Gaétan Soucy: Tulitikkutyttö

Nimensä perusteella Gaétan Soucyn Tulitikkutyttö (Gummerus, 2001; La petite fille qui aimait trop les allumettes, 1998)) vie ajatukset H.C.Andersenin samannimiseen satuun ja jotain samaa niissä onkin. Tulitikkutytössä ei tosin ole isoäitejä, mutta niiden maailmoissa on jotain samaa, vahvaa epäoikeudenmukaisuutta ja toisaalta kummallista onnellisuutta.

Lyhyestä mitastaan huolimatta Tulitikkutytön tarina on suuri. Se on myös niitä kirjoja, joita lukiessa paras tilanne on se, että juonesta ei tiedä etukäteen mitään. Kirjan takakansikaan ei paljasta mitään olennaista, vaan jättää yllätykset sisäsivuille. Ja niitä on paljon. Juuri kun luuli tämän asian olevan se juttu, heittää Soucy lukijan verkkokalvoille uusia sanoja ja kuvia, ehei, ette pääse niin helpolla.

Alkuasetelman voinee silti kertoa. Tai oikeastaan annan kirjan tehdä sen, tässä ensimmäisen sivun ensimmäinen kappale:

Meidän, veljeni ja minun, oli ryhdyttävä huolehtimaan maailmasta, sillä eräänä aamuna vähän ennen sarastusta isä jätti sen varoittamatta. Hänen tuskan vääristämä maallinen majansa, enää pelkkä kuori, hänen käskynsä, äkkiä tomuksi murenneet, lepäsivät yläkerrassa siinä huoneessa, josta käsin hän vielä illalla oli määrännyt kaikesta mitä teimme. Minä ja veljeni tarvitsimme käskyjä, jottemme olisi hajonneet palasiksi, ne olivat meidän laastimme. Ilman isää emme osanneet tehdä mitään. Hyvä jos kykenimme omin päin empimään, elämään, pelkäämään, kärsimään.

Kertojana toimii toinen sisaruksista, hän kirjaa tapahtumia hairahtuen välillä sivupoluille testamenttinsa sivuilla. Sisarukset ovat omillaan isän kuoleman jälkeen ja haasteena on muun maailman kohtaaminen, mikä ei olekaan ihan helppoa kun on tottunut elämään vain isän kanssa suuressa kartanossa seuranaan sanakirjat ja toisinaan myös Synnin Palkka.

Huiminta on ehkä kertojan epäluotettavuus, tai lähinnä hänen omaperäinen maailmankuvansa. Vihjeitä asioiden todellisesta laidasta lukija saa vain, kun kertoja kuvaa ulkopuolisten lähimmäisten reaktioita. Tarina on kiertynyt kerälle kuin käärme ja avautuu vähitellen sihisten ovelasti. Oman mausteensa tähän antaa se, että kertoja ei ole se kaunokielisin: hän harhailee ja keksii omia sanojaan, unohtelee, lähes puhuu itsekseen.

En tiedä miten kauan mahdoin kirjoittaa kiireellä ja sydän sykkyrässä, sillä kuu oli poissa ja taivas hämäryyden peitossa, mutta täytin varmaan kymmenkunta lehteä yhtä menoa, syöksyin läpi lauseitten ja sanojen kuin luoti raamatun sivujen lävitse.

Tulitikkutyttö ei ole iloinen kirja. Paitsi on tavallaan. Lisäksi se on karmea kirja, julma ja säälimätön. En vielä tiedä, mikä päällimmäinen tunteeni on, koska Soucy on kirjoittanut jotain niin kumman kiehtovan järkyttävää. Ei tätä kevein mielin lue, mutta ei tahdo jättää keskenkään. Ei kovin helposti ahdistuville tämä, tai sitten jälkiruoaksi jotain paljon kevyempää.

Tämä(kin) kirja saapui lukulistalleni Ota riski ja rakastu kirjaan -haasteen kautta, kirjan lukulistalleni lykkäsi Suketus.

Hannan lukupäiväkirjassa kirja tiivistetään inhottavan loistavaksi ja Mimun kirjoissa kuvataan teosta hienosti paljastamatta siitä käytännössä mitään.

Gaétan Soucy: Tulitikkutyttö (La petite fille qui aimait trop les allumettes, 1998)
Gummerus, 2001. 195 s.
Suomentanut: Anna-Maija Viitanen.
Kannen suunnittelu: Pirjo Toroskainen.

Radioaalloilta: Pet Shop

Minulla ei ole niinkään kokemusta kuunnelmien kuuntelusta, mutta tämä kiinnosti sen verran että päätin kokeilla. Olen nyt kuunnellut Ylen radioteatterin esittämää Pet Shop -sarjaa kolmen jakson verran, ilmestyneenä niitä on jo neljä, ja olen täysin koukussa. Toisen jakson kuuntelin jopa kahteen kertaan, koska kuuntelin sitä samaa aikaa kun tein töitä ja halusin varmistaa olevani kärryillä. 

Ja mikäs siinä kuunnellessa, sarjassa on nimittäin kiinnostava juoni ja mainio toteutus. Sarjan on ohjannut Sakari Hokkanen, äänisuunnittelijana on Tiina Luoma ja ääninäyttelijöinä siinä ovat mm. Alina Tomnikov Kultakutrina, Mirjami Heikkilä Villikissana, Hannele Lauri Femme fatalena sekä herra Ylppö Saatanana. Sarja sijoittuu elokuiseen, painostavan kuumaan (Itä-)Helsinkiin.

Alkuasetelmassa kuullaan, kuinka Laajasalosta on kadonnut pyörätuolilla liikkuva nainen, joka ei osaa puhua. Sieppauksen kautta käynnistyy tapahtumaketju, joka syöksee rauhaisan kaupungin kaaostilaan. Ulkona ei ole yhtäkkiä turvallista liikkua yksin, etenkään jos on nainen ja kaupunki on pimeä. Pääosin kerrotaan Kultakutrin ja Villikissan tarinoita, vaikka lähes yhtä suuressa osassa ovat myös mystiset Femme fatale ja Saatana (joiden äänityöskentely on mahtavaa kuultavaa).

Juonesta en oikein osaa sanoa mitään järkevää tuon alkuasetelman lisäksi. Lainaan siis sanoja Radioteatterin sivuilta:

Satu sekoittuu itä-Helsingin todellisuuteen, porno ja splätter kuplivat traagisen romanttisen pinnan alla.

Mitäpä sitä muuta jauhamaan. Jännittävä ja kutkuttava, parhaiten saat selville kuuntelemalla itse.

Kuulin tästä kuunnelmasarjasta ensimmäistä kertaa sarjan käsikirjoittajalta itseltään, kun olin Into-kustantamon bloggaajatapaamisessa. Tapaamisessa Gustafsson lahjoitti ensimmäisen jakson käsikirjoituksen ja kertoi kuunnelmasarjan alkavan piakkoin. Radioon sarja on laitettu määritelmällä aikuisten kauhusatu, vaikka Gustafsson itse on kirjoittanut sen eroottisena trillerinä. En nyt tiedä miksi tuottajien mielestä Pet Shop ei määritelmää täytä, minun mielestäni se näin kolmen osan perusteella pätee varsin hyvin.

Menkää äkkiä kuuntelemaan, ensimmäinen jakso verkossa vielä kuusi päivää. Saman linkin kautta löytää myös myöhemmin ilmestyneet osat.

Kupista: Fazer + kuulumisia

Kaiken kiireen keskellä ehdin viime viikolla käydä erään bloggaajakollegan kanssa kahvittelemassa. Kävimme ensin kuuntelemassa Riikka Pulkkisen haastattelua hänen uuden romaaninsa tienoilta Akateemisessa ja suuntasimme sitten Fazerin kahvilaan Kluuvikadulle.

Minä vietän tällä hetkellä kokeilujaksoa, jonka aikana yritän syödä vehnättömästi ja punalihattomasti. Tämä rajoittaa luonnollisesti kakkujen syöntiä, mutta vitriinistä löytyi onneksi myös gluteenittomia vaihtoehtoja. Testiin päätyi muikean näköinen mustaherukkavalkosuklaamousseleivos. Hintaa tällä leivonnaisella oli muistaakseni 4,80, mutta kun en kuittia muistanut säästää en ole aivan varma.

Joka tapauksessa leivos oli todella mustaherukkainen, siis tyyppiä isoäidin mehu. Minä pidin kovasti, vaikka vähän sitten mietitytti että onko tähän nyt vain lorautettu tiivistettä turhan reilulla kädellä. Valkosuklaa maistui leivoksen sisältä löytyvissä suklaarakeissa, mukava suutuntuma.

Bongaa pöllämystynyt bloggaaja.

Vehnättömyyden lisäksi olen yrittänyt vähentää kahvinjuontiani noin yhteen kuppiin päivässä, joten kahvin sijaan otin kokeiluun teetä. Paitsi että tämäkään ei ollut teetä per se vaan hedelmähauduketta, kannullinen kustansi 3 euroa. Oli oikein hyvää, lämmittävää ja natsasi leivoksen kanssa. Kyytipoikana oli vielä mainiota keskustelua, joten tituleeraan tämän kahvilavierailun oikein onnistuneeksi.

***

Blogi on elänyt jonkinlaista syyshorrosta tässä syyskuun aikana. Aloitin ensimmäistä kertaa hieman pitemmät opettajan työt ja lukemisaikaa on jossain määrin syönyt tuntien suunnittelu, kokeiden väsääminen ja niiden korjaaminen. Tällä viikolla alkaisi uusi jaksokin ja minun pitäisi suunnitella kaikki opetus itse. Huhhuh sanon. Mutta mukavaa se on, tehdä oman alan töitä ja toisaalta myös se että tällaisessa pitemmässä sijaisuudessa oikeasti tutustuu myös niihin oppilaisiin ja voi suunnitella opetustaan sen mukaisesti.

Aikaa vie myös talon laitto kuntoon. Toissaviikolla saimme ilmalämpöpumpun, joka ainakin tähän mennessä on lupauksensa lunastanut. Myönnän auliisti, että kahvinkeitto sujuu mukavammin noin +20 kuin +10 Celsius-asteessa.

Sateista huolimatta toivottelen ihanaa syksyä teille kaikille!

Stephen King: Liseyn tarina

Minähän en siis lue kauhukirjallisuutta. Ennakkoasenteisesti ajattelen, että minua kuitenkin pelottaa liikaa, näen painajaisia ja ahdistun. Että pitihän siinä sitten käydä niin, että Morre haastoi minut Ota riski ja rakastu kirjaan -haasteessa lukemaan Stephen Kingiä. Kahdesta vaihtoehdosta luettavaksi valikoitui Liseyn tarina (Tammi, 2008; Lisey's Story 2006) koska sitä näin jonkun jossain kehuvan Kingin parhaaksi teokseksi.

RKAKSOA, babyluv.

Liseyn tarina kertoo nimensä mukaisesti Lisey Landonin, kauhukirjailija Scott Landonin lesken, tarinan. Lisey alkaa kaksi vuotta miehensä kuoleman jälkeen tutkia hänen työhuoneensa sisältöä, eikä homma ole aivan niin yksinkertainen. Pidetyn kirjailijan jäämistöstä haaveilee moni suhteellisen harmiton akateeminen henkilö, mutta joukosta löytyy myös niitä joilla eivät ole kaikki ruuvit aivan kireällä.

Psykopaattisten ahdistelujen lisäksi perehdytään Scottin omituisuuksiin ja hänen lapsuuteensa. Lisey joutuu selviytyäkseen nostamaan esiin asioita purppuraverhon takaa, eivätkä nämä asiat ole niitä turvallisempia. Jännittävyyttä tarjoavat muun muassa veri-lummet ja se, jolla on pitkä papurikko kuve. Toisaalta kirjassa puhutaan myös paljon rakkaudesta, sisaruudesta, perhesiteiden tärkeydestä. Kaikki teemoja, jotka nivotaan hienosti kirjan omituiseen maailmaan.

Hän ajatteli: Minä menen sinne takaisin.
Ja se Scott, jota hän säilytti päässään (ainakin hän luuli sitä samaksi Scottiksi, mutta kuka saattoi olla varma?), sanoi: Mihin sinä menet Lisey? Mihin nyt, babyluv?
Lisey ajatteli: Takaisin preesensiin.
Ja Scott sanoi: Sen elokuvan nimi oli Paluu tulevaisuuteen. Me katsoimme sen yhdessä.
Lisey ajatteli: Tämä ei ollut elokuva. Tämä oli meidän elämämme.
Ja Scott sanoi: Baby, onko sinulla remmi kireällä?
Lisey ajatteli: Miksi minä rakastan sellaista

Hankala tästä on oikeastaan mitään kirjoittaa paljastamatta liikoja ja sitä en suinkaan halua tehdä. Lyhyesti sanottuna Liseyn tarina pureutuu ihmismielen omituisuuksiin hämmentämällä sekaan kauhun ja maagisrealismin piirteitä. King kirjoittaa hyvin, jotenkin kuivakkaan vetävästi. Jonkin verran jäin tosin miettimään käännöstä, kirjassa kun on niin paljon "keksittyjä" sanoja ja välillä ne kääntyivät suomeksi hieman kömpelösti. Toisaalta kirjassa on myös jännittävä rakenne, luvut loppuvat ikään kuin kesken jatkuakseen samoina mutta silti erilaisina.

Kuin tämän ratifioidakseen Scott sanoo: "Se on hyvin lähellä, muru. Minä en näe sitä, mutta minä..." Taas pitkä, ujeltava sisäänhengitys. "Minä kuulen kun se syö. Ja röhkii." Sen sanoessaan hän hymyilee veristä klovninhymyä.

Mieleni on ehkä hieman kieroutunut, kun olin ihan pikkiriikkisen pettynyt siitä etten nähnytkään painajaisia (tosin toisaalta myös helpottunut). Toki Liseyn tarina oli paikoin oikeasti jännittävä ja toisinaan ällöttävä, mutta mentiin vielä kuitenkin mukavuusrajojeni sisäpuolella. Sain samanlaisia pelottaa muttei liikaa -fiiliksiä kuin lukemalla selkäpiitä kutkuttavaa maagista realismia. Sen verran kuitenkin traumatisoiduin, että en koskaan hanki sähköistä purkinavaajaa. Ikinä.

(hys)

Ulkokirjallisista seikoista sen verran, että minulla oli lainassa kirjan pokkariversio ja lukeminen oli todella hidasta. Kun pokkarissa on sivuja 541 ja präntti pientä, ei etenemistä vaikuttanut tapahtuman ja meinasin turhautua alkumetreillä kun en vielä ollut päässyt tarinan imuun. Toisaalta opus oli kuitenkin sen kokoinen, että sen kehtasi ottaa mukaan työmatkoille luettavaksi.

Liseyn tarina oli melko kivuton hyppäys mukavuusalueen ulkopuolelle, kiitokset siis Morrelle siitä. En kuitenkaan lupaa ihan heti tarttua mihinkään pelottavampaan Kingiin (Hohdon olen sentään nähnyt elokuvana). Tajusinpa muuten, että kirja taitaa myös sopia aiheensa puolesta TwAKin Mieleni on rajaton -haasteen puitteissa luettavaksi. Ja saa tällä vähän pojoja So Americaniinkin!

Liseyn on lukenut myös Mikko (joka riemukseni vertaa tätä opusta Jonathan Carrollin kirjoihin, positiivisessa mielessä).

Stephen King: Liseyn tarina (Lisey's Story, 2006)
Tammi, 2008. (pokkaripainos 2010) 541 s.
Suomentaja: Ilkka Rekiaro
Kannen copyright: Simon & Schuster Inc.

Kirjallisia kohtaamisia ja WLH:n Soiva Kortteli

Vietin viime lauantaina 15.9. kulttuuripitoista päivää kirjojen ja musiikin merkeissä. Päivä alkoi klo 11 Tammen järjestämällä Marmeladia ja proosaa -tapahtumalla Helsingin Akateemisessa kirjakaupassa. Sillanpää-kabinettiin oli kutsuttu kirjabloggaajia sekä Akateemisen lukupiiriläisiä ja ideana oli aamupalan ohessa tutustua Anna Kortelaisen uuteen romaaniin Ei kenenkään maassa.

Minun suhteeni Kortelaiseen on varsin lämmin, sillä ihastuin aikanaan kovasti hänen Virginie!-tietokirjaansa. Teini-ikäisen minun mielestä oli jotenkin kovin radikaalia ostaa itselleen joululahjaksi tietokirja, vielä vähän tällaisesta kohahduttavasta aiheesta kertova.

Noin puolitoistatuntia kestänyt tapaaminen oli eläväinen ja kiinnostava. Kortelainen puhui värikkäästi ja häntä kuunteli ilokseen, kuin olisi teatterissa ollut. Tunnelma ei ollut lainkaan pönöttävä ja sekä Tammen edustaja että muutamat yleisöstä esittivät kiinnostavia kysymyksiä, joihin Kortelainen vastasi sujuvasti ja hauskasti.

Ei kenenkään maassa on palasista koottu kertomus Kortelaisen äidinisästä, Reino Peltosesta. Vain pieniä osia salaperäisen miehen menneisyydestä on säilynyt ja Peltonen kuoli samana vuonna, jona Kortelainen syntyi. Kirjassaan Kortelainen on koonnut Peltosesta kertovia fragmentteja ja sepittänyt niiden ympärille eheän tarinan. Odotan kirjan lukemista kiinnostuksella. Tapahtumasta kertoo laveammin Liisa.

Kirjallisen aamiaisen jälkeen oli hyvä suunnata lounaalle Factoryyn ja siitä Torikortteleihin, jossa We Love Helsinki ja Radio Helsinki järjestivät toista kertaa Soiva Kortteli -tapahtuman. Tapahtumaan oli ilmoittautunut 33 artistia tai yhtyettä ja nämä muusikot soittivat eri paikoissa Torikortteleita: Kiseleffin ja Bockin talossa, kaduilla, sisällä liikkeissä. Itse ehdin käydä kahden tunnin aikana kuuntelemassa noin kymmentä artistia, tässä muutamia tunnelmapaloja ja linkkejä musiikkinäytteisiin. Osaan palannen uudessa musiikkisarjassa tarkemmin.

Elisa Husu (yhtyeensä Greymouth)

Johannes Laitila

Suosikkini uusista tuttavuuksista, upea Café De Abejas

Tuomas Peurakoski soitti uusia kappaleita, tsekkaa TPE:n levy täällä

Sympaattinen Juha Pekka Tapani Heikkinen

Illan päätteeksi pistäydyin vielä Bar Loosessa onnittelemassa Kirjavan Kammarin Karoliina Timosta hänen esikoisensa julkaisun kunniaksi. En ole vielä ehtinyt lukea Aika mennyt palaa -teosta, mutta Karoliinan blogista löytyy linkkejä jo julkaistuihin arvioihin.

Näiden kuvien siivin toivotan oikein mukavaa alkavaa viikkoa ja kuulaita kauniita syyspäiviä teille kaikille!

Suzanne Collins: Mockingjay (Hunger Games #3)

Mockingjay (Scholastic Inc, 2010) päättää Suzanne Collinsin mainion Hunger Games -trilogian. Kuten niin monella muullakin kolmososalla (kuten esimerkiksi Sormusten herra tai Inheritance Cyclen [poikkeuksellisesti] neljäs osa), sen tehtävänä on toimia sarjan päättävänä sotakirjana. Kaikki, mikä ensimmäisessä ja toisessa kirjassa on tapahtunut, on johtanut kohti tätä hetkeä.

Another force to contend with. Another power player who has decided to use me as a piece in her games, although things never seem to go according to plan. First there were the Gamemakers, making

me their star and then scrambling to recover from that handful of poisonous berries. Then President Snow, trying to use me to put out the flames of rebellion, only to have my every move become

inflammatory. Next, the rebels ensnaring me in the metal claw that lifted me from the arena, designating me to be their Mockingjay, and then having to recover from the shock that I might not want the wings. And now Coin, with her fistful of precious nukes and her well-oiled machine of a district, finding it‘s even harder to groom a Mockingjay than to catch one. But she has been the quickest to determine that I have an agenda of my own and am therefore not to be trusted. She has been the first to publicly brand me as a threat.

Mockingjayssa kapinalliset ovat saaneet rivinsä kuntoon ja valmistautuvat hyökkäämään Capitoliin ja syöksemään presidentti Snow'n alas vallasta. Katniss palaa halusta päästä mukaan taisteluun, mutta johtajilla on muita suunnitelmia: hänestä leivotaan kovaa vauhtia Mockingjayta, kapinan symbolia. Ja koska symbolia ei myöskään ole syytä menettää, ei Katniss juurikaan pääse niihin paikkoihin joihin haluaisi vaan päätyy tekemään mainoksia tv-ryhmän kanssa.

Sodan lisäksi käsitellään toki myös päähenkilöiden kasvamista. Katniss on siitä mielenkiintoinen hahmo, että hän on edelleen yhtä reipas ja omapäinen kuin edellisissäkin osissa, mutta myös harvinaisen inhimillinen ollessaan erehtyväinen ja haavoittuvainen. Tämä henkilösuhteiden kehittyminen lienee myös yksi syy, miksi kirja ei ole nauttinut niin suurta suosiota kuin edelliset osat. Collinsilla olisi mahdollisuus käyttää helppoja (ja toivottuja?) ratkaisuja, mutta ottaakin toisen reitin.

Lisäksi kun kahdessa ensimmäisessä kirjassa keskityttiin enemmän ihmisiin ja heidän kohtaloihinsa, on kolmannessa osassa päähenkilönä koko Panemin tulevaisuus. Jos lukija ei perusta strategisisista palavereista tai hitaista etenemisistä kaupunkien raunioissa, ei tämä kirja luonnollisestikaan sytytä.

Collinsin teksti vetää myös tässä viimeisessä osassa, vaikka tyylilaji onkin hieman erilainen. Erityisesti lopun lukeminen unenpöpperöisenä (kun kesken ei voinut jättää) oli hieman haastavaa, kerronta kun oli hyppelehtivää ja hektistä eikä henkilömenetyksiltä säästytty.

Vaikka loppu ei ollut ehkä sellainen kuin minä(kään) haluaisin, on se varsin ovela. Sen kun voi, ainakin minun ja miehen mielestä, tulkita useammalla tavalla.

Opuksen lukeneet myös mm. Jossu ja Katri. Riina pohtii tekstissään koko trilogiaa (sisältää muutamia spoilereita).

Yläkuvan on ottanut Tuomas.

Suzanne Collins : Mockingjay
Scholastic Inc, 2010. 458 s.
Suomennettu : Matkijanärhi (WSOY, 2010)

Savikiekolta: Skip Zone

Skip Zone August Rockissa elokuussa 2011.

Easy going folk rock from Helsinki Finland. Peace, love and good vibes!

Niin lukee Skip Zonen facebook-sivun kuvauksessa ja laitoin lauseen tännekin kun en sitä paremmin osannut sanoa. Sopivan hipahtavalla kuusihenkisellä kokoonpanolla on hyvä meininki ja heitä on ilo kuunnella livenä, mutta niin myös levyltä.

Myönnän itse olevani enemmän country- kuin folk-tyttö eikä Skip Zonen musiikki sopisi minulle jokaiseen mielentilaan kuunneltavaksi. Parhaiten se sopii minulle kirkkaisiin aamuihin tai sadesumuisiin iltapäiviin, iltamusiikiksi se passaisi kotona mutta ajamiseen tarvitsisi myöhäisellä ajalla jotain poljennoltaan tiukempaa. Skippareiden musiikki tuo minulle mieleen lämpimät kesäillat, nurmikon vasten paljaita sääriä ja lämpimän tunteen siitä, että on hyvässä seurassa. Oma suosikkikappaleeni EP:ltä on Hanging Over Me.

Yhtyeen kokoonpanoon kuuluu kaksi kitaraa (Pyry Suomala ja Aaro Syrjänen), (kontra)basso (Teemu Vainio), urut ja muut kosketinsoittimet (Mikko Aspelin), rummut ja perkussiot (Mikael Tiittanen) sekä ajoittainen huuliharppu (Maria Pääkkönen). Kappaleet kynäilee pääosin Pyry Suomala ja hän myös huolehtii omalta osaltaan laulusta. Toista lead-laulupaikkaa pitää Maria Pääkkönen ja Pyryn ja Marian äänet soivatkin mukavasti yhteen. Koko yhtye soittaa leppoisasti ja hyvällä fiiliksellä, eniten pidän itse urkuosuuksista.

Skip Zone Libértessa kesäkuussa 2012.

Jos omistaisin avoauton, kuuntelisin Skippareita kruisaillessani maaseudulla tai rannikolla. Myös pyöräily kesäisessä illassa tavoittaa saman tunnelman. Toisaalta levy toimi myös mainiosti ajaessani viileänä alkusyksyn aurinkoisena aamuna autolla töihin, vielä paremmin olisi varmaan toiminut pyörällä ajellessa.

Suosittelen lämpimästi. Skip Zonen ensimmäisen EP:n voi kuunnella kokonaisuudessaan ilmaiseksi soundcloudissa ja keikkatietoja kannattaa väijyä yhtyeen facebook-sivuilta. Seuraavat minun tietooni tulleet keikat ovat 15.9. We Love Helsingin Soivassa korttelissa ja 26.9. paikassa Semifinal. Levystä on myös otettu uusi painos ja sitä voi tilata yhtyeeltä.

Suzanne Collins: Catching Fire (Hunger Games #2)

Yöpöydälle majoittunut huojuva kirjapino lykkäsi Suzanne Collinsin kirjoittaman The Hunger Gamesin jatko-osan, Catching Firen (Scholastic Inc, 2009) lukemista tähän asti. Miesparkaa armahdin sen verran, että hän sai tarttua kirjaan ensin ja sen jälkeen toisaalta kärvistellä kun ei voinut puhua kirjasta kanssani. Minäkään en viitsi pilata kenenkään lukukokemusta spoilaamalla, joten yritän pysyä juonesta käytännössä hiljaa.

If it were up to me, I would try to forget the Hunger Games entirely. Never speak of them. Pretend they were nothing but a bad dream. But the Victory Tour makes that impossible.

Sen verran nyt lienee kuitenkin selvää kun toinen osa sarjassa on, että Katniss on selvinnyt nälkäpelistään hengissä. Elo ei kuitenkaan ole auvoista ruusuilla tanssimista, sillä Capitol ei ole lainkaan tyytyväinen Katnissin puuhiin ja alkaa laittaa kapuloita rattaisiin. Tahtomattaan Katniss päätyy osaksi suurempaa kuviota, josta hänellä ei aiemmin ollut aavistustakaan. Valtion tarjoama uhka ei myöskään ole ainut ongelma nuoren naisen elämässä, sillä samalla hän joutuu myös pohtimaan omaa asemaansa ystäviensä ja perheensä keskellä.

"I didn't mean to start any uprisings," I tell him. 
"I believe you. It doesn't matter. Your stylist turned out to be prophetic in his wardrobe choice. Katniss Everdeen, the girl who was on fire, you have provided a spark that, left unattended, may grow to an inferno that destroys Panem,", he says.

Minäkään en aloittaessani tiennyt kirjan juonesta mitään, ainoastaan sen että toista osaa oli moitittu ensimmäistä huonommaksi. Tavallaan ymmärrän. Lainaan nyt miestäni sanoessani, että ensinnäkin tätä toista osaa ei voisi olla ilman ensimmäistä ja kolmatta, vaan sille on lykätty tämä keskimmäisen lapsen osa. Lisäksi opus ei enää keskitykään Katnissin kiivaaseen taisteluun elämästä (vaikka sitäkin tässä on), vaan painopiste siirtyy enemmän politiikkaan ja siihen, mitä Capitolin kulissien takana tapahtuu.

Tästä huolimatta ja tämän vuoksi minä pidin Catching Firesta paljon. Olennaisinta oli ehkä ymmärtää, että sen on välttämättä oltava erilainen kuin edeltäjänsä. Collins kirjoittaa taitavaa ja eteenpäinvievää tekstiä ja hahmot ovat kiinnostavia, Katniss edelleen pippurinen ja vilpitön kuten ensimmäisessäkin osassa. Kirja myös osasi yllättää minut monta kertaa, mitä pidän erittäin positiivisena piirteenä.

Ihan pikkuisen tosin harmittaa, että näin Hunger Games -elokuvan ennen tämän lukemista. Elokuva nimittäin on selvästi tehty jatko-osat mielessä ja siinä näytetään jo sellaisia juttuja, jotka lukijalle realisoituvat vasta tässä toisessa kirjassa.

Mockingjay on minulla nyt kesken ja jännityksellä odotan mitä tuleman pitää.

Myös ainakin Marjis on lukenut tämän mainion jatko-osan.

Suzanne Collins: Catching Fire.
Scholastic Inc, 2009. 472 s.

Carol Shields: Larryn juhlat

Carol Shieldsin Larryn juhlat (Otava, 1998; Larry's Party 1997) ei ollut lukulistani kärjessä, mutta se päätyi luettavaksi lähes olosuhteiden pakosta: olin sienestysreissulle lähtiessäni jättänyt avaimet kotiin ja tajusin sen tietysti vasta kotimatkalla siinä vaiheessa kun mies oli jo bänditreeneissä. En viitsinyt mennä pihalle istumaan, koska mies olisi kuitenkin menoistaan haettava, joten ajoin samoin tein treeniksen eteen. Avainunohduksen lisäksi olin tehnyt myös toisen vaarallisen virheen: lähtenyt matkaan ilman kirjaa. Onneksi myös mies lukee ja oli kätevästi jättänyt hänellä kesken olevan opuksen autoon, joten näin siis tulin aloittaneeksi Larryn juhlat.

Ja nyt tässä puutarhasokkelossa kierrellessä tuntui, että asian ydin oli se, että vuoroin eksyi, vuoroin löysi tien, niin juuri, mutta siihen kuului myös hetki, jolloin halusi unohtaa kaiken, kokea odottamattoman hurmion antautuessaan kulkemaan sokkona eteenpäin.

Larry Weller on floristi. Tai oikeastaan häntä määrittelee paremmin se, että hän on hurahtanutrakastunut (istutettuihin) sokkeloihin. Sokkeloiden lisäksi Larryn elämässä on naisia, ennen kaikkea vaimoja mutta myös äitejä, siskoja ja ystäviä. Ja lopuksi vielä on 20 vuotta, joiden aikana Larryn elämää seurataan. Lyhyesti sanottuna koko kirja on oma sokkelonsa kiertyen oman itsensä ympärille, ajautuen toisinaan umpikujaan ja joka lopulta johdattaa lukijan maaliin.

Shields kirjoittaa juuri niin shieldsmäisesti kuin osasin odottaa: lämpimästi, henkilöhahmojansa lempeästi ymmärtäen. Sekä Larry että hänen läheisensä ovat hyvin inhimillisiä. Ja mietin jopa, että ovatko he liian lämpöisiin viltteihin käärittyjä, tuntuiko tämä liikaa siltä kuin pitäisi päällään lämpimää villapaitaa (kuten mies lukukokemustaan kuvaili)?

Toisaalta, ehkä tällaista inhimillisyyttä toisinaan kaipaa. Tarinaan kääriytymistä, tarkoituksellista eksymistä sokkeloihin. Larryn juhlat ei noussut suosikikseni näistä nyt kolmesta lukemastani Shieldsin teoksesta, mutta kyllä se paikkansa pitää. Siinä on hieno tarina, se on mukava kirja.

Carol Shields: Larryn juhlat (Larry's Party 1997)
Otava, 1998 / Seven-pokkari, 2002. 452 s.
Kannen kuvat: Vivian Gast.
Suomentanut: Hanna Tarkka.

Tiikereitä valkokankaalla ja lavalla

Kuva: FS Film Oy

Vietin tämän perjantaiaamun erään varhaisen tunnin Tennispalatsin Presidenttisviitissä. Tammi ja FS-Film järjestivät yhdessä tilaisuuden, jossa intialaistyyppisen aamiaisen nauttimisen lisäksi näytettiin vajaat 15 minuuttia uutta materiaalia Yann Martelin kirjaan Piin elämä pohjautuvasta elokuvasta.

Olen itse nähnyt elokuvan ensimmäisen trailerin muistaakseni, kun olimme katsomassa Bravea ja arvasin heti ensi sekunneilta mistä on kyse. Olen itse lukenut Piin elämän kolmisen vuotta sitten ja muistan pitäneeni. Martelin kertomus oli hämmentävä ja kiehtova.

Tässä näytöksessä näytettiin elokuvasta kaksi kohtausta, joista toinen käsittelee TsimTsumin uppoamista ja toinen erästä olennaista vuorovaikutusta Piin ja tiikerin välillä. Uskallan näiden minuuttien perusteella väittää, että Piin elämä tulee olemaan yksi visuaalisesti näyttävimmistä ja kauneimmista elokuvista joita olen nähnyt. Elokuvan on ohjannut Ang Lee, jolta olen itse nähnyt elokuvat Brokeback Mountain, Syö juo mies nainen sekä Hiipivä tiikeri, piilotettu lohikäärme. Kaikki kolme elokuvaa ovat olleet sellaisia, joista olen pitänyt ja olen varma ettei Lee petä minua tälläkään kertaa.

Vaikka olen useampaan otteeseen nurissut 3D-elokuvista, aletaan nyt olla siinä pisteessä että tekniikka toimii niin kuin pitääkin. Minä nimittäin (nolostuksekseni) väistin minua kohti lentänyttä kalaa. Pistäkää siis kalenteriin merkintä joulun tienoille, Piin elämän Suomen ensi-ilta on 21.12. Ensiesityksensä elokuva saa New Yorkin filmifestivaaleilla 28.9.

Blogistaniassa Piin elämä -kirjasta ovat kirjoittaneet ainakin Amma, Laura, Satu, Sanna ja Kaisa. Suosittelen myös itse kirjan lukemista, Piistä on tulossa lokakuun puolivälissä Keltainen Pokkari.

Ja kun nyt tiikereistä on puhe vinkkaan vielä, että tänään 7.9. ja ensi perjantaina 14.9. vietetään Korkeasaaressa Kissojen Yötä. Kissojen ruokintojen ja Amur-festarin lisäksi siellä esiintyy myös Korkeasaaren teatteri.

Mukavaa viikonloppua!

J.S.Meresmaa: Mifongin perintö

J.S.Meresmaan esikoinen, Mifongin perintö (Karisto, 2012) onnistui koukuttamaan tämän lukijan täysin. Aloitin kirjan lukemisen illalla muutaman luvun verran ja seuraavana päivänä olin kiinniliimattuna kirjaan jokaisena vapaahetkenä. Minun myös piti mennä ajoissa nukkumaan, koska herätys oli 5.50 mutta kun jäljellä oli enää vain 50 sivua. Että niin.

"Tuo riepu on minun paras paitani", Dante mutisi, mutta sitten tytön sanat painuivat hänen tajuntaansa. Linnaan? Kuninkaanlinnaan? Hovi? Äkkiä hän oli tyytyväinen siitä, että oli jo laskenut teekupin alas. Se tuntui hauraalta kuin munankuori hänen kädessään. Jos matkan ennusmerkit pitivät paikkansa ja hänen huono tuurinsa jatkui, tyttö ei ollut vain siniverinen seuraneiti.

Dante Rondestani on matkustanut Keski-Mantereelle hankkimaan veljensä kaipaamaa antiikkista kirjaa. Sattumalta hän pelastaa nuoren kuningattaren ja päätyy puumansa Reun kanssa tämän henkivartijaksi. Tulinen Ardis ei kuitenkaan jätä Danten ajatuksia rauhaan. Toisaalla mystinen Keisarin Piiri valmistautuu suureen hetkeen, jonka toteutumiseksi vaaditaan niin samaisia kirjoja joita Dante jatkaa kuin myös jotain Ardisiin liittyvää. Alkaa nopeatempoinen seikkailu, jossa mennään niin maassa, merellä kuin vähän ilmassakin.

"Me ehdimme, Verna", Agautr keskeytti hänet. "Minä pidän huolen siitä, että ehdimme."

Voisin tässä nyt höpötellä siitä, miten Mifongin perinnössä on jossain määrin aika perinteisiä fantasiakirjallisuuden elementtejä, mutta en nyt viitsi. Minulle tämä toimi kuin häkä, nopeatempoisuus piti otteessaan ja pidin suurimmasta osasta hahmoja paljon. Etenkin Ardis oli vinkeä tyyppi, joka kehittyi kiinnostavasti kirjan aikana ja muistutti minua vähän pippurisesta Ce'Nedrasta, joka seikkailee David Eddingsin Belgarionin tarussa (vertailu tehti positiivisessa hengessä, toim.huom).

Meresmaa kertoo hienoa tarinaa ja odotan kiinnostuksella, minne raiteille toinen ja kolmas osa sen kuljettavat. Tässäkin oli niin paljon yllätyksiä, että ihan hengästytti, mutta hyvällä tavalla. Joistain kohdista ehkä huomasi, että kirjailijan oma ääni on vielä muotoutumassa (tässä muuten erikoishymistys ilmauksen inasen käytölle), mutta vahva tämä oli minulle. 

Yksinkertaisesti: pidin. Mainio seikkailuromaani, ihanaa että "meillä täällä Suomessa" tehdään tällaisia.

Mifonkeihin ovat tutustuneet myös ainakin Booksy (joka suosittelee jättämään turhan jäykkäniskaisuuden pois tätä lukiessa), Morre (joka lykkäisi tämän seikkailuromaanien ystäville) ja Kirsi (joka vertailee kirjan sisältöä muihin fantasiakirjoihin) sekä Ahmu (joka tituleeraa tämän mielenkiintoiseksi ja lupaavaksi esikoiseksi). Kurkatkaa ihmeessä myös Meresmaan omaan blogiin.

J.S.Meresmaa: Mifongin perintö

Karisto, 2012. 470 s.

Kansi: Susan Fox / Trevillion Images

ps. En tiedä missä umpiossa olen elänyt, mutta Meresmaa onnistui tekemään minulle J.K.Rowlingit sillä luulin aloittaneeni miehen kirjoittaman kirjan lukemisen. Ei sillä, että kirjoittajan sukupuolella olisi väliä, yllätys oli lähinnä hauska. Ja sekin vielä, että tiedän kyllä nähneeni Meresmaan kuvan aikaisemmin. Kummallinen pää, minulla siis.

Lavalta: Leonard Cohen

It's important to sit in the rain and listen to music. Otherwise we might grow weak. We might grow decadent.

Onneksi ei kuitenkaan satanut ja yleisö sai nauttia Leonard Cohenin musiikista viileässä syysillassa Sonera Stadiumilla. Meillä oli varsin mainiot kenttäpaikat, josta näki lavalle mutta enemmän esitystä tuli kai katseltua sivuruuduilta. Lähes nelituntiseksi venähtänyt kaksinäytöksinen konsertti tarjosi tunnelmapaloja niin vanhemmista kappaleista kuin uudelta Old Ideas -albumilta.

Useammin käyneille konsertti tarjosi ilmeisesti myös paljon tuttua. Itse olin herra Cohenin keikalla ensimmäistä kertaa ja iloinen jo pelkästään paikallaolostani. Oli hienoa kuulla niin Suzanne, Hallelujah kuin First We Take Manhattankin. Herra Cohenin sympaattisen lavakarisman lisäksi myös koko soitinosasto oli hieno. Erityispisteet saa kitaristi Mitch Watkins, jolla oli parhaimmat ilmeet. Hienoa oli myös kuunnella upeaa viulunsoittoa ja Hammond B-3:sen rouheaa poljentoa.

Parhaimmillaan Cohen lienisi jossain intiimissä tilassa, kuten esimerkiksi Lavaklubilla tai miksei vaikkapa itse Kansallisteatterissa. Niin pienet puitteet eivät kuitenkaan taida olla realistisia ajatellessa maailmanluokan tähden esiintymistä. Harmi.

Kaiken kaikkiaan konsertti oli hieno elämys ja oli upeaa katsella, miten liki kahdeksankymppinen Cohen tulkitsee lavalla kumealla äänellään. Lauluvuoronsa saivat myös Cohenin taustalaulajat Sharon Robinson sekä Hattie ja Charley Webb.

Minulle konsertin paras hetki oli kuulla Take This Waltz ja saada tanssia siitä kolme säkeistöä ennen järjestysmiehen (kohteliasta) keskeytystä. Kerrankos sitä pääsi kolmitahtista itse herran laulamana. Mitä minä tästä osaan muuta sanoa kuin että tuli hyvä mieli.

Kiitos siis koko Old Ideas -kiertuetiimille siitä, että saavuitte Suomeen ja loitte tämän mainion illan.

Heartfelt thank you to the whole crew behind the Old Ideas -tour for coming to Finland and making this great night possible.

Lavalta: Aladdin (Aleksanterin teatteri)

Kuva: Matti Rajala

Huomasin Aladdin-musikaalin mainokset ensimmäisen kerran joskus keväällä. Laitoin saman tien miehelle tekstiviestin: mennäänkö?

Kaksikielisenä esitetty Aladdin on ensimmäinen teatterituotanto Polar Illusionsilta. Musikaali perustuu Disneyn vuonna 1992 julkaistuun animaatioon ja tarkemmin vuonna 2005 siitä tehtyyn musikaalisovitukseen, jossa kahta kieltä edustivat englanti ja espanja. Pääpiirteissään esitys onkin varsin uskollinen elokuvalle (joka menee omaan Disney top-viitoseeni), mutta joitakin poistoja ja muokkauksia oli tehty (varsin onnistuneita, vaikka Ihmeiden onkaloa ei nyt sitten ollutkaan).

Musikaalissa oli mukana paljon nuoria tekijöitä, joita oli ilo nähdä lavalla. Anna Victoria Eriksson oli varsin kipakka Jasmine ja Jon-Jon Geitel Aladdinin näköinen, mutta ehkä hieman vaisu (mies tosin totesi, että Aladdin on, valitettavasti, aika valju hahmo). Miehen suosikki musikaalissa, kuten myös elokuvassa, oli Henki (Antti LJ Pääkkönen).

Kuva: Matti Rajala

Eniten pidin ehkä musikaalin Jafarista, josta tehdään paljon monipuolisempi hahmo kuin animaatiossa. Jafar ei olekaan enää yksinkertaisesti paha ja vallanhimoinen, vaan hänellä on jopa syy käytökseensä. Erityiskiitokset pitää myös antaa Antti Niemiselle, joka tuurasi Jafarin vakiesittäjä Markku Nenosta näkemässäni esityksessä: jos en olisi tiennyt, en olisi kiinnittänyt asiaan huomiota. Mainiota!

Tässä versiossa elokuvan eläinhahmoja oli nostettu esiin enemmän kuin animaatiossa. Abu ja Rajah toimivat elokuvassa ajoittain tulkkeina, sillä eläimet (toisin kuin ihmiset) ymmärsivät molempia kieliä. Hahmot pääsivät myös Maton kanssa esittämään erilaisia akrobaattisia suorituksia.

Yleisesti ottaen musikaali oli todella mainiota katsottavaa. Koko tiimi lauloi hyvin ja koreografiat olivat mainiosti tehtyjä ja hienosti toteutettuja. Myös harkittu videoiden käyttö sopi esitykseen ja toi siihen sitä isoutta ja magiaa jota Aladdiniin tarvitaan. Toisaalta lavalla tapahtui toisinaan vähän liikaakin: repliikkeihin oli hankala keskittyä, kun samaan aikaan lavalla hyörii 10 henkilöä erilaisissa askareissa. Lisäksi mikityksissä oli paikoin jotain ongelmaa: istuin eturivissä ja toisinaan joutui ihan höristämään että mitä siellä puhutaan.

Olisi ollut kiinnostava tietää, miten ruotsia tai suomea osaamaton lapsi olisi tämän kokenut. Sen verran ehdin lasten kommentteja bongata, että eräs pieni katsoja kysyi vanhemmiltaan Se on kuin yö -kohdassa: miten noi oikeesti voi lentää tuolla matolla? Ja myönnetään, kohtaus oli tehty hienosti.

Musikaalin kautta voi myös pohdiskella kaksikielisyyden hyviä ja huonoja puolia. Tässä tapauksessa ymmärtämättömyys kansan ja hallitsijoiden välillä oli johtanut välirikkoon, kun hallintopuolella ei oltu lainkaan tietoisia siitä mitä kansan parissa tapahtuu (tässä välissä myös iso kiitos neljälle mainiolle tulkkihahmolle). Kuten arvata saattaa, loppuvaiheessa on ihanaa kun yhtäkkiä ymmärrys avartaakin maailmankuvia. Ja täytyy kyllä nyt sanoa, että olisi se hyvä osata molempia kotimaisia edes auttavasti. Ihan tuli paha mieli, kun jokin aika sitten bussissa ruotsinkielinen nuori nainen yritti ostaa lippua ja kuski tivasi vain "aikuinen vai lapsi?".

Kiitos Polar Illusions, kiitos Aleksanterin teatteri, kiitos upeat näyttelijät ja muut tiimi. Että käykää, kokekaa tai katsokaa ainakin se Disneyn elokuva. Se on edelleen hyvä.

Aleksanterinteatterissa on mahdollisuus matkata Agrabah'n vielä lokakuun puoliväliin asti. Tsekkaa musikaalin nettisivut ja lue myös Velman arvio.

Kirjallisia lahjoja ja bloggaajia

Eilen perjantaina olin usean muun bloggaajan kanssa Into-kustantamon järjestämässä bloggaritapaamisessa. Tapaaminen järjestettiin kätevästi samana päivänä, kun Into-kustannus, Voima-lehti ja Rosebud-kustantamo juhlivat kaikki syntymäpäiviään. Into täytti kokonaiset viisi vuotta kun taas Voima on jo varhaisteini-iässä ja Rosebud katsoo kavereitaan 25 vuoden iän tuomalla varmuudella.

Bloggaajat kokoontuivat Kirjantekijänkadulle ja pääsimme istuskelemaan Sikariklubin alakerran jonkinlaiseen kokoustilaan. Vaikka tila oli pieni, mahtuivat kymmenisen bloggaajaa sinne mainiosti. Mukana oli Inton edustajan, Milla Karppisen, lisäksi kaksi Inton kirjailijaa, Laura Gustafsson ja Saara Henriksson.

Tapaamisessa keskusteltiin muun muassa esikoiskirjan kirjoittamisesta, Fifty Shades of Graysta, Sofi Oksasen kirjajuhlista, teatterista ja teatterin ja kirjan kirjoittamisen eroista. Samalla nautittiin virvoitusjuomia ja tutkittiin muutamia Inton julkaisemia kirjoja, joita oli mahdollisuus saada arvostelukappaleiksi.

Sen lisäksi, että tapaamisessa pääsi taas saamaan kasvoja uusille blogikollegoille oli mukava huomata, miten positiivisella tavalla Intossa suhtauduttiin bloggaajiin ja selvästi oltiin kiinnostuneita yhteistyöstä. Kiitos siis järjestäjille!

Bloggaajatapaamisen jälkeen Kirjan Salissa alkoivat viralliset juhlat. Puheiden lisäksi tarjolla oli mainiota salaatteja ja leipomuksia. Itse ehdin kuunnella puheita Inton ja Voiman alkutaipaleista, Rosebudin puheenvuoron aikana jouduin valitettavasti poistumaan teatteriharjoituksiin. Ilta kuitenkin kuulemma jatkui mm. perinteisellä kuulantyöntökilpailulla ja loppupeleissä vielä jatkoilla ravintola Mascotissa.

***

Illalla kotona odotti myös toinen mukava yllätys. Olin jokin aika sitten tilannut ihmeellisestä Etsystä itselleni kirjalliset korvakorut ja miehelle kalvosinnapit. Korut saapuivat käärittynä kirjansivuun ja olivat juuri sellaisia kuin pitikin. Suosittelen kaikkia kirjan ystäviä lämpimästi tutustumaan Bookityn valikoimaan Etsyssä.

ps. Amman järjestämä Copycat-kisa on loppusuoralla (ei enää ilmoittautumisia), toivottavasti pääsemme viikonloppuna äänestämään!