yksinäisen ihmisen elämään) ja Jokke (joka hauskasti kiinnittää huomiota tarinan kelloihin ja lämpötiloihin).

Jos tädin seikkailut eivät kiinnosta, suosittelen Rimmisen esikoista Pussikaljaromaania jonka mm. Salla luki vastikään.

Mikko Rimminen: Nenäpäivä.
Teos, 2010. 339 s.
Kannen suunnittelu: Johannes Nieminen

ps. Korkeasaaren kamelit eivät liity Nenäpäivään mitenkään.