Åsa Larsson: Uhrilahja

Mainion Åsa Larssonin uutuuskirjaa sai odotella useamman vuoden, edellinen sarjan osa julkaistiin vuonna 2008. Onneksi Uhrilahja (Otava, 2012) ei pettänyt toiveita.

Rebecka meni taloon Krister Eriksson aivan kannoillaan. Hän huhuili kovaan ääneen, mutta talossa oli hiljaista. Avoimet kaapinovet, ammottavat suut, jotka halusivat kertoa jotain mutta eivät saaneet sanotuksi sanaakaan.

Kiirunassa asuva syyttäjä Rebecka Martinsson joutuu keskellä murhatapausta, kun viaton tarkistusreissu kyläläisen kotiin vaihtuukin tutkinnaksi. Sol-Britt Uusitalo on murhattu väkivaltaisesti sänkyynsä ja hänen huoltajuudessaan oleva poika Marcus ei osaa kertoa yön tapahtumista juuri mitään. Vyyhtiä saapuu sotkemaan vielä röyhkeä von Post, seudun toinen syyttäjä. Hän päättää kaapata jutun Rebeckalta, koska kokee jämähtäneensä Lappiin vain siksi että se nainen saa kaikki hyvät jutut. Rebecka ei tietenkään tästä ilahdu vaan painuu samantien lomalle mutta ei malta täysin pitää sormiaan erossa koko ajan monimutkaisemmaksi osoittautuvasta tapauksesta.

Teoksen historiaan eli 1900-luvun alkuun sijoittuvassa osiossa tutustutaan nuoreen opettajattareen Elina Pettersoniin, joka muuttaa uudenaikaisten ajatustensa kanssa kaivoskaupunkina toimivaan Kiirunaan. Junamatkallaan hän tapaa Hjalmar Lundbohmin, kaupungin isännöitsijä, eikä parin välillä olekaan sittemmin pelkkää intellektuellia kiinnostusta. Ja toki tämäkin osa liittyy niin itse tapaukseen kuin tuo lisää kiinnostavaa tietoa itse Kiirunan kaupungin vanhoista ajoista, esimerkiksi Lundbohm on todellinen henkilö.

Alimpana matka-arkussa on kirjoja, jotka on kiedottu ruskeaan paperiin ja suljettu narulla.
- Siksi että ne kirjat eivät sovi kaikkien työnantajien silmille, Elina selittää niska jäykkänä,
- Katsotaanpas sitten kuinka paljon tämä työnantaja sietää, Lundbohm naureskelee, ja sitten paketit avataan yksitellen.

Uhrilahja oli minulle varsin tyylipuhdas suoritus. Larsson kirjottaa hyvin ja monen henkilön näkökulmasta niin että kerrontaan saadaan mukavaa vaihtelua. Vaikka rikoksen selvittäminen on kirjassa pääosassa, on myös henkilöhahmoille annettu tilaa kehittyä ja elää. On Kiirunan kylmä syksy, ryijymattoja, liukkaita pitkospuita ja luonteikkaita koiria. Ja sitten ruumishuoneen kalseus, tiedotustilaisuuksien kuhina, kotietsintälupien hakeminen.

En harmikseni muistanut edellisistä sarjan osista paljoakaan, lähinnä muutaman pääkohdan ja sen että Larsson kirjoittaa todella hyvin. Teksti on edelleen todella sujuvaa, henkilöt kiinnostavia ja vähitellen taas tuttuja. Välillä kyllä pänni kun ei ihan tarkkaan muistanut että mitkä tapahtumat edellisissä kirjoissa nyt olivatkaan johtaneet mihin. Uhrilahja tosin toiminee myös ihan itsenäisenä teoksenaan, jos lukija malttaa jättää aiemmista osista tehdyt vihjailut taustahälyksi.

Vaikka myös Ann Rosman on äärimmäisen taitava ruotsalainen (ihmissuhde)dekkaristi, vie Larsson silti voiton. Uhrilahja on kiinnostava, tapaus tarpeeksi monimutkainen muttei liian epäuskottava ja henkilöhahmoille annetaan riittävästi tilaa kehittyä viemättä liikaa tilaa tarinan kuljetukselta. Jos kaipaa kesäksi rikoskirjallisuutta suosittelen lämpimästi koko sarjaa.

Kiirunassa ovat viihtyneet myös ainakin Susa, Kirsi, Unni, Rachelle ja Leena.

Åsa Larsson: Uhrilahja (Till offer åt Molok, 2012)
Otava, 2012. 364 s.
Suomentanut: Kari Koski.
Kansi: Timo Numminen.