Raija Siekkinen: Häiriö maisemassa

Raija Siekkisen yhdestoista teos, Häiriö maisemassa (Otava, 1994) on pysähdyttävä, rauhoittava teos jostakin. Ehkä jostakin elämää suuremmasta, tai ehkä ihan vain siitä että joskus näkee jonkun. Siitä millaista on olla matkalla, kulkea vieraassa kaupungissa, muistella naista jota ei ole koskaan tavannut.

Myönnän, tartuin teokseen luettuani Joel Haahtelan Raija Siekkistä sivuavan teoksen, Katoamispisteen. Ja siksi, koska Haahtela haastattelussa sanoi Siekkisen tekstin lukemisen tuntuvan siltä kuin joku ottaisi syliin.

Muistijälkiä: käsistä, jotka poistivat maton oven edestä ja kiinnittivät tiivisteen ovenrakoon, josta kylmä veto puhalsi; jotka hioivat maalinvalumat keittiön kaappien ovista ja sivelivät kolme ohutta kerrosta tummanpunaista maalia niihin. Näin, hän sanoi, ensin tällä tavoin viistoon, sitten tällä tavoin niin se ei valu.

Kirjassa on nainen ja mies Etelä-Ranskassa. Ja toinen nainen, vaatesuunnittelija, ja naisen luokse matkustanut mies, heidän vieraanaan viipyvä nainen. Keskusteluja ruokapöydässä ja tulipalo. Todellisuus ja kuvitelma sekoittuvat jollain tavalla, en ole aina varma miten.

Uskallan tunnustaa, että ymmärsin Häiriöstä maisemassa vain vähän ja kirjast on vaikea kirjoittaa, sillä se ei liiku aina tässä maailmassa. Luin tyytyväisenä, en ärsyyntynyt. Jäi hyvä olo, ehkä vähän hämmentynyt mutta ei turhautunut.

Tiedättekö sen tunteen, kun istuu laiturilla jalat vedessä ja on aivan rauhallista. Olo on leppeä, vaikka jossain takaraivossa tietää että kohta, jossain vaiheessa on noustava, jalkojakin ihan vähän paleltaa, ja on tehtävä jotain. Sellainen olo minulla oli tätä lukiessa.

Hitaita odotuksen päiviä. Ateriat parempia kuin koskaan ennen: kauan kestäviä aterioita. Kaiuttimista kuuluu vielä musiikki: Mozart, Chopin. Pitkiä, hiljaisia päiviä, joiden aikana näkee kaiken kirkkaasti, kipeän, pahaatekevän selvästi.

Siekkisen tekstissä on tosiaan jotain samaa rauhoittavuutta kuin Haahtelalla, vaikka rytmi on erilainen. Siekkinen katkoo lauseitaan paljon, pilkuttaa, tauottaa, saa lukijankin pysähtymään, hetkeksi edes.

Luin tämän kahdesti, toisen kerran heti perään. Ensimmäisellä lukukerralla sitä lähinnä keskittyi kieleen, makusteli, opetteli uutta tyyliä. Toisella lukukerralla pääsin jo syvemmällä tarinaan, ymmärsin enemmän ja olin selvillä kuka puhui, kenen päässä liikuttiin, milloin oltiin Portugalissa ja milloin jossain toisessa kaupungissa. Tarina tuli selkeämmäksi, vaikka edelleen en ollut kaikesta varma, siitä miten tarinat kytkeytyivät.

Suosittelen tätä Haahtelan kielen ystäville. Tämä tuntuu syyskirjalta, mutta sopi myös räntäisiin kevätpäiviin.

Raija Siekkinen: Häiriö maisemassa
Otava, 1994. 160 s.
Kansi: Ilkka Kärkkäinen, kannen kuva: Mika Manninen.