David Eagleman: Incognito - Aivojen salattu elämä

Neurotutkija David Eagleman on kirjoittanut oivallisen tietoteoksen Incognito - Aivojen salattu elämä (Avain, 2012) siitä, millaiset ihmisaivot ovat, mitä niistä tiedämme ja toisaalta myös siitä, mitä emme tiedä. Vaikka kirja on suhteellisen helppolukuinen ja siinä on riemukkaitakin hetkiä, se ei varsinaisesti ole hauska vaan ajatuksia herättävä. Kysymykset muun muassa siitä, olemmeko vain biologiamme vankeja, keitä me olemme, mikä vaikuttaa persoonallisuutemme eivät ole niitä pienimpiä.

Meidän tarinamme on uskomaton tarina. Sikäli kun tiedämme, olemme maailman ainoa järjestelmä, joka on niin mutkikas, että se on syöksynyt päätä pahkaa tutkimaan omaa ohjelmointikieltään. Kuvittele, että tietokoneesi alkaisi hallita oheislaitteitaan, avaisi kuorensa ja suuntaisi verkkokameransa omiin piirilevyihinsä. Niin me teemme.

Eagleman johdattaa lukijan varmoin ottein läpi kirjan neurologisten tutkimusten ja case-esimerkkien avulla. Välillä pääsee itsekin rääkkäämään aivojaan ja huomaamaan käyttäytyvänsä juuri kuin Eagleman olettaa. Raivostuttavaa ja tuhottoman kiehtovaa. Kirja aloittaa matkan aivojen salaiseen elämään pohtien ensin tietoisuutta ja aivojen rakennetta. Olemmeko vielä me, vaikka tietoisuuden ulkopuolella tapahtuu niin suunnattomia määriä prosesseja? (minun mielestäni kyllä, suurin osa tiedostamattomasta on kuitenkin sinne meidän ohjelmoimiamme ja totta puhuen olisihan se aika surullista ajatella, että on käytännössä robotti)

Autosi ei voi joutua ristiriitaan siitä, mihin suuntaan se on kääntymässä: sillä on vain yksi ohjauspyörä, jota kääntää yksi kuljettaja, ja se seuraa ohjeita mukisematta. Sen sijaan aivot voivat olla kahta ja joskus paljon useampaakin mieltä. Emme tiedä, pitäisikö kakunpala ottaa vastaan vai pitäisikö sille kääntää selkänsä, koska meidän käytöksemme ohjauspyörällä on monta pientä käsiparia.

Opuksessa pohditaan myös paljon vapaata tahtoa ja syyntakeettomuuden ajatusta: jos niin suuri osa toiminnastamme on biologian ohjaamaa ja fyysiset vammat aiheuttaa poikkeuksia käytöksessä, missä määrin ihmistä voi syyttää? Kirja ei kuitenkaan ehdota oikeuslaitoksen poistamista vaan rangaistusjärjestelmien muuttamista: jos henkilö on tehnyt rikoksen aivokasvaimen aiheuttamien muutosten vuoksi kysymyksen ei ehkä tulisi olla, kuinka moneksi vuodeksi tyyppi laitetaan vankilaan vaan millä tavalla hänet voidaan kuntouttaa vai voidaanko laisinkaan?

Eagleman on myös riittävän nöyrä. Hän myöntää, kuten asia onkin, että tiede ei tällä hetkellä tiedä kaikkea. Tällä hetkellä luomme teorioita sen perusteella, mitä olemme voineet tutkia, ja tätä kautta päästäänkin yhteen lempiaiheeseeni: tieteelliset teoriat eivät ole uskon asioita vaan niitä voi joko pitää todenmukaisina tai sitten ei. Ja on ihan yhtä mahdollista, että tämänhetkinen teoria on lähellä totuutta tai vaihtoehtoisesti 10 vuoden päästä laitetaan kaikki tieto- ja oppikirjat uusiksi.

Sen verran tosin täytyy pyyhkeitä antaa, että kirjaan oli eksynyt hieman liian monta kirjoitusvirhettä minun makuuni ja vielä yksi väärä kuva sivulle 44. Tässä tapauksessa kuva oli vielä suht olennainen, puhe kun oli illuusioista.

Toisaalta nostan hattua Avaimelle siitä, että tämä kirja on käännetty: Incognito tuskin on kirja, joka löytää tiensä joka toisen suomalaisen joululahjapakettiin. Sietäisi kyllä joutua, sillä opus on kiinnostava ja varsin tajuttavasti kirjoitettu (käännöskin on oivallinen) vaikka sanastossa vilisevät neuronit ja synapsit. Ja aion myös säilyttää tämän kirjan työkirjahyllyssäni, tästä saa oivia esimerkkejä biologian tunnille eikä tämä olisi hassumpi lisä myöskään esimerkiksi psykologian tai filosofian opettajan hyllyyn.

Kiitos kirjan lähettämisestä kustantamolle.

Opuksen on lukenut myös Miiru.

David Eagleman: Incognito - Aivojen salattu elämä (Incognito: Secret Lives of the Brain, 2011)
Avain, 2012. 300 s.
Suomentanut: Jaakko Kankaanpää
Kansi: Jussi Jääskeläinen

Post-it-lappuja ja kirjankansirunoja

Eihän tässä voi olla kuin otettu: kujerruksia sai nyt useammasta osoitteesta itselleen I <3 your blog -tunnustuksen. Kiitos anni.M, Liisa, Erja, Annika K ja Jenni sekä Raija kaikille teille tasapuolisesti, olette myös kaikki ansainneet oman tunnustuksenne!

Tunnustuksen säännöthän menevät seuraavasti:
1) Kiitä linkin kera bloggaajaa, joka tunnustuksen myönsi.
2) Anna tunnustus viidelle (5) suosikkiblogillesi ja kerro siitä heille kommentilla.
3) Kopioi post it-lappu ja liitä se blogiisi.
4) Ole iloinen saamastasi tunnustuksesta, vaikka se onkin kerrottu vain post it-lapulla ja toivo, että omat lempibloggaajasi jakavat sen eteenpäin. 

Minulla ei ole harmainta aavistusta missä kaikkialla tämä on jo kiertänyt, mutta tuplaus ei varmaan haittaa joten laitetaanpa lappusia lentämään

Liinalle Sivukirjastoon
peikkoneidolle uppoa hetkeen-blogiin
Lukukoira Börjelle
Lurulle Lurun lukuihin
Mikalle Taas yhteen kirjablogiin

Saatte laittaa tunnustuksen eteenpäin jos haluatte tai sitten voitte fiilistellä sitä haluamallanne tavalla (esimerkiksi kakun syöminen on hyvä idea). Ja syökää te kaikki muutkin kakkua.

Samaan syssyyn muistin, että minulla on muhinut kesäkuusta (!) asti anni.M:n minulle välittämä kirjankansirunohaaste. Kirjat palasivat muuton jälkeen hyllyihin tuossa heinäkuun aikana, joten nyt tämä haaste oli jopa mahdollista toteuttaa. Tässä omat kyhäelmäni.

Hiljainen tyttö
Naisen talloma
            Lentoharjoituksia
           Kaikki muuttuu paremmaksi

                   14 solmua Greenwichiin
                   Matkoilla Euroopassa
Muutoksia
                                   Päivää, isä

Ihana meri

Tyrskyt

                  Tuhat purjetta

                  Katoamispiste

Kirjankansirunojen tehtailu oli kerrassaan mainiota, ainut harmituksen aihe oli se etten kirjoittanut silloin kesällä muistiin niitä jotka silloin tulivat mieleen. Mutta mennään tänään näillä, hauskaa oli.

Keräsin tänään auringonkukkia ja teen uunijuureksia. Tulkoon syksy!

Liikkuvaa kuvaa: Brave (2012)

Copyright: Disney/Pixar

Mies ehdotti viikonlopun piristykseksi uutusanimaatio Braven katsomista. Koska Disney/Pixar on tehnyt viime vuonna varsin vakuuttavaa työtä ja koska nyt satun olemaan vannoututunut animaation ystävä oli vastaus helppo: totta kai.

Brave kertoo tarinan skottilaisprinsessa Meridasta, jonka vanhemmat toivoisivat hänen menevän naimisiin klaanien yhteenkuuluvuuden säilyttämiseksi. Pippurisella punatukalla on kuitenkin muita mietteitä: hän haluaisi vain ammuskella jousellaan ja ratsastaa vapaasti eikä suinkaan ryhtyä kuningattareksi. Tästä syntyykin eripuraa Meridan ja Elinor-kuningattaren välillä ja Merida turvautuu taikavoimiin äitinsä pään kääntämiseksi. Taika ei kuitenkaan toimi niin kuin ajateltiin (yllätys!) ja Merida joutuu vaikeaan tilanteeseen, jossa panoksina ovat sekä äidin tulevaisuus että sodan syttyminen.

Pohdimme miehen kanssa, että elokuva murtaa melkoisen tehokkaasti monet Disney-myytit. Ensinnäkin elokuvan skottiprinsessalla ylipäätänsä on äiti, ja vielä sellainen jolla on elokuvassa iso rooli. Toiseksi elokuvaan ei ole ympätty perinteistä rakkaustarinaa, mikä on virkistävää. Ja sitten vielä se, että pääosassa on tyttö. Reipas sellainen, joka todella kasvaa elokuvan aikana. Vastaavanlainen tarina on toteutettu monesti isä-poika-versiona, joten juoni ei varsinaisesti tarjoa mitään yllätyksiä, mutta näkökulma on tuore.

Minä eläydyn elokuviin yleensä vahvasti ja tämä ei ollut poikkeus: jännitin ja saatoinpa vähän niiskuttaakin. Typerät animaattorit ja käsikirjoittajat, osaavat tehdä tällaisia itkujuttuja. Kliseitä tästä toki löytyy monen monta, mutta meikäläinen on tyytyväinen näin. Ja oli tässä muuten huumoriakin, paljon, parhaimmat jutut tarjosivat varmaan Meridan kolmospikkuveljet sekä äidin persoona tässä elokuvassa.

Elokuvan suositusikäraja on 7 ja vaikuttaisi olevan oikein hyvin kohdallaan. Pelottavuusasteeltaan elokuva vastaa noin suurin piirtein Disneyn Kaunotar ja Hirviö -klassikkoa. Elokuvateatterissa ollutta noin 5-vuotiasta tyttöä pelotti selvästi vähän liikaa, mutta olisin uskaltanut viedä esimerkiksi miehen 7-vuotiaan kummitytön katsomoon.

Kävimme katsomassa elokuvan englanninkielisenä ja ääninäyttely oli todella pätevää. Kelly McDonald hoiti pääroolin oivallisesti ja Billy Connolly hoiti Emma Thompsonin kanssa mainiosti vanhempien roolit. Suomenkielisessä versiossa Meridaa näyttelee Heljä Heikkinen ja koska olen nähnyt hänet monta kertaa lavalla, uskon että hän hoitaa tonttinsa myös mainiosti.

Ennen elokuvan alkamista Pixar helli katsojia myös lyhytanimaatiolla La Luna. Yksinkertaisesti: ihana.

Brave on lyhyesti mainio (ja kauniisti toteutettu) animaatio ja Merida tuo ilahduttavan lisän Disneyn prinsessalistaan. Lisää tällaista, kiitos.

Suosittelen myös lukemaan elokuvaa käsittelevän Just Another Princess Movie -esseen The New Inquirysta. Kiinnostava ja perinpohjainen (mutta sisältää spoilereita, joista tosin varoitetaan).

Tuija Lehtinen: sara@crazymail.com

Tuija Lehtinen oli minulle ala-asteikäisenä ja vielä teininäkin tärkeä kirjailija. Lainasin kirjastosta niin Mirkat, Laurat kuin Katuhaukatkin. Ja sitten olivat tietysti punkkari-Sarasta kertovat kirjat. Kun Kirsi teki ensin kokoomapostauksen Lehtisen koko tuotannosta ja Suketus vielä luki kolme vuotta sitten ilmestyneen Sara-sarjan päätösosan, päätin ottaa syksyn projektiksi lukea koko sarjan uudelleen. Kirjan löytäminen oli yllättävän vaikeaa, sillä kirjaa löytyi (kovakantisena) Helmetistä vaivaiset 16 kappaletta ja varaushommiin oli ryhdyttävä. Pienen odottelun jälkeen kirjastoon kolahti kuitenkin sara@crazymail.com (Otava, 1998).

Mä olin Sara Niinistö, 16 v. ja pärjäsin hemmetin hyvin ilman muita ihmisiä. Heti, kun mä saisin vähän rahaa kasaan, mä häipyisin täältä kauas pois.

Punkkarityttö Sara kuskataan äidin ja isäpuolen toimesta Jyrki-enon hoiviin johonkin kaupunkipahaseen pieleen menneen ysiluokan ja jengitouhujen vuoksi. Tavoitteena on, että Sara saisi taas elämän syrjästä kiinni, suorittaisi kymppiluokan ja keksisi itselleen järkevämpää tekemistä.

Sara on tietenkin eri mieltä ja alkaa välittömästi punoa suunnitelmia, joiden avulla saisi kerättyä tarpeeksi rahaa vähintäänkin maasta poistumiseen. Suunnitelmia sotkevat niin kiukkuinen mummo, rasittavat sukulaiset, runoja rustaileva Mona Lisa sekä kymppiluokan kuningas Rauski. Siedettävää arjesta toisinaan tekevät solvausten vaihtaminen mummon kanssa, Oilimaija-tädin hermojen kokeilu sekä netissä surffailu. Keskustelupalstalta Sara löytää punk-aatetta julistavan Markin, joka vaikuttaa juuri sellaiselta kundilta johon Sara haluaisi tutustua.

Siinä vaiheessa, kun Mark viestitti, että PUNK FOREVER, mun sisimmässä hytkähti. Mä mietin kiivaasti sopivaa vastausta, kun ovi rämähti auki.

Minun täytyy myöntää, että kirjalla on minulle suhteellisen suuri nostalgia-arvo ja siksi onkin hankala sanoa siitä mitään objektiivista. Toki on niin, että osa hahmoista on varsin yksiulotteisia ja Sara oikeastaan välillä aika ärsyttävä, mutta kyllä tämä kaltoinkohdellun teinin elämä silloin aikoinaan upposi. Soittaahan Sara kaiken lisäksi samaa soitintakin kuin minä, siis poikkihuilua. Myöntää kyllä täytyy, että muutaman kerran myös hymisin ääneen kirjan huumorille, etenkin Oilimaijalle ja mummolle.

Aika on jossain määrin ajanut kirjan ohitse. 1990-luvun lopussa netti on vielä uusi ja ihmeellinen asia (siis sinne piti silloin vielä soittaa, ajatella, onko siitä vain kymmenisen vuotta) ja Saran sanavarastossa vilahtelevat sujuvasti kimmat ja pikkarit. Opus on muutenkin kirjoitettu "teinikielellä" ja itse asiassa Saran puhekielisyys teki välillä lukemisesta vähän hidasta. Teininä tämä oli varmaan tosi siistiä.

Jäi tästä nostalgiamatkasta silti sen verran hyvä fiilis, että luen ehdottomasti loputkin kolme osaa. Ajoittaisesta angstisuudestaan huolimatta Sara on ihan kipakka tapaus ja koska en ihan tarkkaan loppuosien juonikuvioita muista on ihan kiinnostuksenkin vuoksi hauska lähteä tälle reissulle.

Tuija Lehtinen: sara@crazymail.com
Otava, 1998. 251 s.
Kansi: Christel Rönns

Turkka Hautala: Kansalliskirja

Turkka Hautalan viitisenkymmentä tarinaa sisältävä Kansalliskirja (Gummerus, 2012) keräsi keväällä blogeissa paljon kiitosta, itse ehdin sympaattiskantisen opuksen pariin vasta nyt. Novellikokoelma pureutuu suomalaisuuden ytimeen, on silloin tällöin moikkaajat, tärkeät vaalipäivät.

Synnyin nuorimmaiseksi - jääkaapissa oli aina limonadia. Hampaat pilaantuivat, kiusattiin. Luin finnisenä kirjoja.
23-vuotiaana julkaisin runokokoelman jonka nimeä häpesin loppuikäni. En aio kertoa sitä. No menköön: Rakel & unituulissa riippuvat muistipuutarhat.

En nyt tiedä minne epämukavuusrakoon Hautala minua iski. Suurin osa novelleista tai tarinoista olivat minusta ihan hauskoja, hymisyttäviä, mutta en nyt sitten kuitenkaan loppupeleissä lämmennyt tälle kokoelmalle. Nopeasti nämä luki, mutta en kiintynyt. En vaikka luin vain muutaman päivässä.

No ekkö sinä poloneessia ottanu?
Eikä ku karpponaaraa karpponaaraa!
No vaiha!
Katoppa miten vähän jauhelihhaa on. Ja tuommosia putkiloita nuo... Nonni. Hienua.
No vaiha!
No emminä ennää lähe... Kehtoo.

Suosikeikseni nousivat ehkä tarinat Hävityn arvokisafinaalin jälkeen ja Voitetun arvokisafinaalin jälkeen, tuon lempeähkön ja hieman tummasävyttäisenkin lätkäfanatismin käsittelyn tunnistan vaikken kiekkopeliä seuraakaan. Toimivat kauniisti tarinaparina. Ja sitten oli niitä yhden kahden sivun mittaisia elämäkertoja, niistä minä pidin.

Siitä toisaalta olen vakuuttunut, että Hautala osaa kirjoittaa moniäänisesti ja hyvin. Odotan siis Salon lukemista kiinnostuksella, ehkä tulemme herran kanssa paremmin toimeen pitemmässä mitassa.

Suomalaisissa tunnelmissa ovat olleet myös muun muassa Zephyr (joka piti tätä hyvänä välipalakirjana), Aamuvirkku yksisarvinen (joka kuvaa tätä mm. näin: Kansalliskirja on hauska, mutta ei samalla tavalla ääneen naurattava kuin Mielensäpahoittaja.) sekä Minna (jolle tämä oli ihana ja kaunis). Ja vielä moni moni muu, googlailkaa jos kiinnostuitte.

Turkka Hautala: Kansalliskirja
Gummerus, 2012. 112 s.
Kannen suunnittelu: Tuomo Parikka

Katja Kettu: Kätilö

Katja Ketun Kätilö (WSOY, 2011) voitti tammikuussa kirjabloggajien järjestämän Blogistanian Finlandia -kilpailun ja josta kirjoitettiin sekä viime että tänä vuonna paljon tekstejä blogeista. Tästä Lumiomenan Katjan tekstistä löytyy linkki moniin niistä arvioista.

Ja toivon, että näiden rivien kautta paljastuu itsellenikin, kuinka pahaisesta punikin pennusta ja kylähullun narttukoirasta tuli Kolmannen Valtakunnan Enkeli ja SS-Obersturmführerin pelätty patjanlämmittäjä ja kuinka päädyin Titovkan Zweiglager 322:een orinpalleja kuohitsemaan ja Kuoleman Enkelin töitä toimittamaan.

Kätilö sijoittuu toisen maailmansodan loppuajan tapahtumiin, Lapin sotaan, vuoteen 1944. Vikasilmä, kätilö Jumalan armosta kirjoittaa kirjeitä rakkaalleen, SS-upseeri Johann Angelhurstille Kuolleen miehen vuonolta. Myös Johannes, sotamuistojen riivaama mies, pääsee ääneen, samoin Kuollut Mies. Kolmen kertojan avulla lukijan kuljetetaan läpi leirien, mutaisten teiden, hyisten vuonojen ja repivän rakkauden. Kun muutakaan ei voi.

Minun on vaikea eritellä lukukokemustani tästä kirjasta. Huomasin noin 100. sivun kohdalla, että suhtauduin kirjaan tietyllä varauksella: en tiennyt halusinko pitää tästä kirjasta. Tunne ei ollut mitenkään looginen, se vain kumpusi jostain. Sen tiedostaminen tosin auttoi ja luin kirjan loppuun erilaisella, vapautuneemmalla otteella.

Katja Kettu kirjoittaa alkuvoimaista lapinmurretta, jonka rytmiin pääseminen vie oman aikansa. Murresanat ja ylimääräiset h:t, vanhakantainen ilmaisu ja poljento vievät vähitellen mukanaan myös tämän lukijan, vaikka kyseisen murrealueen kielen tuntemus rajoittuu muutamaan Lapista kotoisin olevaan tuttuun ja Napapiirin sankarit -elokuvaan.

Kätilö jätti minuun kaksinaisen olon. Toisaalta pidin nimenomaan kirjan paikoin rumastakin kielestä ja kronologisessa järjestyksessään vaihtelevan tarinan hitaasta avautumisesta, kiinnostuin henkilöistä koko ajan enemmän. Ja toisaalta, niin, en kiinnostunut tarinasta niin paljon että sydämeni olisi palanut samalla tavalla kuin kätilöllä.

Kätilö on rujo ja peräksiantamaton kirja. Vaikka kirja ei järisyttänytkään minua henkilökohtaisesti, olen silti tyytyväinen sen luettuani.

Katja Kettu: Kätilö.
WSOY, 2011. 348 s.
Kansi: Marjaana Virta

Daniel Abraham: The Dragon's Path (The Dagger and the Coin #1)

Daniel Abraham on maailmalle ilmeisesti varsin tunnettu fantasiakirjailija, mutta koska itse olen genrestä näillä hetkin niin pihalle ei nimi ollut ennestään tuttu. Bongasin tämän The Dagger and Coin-sarjan aloitusosan Liinan Sivukirjastosta ja koska opus vaikutti sen verran kiinnostavalta lähti The Dragon's Path (Orbit, 2011).

"World doesn't work that way," Marcus said. "You never have that much money without blood coming out of it. Eventually one of us would get greedy. And even if we didn't, there's someone looking for that cart."

The Dragon's Path sijoittuu pääosin Antean kuningaskuntaan, jossa meno on epävakaata. Nuori pankin kasvattama Cithrin lähtee salakuljettamaan pois pankin varoja lähestyvän sodan tieltä ja tapaa matkansa aikana kovaksikeitetyn kapteeni Westerin ja Master Kitin, kiertävän teatteriseurueen johtajan. Näiden kolmen lisäksi tarinaa kertovat Geder Palliako, esseistiikasta kiinnostunut ylhäisön jäsen sekä Dawson Kalliam, yksi kuninkaan läheisimmistä miehistä.

Juonen yksityiskohtainen selittäminen olisi melkoisen hölmöä tällaisen opuksen kohdalla, joten pyrin olemaan suurpiirteinen ja lyhytsanainen. Anteassa tilanne on siis varsin epävakaa sotatoimien ja hovissa tapahtuvan juonittelun vuoksi, eikä tilannetta helpota lainkaan se että kuningas on suoraan sanottuna hieman pihalla. Sotimisen lisäksi (minun mielestäni) kiinnostavampi juonikuvio keskittyy Cithrinin ja kumppaneiden matkaan pankin omaisuutta piilotellen. Liina totesi jo omassa arviossaan, että on hämmentävää miten pankkitoiminta voi olla sekä mielenkiintoista että toimia fantasiakirjallisuudessa. Olen samaa mieltä.

Rahavarojen pyörittelyn lisäksi Abraham on luonut nautittavan hilpeän teatteriseurueen ja muutaman todella asiallisen naishahmon. Tykkään. Abraham kirjoittaa hyvin ja kuljettaa tarinaa näppärästi eri hahmojensa kautta. Taustalla kulkee myös arvoitus julmasta hämähäkkijumalattaresta, josta kirjan lopun perusteella kuullaan toisessa osassa vielä paljon lisää. Odotan kiinnostuksella.

Daniel Abraham: The Dragon's Path - Book one of the Dagger and the Coin
Orbit, 2011. 555 s.
Kansi: Lauren Panepinto

Netta Walldén: Ruben ja rouva Mallamudin tapaus

Sain mutkan kautta itselleni Netta Walldénin lastenkirjan Ruben ja Harman kartano (Wsoy, 2012). Mutta koska olen jossain määrin pedantti ihminen, oli minun tietysti ensin luettava sarjassa aikaisemmin ilmestynyt itsenäinen osa, Ruben ja rouva Mallamudin tapaus (Wsoy, 2011). Kirja löytyi sattuman kautta Sellon kirjastosta ja koska olimme autolla liikkeellä sekä matkaa kyläilypaikkaan jonkin verran, päädyin aloittamaan kirjan lukemisen ääneen samalla kun Tuomas ajoi. Loppupeleissä kävikin niin, että koko kirja tuli luettua kokonaisuudessaan kolmen automatkan aikana.

Ääni kuului aina naapurin takapihan suunnalta, tuuli sitten mistä päin hyvänsä. Ja ääni kuului nimenomaan silloin, kun tuuli. Kahina. Kummallinen kahina, niin kummallinen, että äänen alkuperä oli välttämätöntä selvittää. 

Ruben ja rouva Mallamudin tapaus sijoittuu idyllisen oloiseen Saarnilaaksoon. Kirjan keskushenkilönä on Ruben, joka päättää siskonsa Lisan kanssa selvittää rouva Mallamudin pihalta kuuluvien salaperäisten äänien lähteen. Eivätkä äänet suinkaan ole ainut omituinen asia, vaan rouva Mallamud on muutenkin hämäräperäinen tyyppi: hänen luonaan ei käy kukaan, hän näyttäytyy harvoin ja pesee päivät pitkät pyykkiä suurensuuressa pesukoneessa. Myös ikkunalaudalla seisovat kiinalaisnuket vaikuttavat liittyvän hommaan jollain tavalla.

Walldén on luonut kirjaansa oivan hahmokavalkadin: on nokkela (ja hiukan omahyväinen) Ruben, sitkeä pikkusisko Lisa, toisiaan tasapainottavat vanhemmat Virginia ja Valdemar, sympaattiset Vaarat naapurissa sekä tietysti robertobenignimäinen posteljooni Pasternak unohtamatta salaperäistä rouva Mallamudia. Tarina kulkee kaikkien kertojien kautta ja jokaisella henkilöhahmolla on oma persoonallinen äänensä (seikka, jota oli helppo hyödyntää äänen lukiessa).

Mainittakoon tässä yhteydessä myös Laura Valojärven mainio kuvitus: jokaisen luvun alussa on kuva siitä henkilöstä tai henkilöistä, jotka kyseisessä luvussa ovat äänessä. Kuvat ovat hauskoja ja miehen mukaan niiden myötä oli helppo seurata kertojaa.

Meitä oli tosiaan kirjaa lukemassa kaksi aikuista ja viihdyimme kirjan parissa erinomaisesti. Walldén kirjoittaa lämpimän humoristisesti ja kaikille hahmoilleen tilaa antaen. Vaikka kirja olikin toisinaan tapahtumien suhteen "hyvin adhd", kuten mies asian ilmaisi, sopii tällainen nopealiikkeisyys hyvin lapsille ja nuorille tarkoitettuun kirjaan. On kyttäyskeikkoja, piileskelyä, täpäriä tilanteita ja poliisiautoja sekä tietysti lopussa mysteerin ratkaisu.

Näillä perustein odotan innolla Harman kartanon lukemista ja suosittelen (ainakin tätä ensimmäistä) kirjaa lämpimästi niin lapsille kuin lapsenmielisillekin. Tässä on purtavaa niin isoille kuin pienillekin. Myös Maria ja Susa pitivät.

Netta Walldén: Ruben ja rouva Mallamudin tapaus
WSOY, 2011. 161 s.
Kuvitus ja graafinen suunnittelu: Laura Valojärvi

Lavalta: Peppi Pitkätossu (Tikkurilan Teatteri)

Kuvassa Herra Tossavainen (Meeko) ja Peppi (Vilma Kitula). Kuvaaja: Juhana Myllyniemi

Pitihän sitä nyt käydä vielä toisen kerran kesässä kesäteatterissa joten suuntasimme idyllisesti pyörillä Tikkurilaan, kotiseututalo Påkaksen pihamaille katsastamaan Tikkurilan Teatterin versiota Astrid Lindgrenin Peppi Pitkätossusta.

Staffan Götestamin dramatisoima ja Liisa Ryömän suomentama käsikirjoitus noudattelee ainakin oman muistini mukaan alkuperäisen kirjan käsikirjoitusta ja hyvä niin. Vauhtia riittää eikä näytelmä junnaa turhaan paikoillaan. Näytelmä alkaa vauhdikkaasti Pepin ponkaistessa lavalle laulellen nimikkosävelmäänsä ja vähä vähältä katsojalle esitellään niin Tommi ja Annika, neiti opettaja , rouva Ryöppyvaara, poliisit Jeppe ja Juppe sekä tietysti herra Tossavainen, jota esitti kuriton Meeko-koira. Ja olivat siellä toki myös Jymy-Juntunen ja Kukkanen sekä sirkuksen Väkevä-Aadolf, joka sai pahan kolauksen itsetuntoonsa kokeiltuaan merimiespainia Pepin kanssa.

Tikkurilan Teatterin Peppi on iloinen ja värikäs koko perheen esitys. Näyttelijät ovat taitavia, pysyvät roolissaan hienosti ja ääni kuului koko katsomoon ilman mikrofoneja. Koko ulkolava oli hienosti käytössä koko näytelmän ajan ja sama piha muuttui sujuvasti sirkuksesta kouluksi ja Huvikummun pihamaaksi. Omat suosikkini näytelmässä olivat hurmaavat poliisit Jeppe ja Juppe, jotka pitivät omalta osaltaan hyvin huolta näytelmän slapstick-osuuksista.

Tuli myös huomattua, että Peppi on oikeastaan aika ärsyttävä lapsi, kovaääninen ja yliaktiivinen. Ja toisaalta kuitenkin nimenomaan lapsi ja sisimmässään hyväntahtoinen, sellainen joka osaa temmata katsomossa istuvan "aikuisen" (puhun nyt itsestäni) mukaansa kiusoitellessaan sessiaalissa työskentelevää Ryöppyvaara-parkaa.

Katsomossa olleet lapset vaikuttivat kyllä nauttivan esityksestä myös kovasti, ainakin naurun ja taputusten perusteella. Ja kyllä siellä eläydyttiinkin: Pepin murehtiessa näytelmän loppupuolella yksinjäämistään tokaisi neuvokas taapero katsomosta että ollaanhan me täällä.

Nina Rinkinen on tehnyt hyvää työtä hienojen näyttelijöiden kanssa, juuri tällaista hyvä harrastajateatteri on parhaimmillaan eli silloin kun se menee ammattimaisesta toiminnasta.

Esityksen ehtii nähdä vielä viikon ajan, su 19.8. klo 15, ti 21.8. klo 13 ja 18 sekä su 26.8. Suosittelen.

Lavalla nähdään: Vilma Kitula, Meeko, Sonja Kettunen, Markus Niskanen, Sanna-Mari Kirjalainen, Anna Norros, Miika Elmgren, Sini Keinänen, Joona Tuoriniemi, Lasse Tuominen, Oona Voutilainen/Aino Kapanen ja Noora Kosonen/Vilma Mikkola.

Mark Williams, John Teasdale, Zindel Segal & Jon Kabat-Zinn: Mielekkäästi irti masennuksesta

Minua alkoi ihan yleisesti ottaen kiinnostaa meditaation perusajatus tässä päivänä muuanna ja kysyin äidiltä, että olisiko aiheesta mitään hyvää kirjaa. Äiti suositteli lukemaan Williamsin ja kavereiden opuksen Mielekkäästi irti masennuksesta : tietoisen läsnäolon menetelmä (Basam Books, 2009; The Mindful Way Through Depression : Freeing Yourself from Chronic  Unhappiness, 2007). Opuksen raflaava nimi antaa vaikutelman, että se tarjoaa jonkinlaisen ihmekonstin masennuksesta irtipääsyyn mutta tämä ei aivan pidä paikkaansa. Kirja nimittäin puhuu lähinnä tietoisesta läsnäolosta ja siitä, miten ajatusmallejaan muuttamalla voisi katkaista vatvomisen ja masentumisen kierteitä eikä kirjan menetelmää edes suositella käytettäväksi silloin, kun kärsii (pahasta) masennusjaksosta.

Hyväksyvän tietoisen läsnäolon harjoittaminen voi ehkäistä meille kaikille tutun normaalin alakulon syvenemistä masennukseksi. Tämän se tekee auttamalla meidät takaisin kosketuksiin kaikkien niiden sisäisten ja ulkoisten oppimista, kasvua ja paranemista edistävien voimavarojemme kanssa, joita emme olisi uskoneet itsessämme olevankaan.

Suhtaudun itsehoito-oppaisiin yleisesti ottaen jokseenkin ennakkoluuloisesti, mutta kirjan takakannessa luetteloidut kirjoittajien tutkinnot hieman lohduttivat luonnontieteilijää ja uskalsin tarttua teokseen. Kirja on kirjoitettu varsin kansantajuisesti ja käsittelee niin itse menetelmää, opettaa harjoituksia ja kertoo case-esimerkkejä.

Mielestäni tietoisen läsnäolon menetelmä vaikutti ihan järkeenkäyvältä ja harjoitukset päteviltä. Oli paljon hengittelyä, keskittymistä ja hyväksymistä. Pysähtymistä tarkastelemaan omia tunteita ja tuntemuksia. Kirjan lopussa esitetään kahdeksan viikon harjoitusohjelma, jossa käydään kaikki esitellyt harjoitukset läpi ja pyritään löytämään hyvä tapa omalle itsellä kokeilla tietoista läsnäoloa. Itse en tätä kahdeksan viikon jaksoa ehtinyt läpikäydä (ei ehkä ollut kirjan oppien mukaista lukea tätä muutamassa päivässä) mutta osan harjoituksista laitoin kyllä itselleni ylös.

Mikä minua tässä sen sijaan tökki olivat ne case-esimerkit. Niissä ei itsessään ole mitään vikaa, ovathan ne havainnollistavia ja tuovat ajatukset teoriasta käytäntöön. Mistä en sen sijaan pidä on tämä esimerkkien perinteinen kaava, jossa X tuntee olonsa huonoksi, kokeilee menetelmää, kohtaa sen käytössä vastoinkäymisiä ja sitten jonkin sattuman seurauksena hups vain avautuukin menetelmälle ja löytää sen hyödyt. Pah.

Tämän jupinan jälkeen voi silti todeta, että kirja toteutti tarkoituksensa minulle: Sain jonkinlaisen yleiskuvan meditaatiosta ja vinkin pariin hyvän oloiseen harjoitukseen.

ps. Kirjassa on myös mukana cd, jossa on nuo harjoitukset. En itse kuunnellut, niin en tiedä onko hyvä.

Mark Williams, John Teasdale, Zindel Segal & Jon Kabat-Zinn: Mielekkäästi irti masennuksesta : tietoisen läsnäolon menetelmä (The Mindful Way Through Depression : Freeing Yourself from Chronic  Unhappiness, 2007)
Basam Books, 2009. 322 s.
Suomentanut: Raija Rintamäki
Kansi: Satu Konttinen

Bill Willingham: Fables #16 Super Team

Eipäs tarvinnutkaan odotella, että kirjasto hankkisi viimeisimmän Fables-albumin kokoelmiinsa! Olimme tässä viikonloppuna muuanna koiravahteina ystävillämme, joilla on varteenotettava sarjakuvakokoelma ja hyllystä löytyi sitten myös tämä kuudestoista albumi.

Kuten albumin nimestä voi päätellä, on teema tällä kertaa supersankarit. Perinteistä supersankarisarjakuvaa Fablesista ei kuitenkaan tule, vaikka viittauksia esimerkiksi rakkaaseen X-Meniini vilisee vaikka millä mitalla. Päävastustajana puuhailee edelleen Mister Dark, jonka kanssa suunnitellaan ratkaisevaa taistelua pelottomimpien fablejen voimin.

Copyright: Bill Willingham, Mark Buckingham, Steve Leialoha, Lee Loughridge, and Todd Klein / Vertigo

Saamme myös vihjeitä seuraavista mahdollisista ongelmien aiheuttajista ja juonikuvioista. Minitarinoissa pääsemme kurkkaamaan muutamaa aukinaiseksi jäänyttä juonenpätkää, joille toivottavasti saadaan jatkoa mielummin ennemmin kuin myöhemmin. Loppua ei siis vielä ole näkyvissä ja liinnostuksella odotan, mihin sfääreihin tarina lähtee seuraavaksi.

Tätä oli muutenkin hauska lukea, sillä elän nyt jossain supersankarionnessa Avengers-elokuvan saavuttua vihdoin teattereihin (kävin katsomassa sen jo kaksi kertaa). Toivon silti, että Willingham palaa seuraavassa albumissa taas omaan taattuun Fables-tyyliinsä leikitellen muilla genreillä sopivan tilaisuuden tullen.

Tämän on lukenut myös Salla.

ps. Teksti muhi luonnoksissa melko pitkään, tämä on oikeasti luettu jo heinäkuun alussa. Tässä vaiheessa on myös ilmestynyt jo sarjan 17. osa, Inherit the Wind.

Cécile Slanka: 101 tapaa jättää rakas - kirjeitä joka lähtöön

Tietyllä tavalla on vähän synkkää lukea erilaisia erokirjeitä. Toisaalta Cécile Slanka on kirjoittanut omat kirjeensä teoksessa 101 tapaa jättää rakas niin mustan huumorin sävyttämänä että lukukokemus oli pikemminkin hauska.

Runoniekka

Kiitti,
mulle riitti.

Eino
(Vaivauduin sentään keksimään riimit, ajattele!)

Kyseessä ei ole katkeran naisen tilitys miehiä vastaan vaikka joukossa on myös Cécile Slankan omalla allekirjoituksella varustettu riipustus, vaan kirjeiden kirjoittajina tavataan niin naisia kuin miehiäkin. Kääntäjä on tehnyt oivallista työtä. sillä alunperin ranskalaiset nimet on väännetty (pääosin) suomalaisiksi ja on erääseen kirjeeseen nimeltä Suomi - Finland ympätty liuta kotimaisia paikannimiäkin:

Loviisa, me kohtasimme kauniina kesäpäivänä Pellon laidassa. Muistan vielä miten nätti Häme sinulla oli Ylläs. Minä nojailin ujona Hankoon ja kaivelin kannuksella Multia. --

Osa kirjeistä on lyhyitä ja ytimekkäitä, osassa sydäntä vuodatetaan pitempään. Toisissa leikitellään kielellä, toisissa mennään asian ytimeen ilman korulauseita. On runollisia kirjeitä, katkeria tilityksiä, kauniita sanoja, sarkastisia lausumia. Ne on myös otsikoitu oivallisesti ja ainakin yhdessä tapauksessa ilman otsikkoa jää runon syvin olemus huomaamatta muilta paitsi nokkelimmilta. Parhaimmillaan kirjeet olivat minulle pieninä annoksina luettuina, olihan tämä kirja lainassa minulla nyt jo kolmatta kuukautta. 

Hyvästi, senkin pahanilmanlintu. Yritä olla lentämättä pyrstöllesi kun luet tämän, ole mieluummin tyytyväinen etten höyhennä sinua tämän pahemmin.

Joonatan (ote kirjeestä Ornitologi)

Luin suurimman osan näistä ääneen miehelle. Osa kirjeistä oli sellaisia, joita oli oikeastaan todella hankala ääneen lausua, mutta suurin osa oli kirjoitusasultaan sellaisia että ne sopivat suuhun oikein mainiosti.

Lyhyestä virsi kaunis

Synkeän hulvattoman teoksen löysin Hannan suosituksesta.

Cécile Slanka: 101 tapaa jättää rakas - kirjeitä joka lähtöön (Comment lui dire adieu, 2007)
Avain, 2008. 127 s.
Suomentanut: Titia Schuurman
Graafinen suunnittelu: Satu Kontinen

Copycat-kirjankansikilpailun uusi tuleminen

Amma käynnisti blogissaan järjestyksessä toisen copycat-kirjankansikilpailun. Lyhyesti kerrottuna tarkoituksena on ottaa kuva jonkin kirjankannen inspiroimana. Itseäni ispiroiva kirjankansi oli mielessä melkein samoin tein ja sunnuntai-iltana sitten lähdimme toteuttamaan tätä ideaa miehen kanssa.

Tämä on siis periaatteessa minun ja mieheni yhteisosallistuminen, koska molemmat osallistuivat kuvan valmiiksi saattamiseen omalta osaltaan. Minä hoidin designin ja mallina toimimisen, mies kuvasi ja editoi värit kohdalleen ja töpselit pois kuvasta (ja kesti hienosti juputukseni kun editointi ei ollut vielä mieleni mukainen). Ensimmäisenä esittelyssä Hernán Rivera Letelierin Elokuvankertojan kaunis kansi, sitten meidän versiomme siitä.

Alkuperäinen kansi: Wil Immink Design / Getty Images

Kirjan julkaisija: Siltala

Kuva: Linnea/Tuomas

Kuvan ottaminen oli sekä hauskaa että haasteellista. Ensin oli tietysti raivattava tilaa makuuhuoneesta, jotta allekirjoittanut mahtuisi siellä pomppimaan. Onneksi meillä on sen verran huonekorkeutta, että pään lyöminen ei ollut käytännössä mahdollista. 

Seuraavaksi ongelmaksi muodostui mekko: helma nousi hyppiessä turhankin korkealle eikä suostunut pysymään alhaalla edes painoilla. Loppupeleissä mekko sitten teipattiin kiinni toiseen jalkaan ja vihdoin se suostui pysymään suhteellisen siveästi (onneksi en ole malli, mainoskuvauksissa on varmaan kamalaa). Mies oli harvinaisen kärsivällinen kuvaaja ja ohjeisti ammattimaisesti ja vaati riittävän määrän toistoja (se on selvästi katsonut monta kautta Muodin huipulla). Hiki tuli, mutta noin kolmenkymmenen kuvan ja useamman kymmenen hypyn jälkeen kumpikin oli tyytyväinen.

Tässä siis minun (meidän) panoksemme kisaan, odottelen innolla muiden osallistujien kuvia koska viime kerralla kuvat olivat ihan huippuja!

Hernán Rivera Letelier: Elokuvankertoja

Hernán Rivera Letelierin Elokuvankertoja (Siltala, 2012; La contadora de peliculas 2009) tarttui mukaani kirjastosta hetken mielijohteesta. Olin toki nähnyt kirjan kannen useamman blogitekstin yhteydessä, muistaakseni lukenutkin muutaman niistä, mutta minulla ei ollut kirjasta mitään selkeää mielikuvaa. Kirjan pieni koko sai minut kuitenkin ottamaan sen mukaan.

Kun valot sammutettiin, kaikki suoristivat selkänsä ja jäykistyivät valkokankaan edessä. Paitsi minä. Käänsin päätäni nähdäkseni valonsäteen, joka tuli projektorihuoneen pienestä ikkunasta ja kulki ylitsemme kunnes iskeytyi kankaalle räjähtäen kuviksi ja ääniksi. Usein - jos elokuva ei ollut niin kiinnostava kuin olisin toivonut (paljon puhetta ja vähän toimintaa) - keskityin tarkastelemaan haltioituneena taianomaista pölyistä sädekimppua. Minusta oli ihmeellistä, miten se kykeni välittämään niin vaikuttavia kuvia: junia joita intiaanit ajoivat takaa hevosen selässä, merirosvolaivoja myrskyssä, vihreitä lohikäärmeitä, jotka syöksivät tulta seitsemästä kidastaan.

Salpietaria louhivassa chileläisessä kylässä ei juuri muuta huvitusta ole kuin kaupungin elokuvateatteri. Liput kuitenkin maksavat paljon eikä kyläläisillä ole varaa lähteä teatteriin sankoin joukoin. Niinpä viisilapsisen perheen isä järjestää lapsilleen kilpalun: se, joka kertoo katsomansa elokuvan parhaiten saa käydä jatkossa katsomassa kaikki elokuvat perheelleen. Kilpailun voittaa María Margarita, kuopus ja ainut tyttö, jolle elokuvat ja niiden kertominen avaavat aivan uuden maailman.

Kertomus oli minulle parhaimmillaan, kun María kertoi elokuviaan. Esiintymisen jännitys, suosionosoitusten pauhu, nuoren tytön onni siitä että hän on jossain hyvä. Tarinassa on kuitenkin myös toinen puoli, synkempi sellainen. Se kertoo kylästä, jonka elinkeino ei tule olemaan pysyvä, ihmisistä joihin kuiva pampa on jättänyt merkkinsä, surusta ja menetyksistä. Vaikka toisinaan Elokuvankertoja on täynnä iloa, pölyhiukkasia teatterin valokiilassa, näyttäytyi sen tarina minulle kuitenkin pääosin kuivan pölyisenä, liian kuumana nautittavaksi, liian surullisena.

Letelier kertoo ja kirjoittaa kauniisti ja hänen hahmonsa heräävät eloon kirjan valkokankaalla. Minä en tähän tarinaan kuitenkaan päässyt sisään, en ehkä niin paljon kuin olisin halunnut. Kaipasin itselleni lohdullisempaa oloa, mutta kirjan suljettuani tunsin itseni lähinnä hölmistyneeksi, ehkä jopa vähän pettyneeksi. Kirja on kuitenkin kaunis ja uskallan suositella sitä pienien suolaisten tarinoiden ystäville.

Elokuvia ovat kuunnelleet myös Norkku (joka olisi lukenut Maríasta mielellään lisääkin) ja Karoliina (joka ihasteli Letelierin kykyä luoda niin paljon niin pienessä sivumäärässä). Heidän arvioistaan myös monta linkkiä muihin teksteihin.

Hermán Rivera Letelier: Elokuvankertoja (La contadora de peliculas, 2009)
Siltala, 2012. 133 s.
Kannen kuva: Will Immink Design / Getty Images
Suomentanut: Terttu Virta

Bill Willingham & Matthew Sturges: Jack of Fables #5-9

Tähän kolmanteen Jack of Fables -postaukseen päätin niputtaa yksin tein yhteen pika-arviot sarjan viidestä viimeisestä osasta. Näiden albumien lukeminen on ollut minulla vähän epämääräistä: välillä olen saattanut unohtaa jopa viikoksi jonkin keskeen jääneen tarinan. Emme siis Jackin kanssa ole toisiimme täysin rakastuneita.Toisaalta mies on lukenut näitä hyvin tyytyväisenä ja patistanut lainaamaan osat nopeassa tahdissa. Olen pyrkinyt kirjoittamaan tämän tekstin ilman juonipaljastuksia, mutta jotain suuntaviivoja saattaa tulla ilmi. Jos haluat pysyä tietämättömänä juonesta mutta kuulla fiiliksiä suosittelen skippaamaan albumikuvaukset ja lukemaan vain lopussa olevan kappaleen.

Jack of Fables #5 Turning Pages

Vitosalbumiin on ahdettu kaksi erillistä mutta yhtä kaikki juonta eteenpäin vievää tarinaa. Ensimmäisessä matkustetaan vuoden 1883 Villiin Länteen, jossa Smilin' Jack kylvää kauhua kansan keskuuteen ryöstelemällä ja rettelöitsemällä. Fable-väen mielestä käytös ei ole hyväksyttävää ja Bigby (eli Iso Paha Susi) lähetetään pistämään Jack aisoihin. Minä luonnollisesti viehätyin tästä käänteestä, sillä Bigby on edelleen lempihahmojani. Tämän tarinan ovat piirtäneet Tony Akins ja Russ Braun.

Albumin toinen tarina käsittelee Pagen sisarusten sisar kerrallaan. Suurennuslasin alle pääsevät siis niin Robin, Priscilla kuin Hillarykin. Fableseja lukeneille sisarukset ovat tuttuja Fables-albumista 13 (The Great Fables Crossover). Historiakatsauksen ohella kuljetetaan myös tarinaa eteenpäin: albumissa neljä tavattu Bookburner on nyt matkalla tuhoamaan Golden Boughsin ja samalla kaikki tarinat. Ei siis hyvä juttu. Kynän varressa Russ Braun.

Jack of Fables #6 Big Book of War

Nimensä mukaisesti kuutosalbumi käsittelee sotaa tai pikemminkin isoa taistelua Bookburnerin ja Golden Boughsin joukkojen välillä. Jack haluaa luonnollisesti sodan johtajaksi, onhan hän sentään koristeltu sotilas ja kaikenlaista (ja taistelua johtavan tyypinhän ei tarvitse osallistua itse taisteluun, näemmä). Sotimisen lisäksi valotetaan lisää Golden Boughsin ja herra Revisen työtä, joka onkin itse asiassa aika mielenkiintoista. Tämän albumin tapahtumat edeltävät suoraan tuon jo edellä mainitun The Great Fables Crossoverin tapahtumia. Tarinan on kokonaisuudessaan piirtänyt Tony Akins.

Jack of Fables #7 The Adventures of Jack and Jack

Seiska-albumin alussa lukija tulee olemaan aivan pihalla, jos ei tuota paljon puhuttua Crossoveria ole lukenut. Eli lukekaa se tässä välissä jos ette vielä ole. Tai no, lämmittelytarinassa voi pysyäkin messissä sillä siinä Jack muistelee jälleen kerran mennyttä eli aikaansa apinoiden kuninkaana. Tarinan on poikkeuksellisesti kirjoittanut Chris Roberson, piirroksista tuttuun tapaan Tony Akins.

Jatkuvassa tarinassa sitten lähdetäänkin siitä, että jotain suurta ja jännää on tapahtunut ja Jack on jälleen reissussa Garyn kanssa. Jackille on kehittynyt hyvin vakava ahneus ja seuraukset ovat sanoisinko massiiviset. Tämän tarinan keskiössä ei kuitenkaan ole tämä Jack, vaan hänen poikansa Jack Frost. Suojattua elämää elellyt nuorukainen on päässyt seikkailun makuun ja päättääkin aloittaa uran suurena seikkailijana ja sankarina. Kaverikseen hän löytää puhuvan pöllön, MacDuffin. Loppualbumi käsitteleekin sitä, miten JF:n ura sankarina lähtee käyntiin. Russ Braun on saanut tällä kertaa piirustella itsekseen koko tarinan.

Jack of Fables #8 The Fulminate Blade

Kasialbumissa kelaillaan Jack Frostin aikaa eteenpäin: sankarihommat ovat lopulta lähteneet hyvin käyntiin ja uusiksi aseiksi hän on haalinut muun muassa jonkinlaisen laserpyssyn. Isoimpana juonikuviona tässä on JF:n missio löytää mahtava ase, Fulminate Blade, ja surmata sillä erästä kaupunkia orjuuttava jossain avaruudessa elelevä Empyrean. Apuna tässä on MacDuffin lisäksi metsän noita. Matkan varrella JF pääsee tutustumaan myös elämän lihallisempiin mysteereihin. Ihan kelpo tarina tämä, juonenkäänteineen ja paljastuksineen. Kynän varressa herrat Tony Akins ja Jim Fern.

Jack of Fables #9 The End

Kuten albumin nimi kertoo, laitetaan tässä osassa kaikki halki, poikki ja pinoon ja lopetetaan sarja. Mikä on mielestäni periaatteessa ihan hyvä juttu, koska samasta vitsistä ei olisi mielestäni saanut enää kovin paljon uutta hauskaa. Joka tapauksessa. Mies puhisi tämän luettuaan että "oliko ne pakotettu lopettamaan tämä sarja äkkiä" mutta nauroi hetkeä myöhemmin googlailtuaan oikeaan vastauksen. Herrat Willingham ja Sturges olivat päättäneet lopettaa sarjan ryminällä ja itsekin hämmennyin tästä loppuryöpytyksestä, joka kuitenkin sopii hyvin Jackin tyyliin.

Perusjuonena Jack Frost on jäämässä eläkkeelle sankarinhommista, kunnes saa ilmoituksen että vapaalla jalalla on lohikäärme, joka tulisi surmata. Tällaista keissiä ei toki voi jättää väliin, joten ei kun matkaan. Samaan aikaan Pagen sisarukset yrittävät koota kirjastoa uudelleen ja kodittomiksi jääneet Golden Boughsin asukit suunnata Fabletowniin. Monen monta sivujuonta niputetaan tässä lopputulituksessa yhteen, joten hatusta on hyvä pitää kiinni. Pääpiirtäjänä Tom Akins, viimeisessä luvussa apuna Russ Braun.

Mahdolliset juonipaljastukset päättyvät tähän.

Millainen sarja Jack of Fables sitten yleisesti oli? Ei yhtään hassumpi, sanoisin. Jack on ärsyttävä hahmo, mutta toisaalta hänen selkkauksissaan riittää kertomista. En silti kehittänyt häneen minkäänlaista kiintymyssuhdetta, vaan symppasin lähinnä sivuhahmoja kuten Garya (Pathetic Fallacy) ja Hillarya. Suursuosikiksi nousi kuitenkin Babe the Blue Ox, joka ressumaisilla kuvitelmillaan rytmitti tarinaa tasaisin väliajoin sivun verran. Aikamoinen mielikuvitus pienellä härällä, sanon.

Sanonpa tässä muuten vielä sen, että olen ollut luvattoman laiska ja listannut tekijöistä näissä arvioissani nyt ainoastaan käsikirjoittajat ja piirtäjät. Hyvästä jäljestä ovat kuitenkin tietysti vastuussa myös tussaajat, värittäjät ja tekstittäjät. Mielestäni näissä hommissa on tämän sarjakuvan osalla onnistuttu hyvin, vaikka en kaikkien piirrostyylien faniksi ole tullutkaan. Laadukasta tavaraa tämä siis.

Suosittelen Jack of Fables -sarjaa Fables-faneille, toimivat esimerkiksi odotellessa uusia pääsarjan albumeita.