Hernán Rivera Letelierin Elokuvankertoja (Siltala, 2012; La contadora de peliculas 2009) tarttui mukaani kirjastosta hetken mielijohteesta. Olin toki nähnyt kirjan kannen useamman blogitekstin yhteydessä, muistaakseni lukenutkin muutaman niistä, mutta minulla ei ollut kirjasta mitään selkeää mielikuvaa. Kirjan pieni koko sai minut kuitenkin ottamaan sen mukaan.
Kun valot sammutettiin, kaikki suoristivat selkänsä ja jäykistyivät valkokankaan edessä. Paitsi minä. Käänsin päätäni nähdäkseni valonsäteen, joka tuli projektorihuoneen pienestä ikkunasta ja kulki ylitsemme kunnes iskeytyi kankaalle räjähtäen kuviksi ja ääniksi. Usein - jos elokuva ei ollut niin kiinnostava kuin olisin toivonut (paljon puhetta ja vähän toimintaa) - keskityin tarkastelemaan haltioituneena taianomaista pölyistä sädekimppua. Minusta oli ihmeellistä, miten se kykeni välittämään niin vaikuttavia kuvia: junia joita intiaanit ajoivat takaa hevosen selässä, merirosvolaivoja myrskyssä, vihreitä lohikäärmeitä, jotka syöksivät tulta seitsemästä kidastaan.
Salpietaria louhivassa chileläisessä kylässä ei juuri muuta huvitusta ole kuin kaupungin elokuvateatteri. Liput kuitenkin maksavat paljon eikä kyläläisillä ole varaa lähteä teatteriin sankoin joukoin. Niinpä viisilapsisen perheen isä järjestää lapsilleen kilpalun: se, joka kertoo katsomansa elokuvan parhaiten saa käydä jatkossa katsomassa kaikki elokuvat perheelleen. Kilpailun voittaa María Margarita, kuopus ja ainut tyttö, jolle elokuvat ja niiden kertominen avaavat aivan uuden maailman.
Kertomus oli minulle parhaimmillaan, kun María kertoi elokuviaan. Esiintymisen jännitys, suosionosoitusten pauhu, nuoren tytön onni siitä että hän on jossain hyvä. Tarinassa on kuitenkin myös toinen puoli, synkempi sellainen. Se kertoo kylästä, jonka elinkeino ei tule olemaan pysyvä, ihmisistä joihin kuiva pampa on jättänyt merkkinsä, surusta ja menetyksistä. Vaikka toisinaan Elokuvankertoja on täynnä iloa, pölyhiukkasia teatterin valokiilassa, näyttäytyi sen tarina minulle kuitenkin pääosin kuivan pölyisenä, liian kuumana nautittavaksi, liian surullisena.
Letelier kertoo ja kirjoittaa kauniisti ja hänen hahmonsa heräävät eloon kirjan valkokankaalla. Minä en tähän tarinaan kuitenkaan päässyt sisään, en ehkä niin paljon kuin olisin halunnut. Kaipasin itselleni lohdullisempaa oloa, mutta kirjan suljettuani tunsin itseni lähinnä hölmistyneeksi, ehkä jopa vähän pettyneeksi. Kirja on kuitenkin kaunis ja uskallan suositella sitä pienien suolaisten tarinoiden ystäville.
Elokuvia ovat kuunnelleet myös Norkku (joka olisi lukenut Maríasta mielellään lisääkin) ja Karoliina (joka ihasteli Letelierin kykyä luoda niin paljon niin pienessä sivumäärässä). Heidän arvioistaan myös monta linkkiä muihin teksteihin.
Siltala, 2012. 133 s.
Kannen kuva: Will Immink Design / Getty Images
Suomentanut: Terttu Virta
Koin kirjan aikalailla samoin kuin sinä. Liian surullinen ja kuten sanoit, "pölyinen", kuin olisi saanut pampan hiekkaa väärään kurkkuun... Ja toisaalta kuitenkin ihana, joistakin kohdin.
VastaaPoistaMaria, juuri näin. Tässä oli paljon ihanaa, mutta liian vähän minulle. Kiitos kommentista!
PoistaMinä pidin tästä kovasti. Kirja on tosiaan liian surullinen, olen siitä samaa mieltä, ja yllätyin siitä. Mutta silti - tai ehkä siksi kaikessa yllättävyydessään - kirjassa on jotain taikaa, se on kuin pieni helmi, joka kertoo määräänsä enemmän.
VastaaPoistaKatja, taikaa kyllä. Paljon taas rivien välissä tai jopa kaikkialla niiden ympärillä, elämiä jotka ovat enemmän kuin elokuvaa. Tartun kuitenkin tähän sanaan liian, olisin kaivannut vähän enemmän lohdullisuutta pampalle. Onnellisuutta tuo minulle nyt kuitenkin se, miten paljon moni muu tästä on pitänyt. :)
PoistaAika samoihin fiiliksiin jäin tämän luettuani. Ja kommentoin tähän nähtyäni nyt loman jälkeen ensimmäiset copycat-kannet, että tuo sinun(kin) - tästä kirjasta tekemäsi - on ihan mieletön!!
VastaaPoista