Risto Isomäki: Gilgamesin tappio

Minun on jo pitkään tehnyt mieli lukea Risto Isomäeltä jotain muuta, sillä mainion Sarasvatin hiekan lukemisesta on jo monta vuotta ja keväällä siitä nähty teatteriversio muistutti taas miten kiinnostava kirjailija Isomäki onkaan. Suketus suositteli minulle tätä Isomäen vanhempaan tuotantoon kuuluvaa Gilgamesin tappiota (Kirjayhtymä, 1994) joka jonkin aikaa kytättyäni löytyi sitten kirjastosta.

Tämänkin planeetan biosfääri on elävä olento, mutta uskon että se on suunnattoman älykäs elävä olento, jolla on mahtavia telepaattisia voimia.

Gilgamesin tappion alku sijoittuu jollekin vuodelle 2100-luvun alussa. Tutkimusalus Sundiata on laskeutunut tutkimattomalle Hazalin planeetalle ja retkikunnan toimia seurataan aluksen komentajan Anne Narainin päiväkirjan avulla. Planeetta vaikuttaa ensinäkemältä asuttavalta, sillä ilmasto on sopiva ja vaarallisia eläimiä ei löydy mailta tai halmeilta. Ihmetystä herättää planeetalta löytyvä käsittämämättömän suuri puu hermoratamaisine juuristoineen, joka vaikuttaa olevan tietoisempi kuin puut yleensä.

Sundiatan retkikunnan taipaleesta hypätään maapallolle vuoteen 2157. Maapallon ilmakehän otsonikerros on ohentunut huomattavasti lisääntyneen avaruusliikenteen vuoksi ja moni, niin ihminen kuin eläinkin, kärsii ihosairauksista ja sokeutuu. Amazonasin sademetsästä halutaan silti kaataa iso pala metsää uuden raketinlaukaisualustan tieltä eivätkä raivaustyöt ilahduta kaikkia, sillä samaisella alueella kasvaa kovasti Hazalin planeetalla kasvavaa puuta muistuttava jättiläinen.

Hypätään vuoteen 2173 ja takaisin Hazalin planeetalle, jonne tutkimusristeilijä Sheherazade on juuri laskeutumassa 15 vuoden lennon jälkeen. Planeetalla pitäisi olla aiemmin lähetetyn aluksen, Quetzalcoatlin, miehistö ja heidän perustamansa tukikohta, mutta Sheherazaden porukan hämmennykseksi kaikki ovat kuolleet tai kadonneet. Hämmentävän tapauksen tutkimiseen ei kuitenkaan riitä aikaa, vaan planeetta on päätetty saattaa asumiskelpoiseksi ja porukka aloittaakin laajamittaiset raivausoperaatiot. Tämä ei kuitenkaan vaikuta miellyttävän salaperäistä puuta eikä puu ole ainut tapahtumista närkästyvä tyyppi.

-Emme voi vielä olla varmoja siitä. Tuo lentokone voi olla millä tahansa muullakin asialla, epäili Jose Mercado.
- Et usko tuohon itsekään. Se on kierrellyt jo useana perättäisenä päivänä täsmälleen siellä, missä Puu on. Ja Puu on kasvanut liian korkeaksi - se nousee jo kymmenen kaksikymmentä metriä muiden puiden latvoja ylemmäksi. He eivät ole voineet olla havaitsematta sitä. Usko minua, Jose, he ovat tulossa.

Teoksen pääkertojina toimivat Anne Narain, Maassa asuva tutkija Irina Mercado sekä Randall Hayes, Sheherazaden mukana matkaava telepaatikko. Myös muita kertojia löytyy ja se onkin mielestäni tämän kirjan suurin heikkous, sillä henkilökavalkadi on todella laaja. Tokihan sen ymmärtää, Sheherazaden miehistössä kun on se 1000 jäsentä, mutta toisinaan jatkuva kertojan vaihtelu etäännytti minua itse tarinasta ja jouduin pohtimaan että kuka nyt olikaan kuka. Asiaa ei myöskään auta se, että henkilöt edustivat vaikka mitä eri kansallisuuksista ja nimet vaihtelevat Rebeccasta Thoriin ja Trinhiin.

Gilgamesin tappio on selvästi sci-fimpi teos kuin esimerkiksi Sarasvatin hiekkaa, mutta ei se silti ole mielestäni pohjattoman epäuskottava. Toki antimateriapommit ja kilometrin pituiset avaruusalukset tuntuvat toisinaan vierailta, samoin lähes kaikkien aurinkokuntamme planeetojen asuttaminen, mutta perustason teemat ovat käytännönläheisempiä. Mikä on ihmisen oikeus asuttaa ja raivata, miksi juuri me olemme ainut eläinlaji, joka käytännössä kykenee aiheuttamaan sukupuuttoja ja miten luonto voi korjata meidän tekemiämmä tekoja vai voiko?

Hyvää mieltä Gilgamesin tappio ei kyllä lukijalleen tuo eli sitä on turha odottaa. Sen sijaan se on mielenkiintoinen teos, jossa, myönnettäköön, henkilökemiat jäävät hieman ekologia-asioiden varjoon. Hieman yksioikoisia ja stereotyyppisiä henkilöitä muka-vitsikkäästä italialaisesta tyhmiin monni-pilli-pulla-tyyppisiin raakalaisiin siis oli, mutta ei se kyllä pääosin haitannut laisinkaan kun pääasiana kuitenkin selvästi on se tieteellinen puoli. Olisin jopa ollut ihan tyytyväinen, jos osa ihmissuhdelöpinöistä olisi vain jätetty pois ja keskitytty rehellisesti ekologiaan. Mutta minä olenkin puoli-luonnontieteilijä.

Täysin sci-fi-angstisille en tätä kirjaa välttämättä suosittelisi juuri noiden laserien sun muiden vuoksi, mutta ympäristöasioista kiinnostuneille kyllä. Isomäki on kuitenkin kovan linjan tiedetoimittaja ja pääfaktat ovat kunnossa. Kirjan takakannessa kirja tiivistetään seuraavasti: Avaruusoopperan kulissit omaava ekologinen tieteisromaani ihmisen ahneuden ja luonnon järjestyksen välisestä tasapainosta. Kutinsa vaikuttaisi pitävän, vaikken ooppera-vertauksesta ihan pysy selvillä, ehkä se liittyy noihin moniin henkilöihin. Sanon siis että lukekaa, mutta jos sci-fimäisyys ei innosta niin lukekaa Sarasvatin hiekkaa. Edes sarjakuvana.

Risto Isomäki: Gilgamesin tappio.
Kirjayhtymä, 1994. 312 s.
Kansi: Sanna Koivisto (on muuten upeasti kirjaan sopiva kansi)