Anssi Kela: Matkamuistoja

Anssi Kelan toukokuussa julkaistu muusikon (keikka)elämästä kertova Matkamuistoja (Teos, 2012) oli melkein pakkohankinta. Opuksessa Kela kertoo siitä, miltä tuntuu reissata ympäri Suomea bändin kanssa. Siitä, miten keikkapaikat ovat niitä pieniä kuppiloita, myit sitten platinaa tai alelaarikamaa. Ja siitä, miten oman porukan kanssa puhalletaan yhteen hiileen ja kehitetään omia juttuja niin että matkat sujuisivat mahdollisimman mukavasti.

Laadun noustessa suosio putoaa - musiikissa tällainen yhtälö on mahdollinen. Kovaa uurastusta ei välttämättä palkita, kuulijoiden korvien väli on mystistä aluetta. Pomminvarma hitti jää suutariksi, listojen kärkeen nousee puskista jotain täysin odottamatonta. Mitä tekee yleisönsä unohtama artisti?
Sitä minkä osaa. Sitä mistä lapsena unelmoi. Tarttuu kitaraan ja soittaa.

Kirjaa lukiessa tuli fiilis kuin istuisi herra taiteilijan kanssa kahvilla ja hän kertoisi juttujaan hauskoina (tai toisinaan hieman traagisinakin) anekdootteina. Osa jutuista on julkaistu Kelan blogissa jo aiemmin, mutta koska itse olen blogin tuoreempi seuraava ei minulle tuttuja juttuja kirjasta löytynyt.

Mies, joka luki kirjan ensin, halusi myös tuupata omat aatoksensa tähän tekstiin (ja koska mies tietää musiikista ja tästä hommasta enempi kuin minä luovutan hänelle tilan mielellään):

Anssi Kela on tylsä mies.

Näin äkkiseltään olettaisi, kun tekee pientä tiedustelua toveripiiristään ja siitä, ovatko he kuunnelleet miehen loistavaa Aukio-albumia. Suomen Bruce Springsteen, se jätkä joka tekee lauluja vain Nummelasta. Sellaista rämpytystä. Väliaikajollotusta Yön ja Arttu Wiskarin väliin. Kerta kaikkiaan keskiluokkaista keskitempojollotusta.

Luettuaan Matkamuistoja saa tietää Anssin tietävän, että hänestä ajatellaan näin. Ja kyllähän se vähän tuntuu ikävältä. Väistämättä. Kehut pitää suomalaisittain vesittää iskulla vatsaan. "Eikö yhtään vituta olla Anssi Kelan näköinen?" kysytään taksijonossa.

Tästä voisi päätellä, että on ikävää olla Anssi Kela, kun menneiden vuosien loppuunmyydyt keikat ovat muisto vain, naiset jättävät kouraan lappuja joissa lukee puhelinnumeron sijaan "olet muuten TODELLA HUONO" ja Peppi Pitkätossu varastaa shown firmakeikalla. Matkamuistoja-kirjasta kuitenkin kuoriutuu harvinaisen onnellisen tuntuinen, itseironinen ja tarkkanäköinen sympaattinen kirjoittaja. Kirja kertoo kotimaan kiertueesta ja siitä, millaista on olla esiintyjä maassa, jossa potentiaalinen yleisömäärä on 1,72% siitä mitä Suuressa Amerikan Maassa. Kuinka takahuoneita harvemmin on, mitä tapahtuu risteilyaluksilla ja miten suomalaisissa hotelleissa saa kulumaan aikaa. Miten kaiken kaltoin kohtelun jälkeen bändi hitsautuu perheeksi ja kuinka vuosien aikana syntyy typeriäkin rutiineja. Missä kannattaa syödä tien päällä. Mitä kulkee päässä hammaslääkärin tuolissa. Kuinka kaiken säätämisen jälkeen loppujen lopuksi ja kaikesta huolimatta esiintyminen on parasta koskaan. Oikeastaan Matkamuistoja olisi loistoluettavaa niille nuorille, jotka miettivät uraa musiikkibisneksessä. Se on ihan mahdollista tehdä, mutta ei se helppoa ole. Suomessa ei ole rocktähtiä, on vain rocktyöläisiä.

En edes yritä väittää olevani musiikin saralla millään tavalla muuta kuin korkeintaan puoliammattilainen, mutta osasin samaistua Anssin kiertue-elämään ja koukuttua tekstiin niinkin vahvasti että luin kirjan kahdella istumalla (koska pakotettiin keskeyttämään hetkeksi). Siksi rohkaistunkin kertomaan Matkamuistoja-hengessä yhden anekdootin:

Joitakin vuosia sitten rahoittaakseni äänityksiä päädyin tekemään muutaman keikan mies ja kitara- henkeen soitellen osin omia kappaleitani, osin coverviisuja. Pääosin covereita firmabileissä. On tietyllä tavalla todella kuumottavaa ja alastonta marssia toimiston kulmaan, kasata äänentoistonsa (mikrofoni, vahvistin, akustinen kitara) ja alkaa vain soittaa musiikkia. Ensimmäisen vartin verran miettii, mahtaakohan kukaan kuunnella ja pohtii että jos sitä kuitenkin laittaisi kitaran laukkuun ja lähtisi litomaan paikalta. Hetkeä myöhemmin kuitenkin ihmiset ovat nauttineet useamman juoman ja rohkaistuvat toivomaan kappaleita. Joku vilkaisee olkansa yli ja nyökkää hyväksyvästi ja keikka alkaa tuntua taas luontevammalta.

Olin yhdellä tällaisella keikalla ja soitellut jo setillisen verran musiikkia. "Soittolava" oli sijoitettu näppärästi keskellä toimistoa olevan biljardipöydän kulmaan ja sain kesken kappaleiden väistellä myös pelin tuoksinassa heiluvia biljardikeppejä. Ainakin tuli lisää lavakoreografiaa, mutta myös kohtalaisen lämmin. Siispä setin jälkeen tullut juomatauko virkistikin kovasti. Tauon jälkeen palasin kitaran varteen ja ilahtuneena huomasin, että pelaajat olivat poistuneet. Virittelin muutamaa laulelmaa lisää, kun yhtäkkiä erään Oasis-tulkinnan jälkeen keikan tilannut henkilö saapui luokseni ja pyysi keskeyttämään soitannan hetkeksi. Kysyin tähän syytä. "Meillä on esitys", vastasi tilaaja. Ehdin kysäistä että "jaa millainen esitys" kun totuus valkeni silmieni edessä. Pienistä kaiuttimista kuului eurodiskoa ja biljardipöydällä kiemursi nuori nainen vapautuen valmiiksi vähäisestä vaatekerrastaan verraten vienosti. Seuraavan viiden minuutin ajan koko huone ja eritoten minun nurkkani sai nähdäkseen kaiken mitä neidolla oli tarjottavana. Aivan kaiken. Ammattimainen soittaja kuitenkin osaa varautua kaikkeen ja seurasin esityksen loppuun sen kummemmin ihmettelemättä. Esityksen jälkeen jatkoin soittamista normaalisti.

Tarinan kliimaksi tulee kuitenkin vasta seuraavassa. Olin soittanut settini ja siirryin hakemaan vesilasillista. Tyttö oli saanut taas jonkin verran vaatetusta ylleen ja alkoi jutella.

- Soitat aika hyvin, soitatko jossain bändissä?
- Itse asiassa joo, tuossa on meidän bändin käyntikortti.
- Siistiä! Kiitos! Mulla ei oo käyntikorttia, mutta olin kyllä maaliskuun Jallussa!

Näillä sanoilla todettakoon, että Anssi Kelan Matkamuistoja on hyvä kirja ja se kannattaa lukea.

***

Ville pomppaa äkisti seisomaan bussin keskikäytävälle ja alkaa paukuttaa raivokkaasti käsiään yhteen. On seisovien aplodien aika: tien molemmilla puolilla avautuu vesinäköala. Me muutkin nousemme ylös ja osoitamme hetken suosiota kappaleelle kauneinta Suomea. Jos järveä näkyisi vain tien toisella puolella, niin aplodit saisi antaa istualtaan. Tämä on oikeastaan aika ärsyttävä tapa.

Ja samaa sanon minä tästä opuksesta kuin mies. Matkamuistoja on hyvin kirjoitettu ja muutenkin hyvä kirja. Se ei ole mikään väärinymmärretyn artistin katkera tilitys vaan se näyttää palan työssäkäyvän ihmisen arkea: arkea, joka on vain vähän erilaisempaa kuin monen meidän muun. Kokeilimme automatkalla muuten myös Kelan ja yhtyeen tuota edellämainittua matkapeliä. Voin kertoa, että seisaaltaan taputtaminen henkilöauton etupenkillä istuessa on aika vaikeaa. Mutta yritimme.

***

Piiloraitana tässä tekstissä vielä lyhyt Kupista-katsaus: kävimme nimittäin kirjan kehujen innoittamana matkallamme Nilsiästä kotiin Karoliinan kahvimyllyssä (joka sijaitsee Joutsan lähellä, ei Kuopion, kuten allekirjoittanut hienosti muisti). Eivätkä olleet kehut turhia: kakkuja oli jos jonkinlaista ja tunnelma oli mainio. Kaltaiseni kakkufriikin silmät myös kuulemma pyöristyivät noin lautasen kokoisiksi kun näin minkäkokoisia paloja sillä 4,80 eurolla sai. Onni on karpalojuustokakku ja kahvi. Ja sanottakoon vielä että ilahtuivat Myllyssä kovasti kun kerroimme paikan saaneen maininnan tässä opuksessa.

Matkamuistoja on lukenut myös Maija, joka onnistui säikäyttämään miehensä äänettömällä naurullaan miehen jo mentyä nukkumaan. Ja mainio opus on muuten myös Kelan fiktiivinen teos Kesä Kalevi Sorsan kanssa.

Anssi Kela: Matkamuistoja.
Teos, 2012. 232 s.
Kannen suunnittelu: Ville Ketola

ps. Kuunnelkaa Aukio-levy. Se on hieno.
pps. Kuva Tarinankertojat-klubin keikalta huhtikuussa.

Lavalta: Peter Pan (Ryhmäteatteri)

Kuva: Tanja Ahola / Ryhmäteatteri

Kävellessään sisälle Hyvän Omantunnon linnakkeeseen sitä hieman hämmentyy. Olen menossa katsomaan Peter Pania ja täällä on sirkuslavasteet? Ja miksi seinässä lukee Anarchy ja Punk is not dead?

Kysymyksiin saa pian vastauksen. Olemme Kadonneessa sirkuksessa ja hetken päästä siirrytäänkin Kultasten perheen vihreään mansardikattoiseen taloon Helsingin Käpylässä. Taloon, jonka kolmannessa kerroksessa asustavat Leena, Jukka ja Mikko. Eikä aikaakaan, kun lavalle lehahtaa myös pystytukkainen Peter Pan.  Ohjaaja Juha Kukkonen on siirtänyt Peter Panin satumaisen maailman kotoiseen Helsinkiin, josta pian lennetään kohti maagista Mikä-Mikä-Maata ja kadonneita poikia, jotka kipeästi kaipaavat äitiä. Brittiläisen perinteisyyden sijaan näytelmä on viritetty kapinalliselle punk-taajuudelle, jossa musiikki on Pelle Miljoonaa ja pääkallot sisustuselementtejä.

Riku Nieminen on melkoisen täydellinen Peter Pan, tai mieleeni ei ainakaan heti tule toista suomalaista näyttelijää joka täyttäisi tämän nuoren kapinallisen saappaat yhtä hyvin. Niemisessä on sopivasti punkkia ja toisaalta myös tiettyä herkkyyttä, jota vakavammat kohtaukset vaativat. Toinen ehdoton suosikkini oli Robin Svartström marilynmansonmaisena Kapteeni Koukkuna. Koukku on selvästi pahis, mutta jotain sympaattista pohjavirettä hänenkin hahmostaan löytyy.

Kuva: Tanja Ahola / Ryhmäteatteri

Kiitellä saa kyllä yhtä lailla muitakin näyttelijöitä, joista jokainen hoiti oman tonttinsa hienosti. Alina Tomnikov oli täpäkkä Leena ja hänen veljeksinään puuhasivat mainiot Elias Keränen ja Nestori Hellgren. Sanna Warsell hoiti useamman roolin, mutta veikkaan että monen mieleen jäi elävimmin hänen ilma-akrobaattinen taiteilunsa Helinä-keijuna. Annika Poijärvi sen sijaan hurmasi lauluäänellään niin merenneitona kuin äiti Kultasenakin. Samu Loijas, Aarni Kivinen, Juha Suihko, Juha Pulli, Kimmo Korpela ja Pasi Warsell esittivät muun muassa Kadonneita poikia ja merirosvoja hienolla draivilla.

Fyysisen teatterin ystävä saa nauttia katsomossa, sillä luvassa on niin ilma-akrobatiaa, miekkailua, lennätystä kuin breakdanceakin. Eikä tule unohtaa myöskään sujuvia vaatteidenvaihtoja: suurin osa näyttelijöistä tekee monta roolia, joista jokainen on omanlaisensa ja kuteet viimeisen päälle. Myös esimerkiksi lentovaljaiden ja kiinnitysten laitto suoritetaan niin luontevasti, että siitä ei edes tajua häiriintyä.

Kuva: Tanja Ahola / Ryhmäteatteri

Hyvän Omantunnon linnake tarjoaa hienot puitteet Peterin ja kavereiden seikkailuille. Erityisihastelut menevät lavan kekseliäälle käytölle: esimerkiksi lavan keskellä olevaa nousevaa ja laskevaa seinää/lattiaa käytettiin hyvin hyödyksi. Muutenkin lavastus oli onnistunut kun alkuhämmennyksestä selvisi.

Esityksen ikäsuositus, 7 vuotta, on mielestäni hyvä. Nuoremmille lapsille näytelmä olisi todennäköisesti ensinnäkin liian pitkä ja toiseksi liian, miten sen sanoisi, hankala. Sen sijaan noin 9-vuotiaalle ja siitä ylöspäin tämä varmaan iskisi hyvin: on kapinaa vanhempia vastaan, seikkailuja, jännitystä. Esitys on kaunistelematon ja osittain siksi tehoaa myös aikuiskatsojaan: yleisöä ei aliarvioida vaan asiaa tuutataan suoralla puheella.

Tämän kaiken kiittelyn lopuksi täytyy tosin sanoa, että noin puolet ensimmäisestä puoliajasta olin hieman pihalla: puhetta on paljon ja lavalla tapahtuu paljon eikä kyseessä ole millään tavalla perinteinen Peter Panin versio vaikka lähes kaikki J.M.Barrien siihen kirjoittamat elementit onkin nostettu esiin. Päästyäni näytelmän imuun ja etenkin fiilisteltyäni sitä esityksen jälkeen tulin kuitenkin siihen tulokseen, että Ryhmiksen Peter Pan on yksinkertaisesti oivallinen. Se on jännittävä, (ruman)kaunis ja kertoi ainakin minulle siitä, miten aikaa ei voi paeta mutta miten voimme silti säilyttää osan Mikä-Mikä-Maasta mukanamme.

Tämän ehtii vielä nähdä, viimeiset esitykset 1.9. Ryhmiksen sivuille pääsee tästä.

Peter Pan Ryhmäteatterin esittämänä Suomenlinnan Hyvän Omantunnon linnakkeessa kesällä 2012  

Ohjaus ja dramatisointi: Juha Kukkonen 

Rooleissa: Riku Nieminen, Robin Svartström, Sanna Warsell, Alina Tomnikov, Elias Keränen, Nestori Hellgren, Annika Poijärvi, Samu Loijas, Aarni Kivinen, Juha Suihko, , Juha Pulli, Kimmo Korpela, Pasi Warsell
Lavastussuunnittelu: Janne Siltavuori 
Puvustussuunnittelu: Niina Pasanen 
Valaistussuunnittelu: Miina Kultanen
Äänisuunnittelu: Jussi Kärkkäinen 
Sävellys: Jukka Hannukainen, Jussi Kärkkäinen 
Maskeeraussuunnittelu: Riikka Virtanen
Lennätys: Pasi Warsell
Taistelukoreografiat: Oula Kitti

J.Pekka Mäkelä: Muurahaispuu

J.Pekka Mäkelän tuorein teos Muurahaispuu (Like, 2012) matkusti kanssani Roomaan ja takaisin. Maagisrealistisia piirteitä saavuttava, Helsingin Kontulaan sijoittuva romaani koukutti ja kiinnosti - kirja oli sopivan kevyt matkalukemiseksi mutta silti sopivan sisältörikas ja omalaatuinen jättääksen kunnon muistijäljen.

Vanha vuoteeni on edelleen pöydän vieressä, käden ulottuvilla. Huomaan aina silloin tällöin ojentavani käteni kynsimään maalia. Sängyn kehikko ja päädyt oli alkuaan maalattu valkoisiksi, mutta lapsena huomasin, että maali hilseilee helposti ja alta paljastuu syinen puu. Se oli toinen maailma, jossa saattoi päästä seikkailemaan puunsyiden poluilla, valtamerillä ja vuorilla kun vain raaputti maalia pois. Aina paljastui uusia, ennennäkemättömiä paikkoja. Valtameriä ja siellä täällä oksasaaria. Toisinaan ne olivat Jupiterin pilvivyöhykkeitä ja pyörremyrskyjä.

Kari Lännenheimo palaa vuosien jälkeen lapsuudenkotiinsa siivoamaan ja järjestämään sairaalassa makaavan isänsä tavaroita. Asunto on tyhjennettävä syksyyn mennessä, jolloin Karia odottaa uusi pesti Brysselissä. Menneisyyden setviminen ei kuitenkaan ole ongelmatonta, kun kodin kaappien kätköissä odottavat muistot niin isästä, sotasankarina pidetystä vaarista, kotoa lähteneestä ja toisesta kadonneesta siskosta.

Menneisyyden kohtaamisen lisäksi Kari alkaa nähdä outoja unia, joissa hän on kuin jonkun toisen pään sisällä. Unet tuntuvat myös muistuttavan kumman paljon muiden rappukäytävässä asuvien elämiä. Uninäyt kuuluivat mielestäni kirjan mainiompiin kohtiin: niiden poljento on omansa ja kun malttaa päästää irti pääsee mukaan Karin päänsisäiseen kanavasurffailuun.

olipa mukavaa, mutta mukavaa myös olla tänään kotona, ihan kahden kesken ja ehkä pitäisi nousta pöydästä ja mennä pitkäkseen, vaikka
hän on sentään minun paras ystäväni ja hän on ollut minulle niin valtavan isona apuna kaikkien näiden viime vuosien juttujen aikana joten
jos soitan äidille ja kerron miten onnellista elämää minä täällä vietän, hän käskee minua kiittämään Jumalaa siitä miten Hän on minua siunannut, ehkä voisinkin kiittää, mikäs siinä, mutta

Vaikka en olekaan itse Itä-Helsingissä asunut kuljin yhteen aikaan todella usein Kehä I:sen vartta kohti Itäkeskusta ja seutu on sitä kautta tuttu. Ja asuipa aikoinaan eräs kirjekaverinikin Keinutiellä, jonka lähistöllä romaani tapahtuu. Tapahtumapaikat on siis helppo nähdä mielessään ja on oikeastaan miellyttävää, kun voi elävästi kuvitella kulkevansa aidoilla kirjan tapahtumapaikoilla.

Hentoinen facebook-kytkentä nosti mieleen myös mielikuvia Pasi Ilmari Jääskeläisen Harjukaupungin salakäytävistä ja on kirjailijoiden tyylissä muutenkin jotain samaa - eikä sinänsä ihme, onhan molemmat herrat juuri luokiteltu suomikumman uranuurtajiksi. Mäkelä kirjoittaa maagisella sivuvireellä, mutta niin uskottavasti ettei Karin kokemusten todenperäisyyttä edes halua epäillä.

Muurahaispuu on lapsuusmuistoja, kolisevia rappukäytäviä, vähän pelottavia säilytyskomeroita ullakolla. Se on kävelyretkiä metsässä, jonne moottoritien ääni kuuluu vain vähän. Papereita, joita et välttämättä haluaisi lukea ja ihmisiä, joiden kanssa sinulla on yhteys vaikket aina niin haluaisikaan. Ja kuitenkin kaunis kirja, ehkä kerrostalon harmaa, mutta silti täynnä hyvää.

Luettuani tämän aion varmasti lukea jatkossa myös lisää Mäkelää, sillä tällaista kertojanääntä lukee ilokseen ja genrekin on kohdallaan. Jos pidit Harjukaupungista, pitänet myös tästä.

Myös Kirjavinkkien Mikko piti kirjasta.

J.Pekka Mäkelä: Muurahaispuu.
Like, 2012. 300 s.
Kannen kuva: J.Pekka Mäkelä

I love you straightforwardly eli Jos olisin ja rakkausrunoja -haasteet

Tarinoiden taikaa-blogin Tintti haastoi minut hauskaan Jos olisin...-haasteeseen, jossa lauseet on tarkoitus täydentää omasta hyllystä löytyvien kirjojen nimillä. Sain vihdoin ja viimein, purettua kirjat muuttolaatikosta joten haasteeseen osallistuminen onnistuu vähän helpommin.

Lisäksi Lumiomenan Katja haastoi minut kertomaan rakkausrunosuosikkini ja koska haasteet ovat mielestäni molemmat mukavan hempeitä, laitan runot tähän samaan postaukseen.

Jos olisin jokin kesä, olisin pitkän päivän ilta.

Jos olisin matka, olisin lentoharjoituksia.

Jos olisin kasvi, olisin valkoinen oleanteri.

Jos olisin paikka, olisin Montmartren kadut.

Jos olisin hetki, olisin viiniä keittiössä.

Jos olisin tunnetila, olisin huolimattomia unelmia.

Jos olisin näkymä, olisin ihana meri.

Jos olisin toive, olisin aamiainen Tiffanylla.

Jos olisin elämänvaihe, olisin nainen ryhmäkuvassa.

Jos olisin esine tai asia, olisin tuhat purjetta.

Jos olisin kysymys, olisin kuinka äkäpussi kesytetään.

ps. eilen vuosi kihloissa <3

Ja ne runot. 

Tämä ei ole varsinaisesti runo, vaan osa Tuomas Peurakoski Ensemblen kappaleesta Beguine (jonka voi kuunnella täällä).

Ja veden virrat mukanaan

tanssiamme kuljettaa

liike viestin molemmille kirjoittaa

eikä meistä kumpikaan

muista mistä toinen 

saapuikaan

Ja mielestäni kaunein Pablo Nerudan sonetti numero xvii, jonka kolmas kappale on minulle rakkain:

I do not love you as if you were salt-rose, or topaz,
or the arrow of carnations the fire shoots off.
I love you as certain dark things are to be loved,
in secret, between the shadow and the soul.

I love you as the plant that never blooms
but carries in itself the light of hidden flowers;
thanks to your love a certain solid fragrance,
risen from the earth, lives darkly in my body.

I love you without knowing how, or when, or from where.
I love you straightforwardly, without complexities or pride;
so I love you because I know no other way

than this: where I does not exist, nor you,
so close that your hand on my chest is my hand,
so close that your eyes close as I fall asleep. 

Toivottavasti herra Neruda ei pahastu sonetinsa lainaamista. Hänen kokoelmansa 100 Love Sonnets on rakkaimpia kirja-aarteitani. Voisin tässä lainata vielä esimerkiksi rakasta herra Cohenia tai Risto Rasaa mutta annan nyt Nerudan puhua meidän kaikkien puolesta.

Ihanaa heinäkuun loppua teille kaikille.

J.K.Rowling: Harry Potter and the Chamber of Secrets

Tapetin repiminen voi joskus olla turruttavaa puuhaa, varsinkin kun sitä tekee itsekseen. Mies keksi tähän hätään oivan ratkaisun ja laittoi iPodilleni J.K.Rowlingin Harry Potter and the Chamber of Secretsin (1998) Stephen Fryn lukemana äänikirjana. Potter olikin oiva valinta tähän puuhaan, sillä tarina on sen verran tuttu ettei ajoittainen keskittymisen herpaantuminen (esim. naulaan astuminen tai poikkeuksellisen itsepäinen liisteritahra) haitannut tarinan seuraamista.

Mikäli Potterit eivät jollekulle ole tuttuja on Chamber of Secrets siis sarjan toinen osa ja siinä seurataan täten Harryn ja tovereiden toista vuotta Tylypahkan velhokoulussa. Kakkosvuosi alkaa myrskyisästi ja jatkuu samankaltaisena kun koulussa alkaa tapahtua mystisiä onnettomuuksia.

Minä en nyt muista kuka bloggaaja totesi näistä samoista äänikirjoista että Fry on hyvä lukija, mutta tekee osan naisäänistä aivan turhan kimeästi. Harmituksekseni olen ainakin osittain samaa mieltä tästä, esimerkiksi Ginnyn ääni oli niin kimeä että korviin melkein sattui ja tyypistä sai turhan vikisevän kuvan. Toisaalta sitten Hagrid on mielestäni oikein mainio ja samoin McGonagall, McGarmiwa muistaakseni suomennoksissa.

Olen tässä vaiheessa jatkanut kuuntelu-urakkaa jo Prisoner of Azkabanilla ja täytyy myöntää että ovathan nämä hyviä kirjoja (tosin kritiikkiäkin voi esittää, katsokaa vaikka Kolmas linja-blogin Miaan mielipide täältä). Minä olen kyllä vähän jäävi sanomaan, olenhan sitä "kuuluisaa Harry Potter-sukupolvea" joka kasvoi suht samaan tahtiin kirjojen kanssa.

Hyviä äänikirjoja kyllä leppoisan puuhastelun taustaksi, suosittelen.

J.K.Rowling : Harry Potter and the Chamber of Secrets
Bloomsbury Publishing. Alkuperäinen kirja julkaistu 1998.

Suzanne Collins: The Hunger Games (suom. Nälkäpeli)

Matkalle mukaan otettu opus unohtui matkasta suunnatessani junareissulle Italiassa ja akuuttiin hätään piti tietysti käväistä juna-aseman kirjakaupassa. Mukaan tarttui Suzanne Collinsin The Hunger Games (Scholastic Inc, 2008). Lähdin lukemaan kirjaa melko kevein odotuksin, vaikka kirjaa onkin moneen otteeseen ja monen eri henkilön toimesta kehuttu. Enkä muuten pettynyt. Vaikka Hunger Games lienee suunnattu hieman nuoremmille lukijoille, on se silti kirjoitettu hyvin ja koukuttavasti. 

I lift my chin and stand as straight as I can. The cylinder begins to rise. For maybe fifteen seconds, I'm in darkness and then I can feel the metal plate pushing me out of the cylinder, into the open air, For a moment, my eyes are dazzled by the bright sunlight and I'm conscious only of a strong wind with the hopeful smell of pine trees,
Then I hear the legendary announcer, Claudius Templesmith, as his voice booms all around me.
"Ladies and gentlemen, let the Seventy-Fourth Hunger Games begin!"

Entisen Pohjois-Amerikan alueella sijaitseva Panemin valtio on jaettu 12 alueeseen, joita hallitaan pääkaupunki Capitolista käsin. Jotta kansa pysyisi ruodussa ja kunnioittaisi valtaapitäviä järjestetään joka vuosi suuret Hunger Gamesit, joissa kaksi osanottajaa jokaiselta alueelta kilpailee suorassa tv-lähetyksessä kuolemaan saakka. Kilpailuun osallistuminen ei suinkaan ole vapaaehtoista, vaan jokaisen ikäkriteerit täyttävän henkilön nimi laitetaan arvontaan mukaan. Vain yksi voi voittaa ja voittajalle sekä hänen edustamalleen alueelle on luvassa mainetta ja kunniaa.

Katniss Everdeen on 16-vuotias metsästystaitoinen ja neuvokas nuori tyttö. Kun hänen pikkusisarensa nimi vedetään arpajaisissa ilmoittautuu Katniss hänen tilalleen ja matkaa leipurinpoika Peetan kanssa kohti Capitolia ja hurmeisia kilpailuja. Itse kilpailut ovat jännittävät ja veriset ja muistuttavat lukijaa sekä Battle Royalesta (jota en kyllä aio katsoa tai lukea) sekä vähän myös takavuosien Schwarzenegger-elokuvasta The Running Man.

Collins on rakentanut tarinalleen mielenkiintoiset puitteet ja Panemin synnystä ja politiikasta olisi lukenut mielellään lisääkin. Toivon, että jatko-osissa tähän seikkaan paneuduttaisiin enemmän. Myös henkilöt ovat mielestäni onnistuneita määrätietoisesta Katnissista moraaliseen Peetaan unohtamatta muita kilpailijoita ja heidän ympärillään pyöriviä sivuhahmoja.

Lueskelin itse kirjan juna- ja lentomatkojen aikana ja vaikutuin kirjasta todella paljon. Collinsin teksti rullaa eteenpäin napakasti ja henkilöhahmoihin on vaivauduttu lisäämään syvyyttä enemmänkin. Onnistuipa kirja yllättämäänkin muutamaan kertaan ja huomasin kirjaa lukiessani tsemppaavani kilpailijoita ja paheksuvani Capitolin valtaapitäviä. Selviytymistarinan sekaan on nivottu näppärästi niin ystävyyttä, inhoa, luottamusta kuin pelkoakin.

Suosittelen tätä "keveäksi" ja koukuttavaksi matkalukemiseksi, mutta varoitan etukäteen että lukijalle saattaa tulla tarve saada jatko-osa käsiinsä mahdollisimman pian (itsehän tilasin jo toisen osan). Ja elokuvankin voisi katsoa, sekin on kuulemma todella hieno.

Jousipyssyllä on tähtäillyt myös muun muassa Suketus (joka ei ihan tälle lämmennyt), noora (joka vaikuttui enemmän elokuvasta mutta piti myös kirjasta) sekä Sara (johon opus upposi kuin kuuma veitsi voihin).

Suzanne Collins: The Hunger Games
Scholastic Inc., 2008. 384 s.

Markus Nummi: Karkkipäivä

Markus Nummen Karkkipäivä (Otava, 2010) päätyi yöpöydällemme alunperin miehen pyynnöstä. Minun ei ollut tarkoitus lukea koko kirjaa, mutta sitten luin Valkoisen kirahvin tekstin kirjasta ja päätin että josko sittenkin, vaikka aihe vähän pelotti. Muistin kuitenkin pitäneeni paljon Nummen Kiinalaisesta puutarhasta joten keräsin rohkeuteni ja tartuin opukseen.

Kuka sen tekis? Jos ei Kilmoori ite?
Pelastushomman.
Se on se, se Tok. Kaikki vaan kuiskaa. Tok Kilmoori. Tohtori.
No kuka kiipelis? Ei kai...
Sessa Mirabella. Prinsessa. Vou...

Kirjailija Ari yrittää kuumeisesti keksiä loppua työstämälleen tv-käsikirjoitukselle, kun hän sattumalta päätyy maksamaan nuoren pojan karkkipussin. Tomi-poika lyöttäytyy Arin seuraan ja kertoo Mirabellasta, prinsessasta joka täytyy pelastaa. Samaan aikaan toisaalla Paula Vaara yrittää painia työnsä kanssa ja löytää balanssia elämäänsä ja suhteeseensa tyttärensä kanssa. Eikä sanattomaksi jää myöskään Katri, sosiaalityöntekijä, joka myös omalta osaltaan sotkeutuu tapahtumien vyyhtiin.

"Miten sitä jaksaa?" Ari jatkoi, äänessä puolet mielistelyä, puolet aitoa uteliaisuutta. 
Naisen katse oli moniselitteinen. Huvittunut? Ärtynyt?
"Niin kauan kuin tekee... Niin kauan kuin voi tehdä jotakin, se on..."
Nainen keinautti päätään, ensimmäistä kertaa hän edes hieman epäröi.
"Niin kauan kuin tekee jotakin... se on ok", vastasi Katri Korhonen. "Pitää vaan keskittyä siihen asiaan."
"Tunteet pois?"
"Tunteet hallinnassa."

Lyhyesti sanottuna Karkkipäivä on hurja kirja, jonka vaikuttavuus perustuu paljolti siihen että se voisi olla totta. Se on kirja näkymättömistä lapsista ja hukassa olevista aikuisista. Vaikeista päätöksistä ja mielikuvituksen voimasta. Julmuudesta ja empatiasta.

Nummi kirjoittaa hienosti auki kaikkien henkilöidensä ajatukset, avaa niin rajaa kulkevan Paulan kuin osin mielikuvitusmaailmassa elävän Tominkin tunteet lukijan eteen. Asioilla ei mässäillä, niin kauheita kuin ne toisinaan ovatkin. Tarina kulkee, ihmiset sen mukana.

Karkkipäivästä on oikeastaan vaikea sanoa mitään, koska se on niin vahva. Pienen pojan ympärillä pyörivä tarina menee ihon alle, saa koukkuun vaikka alussa olin aivan pihalla siitä mitä tapahtuu. Mikä on totta, kuka puhuu totta.

Kirjaa on tuotu myös blogeihin hurjasti, sen on lukenut muun muassa Susa (jonka sydän väräjäsi Nummen tekstin mukana), Zephyr (joka suorastaan ahmi viimeiset luvut) ja pihi nainen (joka tiivistää hyvin: kannattaa lukea).

Luettu osana Kuusi kovaa kotimaista -haastetta.

Markus Nummi: Karkkipäivä.
Otava, 2010. 383 s.
Kansi: Päivi Puustinen.

Edward Albee: Who's Afraid of Virginia Woolf?

Edward Albeen näytelmä Who's Afraid of Virginia Woolf? (1962) on tarttunut mukaani joskus kauan sitten, en enää edes muista mistä. En tainnut edes tietää mistä näytelmässä on kyse, Woolfin nimi vain kiinnitti huomioni ja kaappasin näytelmän mukaani.

Honey [rising quickly]: I wonder if you could show me where the... [her voice trails off]
George [to Martha, indicating Honey]: Martha...
Nick [to Honey]: Are you all right?
Honey: Of course, dear. I want to... put some powder on my nose.
George [as Martha is not getting up]: Martha, won't you show her where we keep the... euphemism?

Who's Afraid of Virginia Woolf? on kolminäytöksinen, aikakaudelleen poikkeuksellisen pitkä näytelmä (yli kolme tuntia). Se keskittyy kahden pariskunnan ympärille, Marthan ja Georgen sekä Nickin ja Honeyn ympärille. Kaikki tapahtuu Marthan ja Georgen asunnossa keskellä yötä väsyneiden ja viinanhuuruisten yliopiston juhlien jälkeen.

Nick ja Honey saapuvat viattomasti yömyssylle, mutta päätyvätkin todistamaan Marthan ja Georgen toistensa sanallisen väkivaltaista höykytystä eivätkä vieraatkaan loppupeleissä säästy iskuilta. Vanhemman pariskunnan keskinäinen sanan säilän heiluttelu on ahdistavaa ja taidokasta luettavaa; intensiteetti on huima kun iskuja jaellaan puolin ja toisin ja salaisuuksia paljastetaan. Toden ja valheen raja on häilyvä ja lukijan (tai katsojan) on pysyttävä tarkkana jotta pysyy selvillä suhteiden koukeroista.

George: Let's see now... what else can we do? There are other games. How about... how about... Hump the Hostess? HUNH?? How about that? How about Hump the Hostess? [to Nick] You wanna play that one? You wanna play Hump the Hostess? HUNH? HUNH?
Nick [a little frightened]: Calm down, now.

Enempää näytelmän juonesta ei kannata kertoa, sillä paljon on löydettävä rivien välistä ja en toki halua riistää sitä iloa keneltäkään. Teksti on hyvin dialogivetoinen eikä ympäristöä tai henkilöitä kuvata kovin paljon, mutta pienistä palasista saa helposti rakennettua itselleen kuvan Marthan ja Georgen asunnosta ja henkilöiden ulkonäöistä.

Ajattelin lukiessani paljon keväällä katsomaani Carnage-elokuvaa. Molemmat tapahtuvat yhden päivän aikana, molemmissa on kaksi pariskuntaa, joilla on omat vaikeutensa. Molemmat ovat maanisia, ilkeitä ja nerokkaita.

Albeen näytelmä on nerokas, vaikka toki myös aivan kamala. Henkilöt ovat ahdistuneita, viallisia ja onnettomia, jopa ilkeitä. Kykenin tuntemaan ajoittain jonkinlaista sympatiaa, mutta pääosin vain seurasin hengästyneenä ketä isketään seuraavaksi. Pohdin myös, että kaikkia näytelmän neljää hahmoa on varmasti haastavaa mutta myös mielenkiitoista esittää (jos saisin valita niin esittäisin kyllä mieluummin Marthaa kuin Honeyta).

Hienon näytelmän on lukenut myös Karoliina, joka kertoo hieman myös näytelmän pohjalta tehdystä elokuvasta.

Osallistun tällä, vihdoin ja viimein, omaan Hyppää lavalle -haasteeseeni.

Edward Albee: Who's Afraid of Virginia Woolf?
1962. (Penguin Plays -julkaisu vuonna 1965) 272 s.

Åsa Larsson: Uhrilahja

Mainion Åsa Larssonin uutuuskirjaa sai odotella useamman vuoden, edellinen sarjan osa julkaistiin vuonna 2008. Onneksi Uhrilahja (Otava, 2012) ei pettänyt toiveita.

Rebecka meni taloon Krister Eriksson aivan kannoillaan. Hän huhuili kovaan ääneen, mutta talossa oli hiljaista. Avoimet kaapinovet, ammottavat suut, jotka halusivat kertoa jotain mutta eivät saaneet sanotuksi sanaakaan.

Kiirunassa asuva syyttäjä Rebecka Martinsson joutuu keskellä murhatapausta, kun viaton tarkistusreissu kyläläisen kotiin vaihtuukin tutkinnaksi. Sol-Britt Uusitalo on murhattu väkivaltaisesti sänkyynsä ja hänen huoltajuudessaan oleva poika Marcus ei osaa kertoa yön tapahtumista juuri mitään. Vyyhtiä saapuu sotkemaan vielä röyhkeä von Post, seudun toinen syyttäjä. Hän päättää kaapata jutun Rebeckalta, koska kokee jämähtäneensä Lappiin vain siksi että se nainen saa kaikki hyvät jutut. Rebecka ei tietenkään tästä ilahdu vaan painuu samantien lomalle mutta ei malta täysin pitää sormiaan erossa koko ajan monimutkaisemmaksi osoittautuvasta tapauksesta.

Teoksen historiaan eli 1900-luvun alkuun sijoittuvassa osiossa tutustutaan nuoreen opettajattareen Elina Pettersoniin, joka muuttaa uudenaikaisten ajatustensa kanssa kaivoskaupunkina toimivaan Kiirunaan. Junamatkallaan hän tapaa Hjalmar Lundbohmin, kaupungin isännöitsijä, eikä parin välillä olekaan sittemmin pelkkää intellektuellia kiinnostusta. Ja toki tämäkin osa liittyy niin itse tapaukseen kuin tuo lisää kiinnostavaa tietoa itse Kiirunan kaupungin vanhoista ajoista, esimerkiksi Lundbohm on todellinen henkilö.

Alimpana matka-arkussa on kirjoja, jotka on kiedottu ruskeaan paperiin ja suljettu narulla.
- Siksi että ne kirjat eivät sovi kaikkien työnantajien silmille, Elina selittää niska jäykkänä,
- Katsotaanpas sitten kuinka paljon tämä työnantaja sietää, Lundbohm naureskelee, ja sitten paketit avataan yksitellen.

Uhrilahja oli minulle varsin tyylipuhdas suoritus. Larsson kirjottaa hyvin ja monen henkilön näkökulmasta niin että kerrontaan saadaan mukavaa vaihtelua. Vaikka rikoksen selvittäminen on kirjassa pääosassa, on myös henkilöhahmoille annettu tilaa kehittyä ja elää. On Kiirunan kylmä syksy, ryijymattoja, liukkaita pitkospuita ja luonteikkaita koiria. Ja sitten ruumishuoneen kalseus, tiedotustilaisuuksien kuhina, kotietsintälupien hakeminen.

En harmikseni muistanut edellisistä sarjan osista paljoakaan, lähinnä muutaman pääkohdan ja sen että Larsson kirjoittaa todella hyvin. Teksti on edelleen todella sujuvaa, henkilöt kiinnostavia ja vähitellen taas tuttuja. Välillä kyllä pänni kun ei ihan tarkkaan muistanut että mitkä tapahtumat edellisissä kirjoissa nyt olivatkaan johtaneet mihin. Uhrilahja tosin toiminee myös ihan itsenäisenä teoksenaan, jos lukija malttaa jättää aiemmista osista tehdyt vihjailut taustahälyksi.

Vaikka myös Ann Rosman on äärimmäisen taitava ruotsalainen (ihmissuhde)dekkaristi, vie Larsson silti voiton. Uhrilahja on kiinnostava, tapaus tarpeeksi monimutkainen muttei liian epäuskottava ja henkilöhahmoille annetaan riittävästi tilaa kehittyä viemättä liikaa tilaa tarinan kuljetukselta. Jos kaipaa kesäksi rikoskirjallisuutta suosittelen lämpimästi koko sarjaa.

Kiirunassa ovat viihtyneet myös ainakin Susa, Kirsi, Unni, Rachelle ja Leena.

Åsa Larsson: Uhrilahja (Till offer åt Molok, 2012)
Otava, 2012. 364 s.
Suomentanut: Kari Koski.
Kansi: Timo Numminen.

Muriel Barbery: Siilin eleganssi

Muriel Barberyn Siilin eleganssi (Gummerus, 2010) joutui odottamaan lukemista turhan pitkään. Ostin kauniskantisen opuksen viime kesänä Kallion kirpputoritapahtumasta, mutta vasta nyt kun kirja voitti Facebookissa pidetyn juhannuskirjaäänestykseni sain sen luettua. Ja onneksi sain, sillä tässä kirjassa on paljon ihanaa ja syvällistä.

Olin pannut kulttuurisen ekletismini sen tiliin, että olen proletariaattiin kuuluva autodidakti. Kuten olen jo maininnut, olen käyttänyt kaiken töiltä liikenevän ajan kirjojen lukemiseen, elokuvien katseluun ja musiikin kuunteluun. Vimmaisessa kulttuurin kulutuksessani tuntui kuitenkin olevan sellainen tyylirikko, että ahmin sikin sokin arvostettuja ja vähemmän arvostettuja teoksia.

Kirjan pääasiallisena kertojana on rouva Michel, Renée, ovenvartijarouva joka pyrkii kaikin keinoin peittämään sivistyneisyytensä rapun hienostoväen silmiltä ja korvilta. Toisena äänenä on Paloma, Jossen perheen nuori tytär, joka on päättänyt päättää päivänsä koska elämä ei tunnu merkitykselliseltä. Kuolinpäiväänsä odottaessa nuori älykkö on ottanut tavoitteekseen muotoilla syvällisiä ajatuksia. Kun rappuun muuttaa japanilaissukuinen harvinaisen tarkkanäköinen herra Ozu muuttuvat molempien päähenkilöiden maailmankuvat.

Eläminen ja kuoleminen on vain seurausta siitä mitä on rakentanut. Tärkeintä on rakentaa hyvin. Niinpä olenkin asettanut itselleni uuden vaatimuksen. Minä lopetan repimisen ja hajottamisen ja rupean rakentamaan. -- Tärkeintä on se mitä kuolinhetkellään tekee, ja kun kesäkuun 16. päivä koittaa ja minä kuolen, haluan olla rakentamassa.

Rouva Michelin, Paloman ja herra Ozun lisäksi rue de Grenelle 7:n rapussa asuu myös muita varsin kiinnostavia henkilöitä. Jossen perheen äiti on käynyt jo 10 vuotta terapiassa mutta käyttää silti tuhottoman paljon aikaa viherkasviensa suihkutteluun, Neptune-koira halajaa lähinnä nuuhkimaan hurmaavan Athéna-nartun takamusta, Olympia-tyttö haaveilee eläinlääkärin urasta ja vilahtaahan kirjassa hetken ajan myös Kulinaristin kuolemasta tuttu armoton kriitikko Pierre Arthens. Unohtaa ei tule myöskään mainiota siivooja, Manuelaa, joka yhdessä rouva Michelin kanssa tekee arkisista teehetkistä unohtumattomia leivoksillaan ja suorasukaisella hienostuneisuudellaan.

Siilin eleganssi on vähäeleinen ja pohjattoman tyylikäs. Se ei komeile hienoilla puitteilla tai koruilla, vaan eleganssi tulee arjen kauniista hetkistä, teenjuonnista, kauniiden kirjojen lukemisesta. Minä lämpenin kirjalle hitaasti kuin siili. Ensin tuhisin pihatuijan alla että mikäs tämä tällainen älykkökirja on jossa puhutaan fenomenologiasta ja Tolstoista. Vähitellen uskalsin päästää itseni kerältä ja tutustua rue de Grenellen menoon lähemmin, tutustua Renéeseen ja sujahtaa mukaan tarinaan.

Ja glutofeeta on: pörheän yönsinisen silkkipaperikomeuden sisältä paljastuu innoituksen vallassa syntynyt upea elsassilaiskakku, viskitartaletteja, niin ohuita että niihin tuskin uskaltaa koskea, sekä reunoilta ihanasti ruskettuneita mantelilastuja. Minulle herahtaa heti vesi suuhun. 
- Kiitos, Manuela, sanon, - mutta meitä syöjiä on vain kaksi.
- Voittehan aloittaa saman tien, Manuela sanoo.

Kakkuihmisenä kiinnostuin toki myös Manuelan leipomasta mystisestä elsassilaisesta kakusta, glutoffeesta. Internetin ihmemaailmasta ei kyseistä leivonnaista löytynyt, mutta kävi ilmi että jossain vaiheessa jotain on kadonnut käännöksessä ja oikea kakun nimi olisikin kugelhopf. Pitänee kokeilla, pikakugelhopfin resepti esimerkiksi täältä.

Siilin eleganssi toi kauniin Pariisin lähelle ja vei tuttuihin paikkoihin, kuten hienostokuppila Angelinaan (taivaallista kaakaota) ja kaduille, joiden nimiä en tunnistanut mutta joiden tunnelman tavoitin. Vaikka tunnelma on toisinaan jopa synkkä, on pohjavire silti toiveikas, pieniä asioita arvostava. Syvällinen ja kaunis teos, jossa voi pysähtyä kamelioiden, haikujen teekupillisen tai hienostuneen sushin äärelle.

ps. Pitäisi ehkä vihdoin ottaa Anna Karenina lukulistalle. Ensi vuoden kesän klassikoksi?

pps. Ja sainpa yhden kirjan raksittua TBR100-listalta!

Ovenvartijarouvan asunnossa ovat piileksineet myös muun muassa Villasukka kirjahyllyssä (joka malttoi odottaa kirjan kukkaan puhkeamista ja ilahtui) ja Amma (joka nautti aristokraattisesta tunnelmasta). Luru puolestaan katsoi myös kirjan pohjalta tehdyn elokuva.

Muriel Barbery: Siilin eleganssi (L´Élégance du herisson, 2006)
Gummerus, 2010. 374 s.
Suomentanut: Anna-Maija Viitanen.
Kannen suunnittelu: Sanna-Reeta Meilahti