Emmi Itäranta: Teemestarin kirja

Emmi Itärannan esikoisteos Teemestarin kirja (Teos, 2012) vie lukijan tulevaisuuteen, jossa napajäätiköt ovat sulaneet, monet mantereiden osat veden alla ja makeasta vedestä suuri pula. Tulvan mukana on kadonnut myös suuri määrä tietotaitoa ja moni entisajan esineistä makaa muovihaudassa vailla selkeää käyttötarkoitusta. Toisaalta vanhan teknologian tilalle on keksitty myös uutta, kuten auringoenergialla toimivia helivaunuja ja viestimiä.

"Maailma muuttui", hän oli sanonut. "Useimmat uskovat, että se muuttui itsestään, vaati omakseen sen, minkä aika oli täysi. Mutta paljon tietoa katosi Hämärän vuosisadalla, ja on niitäkin, jotka uskovat, että ihmiset muuttivat maailman, tahtomattaan tai tahallaan."
"Mitä sinä uskot?" olin kysynyt.
Hän oli ollut pitkään hiljaa ja sanonut sitten: "Uskon, että ilman ihmisiä maailma ei olisi sama kuin se on nyt."

Tarinan keskiössä on Noria, nuori nainen, joka on valmistumassa isänsä jalanjäljissä teemestarin arvostettuun ammattiin. Teemestarit ovat veden vartijoita ja vanhan tradition ylläpitäjiä. Epävakaassa tilanteessa oleva maailma ei kuitenkaan voi pysyä uomissaan, vaan muutos on väistämätön. Vesitilanne kiristyy ja armeija tiukentaa otettaan kyläläisistä: vesirikoksista epäillyiden oviin ilmestyy pahaenteisiä sinisiä ympyröitä ja pihoille ruosteenruskeita tahroja. Toisaalta on myös toivoa ja iloa, salaisuuksia,  ystävyyttä tekniikkaa taitavan Sanjan kanssa ja yllättäviä löytöjä muovihaudalta.

Vesi on aina ollut mielestäni kiinnostavin elementti juuri sen muuntuvaisuuden, mutta samalla myös pysyvyyden vuoksi. Vesi voi riehua aaltoina, tulla alas lempeänä sateena ja roikkua sumuna maiseman yllä. Sen ääni voi rauhoittaa, mutta samalla siinä on jotain vähän pelottavaa. Kaiken tämän muun lisäksi se on elämän edellytys, kuten Teemestarin kirjakin osoittaa: ilman vettä ei kovinkaan moni elollinen kykene säilymään hengissä, ei ainakaan loputtomiin.

Tuntuu jollain tavalla väärältä sanoa, että Itärannan luoma maailma on kiehtova sillä se on samalla vaarallisen todellisen oloinen. Puhdas vesi on monelle itsestäänselvyys, toisille sen saaminen on työn ja tuskan takana. Tulevaisuudessa todennäköisesti yhä useampi tulee kuulumaan jälkimmäiseen ryhmään. Se on pelottava ajatus.

Vedellä ei ole alkua tai loppua, eikä niitä ole myöskään teemestarin liikkeillä hänen valmistaessaan teetä. Jokainen hiljaisuus, jokainen pysähdyskin on osa virtausta, ja jos liike näyttää taukoavan, tämä johtuu vain siitä, etteivät ihmisen aistit riitä sen havaitsemiseen. Virtaus ainoastaan kasvaa ja vähenee ja muuttuu, kuin vesi rautapadassa, kuin elämä.

Taitavasti kirjoitettu esikoinen veti minut välittömästi maailmaansa ja sai todella välittämään siitä, mitä Norian kylän asukkaille ja Norialle itselleen tapahtuu. Vaikka tapahtumat sijoittuvat Skandinavian alueelle, jonnekin lähelle Kuusamoa, on pohjoismaisiin perinteisiin tuotu itämaista tyyneyttä, joka näkyy myös tekstissä. Kieli on jollain tavalla syvän rauhallista, kuin joen pinta jonka alla kuohuvat nopeat, jopa petolliset virtaukset.

Teoksen loputtua jäin kaipaamaan jatkoa, toivomaan että tarina olisi vielä hieman pitempi. Toisaalta olin onnellinen, että Itäranta oli osannut lopettaa teoksensa juuri niin kuin lopetti. Vaikka Teemestarin kirjalle ei jatkoa saataisikaan toivon todella, että Itäranta kirjoittaisi vielä monta kirjaa. Lupaan lukea ne.

Teeseremoniaan ovat osallistuneet myös ainakin Kuutar (joka myös piti Itärannan luomasta dystopiasta), Liisa (joka vakuuttui Itärannan kertojankyvyistä), Booksy (joka kuvaa tätä piinkovaksi kamaksi suomalaisessa scifikentässä), Katja (joka povaa kirjalle mahdollisia palkintoehdokkuuksia), Johnny (jonka mukaan teos saa lukijan ajattelemaan tulevaisuutta realistisesti), Elma Ilona (jonka teki mieli keskustella kirjasta), Riina (joka pureutuu enemmänkin kirjan teemoihin), Maria (joka myös odottaa Itärannalta lisää), Morre (joka ei aivan lämmennyt mutta piti kirjan lopusta), Raija (joka uskoisi kirjan pärjäävän myös ulkomaisilla markkinoilla), Ahmu (joka suosittelee tätä tuoreesta ja erilaisesta kotimaisesta tuotannosta kiinnostuneille), Minna (joka osuvasti kuvaa tätä jatkoksi Risto Isomäen Sarasvatin hiekalle) sekä Suketus (joka ahmi kirjan parissa illassa ja pohtii teoksen dystopiakuvausta hienosti). Että lukekaapas, tekin jotka ette yleensä sci-fiin tarttuisi.

Emmi Itäranta: Teemestarin kirja.
Teos, 2012. 265 s.
Kansi: Ville Tiihonen.

Bill Willingham: Fables #13-15

Kuvat: Vertigo/DC Comics

Bill Willinghamin kirjoittama Fables-sarjakuva kertoo monista tutuista satuhahmoista, mutta uudesta näkövinkkelistä. Nyt ei nimittäin liikutakaan jossain mystisessä satu-universumissa, vaan suurin osa hahmoista asuu täällä maapallolla ihan samoissa kaupungeissa kuin me ihmisetkin. Jos sarja kiinnostaa, niin suosittelen tutustumaan postaukseeni sen ensimmäisestä ja toisesta albumista, sillä tämä teksti saattaa sisältää muutamia spoilereita.

Fables #13 The Great Fables Crossover

Kolmastoista albumi poikkeaa jonkin verran aikaisemmista albumeista. Jack of Tales tekee piipahduksen omasta spin-off-sarjakuvastaan (josta postaus myöhemmin) kuvitellen röyhkeään tapaansa koko albumin käsittelevän vain häntä. Piirrosjäljestä vastaavat tässä albumissa aina luotettava Mark Buckingham, mainio Russ Braun sekä menettelevä Tony Akins.

Edellisessä osassa esiteltyyn Mr Darkiin ei päästä vielä tutustumaan, vaan tässä albumissa fableseja uhkaa herra Kevin Thorn, jolla on kyky pyyhkäistä kynällään koko maailma kadoksiin ja sen hän myös aikaa tehdä. Tämähän ei tietenkään ole hyvä juttu, joten osa porukasta lähtee tekemään Thornin aikeita tyhjiksi. Thornilla on apunaan liuta genrejä (mm. blockbuster ja syrjitty fantasia), fableseilla taasen Literalseihin kuuluvat Pagen siskokset (joista tosiaan enemmän niissä Jack-albumeissa). Ja tutustutaanpa tässä myös Jackin poikaan, Jack Frostiin.

Tämä albumi on aikamoista kieli poskessa huitomista enemmän Jack of Fables- kuin Fables-tyyliin, mutta eipä haittaa, ajoittainen iloittelu on ihan hyvästä. Parasta antia tässä opuksessa lienevät genrejen keskinäiset jupinat ja keskustelut. Toisinaan myös liikutaan hämmentävillä metatasoilla; omituista, mutta toimii.

Fables #14 Witches 

Kuten nimen perusteella voi päätellä ovat tässä albumissa enemmän tai vähemmän pääosassa satuhahmokaartin noidat. Tarinoissa päästään tutustumaan Mr Darkin historiaan, tavataan muutamia kauan poissa olleita hahmoja ja kohdataan uudelleen Baba Yaga. Lopun minitarinassa pelataan pesäpalloa prinssi Ambrosen Haven-valtakunnassa ja pohditaan, millaisia rangaistuksia voi luontoaan toteuttaville örkeille langettaa. Kokonaisuudessaan albumi oli aika jännittävä ja siinä selvitettiin paljon avoimeksi jääneitä juttuja, joihin olen jo ratkaisua vähän odotellutkin.

Päätarinan piirrosjälki on Buckinghamin, lyhyttarinoissa hommiin pääsevät Jim Fern ja David Lapham. Laphamin tyyli oli ihan hauskaa, Fern käyttää minun makuuni liikaa viivavarjostusta.

Fables #15 Rose Red

Vihdoin sisukkaalle Rose Redille on omistettu oma albumi! Muutaman viimeisen albumin ajan tämä kaunotar on maannut masennuksen kourissa sängyn pohjalla, mutta nyt sillekin on aika tulla stoppi. Ylösnousua saapuu vauhdittamaan eräs Roselle tärkeä henkilö, jonka kanssa päästäänkin tutustumaan Rosen ja Snow Whiten lapsuuteen (hämmennyksekseni tämä tarina oli minulle tuttu, missäköhän olen sen lukenut?). Tässä myös käännetään Disneyn Lumikki-versio melkoisen päälaelleen.

No, Rose pääsee jalkeille ja ottaa ajoissa Farmin ohjat käsiinsä ennen kuin kiista uudesta johtajasta käy liian suureksi. Isoin ongelma on tietysti Fabletownin raunioilla majaileva Mr Dark, joka olisi saatava pois pelistä. Noidilla on tähän suunnitelma ja nähtäväksi jää, miten hommassa käy. Lopullista ratkaisua taidetaan pitkittää vielä muutaman albumin verran, veikkaan ma.

Tämä albumi nousee varmaan suosikkilistalleni näistä, vaikka lopun minitarinat Peukaloisesta (Chrissie Zullon kynästä) ja Kolmesta sokeasta hiirestä (Joao Rusin taiteilemana) eivät nyt ihan minuun iskenytkään. Tässä albumissa nähdään myös kivaa japanilaistyylistä piirrosjälkeä Inaki Mirandalta sarjakuvassa Dark City. Päätarina edelleen Buckinghamilta.

Albumin lopussa vastattiin taas lukijoiden kysymyksiin, tällä kertaa kysymykset oli tosin esitetty muutamalle sarjan julkkislukijalle joista suosikkini on ehdottomasti How I Met Your Mother-sarjassa näyttelevä Cobie Smulders. Kysymyksistä oli saatu taas hauskoja minitarinoita.

Albumin lopussa on myös lautapeli, jos nopanheitto kiinnostaa.

***

Tässä on nyt koluttu kaikki tähän mennessä kirjastosta löytyvät Fables-albumit ja kieli pitkällä odotan seuraavia osia, sillä meno ja meininki jatkuu entisenlaisena ja tarina kehittyy koko ajan. Lisäksi Fablesin hahmoihin kiintyy kovasti, ainakin useimpiin, ja tottahan toki on saatava selville mitä heille tulevaisuudessa tapahtuu.

Anni Sinnemäki & Milka Alanen: Sokeana hetkenä

Anni Sinnemäen ja Milka Alasen runoista ja valokuvista koostuva teos Sokeana hetkenä (Nemo, 2003) joutui odottelemaan yöpöydällä luvattoman pitkään. Runojen ja kuvien muodostamiin tuokioihin oli hankala upota, kun päässä pyörivät graduasiat.

Nyt halveksin haaveita

joita rakastin silloin

se mitä toivoin oli vailla

todellista syvyyttä

eikä edes maksanut mitään

Halusin lapsia ja rapistuneen talon

minuun vetosivat runot

joista en ymmärtänyt mitään

Runosta Minä olin nuorena niin kypsä

Useimmille Anni Sinnemäki lienee tutuin pesteistään sekä Ultra Bran että eduskunnan riveissä, minulle enemmän Ultra Bran kautta. Osaan monta UB:n kappaletta ulkoa ja Vesireittejä-kappaletta oli mahtava kuunnella sinä kesänä, jona ajoin joen vartta ennen aamukuutta töihin. Sen sijaan Ultra Bran keikalla en ole koskaan ollut, eikä yhtye sijoittune ihan suosikkieni top kymmeneen, mutta aika lähelle kuitenkin.

Sokeana hetkenä on kiinnostava kokoelma Sinnemäen tekstejä, joita kuvittavat Milka Alasen häikäisevän värikkäät valokuvat. Ultra Bran levyttämiä runoja tai tekstejä oli minulle selkeästi hankalampi lukea, ne kun eivät tuntuneet samalta luettuina kuin kuultuna. Sen sijaan ne, joita en ollut koskaan kuullut, niin, osa niistä hiipi jonnekin mielen kulmaan ja teki sinne pesän.

Miehillä on suuret

kämmenet

joilla aivan vastasyntynyt

voi levätä

vaikka he lapsena käyttäisivät

sukkahousuja

eivät he enää tee niin

Runosta Leveä selkä

Sinnemäen esikoisrunokokoelma sisältää kiinnostavia ajatuksia elämästä, etenkin rakkaudesta. Runot ovat omalla tavallaan kovin arkisia, joskus puhekielisiäkin (Hei tuu jo takain / ja sitten vastaisit / mustakin on ollut tosi / kurjaa ilman sua). Juodaan kahvia, poltetaan tupakkaa ja käännetään tyynyjä.

Myönnän, keskityin tähän teokseen huonosti. Mutta sanon että lukekaa, tai kuunnelkaa. Vaikka runo kerrallaan, kesämökin laiturilla tai ratikkapysäkillä.

Sokean hetken ovat kokeneet myös ainakin Hanna ja Sara.

Anni Sinnemäki & Milka Alanen: Sokeana hetkenä
Nemo, 2003. 117 s.

Ulkoasu: Ilona Ilottu / dog design.

Ann Rosman: Noitavasara

Luin Ann Rosmanin esikoisen ja samalla ensimmäisen rikoskonstaapeli Karin Adlerista kertovan kirjan Majakkamestarin tytär viime toukokuussa. Dekkarimainen saaristokuvaus oli niin vetävä, että kun toinen osa, Noitavasara (Bazar, 2012), ilmestyi oli se tietysti varattava hetimmiten kirjastosta. Sattumoisin myös lukuaika osui lähes samoille päiville, mystistä.

"Meille tuli kaksi hälytystä Marstrandista. Toinen soittaja sanoi että koululuokka on löytänyt linnoituksen läheltä päättömän ruumiin, ja toinen tiesi että iäkäs naapurinrouva oli löytänyt puutarhasta pään. Ajattelin, että kun nyt satuit olemaan Marstrandissa, sinähän sanoit että veisit taas veneen sinne..." Robert vaikeni ja Karin saattoi kuulla jonkun puhuvan taustalla.

Rikoskonstaapeli Karin Adler on vielä viettämässä kesälomansa viimeisiä päiviä, kun töistä tulee puhelu: Marstrandissa sijaitsevan linnoituksen läheltä on löydetty päätön ruumis ja samana päivänä eräästä talon puutarhasta pää. Loma saa jäädä sikseen ja Karin palaa poliisivoimien tiimiin jotta rikos saataisiin ratkaistua. Homma ei ole kuitenkaan niin yksinkertainen, vaan rikoksen jäljet ulottuvat aina 1600-luvulle asti, jolloin Marstrandissa käytiin raakoja noitaoikeudenkäyntejä. Murhapaikat tuntuvat linkittyvän mystisesti vanhoihin noitiin liittyviin paikkoihin ja kun keitokseen hämmennetään lisäksi vielä larppaajia, psykometriaa ja ripaus yliluonnollisuutta on kokoon keitetty varsinainen soppa.

Karinin lisäksi kertojia on muitakin, sillä osansa saavat muun muassa Marstrandissa asuva IT-konsultti Sara ja hänen naapurinsa Lycke unohtamatta muutamien poliisikollegoiden ja rikoksiin liittyvien henkilöiden näkökulmia. Eikä siinä vielä kaikki, sillä tarina myös kulkee kahdessa aikatasossa: nykyhetken lisäksi nähdään välähdyksiä 1950-luvun lopulta lähtien kulkien vähitellen kohti nykypäivää. Ja tämän enempää en aiokaan juonesta sanoa, koska itse ainakin luen dekkarini mieluiten yllätyksellisinä.

Rosman kirjoittaa hyvin ja rakkaudesta Marstrandiin: pieni saaristokaupunki herää kirjan sivuille eloon ja saa minut haaveilemaan matkasta mukulakivikaduille puisten rakennusten väleissä kuuntelemaan suolaista tuulta ja tutkimaan historiallisia tapahtumia. Noitavasara ei siis ole dekkari ihan perinteisimmässä mielessä, sillä itse rikosten selvittelyn ja miljöökuvauksen lisäksi tarinaan on mahdutettu paljon henkilöiden elämään perehtymistä ja historian siipien havinaa. Välillä ehkä jopa liian kanssa: kirjan jotkut osiot venyvät eikä asiassa oikein päästä eteenpäin. Teksti on silti sujuvaa ja käännös on mielestäni hyvä.

Hän oli vähällä kompastua tuulen tuivertamaan katajaan, joka sinnitteli viereisessä kallion halkeamassa. Pensas näytti yllättävän vihreältä ja vahvalta. Sitkeältä, Karin ajatteli. Kun syysmyrskyt alkaisivat, se saisi oman osuutensa kallioiden yli lyövistä Marstrandinlahden tyrskyistä. Joissa piili yllättävä voima. Näytti siltä, kuin kataja etsisi paikkaa, johon sen juuret voisivat takertua entistä tiukemmin. Aivan kuin minä itse, Karin ajatteli. Hieman juureton, mutta suhteellisen hyvävoimainen. Sitkeä ja yllättävän vahva.

On oikeastaan aika virkistävää, että Marstrandin "tavallisten" asukkaiden, siis ei-poliisien, elämä on nivottu tutkimuksen lomaan. Itse ainakin huomaan pitäväni työuupumuksesta toipuvasta Sara von Langerista ja hänen sympaattisesta naapuristaan Lyckestä unohtamatta rasittavuuteen asti huvittavaa tutkijaa, Folkea (jostain syystä minun mielestäni hänellä on kalapuikkoviikset).

Kirjassa esiintyvä historiakuvaus on mielestäni myös todella mielenkiintoista, vaikka venyykin toisinaan turhan pitkiin mittoihin. Noitavainoista on toki lukenut aikanaan historiantunneilla, mutta kyllä tältä ajalta kerätyt tiedot aina hätkähdyttävät sillä meno on ollut melkoisen hurjaa. Mielestäni on hienoa, miten paljon oikeaa historiaa Rosman on teoksensa taustaksi ottanut.

Marstrandin eräänä taustahahmona on vielä meri, sillä se on kaikessa läsnä. Jossain ehkä kuohuu tai merituuli puhaltaa. Losseihin on ehdittävä, jos mielii olla ajoissa paikalla. Veneessä asuva Karin on koko ajan meren hoivissa ja armoilla: toisinaan on varmistettava, että vesi ei tule sisään, toisinaan veneen keinunta rauhoittaa. Uskaltaisin jopa sanoa, että tarina ei olisi niin vahva jos se tapahtuisi sisämaassa.

Luen nykyään harvemmin dekkareita, mutta sydämeni sykkii tämän kirjallisuudenlajin piirissä selvästi ruotsalaisille ja briteille, ei voi mitään. Rosmanin ohella toinen ruotsalaissuosikkini on tällä hetkellä Åsa Larsson, jonka dekkarisarjaan on myös vastikään tullut uutuuskirja.

Suosittelen Noitavasaraa lämpimästi kesädekkariksi niille, jotka arvostavat historiallisia palapelejä mutta eivät revi pelihousujaan jos ratkaisu selviää ennen loppua. Veikkaisin myös, että on antoisampaa aloittaa Rosmanin teosten lukeminen Majakkamestarin tyttärestä, sillä silloin henkilöt ja heidän taustansa ovat tässä toisessa osassa tutumpia (itseäni nimittäin vähän harmitti kun en enää muistanut ihan kaikkia tapahtumia edellisestä kirjasta).

Marstrandissa ovat vierailleet myös Hanna (joka suosittelee tätä dekkarinnälkäisille, joiden sylissä on tilaa vielä yhdelle ruotsalaiselle), Leena Lumi (joka vaikuttui vaikka toivoikin pientä tiivistämistä), Norkku (joka luki tätä yömyöhään), Susa (jonka mielestä tämä voisi lähennellä jo lukuromaaniakin), Anna Elina (joka postauksessaan vertailee Läckbergiä ja Rosmania) ja Katja (joka piti vaikkei yleensä luekaan dekkareita).

Ja nakkaanpa tästä opuksesta vielä pisteet Ikkunat auki Eurooppaan -haasteeseen (Ruotsi) sekä Merten äärillä -haasteeseen.

ps. Kissojen kuva Pariisista Cimetiere du Montmartrelta.

Ann Rosman: Noitavasara (Själakistan, 2010)
Bazar, 2012. 430 s.
Suomentanut: Anu Koivunen.
Kansi: Nina Leino / PdeR.

11 kysymystä

Rantautuipa tämä 11 kysymyksen haaste myös Kujerruksiin, kiitos siitä Anna Elinalle ja Jennille! Haasteeseen kuului kertoa itsestään 11 satunnaista faktaa ja vastata 11 haasteenheittäjän kysymykseen, mutta koska sain haasteen kaksin kappalein vastaan vain kysymyksiin.


Anna Elinan kysymykset 

1. Millaisia muistoja sinulla on elämäsi ensimmäiseltä kirjastokäynniltä?

Tätä en itse muista, mutta äiti on kertonut jutun niin monta kertaa että niin kuin mukamas muistan sen. Olin ehkä kolme- tai neljävuotias ja istuin Tikkurilan kirjaston lastenosastolla lukemassa Aino-kirjoja. Tai lukemassa ja lukemassa, oikeasti osasin kirjat ulkoa ja hämmästytin tällä "lukutaidollani" kirjaston kanssakävijöitä. Kirjasto on ollut minulle aina rakas paikka.

2. Muistatko milloin opit lukemaan ja mitä tuolloin luit?

Taisin oppia lukemaan "vasta" ensimmäisellä luokalla eli olen ollut joko kuusi tai juuri täyttänyt seitsemän. Luin mielelläni helppolukuisia Suihkari-kirjoja, joita nimenomaan tuolta Tikkurilasta löytyi pilvin pimein.

3. Missä sijaitsee unelmiesi kesämökki: meren, järven, joen vai lammen rannalla? Vai tarvitaanko vesistöä ollenkaan?

Järven ja kyllä se vesistö saisi siellä mielellään olla. Unelmien kesämökki taitaa olla jo olemassa, löytyy Artjärven seutuvilta. Iso päärakennus, puusauna, marjapensaita, soutuvene.

4. Minne matkustaisit kaikkein mieluiten juuri nyt?

Pariisiin, aina Pariisiin. Tosin vähän houkuttelisivat myös Riika ja Berliini. Mutta sanon silti Pariisi.

5. Eksoottisin tai erikoisin ruoka, jota olet maistanut tai syönyt?
Kananmunajäätelö.

6. Osaatko sanoa, mitä koirarotua  muistutat?

Kultaiseksinoutajaksi ovat kutsuneet mutta saattaisin mennä myös jostain keskikokoisesta pörröisestä terrieristä. Itse haaveilen tällä hetkellä bedlingtoninterrieristä.

7. Suosikkipuusi?

Vaahtera. Tai omenapuu.

8. Mitä puutarha sinulle merkitsee?

Vielä lähiaikoihin asti se on ollut lähinnä mukava oleskelupaikka ja äidin rakas harrastus. Kuukauden sisällä saan oman puutarhan ja sen merkitys kasvanee, no, merkittävästi.

9. Oletko käynyt navetassa?

Olen toki! Eniten tosin kotieläintila Fallkullan navetassa. Osaan lypsää vuohen ja lannanluonti sujui ainakin aikaisemmin ihan kätevästi.

10. Mikä on parasta kesässä?

Merituuli, eväsretket, lukeminen ulkona.

11. Mitä haluaisit kysyä minulta?
Jos saisit kirjoittaa mistä tahansa aiheesta tietokirjan, niin mikä se olisi?

Jennin kysymykset

1. Onko sinulla muita harrastuksia lukemisen lisäksi?
hetkellä voisin vastata remontointi, mutta vastaanpa vielä että valokuvaaminen ja jonkinlainen liikunta. Toivon pääseväni aloittamaan tanssiharrastuksen syksyllä uudelleen ja harkitsen myös laulutunteja.

2. Miten kuvailisit itseäsi?

Mäyrä.

3. Onko sinulla joitain paheita?
Paniikkisuklaa.

4. Mikä on elämässä tärkeintä?

Rakkaus.

5. Mistä asioista innostut?Pienistä asioista: vihreistä lehdistä, auringosta, merestä, linnuista, höytypilvistä, vapaapäivistä, aamukahveista, hyvistä kirjoista ja teatterikappaleista. Ja isoista: matkoista, talosta, perheen jutuista, miehen musiikista.

6. Paras asia, mitä elämässäsi on tapahtunut?
Silläkin uhalla että toistan itseäni: rakkaus kaikissa muodoissaan.

7. Kuvitellaan, että joutuisit pakkaamaan reppusi siinä pelossa että joutuisit äkillisesti lähtemään kodistasi. Mitä tavaroita reppusi sisältäisi?

Läppäri (koska valokuva), joitakin jo kehystettyjä valokuvia, kirjoja. Turren.

8. Mitä asioita et missään nimessä tekisi, vaikka sinulle luvattaisiin siitä/ niistä huimia rahasummia?Pettäisi minulle tärkeitä ihmisiä.

9. Entäpä mitä tekisit jos eräänä lauantai-iltana huomaisit voittaneesi loton pääpotin?Soittaisin pankkiin ja kertoisin, että en tarvitsekaan sitä talolainaa. Mutta enpä minä kauheasti mitään muuta tarvitse, säästäisin ja ostaisin yhden mekon.

10. Mitkä asiat saavat sinut surulliseksi?

Epäystävällisyys ja -oikeudenmukaisuus.

11. Luetko muita blogeja kuin kirjablogeja? Millaisia?
Eniten varmaan kurkkailen kirjablogien lisäksi ruoka- ja sisustusblogien maailmaan uusien ideoiden perässä.


Tämäpä on tainnut jo aika paljon tosiaan kiertää, joten annan luvan napata tästä vaikka nämä Anna Elinan tai Jennin kysymykset jos niin haluaa. 


Minulla alkavat tällä viikolla uudet työt ja remonttiprojekti alkaa ottaa tulta alleen samalla kun vanhaa asuntoa myydään, joten haipakkaa on. Onneksi on kuitenkin melkein kesä, vihreää ja jossain heinäkuun tienoilla jopa kaksi viikkoa lomaa. Mukavaa viikkoa!


ps. Mainittakoon vielä, että blogi löytyy nykyään myös Facebookista.

Anssi Kela: Kesä Kalevi Sorsan kanssa

Kuvan räpyläsukat modifioitu käyttäjän tilauksesta vauvan koosta kokoon 43.

Arvostan Anssi Kelaa kovasti musiikintekijänä, etenkin kuultuani vuonna 2009 julkaistun tarinallisen Aukio-levyn (Kela-historiastani voi lukea lisää täältä). Kun vihdoin tajusin Kelan kirjoittaneen myös romaanin, oli Kesään Kalevi Sorsan kanssa (Teos, 2008) tietysti tartuttava. Eivätkä odotukset pettäneet, Kelassa on tarinaniskijän vikaa.

Nyt silmäni räjähtivät auki. Katsoin miestä, joka oli kääntynyt puoleeni. Samassa tajusin kuka hän oli: vieressäni Ruttopuiston penkillä istui pari vuotta aikaisemmin kuollut entinen pääministeri Kalevi Sorsa.
- Sanonpahan vain, että olet saanut aikaan melkoisen sotkun, hän sanoi.

Johannes Paloniemellä on ongelma: selässä on metallituet, kaulassa niskakauluri ja kaksi viikkoa muistista on pyyhkiytynyt mystisesti pois. Apu saapuu lopulta yllättävältä taholta, sillä entinen SDP:läinen pääministeri Kalevi Sorsa alkaa jutustella Johanneksen kanssa ja auttaa muistin palauttamisessa. Lisäksi taustalla häärii Johanneksen kaveri Markus, joka on varsinainen oman elämänsä sankari ja pistämätön tarinaniskijä. Hämmentävissä sfääreissä siis mennään.

Markuksen tarina alkaa hiljalleen avautua tyttöjen kysellessä häneltä lisää yksityiskohtia. Me olemme tällä kertaa Maailman Luonnonsäätiön militantin siiven agentteja. Tehtävämme on taistella pandan salametsästäjiä vastaan Kiinassa, missä pandanliha on noussut uusrikkaiden suureksi herkuksi. Tyttöjä puistattaa - he eivät ikinä voisi kuvitella syövänsä mitään niin söpöä.

Kirjan tarina liikkuu kahdessa aikatasossa: toisaalta ollaan nykyhetkessä, jossa Johannes hikoilee kaulurinsa kanssa ja juttelee Sorsan kanssa, toisaalta kesäisessä Hangossa jossa käynnistyy tapahtumaketju, joka johtaa lopulta muistinmenetykseen. Vaikka tarinaa nivotaan auki lukijan silmien edessä, pysyy jännitysmomentti loppuun asti ja kirja jaksoi tarjoilla yllätyksiä.

Kalevi Sorsan puhuessa tuntui aina siltä kuin värit haalistuisivat ja koko maailma muuttuisi mustavalkoiseksi.

Tarinaan on saatu nivottua suhteellisen loogisesti niin gootteja, rekkaribongausta kuin kyttäyskeikkaakin. Opuksen omaperäisyyttä lisäsivät kirjasta löytyvä kuvaliite ja muutama muistikirjan sivu. Vaikutelma olisi helposti voinut olla tönkkö, mutta kun kaikki jutut liittyivät saumattomasti tarinaan ja tekivät siitä todemman ei lukijana voinut kuin virnistellä mielipuolisesti Puppululle ja Tom Selleckin viiksille.

Kokonaisuudessaan Kesä Kalevi Sorsan kanssa on leppoisa kirja ja sen halusi ahmaista loppuun, sillä Johanneksen ja muiden kohtalot kiinnostivat. Opuksessa käsitellään myös muutamaa ihmiselämän kannalta kiinnostavaa teemaa (muun muassa sitä, miten itsensä muille esittää), pohditaan elämässä tehtyjä ratkaisuja, heilutaan toden ja kuvitellun rajamailla ja katsotaan Magnumia.

Tästä Kelan kirjasta jäi yksinkertaisesti hyvä mieli. Suosittelen.

Opuksen on lukenut myös Salla, jolle kirja oli mukava tuttavuus, ja onpa tästä haasteltu HS:n lukupiirissäkin.

Anssi Kelan uusi Matkamuistoja-kirja julkaistaan 24.5.

Anssi Kela: Kesä Kalevi Sorsan kanssa.
Teos, 2008. 283 s.
Kannen suunnittelu ja kuvitus: Ossi Pirkonen
Sisuksen suunnittelu ja kuvitus: Timo Ketola

Jonathan Franzen: Freedom (suom. Vapaus)

Odotus palkittiin, kun Jonathan Franzenin kehuttu Freedom (2010) vihdoin saapui varausjonon syövereistä minulle. Kirjan lukeminen alkoi vähän takkuisasti: lukuisat kehut nostivat odotuksia, kirja on painava joten sen kuljettaminen oli oma haasteensa ja en heti ollut varma, että pidänkö vai enkö. Jossain vaiheessa osasin viimein päästää irti ja nauttia tarinasta.

"That's nice to hear, but it's not my point. My point is we all think we know the answer to the question. Parents are programmed to want the best for their kids, regardless of what they get in return. That's what love is supposed to be like, right? But in fact, if you think about it, that's kind of a strange belief. Given what we know about the way people really are. Selfish and shortsighted and egotistical and needy. Why should being a parent, just in and of itself, somehow confer superior-personhood on everybody who tries it? Obviously it doesn't. I've told you a little bit about my own parents, for example --"

Walter ja Patty Berglund ovat keskiluokkainen pariskunta. Avioliitossa on periaatteessa kaikki hyvin, Patty kotiäitinä, pyörällä töihin kulkeva Walter ympäristön asialla, kaksi lasta ja talo. Ulkokuori kätkee kuitenkin sisäänsä paljon konflikteja, kaipausta, rakkautta, ylimielisyyttä. Perhe-elämän sekaan punotaan ajatuksia politiikasta, luonnonsuojelusta, itsenäisyydestä, musiikista, aikakausista.

Kirjaa on vaikea kuvata, sillä minulle sen lukeminen ei tuntunut lukemiselta. Olo oli vähän kuin olisi ihan oikeasti tirkistellyt Berglundien perheen elämään verhojen takaa tai katsonut tätä tv:stä. Outo tunne, hyvä sellainen. Franzen näyttää meille tapahtumia milloin kenenkin näkökulmista, Pattyn, Walterin, heidän poikansa Joeyn, perheen elämään tiivisti liittyvät Richard Katzin.

Minä mietin pitkälle kirjaan, pidänkö näistä henkilöistä todella. Franzenin hahmot eivät ole täydellisiä, vaan jollain tavalla todella aitoja heikkouksineen, menneisyyden taakkoineen, ideologioineen. Pattysta aloin pitää viimeistään silloin, kun hänen kerrottiin kuuntelevan salaa Dixie Chicksiä. Walterin jokseenkin avuton mutta silti vahva luonne kiehtoi, olisin halunnut puhua hänen kanssaan. Joeysta en juuri pitänyt, mutta ymmärsin häntä, samoin Katzia hänen nuoruuden tavoittelussaan. Kaikki he olivat jotenkin todella eläviä, eivät vain sanoja paperilla.

His nervous giggle, his too-readily reddening face, his very niceness: these attributes were dear to her in the larger context of the man. A source of pride, even. But the unkind part of her, which exposure to her family always seemed to bring out in force, couldn't help regretting that he wasn't six-foot-four and very cool.

Freedom käsittelee nimensä mukaisesti monia erilaisia vapauden muotoja ja sen rajoitteita, mutta minä olin loppujen lopuksi kiinnostuneempi kirjassa esiintyneistä rakkauden muodoista. On riippuvaista rakkautta, tyytyvää rakkautta, seksuaaliseen haluun perustuvaa, hukassa olevaa rakkautta. Niin paljon erilaista, kaikki yhtä satuttavaa ja vaikeaa. Romanttista rakkautta, rakkautta lapsiin, rakkautta paikkoihin. Franzen osaa käsitellä teemaa niin monelta kantilta, että minua ihan huimaa.

Kaiken kaikkiaan Freedom oli varsin tyhjentävä lukukokemus. Kirja on pitkä ja junnaa välillä paikoillaan politiikan syövereissä, mutta Franzen osaa siitä huolimatta pitää lukijan mukanaan ja saada hänet kiinnostumaan aina uudestaan. Berglundien tarinaan voi upota, eläytyä ja hämmentyä. Freedom ei ole kaunis kirja, mutta se on todellinen kirja.

Vapaudesta ovat nauttineet myös Suketus (joka mietti tuntuuko mikään kirja enää miltään tämän jälkeen), Valkoinen kirahvi (joka pohtii kirjan erilaisia vapauden ilmentymiä), Karoliina (joka jäi hölmistyneeksi ja onnelliseksi), Päkä (joka pohti lukemisen aikana että "aivan ihanaa, että mulla on vielä monta sataa sivua Vapautta jäljellä"), Minna (jonka lapsi sai kirjan lukemisen aikana katsoa poikkeuksellisen paljon Muumeja), Susa (joka koukuttui ja lumoutui), Katja (jolta lukeminen vaati paljon mutta antoi enemmän) sekä anni.M (jolle tämä oli järisyttävä kokemus).

Lisäksi pojo So American -haasteen Dirty Realism-kategoriaan ja osavaltiopiste Illinoisista ja yksi kirja TBR-listalta pois.

Jonathan Franzen: Freedom
Fourth Estate, 2010. 562 s.
Kansi: Claire Scully.
Alkup. painos: Farrar, Straus & Giroux, 2010.

Suomennos: Vapaus

Siltala, 2011, 643 s. 

Suomentanut: Raimo Salminen.

Bill Willingham & Matthew Sturges: The (nearly) great escape (Jack of Fables)

Julkaistujen Fables-albumien huvetessa uhkaavasti (Helmetissä albumeja tällä hetkellä 15, ilmestynyt 17) oli käännyttävä sarjasta ponkaisseiden spin-off-albumien puoleen. Käsittääkseni tämä Jack of Fables on ensimmäinen itsenäiseksi sarjakseen erkautunut ja sitä on julkaistu yhdeksän albumillisen verran.

Jack, tämä niin monen tarinan Jaakko, on aivan hirveä. Jack on omahyväinen, itsestään liikoja luuleva macho, joka luulee kaikkien naisten lankeavan hänen jalkojensa juureen ja miesten tahtovan olla kuin hän. Äh, kiertoilmaisut sikseen. Jack on suoraan sanottuna renttu kusipää, you know the type.

Tarina alkaa suurinpiirtein siitä, mihin Fablesien albumi kuusi jäi, eli siihen kun Jack ensin menestyksekkäästi tahkoaa rahaa Hollywoodissa, sotkee asiansa muiden fablesien kanssa ja lähtee, tai siis laitetaan lähtemään, salkullinen rahaa muassaan etsimään hienoja tilaisuuksia muualta.

Ne tulevat tilaisuudet eivät vain ole ihan sitä mitä Jack odottaa, vaan hänet kidnapataan mystiselle tilalle, jota ylläpitävät mystiset Librarianit, siis kirjastonhoitajat. Kyseessä ei ole mikään Fabletownin kiva kaksospaikka, vaan mesta on tarkoin vartioitu muun muassa tiikereiden voimin. Täällä myös törmätään erääseen toiseen vanhaan tuttuun.

Kuten albumin nimestä ehkä arvaatte Jackille tällainen kahlitseminen ei käy, vaan tyyppi alkaa heti suunnitella suurta ja ihmeellistä pakoa kohti jotain parempaa tulevaisuutta. Parasta antia tässä sarjassa lienevät sen huumori ja se estoton Jackin egon pilkkaaminen. "Sankari" mm. kertoo jokaisen luvun lopussa mitä seuraavaksi tulee tapahtumaan eikä varmaan tule yllätyksenä että suurin osa tästä ennakoinnista on pelkkää silkkoa.

Käsikirjoituksesta albumissa on Willinghamin lisäksi Matthew Sturges ja herrojen yhteistyö selvästi toimii sillä menoa ja meininkiä riittää. Fables-albumeista poiketen pääpiirtäjänä ei hääri Mark Buckingham vaan Tony Akins, jonka tyylistä tykkään kyllä paljon joten ei valittamista piirrostyylistä tällä kertaa. Hyvin toimii.

Jack palaa Fables-albumeihin osassa 13 (The Great Fables Crossover), jossa selvästi Jackin seikkailut Librarianeiden kanssa ovat jo selvinneet. Albumista löytyy myös ilmeisesti muutama spoileri liittyen näihin Jackin omiin albumeihin, mutta kestän iskut kuin, öh, mies.

Jack of Fables on mainio albumi ja aion kyllä lukea nuo muutkin. Kun nämä on tahkottu läpi voikin alkaa odottaa susiperheeseen keskittyvää spin-off-sarjaa.

Albumin kansikuva: Vertigo / DC Comics.

Elämää mullistaneet kirjat ja kappaleet

Blogeissa on pyörinyt jonkin aikaa haaste listata niin sanottuja elämänpelastajakirjoja ja -kappaleita. Haaste lähti lumipallon lailla vierimään Helmi K:n aloituksesta, alunperin idea on Ten Songs That Saved Your Life -sivustolta ja pitihän listaihmisen lähteä tähän mukaan. Kirjat ja kappaleet ovat siis olleet (tai ovat edelleen) sellaisia, jotka ovat jossain elämänvaiheessa erityisesti sykähdyttäneet. Valintoja ei tarvitse perustella mitenkään. Nämä eivät myöskään ole missään erityisessä järjestyksessä.

Kirjat

John Grogan : Marley ja minä
Paolo Coelho : Yksitoista minuuttia
J.K.Rowling : Harry Potter ja viisasten kivi
Jonathan Carroll : Naurujen maa
Richard Bach : Lokki Joonatan
Helen Fielding : Bridget Jones - elämäni sinkkuna
F.X.Toole : Rope Burns (myös nimellä Million Dollar Baby)
Astrid Lindgren : Ronja, ryövärintytär
Michael Cunningham : Tunnit
Pierre La Mure : Punainen mylly

Kappaleet

1. Ewan McGregor & Nicole Kidman - Come What May
2. Norah Jones - Not Too Late
3. Leonard Cohen - Take This Waltz
4. J.Karjalainen - Hän
5. Billy Joel - Only The Good Die Young
6. Musikaalista Les Miserables - Do You Hear the People Sing?
7. Anna Eriksson - Kun katsoit minuun
8. Tina Turner - Simply The Best
9. Johnny Cash - Walk the Line
10. Tuomas Peurakoski Ensemble - Beguine
Kaikki linkit vievät Youtubeen viimeistä lukuunottamatta, se vie soundcloudiin.

Jokeri. Tiitiäinen (Kirsi Kunnas)
Tähän on pakko kommentoida, että meidän äiti laulaa tämän vähän eri sävelellä ja vähän eri sanoilla kuin ns. oikeassa versiossa. Äidin versiona se tulee matkaamaan mahdollisille jälkipolvillekin.


ps. Kaunista äitienpäivää ja aurinkoista sunnuntaita!

Satu Rämö & Katja Lahti: Vuoden mutsi

Kummipojan kanssa on hyvä reenata.

Hihiteltyäni riittävän monta kertaa Katja Lahden ja Satu Rämön Vuoden mutsi -blogille päädyin vihdoin ostamaan myös samannimisen kirjan (Avain, 2012). Vaikka opus on luokiteltu tietokirjaksi, ei se sitä aivan suoranaisesti ole. Tekijät luokittelevat kirjan sekalaiseksi tai mutu-kirjaksi, sillä se sisältää törkeän subjektiivisia mielipiteitä höystettynä yhtä subjektiivisilla kokemuksilla eivätkä edusta minkään valtakunnan virallista, sopivaa tahi yleisesti hyväksyttyä terveys-, hyvinvointi- ja lastenkasvatuslinjaa.

Parisuhteen pelisäännöt menevät uusiksi, kun parisänkyyn tai sen välittömään läheisyyteen muuttaa puolimetrinen vuokralainen. Nukkumisajankohdat, yhteiset harrastukset, yhteiset ilalliset ja spontaanin seksin rytmittää seuraavat vuodet Hänen Lyhyytensä.

Minä lähdin lukemaan kirjaa ihan puhtaasta mielenkiinnosta: lapsia meidän taloudessa ei (ainakaan vielä) ole ja se ainut kummilapsikin asuu ihan liian kaukana että sitä pääsisi katsomaan tarpeeksi usein (juuri olin enon kanssa puhelimessa ja tyyppi (yläkuvassa) kuulemma kävelee jo huimaa vauhtia ja mieletön pilke silmäkulmassa, ikävä!). Kälyllä sentään on kolme lasta ja nykyään ne kaksi nuorimmaista, reilut 2-vee kaksoset, eivät enää aloita huutamista kun minä saavun paikalle. Vaipanvaihtokykyäni epäilen suuresti, mutta toisaalta osaan ainakin aika monta lastenlaulua (lauluääni ei taattu), refleksini ovat aika nopeat ja jätösten siivoamista on harjoiteltu koiran kanssa (tosin ilman mystistä paskalusikkaa).

Millainen kokemus Vuoden mutsi sitten oli tällaiselle ummikolle? No, ensinnäkin aika hauska. Kirjassa on kuvalliset ajo-ohjeet siihen, mitä mikäkin juttu käsittelee (esim. Pulla on valmis ja Vituttaa.Potuttaa.) ja jokaisen jutun yläkulmassa olevasta maatuskahahmosta voi päätellä, kumman tekijän kynästä jutut ovat peräisin. Kirjassa riepotellaan äitiysmyyttiä melkoisen suorasanaisesti: kaikki ei mene aina ihan niin kuin bilsan kirjansa ja kunniansa saavat enemmän tai vähemmän kuulla niin markkinamiesten salaliitot kuin luomusynnytyksetkin.

Minulla on sellainen ajoittainen hempeä vauvakuume, myös tätä kirjaa lukiessa toisinaan oireileva. Kirja ei täpäkästä otteesta huolimatta onnistunut kuitenkaan säikäyttämään tätä ummikkoa aivan täysin (vaikka täytyy myöntää että repeytymistä luettuani koin hetkellisen toiveen että mies pysyisi hyvin kaukana omalla puolellaan sänkyä). Niin, tämä ei ollut ehkä aina se paras "luenpa pari sivua ennen kuin menen nukkumaan"-kirja vaikka useammin nauratti kuin hirvitti. Välillä tosin tuli myös sellainen fiilis, että tämän kirjan vastapainoksi voisi ottaa sellaisen jonkun hempeämmän mutta silti realistisen äitiysoppaan (ei siis mitään masuasukkimeininkistä), joten jos jollakulla olisi tällaista balanssiteosta suositella niin ehdotuksia otetaan hyvin mielellään vastaan!

Lantionpohjanlihakset kuulostavat urbaanilta legendalta: kaikki tietävät, että ne pitäisi pitää kunnossa mutta kukaan ei ole koskaan nähnyt niitä.

Vaikka hauskuus viehätti (veikkaan tosin, että osa huumorista aukeaa vain ns. kokeneille), olivat minusta kirjan parasta antia silti lukuisat tietolaatikot tai infosivut esimerkiksi lantionpohjanlihasten harjoittamisesta, auttavista puhelimista ja rintatulehduksesta. Siis oikeasti sellaisista asioista, joista on hyvä tietää mutta ei välttämättä tiedä että mistä lähtisi etsimään tietoa, apua tai ratkaisua. Ja tietysti melkoisen selkokielisesti ilmaistuna.

Seuraavaksi kirja taitaa lähteä kälylle lainaan (uskallan veikata, että huumori puree) ja ehkä sitten joskus myöhemmin täyttelen sinne myös jotain omia fiiliksiä, kirjeitä äidille ja anopille ja niin edelleen.

Opuksen on lukenut myös moni (ja minua enemmän äitiydestä tietävä) bloggaaja, siis ainakin Katja, Ina, Amma, Maria ja Villasukka kirjahyllyssä sekä Kirjakko.

Katso myös
Katjan Project Mama -blogi
Satun Salamatkustaja-blogi

Satu Rämö & Katja Lahti: Vuoden mutsi.
Avain, 2012. 303 s.
Graafinen suunnittelu: Satu Kontinen.

Rakkautta on...-haaste

Minun on pitänyt jo monta päivää viimeistellä elämänpelastajakirjojeni lista ja kirjoittaa pari arviotakin, mutta tämä parin viimeisen päivän gradurutistus (se on valmis!) on tehnyt päästä aika hilpeän pehmeän. Eipä tosin hätää, ihanalta pihiltä naiselta saamani Rakkautta on...-haaste sopii tähän väliin kuin nenä päähän.

Hannerikan blogista lähtöisin olevan haasteen idea menee näin:
Rakkautta on... -sarjassa on ajatuksena koota kaikkia pieniä rakkaudesta kertovia tekoja arkielämässä. Melkoisen imelää, mutta minusta on ajoittain ihanaa pysähtyä ajattelemaan, millä hyvinkin pienillä eleillä osoitamme rakkauttamme lähimmäisiämme kohtaan. Rakkaudenosoitukset voivat olla puolisoa, äitiä, isää, sisaruksia, lemmikkiä tai vaikka itseään kohtaan. Tärkeintä on vain tuntea saavansa ja antavansa rakkautta. Teot eivät kaipaa selittelyä, vain se on tärkeää, että sinä itse tunnet sydämessäsi jotain niiden pienten tai vähän suurempien eleiden, hetkien, tekojen, ajatusten kautta.

Ja mikäs sen parempaa kuin sopivasti höttöinen pääkoppa jolla pohtia rakkautta.

Rakkautta on...
kun toinen tietää tismalleen, miten juot aamukahvisi ja rapsuttaa silloin kun vähän ahdistaa.

Rakkautta on...
kun pikkuveli kysyy, haluaisinko kenties osan hänelle pieniksi (!!) jääneistä vaatteista.

Rakkautta on...
kun kirjailija on onnistunut luomaan juuri sellaisen hahmon, johon minä rakastun (hei vaan Darcy, Thomas ja muut <3).

Rakkautta on...
kun tapaa ystävän monen kuukauden jälkeen ja on kuin aikaa ei olisi siinä välissä ollutkaan.

Rakkautta on...
kun mies antaa minun ostaa aina vielä yhden kirjan, vaikkei meille sellaisia enää mahtuisikaan.

Viskaanpa haasteen vielä eteenpäin
Liinalle (joko Pudonneisiin omenoihin tai Sivukirjastoon, saat ite valita!)
Minnalle Ilselään
Saralle P.S.Rakastan kirjoja-blogiin

Paljon rakkautta teille kaikille lukijoille ja kävijöille!

Caj Westerberg: Yönmusta, sileä

Lainasin joskus vuoden alussa innoissani runokirjoja, mutta sopivaa hetkeä ei tuntunut löytyvän. Lainasin uudelleen ja uudelleen, kunnes ilmoitus tuli: liikaa uusimisia. Teokset kuitenkin houkuttelivat niin paljon, että päätin ahmia ne. Toinen teoksista oli Caj Westerbergin Yönmusta, sileä (Otava, 2011), toisesta kirjoitan myöhemmin.

Ja onneksi ahmin, koska etenkään Westerbergiä en olisi halunnut jättää välistä. Westerberg kirjoittaa ilmavia, pääosin lyhyitä runoja. Runoja, jotka eivät ole hankalia, vaan ovat pikemminkin kuin kuvia johonkin lyhyeen hetkeen. Kuten tämä:

Hiljaisuudessa
kellon tikityksen kaktus.
osiosta Talvi

Ymmärrätte ehkä mitä tarkoitan.

Westerberg muistuttaa minua ikisuosikistani Risto Rasasta. Runon ei tarvitse aina olla monimutkainen, kielikuviltaan hämärä, riimitykseltään tarkka. Se voi vain olla.

Samaa tunnelmaa hehkuu koko kirjan taitto. Teos on miellyttävän neliömäinen, kanneltaan kaunis, sivuilla on tilaa sanoille, runot saavat olla valkoisella paperilla ruuhkautumatta. Outi Oittinen sanoo Savon Sanomissa ilmestyneessä arviossaan: Vaatii rohkeutta ja kokemusta käyttää kokonainen valkoinen sivu yksinkertaisesti sanoille: "Yönmusta, sileä".

Hippiäinen
piirtää männikön hiljaisuuteen
hiushalkeaman
osiosta Kesä I

Ainut, mikä kokoelmassa jäi harmittamaan, oli se että sen osioihin ei kuulunut Syksyä. Talvi, Kevätkunnostus ja Kesä kyllä löytyivät, mutta minä olisin halunnut nähdä Westerbergin syksyn.

Tämän kokoelman aion hankkia sitten uuteen kotiin, rakkaan Rasan Tuhat purjetta -teoksen vierelle, että ehdin tutustua siihen vielä rauhassa.

Westerbergiin ovat tutustuneet myös Jenni (jonka jutusta teoksen löysin ja joka kirjoittaa muutenkin kiinnostavasti runojen lukemisesta) ja Maria.

Caj Westerberg : Yönmusta, sileä.
Otava, 2011. 71 s.
Kannen kuva: Marjatta Nuoreva.
Sarja-asun suunnittelu: Päivi Puustinen.

Joel Haahtela: Tule risteykseen seitsemältä

Joel Haahtelan kolmas romaani Tule risteykseen seitsemältä (Otava, 2002) kuljettaa lukijan Portugaliin. Fado-orkesteri matkaa rämisevällä Volkswagenilla kohti uppoavaa kylää. Guitarran-soittaja Auguston mielessä ei kuitenkaan ole päällimmäisenä huoli vyöryvistä aalloista, vaan ajatus naisesta ja salaisesta suudelmasta, toive rakkaudesta. On kuitenkin myös epävarmuus omasta itsestä, hämmennys isän identiteetistä, omista juurista. Eikä Augusto ole orkesterissaan ainoa, joka painiskelee elämän aalloissa.

Myöhemmin seison parvekkeella ja katselen vastapäistä taloa, sen pimeää seinää, muutamaa valaistua ikkunaa. Tuuli työntyy paidankauluksesta sisään ja tekee olon vilpoiseksi. Hämärän kaupungin yllä hehkuu halo. Kissat luikkivat pitkin muurinpäällyksiä ja niiden silmissä hiiltyvät veitsen terät. Katselen kaupunkia, joka kätkee sisäänsä salaisuuksia, lukemattomia tarinoita. Tähän kaupunkiin voi hukkua niin kuin ihminen hukkuu omaan mahdottomuuteensa.

Minä pääsin Auguston kerronnan rytmiin vasta joskus kirjan puolivälissä. Se taas johtuu siitä, että pääni oli aivan liian täynnä ajatuksia päästäkseni portugalilaiseen maailmaan sisälle, en osannut keskittyä, koen olevani enemmän kotona eksyksissä Keski-Euroopan kapeilla kaduilla (vaikka Häiriö maisemassa saikin minut lumoutumaan Portugalista). Minä ehkä myös kiinnostuin enemmän sivuhahmosta, Fernandosta, joka kamppaili kohtalon sormissa: tuleeko hänkin kuolemaan 32-vuotiaana kuten hänen isoisänsä ja isänsä ennen häntä?

Ja José on todellakin oikeassa sanoessaan kappaleen olevan kaunis ja surumielinen. Tuntuu kuin se löytäisi juuri sen onton kohdan jokaisen sydämessä, johon kätketään onni ja sen vastakohta, hiljainen kaipaus.

On kuitenkin sanottava, että Haahtelan lumo on vahva myös tässä teoksessa. Tarkkanäköiset lauseet piirtävät kuvan niin merenhuuhtomista lattialankuista kuin harmonikan soinnistakin.

Seuraavan Haahtelani minä aion lukea rauhassa omenapuun alla.

Risteykseen ovat kävelleet myös Susa (jonka olo jäi levottomaksi mutta lohdulliseksi), Katja (joka kuvaa tätä lempeäksi ja valoisaksi), Jum-Jum (jolle iski kaipaus Portugaliin), Pekka (joka kuvaa tätä yhdeksi Haahtelan kirkkaimmista helmistä) ja Sara (jolle tämä oli pieni pala täydellisyyttä).

Joel Haahtela: Tule risteykseen seitsemältä.
Otava, 2002. 207 s.
Kannen kuva: Joakim Eskildsen.
Graafinen suunnittelu: Päivi Puustinen.

Ursula K. Le Guin: Rocannonin maailma

Aukko sivistyksessäni on paikattu kun sain vihdoin luettua ensimmäisen Ursula K. Le Guinin kirjan koskaan. Koska sci-fi-painotteisuus houkutteli tällä kertaa enemmän valikoitui ensimmäiseksi luettavaksi hainilaissarjan ensimmäinen teos, Rocannonin maailma (Avain, 2010; Rocannon's World 1966) joka sattumoisin on myös Le Guinin esikoisteos.

Mistä tietää, mikä on legendaa ja mikä totta näistä maailmoista, jotka sijaitsevat niin monien vuosien päässä? Nimettömistä planeetoista joita niiden asukkaat kutsuvat yksinkertaisesti Maailmoiksi, planeetoista joilla ei ole historiaa, joiden menneisyys on pelkkiä myyttejä ja joilta palattuaan tutkimusmatkailija huomaa muutamien vuosien takaisten tekojensa muuttuneen jumalan teoiksi.

Ollaan planeetalla Fomalhaut II, jolle tutkimusmatkailija Rocannon huomaa äkkiä jääneensä ilman miehistöä vihollisen tuhottua kumppanien lisäksi heidän tutkimusaluksensa ja muistiinpanonsa. Vaeltajaksikin kutsuttu Rocannon saa kuitenkin vihiä vihollisen olinpaikasta ja lähtee vaaralliselle matkalle lounaaseen estääkseen suuremman tuhon tapahtumisen. Matkaseurakseen Rocannon saa Fomalhautin alkuperäislajeihin kuuluvan angyari Mogienin seuralaisineen ja tuuliratsuineen sekä mystisen Kyo-fiian. Matkasta ei puutu jännitystä eikä uhrauksiltakaan vältytä.

Rocannonin maailma koostuu prologista, jossa kerrotaan Mogienin isoäidin surullinen tarina, Rocannonin seikkailusta vihollisia vastaan sekä hienosta epilogista. Tarinan kerronnasta mielestäni huomaa, että kirja on Le Guinin ensimmäinen; Rocannonin kertomus etenee hieman nykien, kuin joku kertoisi hieman huonosti muistamaansa legendaa nuotiolla.

Kuolkoot vihollisesi ilman poikia.

Tarinan sekaan on ripoteltu pätkiä Rocannonin ja hänen kollegojensa antropologisista muistiinpanoista. Aina nämä otteet eivät tarinan sekaan aivan istu, mutta luonnontutkimuksesta kiinnostuneena ihastelin kyllä Le Guinin luomaa maailmaa erilaisine, omalaatuisine lajeineen. Unohtaa ei myöskään tule kaikkea niitä avaruusmatkailuun liittyviä innovaatioita, joita Le Guin on tarinaansa varten kehittänyt.

Paikoin ontuvasta kerronnastaan huolimatta Rocannonin maailma pohjustaa kiinnostavasti muita Hain-sarjan kirjoja. Ajattelin tosin aloittaa sarjan lukemisen ikään kuin alusta Taikakirjaimet-blogin Raijan kehittämän lukujärjestyksen pohjalta. Rocannonin maailma olisi tällöin vasta kolmas luettava, mutta menkööt.

Tuuliratsujen selässä ovat lentäneet myös Booksy (joka loppujen lopuksi piti, vähän niiskuttikin), marjis (joka kuvaa tätä antropologiseksi tutkielmaksi kehittyneen kulttuurin tunkeutumisesta vieraalle alueelle) sekä Raija (joka löysi esikoisesta paljon sitä, mikä myöhemmissä teoksissa on kehittynyt parempaan suuntaan).

Ursula K. Le Guin: Rocannonin maailma. (Rocannon's World, 1966)
Avain, 2010. 180 s.
Suomentanut: Jyrki Iivonen.
Kansi: iStockphoto / Christian Miller.

Vappuilua ja kummallisia hakusanoja

Riemukasta vapunpäivää kaikille! Eilen kävin viettämässä viimeistä opiskelijavappuani katsellen Mantan lakitusta (haalareissa tietysti, se on kemisteille kunnia-asia) sekä kotiutin miehen Puolan reissultaan. Simat ja munkit jäivät tänä vuonna tekemättä, mutta väkertelin sen sijaan hyvän ystävän pettämättömällä reseptillä perunasalaattia ja nykersin Gordon Ramsayn malliin täytettujä viikunoita. Palanpainikkeena oli tietysti skumppaa.

Ja voi hyvänen aika, rekisteröityneiden lukijoiden määrä on kohonnut huimaan numeroon 100! Olen teistä kaikista lukijoista, rekisteröitynyt tai et, äärimmäisen iloinen. Tapahtuman johdosta pitänee ehkä järjestellä hieman myöhemmin jonkinlaista arvontaa..

Vappufiiliksen mukaisesti ajattelin tänään jakaa teidän kanssanne muutamia jännittäviä hakusanoja, joilla blogiini on tultu. Suurin osa hauista tänne on tullut teatterikappaleiden perusteella; esimerkiki Suomenlinnan Ronja, ryövärintyttärestä kynäilemääni tekstiä tultiin katsomaan todella monta kertaa. Myös Ihmisen fysiologian kirja on houkuttanut muutamia osumia. Ilahduttavaa on ollut, kun blogia on haettu ihan nimellään "kujerruksia". Mutta niitä outoja tahi oudompia sitten..

ihastunut lukea rivien välistä

Tähän hakuun tuskin löytyi täältä vastausta. Tai siis itse ainakin olen todistetusti todella huono lukemaan rivien välistä joten pahoitteluni ja toivottavasti seuraava linkki vei paremmalle sivulle.

keittää kahvia englanniksi

Make coffee. Eikös se niin mene? Suosittelen nettisanakirjoja seuraavalle kerralle. Esimerkiksi kaannos.com ja sanakirja.org on ihan hyviä.

Lammin biologisen aseman asuntola

Niin. Näyttää vähän vankilalta ja netti toimi (ainakin minulla) satunnaisesti mutta kyllä siellä kesti sen kaksi viikkoa asua. Mutta en ehkä silti menisi sinne kirjoittelemaan gradua tai mitään. Luonto on kiva, asuntola ei.

pariisi nyt

Kyllä. Pariisin nyt vain. Ihan milloin vain. Kyllä.

kitara akordit lauluun kun saapuu syys

Tämäpä mielenkiintoinen hakulause. Ei aavistustakaan miten tällä tänne on päädytty eikä 

minulta  kitara-akordeja löydy mutta meiltä kotoa löytyy kyllä monta kitaraa.

herranjestas sehän on rouva

Niin. No. En vielä ole.

jalat suossa kumisaapas

En suosittele jättämään kumppareita suohon. Mutta hyvillä kumppareilla pärjää suossa 

kuin suossa, vastaa nimimerkki Hai-saappaat jalassa suolta perhosen pyydystänyt

naisia kumisaappaissa (ja erilaisia variaatioita tästä)
Mikä ihme niissä kumisaappaissa nyt niin vetoaa? (okei, itsekin himoitsen Nokian valkoisia Kontioita)

salamaponi

Tästä olen erittäin iloinen, tosin toivon että hakija on sitten loppujen lopuksi päätynyt oikealle Ukkosmaineen sivulle eikä eksynyt minun blogiini. Salamaponi-paita on mahtava vaatekappale ja Ukkosmaine yhtye, joka saa aina hymyn huulille. Kuunnelkaa.

Ukkosmaine Semifinalissa 28.4.2012

missä eero ritala asuu

Enpä tiedä. Enkä kertoisi jos tietäisin. ;)

oletko ollut bändärinä

Parhaillaan. Mutta olen eksklusiivinen bändäri, toim. huom.

pillua raumalta

Nyt on kyllä haettu pikkuisen väärästä paikasta.

maailman harvinaisin lintu
Minä?

mantelijäätelö elävä
Anteeksi mikä?

hylkeen käsittely
Vilkuta iloisesti laivan kannelta tai rannalta, on minun neuvoni.

Että näillä mennään. Uusia odotellessa ja kevättä fiilistellessä!