Sabira Ståhlberg: Pilvivaeltaja

Sabira Ståhlbergin esikoisromaani Pilvivaeltaja (Basam Books, 2006) kertoo koulukiusaamisesta, maahanmuuttajista ja etnisestä identiteetistä. Siitä, kun omaa paikkaa ei tahdo löytyä tämän maailman kamaralta eikä minkään uskonnon piiristä.

Virallinen syy teloitukseen: olin erilainen. Vanhempani eivät olleet tavallisia, koska he asuivat eri maissa. Ulkonäköni oli omituinen ja puhuin suomen lisäksi myös ruotsia äitini kanssa. Siinä oli enemmän kuin riittäväsit todistusaineistoa ympäristölleni tuomita minut. 

Romaanin päähenkilö on Altan, Ruotsissa syntynyt islaminuskoisen isän ja suomalaisen äidin lapsi. 1970-luvun Suomessa tällaisella lapsella ei ole helppoa, sillä ainut joka tuntuu Altania ymmärtävän on perinteisiin tukeutuva isoisä Balban Oras. Altan yrittää löytää itsensä matkustamalla ja kokeilemalla erilaisia uskontoja; kristinusko vaihtuu islamiin ja buddhalaisuuteen. Veri vetää nuorta naista myös kohti Siperian tuulisia aroja, löytyisikö sieltä paikka jossa tuntisi itsensä kokonaiseksi?

Pilvivaeltajan teemat ovat kiinnostavia: oman itsen ja juurien löytäminen, itsensä hyväksyminen. Itseään etsivät niin Altan kuin Balban Oraskin, molemmat omien pyörteidensä vankeja. Tarinoihin sekoittuvat Idel Aulin vanhat legendat Shöralista ja muista hengistä sekä ikiaikaiset tavat, joita moni ei enää muista - ainakaan siirtolaisista.

Etenkin Ståhlbergin kuvaama koulumaailma on raadollinen: aikuiset eivät huomaa tai eivät välitä. Haluaisin uskoa, että nykypäivän koulussa on paremmin, että nyt siellä olisi joku joka huomaisi eikä antaisi Altanin kohdata kuolemaansa niin usein. Toisaalta tilanne lienee nykyään myös monikulttuurisuuden suhteen erilainen kuin 1970-luvun Suomessa. Ainakin toivon niin.

Kun jätin menneisyyden taakseni, seisoin vihreällä laivankannella. Oli liukasta ja pimeää. Horjuvin askelin kuljin kaidetta kohti ja tartuin siihen juuri kun laiva lähti. Oli talvi ja kuulin jään murskautuvan. Kaupungin valot välkkyivät. Kuolema piti minua olkapäistä. Hän nauroi hilpeästi.
- Minne olet matkalla?
Hänen silmänsä olivat kuin kesäyö, mutta kasvojen viivat epäselvät, hän oli niin valoisa.
- Pois. Rakastan maailmaa, sitä maailmaa jota en ole vielä oppinut tuntemaan, mutta tiedän, että siellä kukkivat syreenit.

Kieli on kaunista, jollain tavalla alkuvoimaista. Tämä näkyy erityisesti silloin, kun matkataan junalla Siperian halki tai kun kerrotaan burtaasien vanhoja tarinoita. Mieleen jäivät elävästi junan makuuhytin lattialle särkyneet kristallikulhot. Toisaalta hukuin vaihtuviin aikatasoihin ja henkilöiden välisiin suhteisiin. Jouduin lukemaan kappaleita uudelleen varmistaakseni ymmärsinkö oikein.

Pilvivaeltaja ei ehkä ollut parhaita tänä vuonna lukemiani kirjoja, mutta kiinnostava se oli. Ståhlberg kirjoittaa omaperäisellä poljennolla, jonka rytmiin pääseminen vei aikansa. Eniten pidin Idelin rannoille sijoittuvista tapahtumista ja vanhojen perinteiden kuvaamisesta, esimerkiksi bäleshien leipominen isoisän kanssa lämmitti tätä lukijaa. Jäin silti kaipaamaan selkeämpää rakennetta, jonkinlaista aikajanaa jota olisin voinut seurata Altanin elämässä.

Tämän kirjan kyytipojaksi suosittelen karjalanpiirakoita bäleshien puutteessa, kurkun kostukkeeksi vahvaa makeaa teetä.

Lukulistalle Pilvivaeltaja päätyi Ota riski ja rakastu kirjaan -haasteen tiimoilta, kirjan minulle vinkkasi pihi nainen.

Sabira Ståhlberg: Pilvivaeltaja
Basam Books, 2006. 284 s.

Lavalta: Literary Death Match pt. II (Korjaamo)

Amerikkalaisen Adrian Todd Zunigan kehittämä mainio Literary Death Match palasi Korjaamolle sopivasti Kirjamessujen aikaan. Ensimmäinen LDM nähtiin Helsingissä viime maaliskuussa ja viihdyin tapahtumassa todella hyvin. Kirjallisuutta, omituista kilpailua, hienoa esiintymistä, mitä muuta sitä tarvittaisi? Lisäksi Korjaamon miljöö on todella kiva ja tällä kertaa tapahtuma oli siirretty Vaunusaliin, jonka katsomon punaisissa penkeissä oli mukava istua.

Kilpailun ideana on siis se, että paikalle saapuu neljä kirjailijaa, jotka kilpailevat kahdessa erässä toisiaan vastaan. He lukevat enintään 7 minuutin verran omaa tuotantoaan ja esitystä arviotiin kirjallisten ansioiden (literary merit), esiintymisen (performance) ja kaiken muun (intangibles) saralla. Kierrosten voittajat pääsevät lopulta finaaliin, jossa ratkaistaan illan voittaja. Tuomareina tänä iltana olivat kirjailija Markus Nummi sekä toimittajat Baba Lybeck ja Ari Lahdemäki, kilpailijoina taasen Eeva Rohas ja Marko Hautala (1. erä) sekä Karo Hämäläinen ja Suvi Valkonen (2. erä).

Eeva Rohas.

Marko Hautala.

Tunnelma oli hauska ja rento, juontaja Zuniga mainio tyyppi ja sekä kilpailijat että tuomarit hyvin menossa mukana. Lainaan tässä hieman tuomari toimittaja Ari Lähdemäkeä, joka totesi tässä tapahtumassa hienoa olevan se että se ei ollut vaivaannuttava. (Lisäksi tykästyimme Karo Hämäläisen ja Marko Hautalan teksteihin sen verran, että hankin Kirjamessuilta Erottajan ja Käärinliinat.)

Karo Hämäläinen.

Suvi Valkonen.

Minä olin itse viimeksi hämmentyneenä avustajana ja tällä kertaa tuuppasin Tuomaksen lavalle avustamaan finaalissa. Tällä kertaa finalistien tehtävänä oli heittää avustajien rypistämiä kuvia kirjanpolttajista kolmannen avustajan pitelemään koripallokoriin. Kirjailijoiden henkilökohtaiset avustajat myös hakivat pallot takaisin uudelleen heitettäväksi. Kilpailu oli hurja, the crowd did go apeshit ja lopulta Eeva Rohas sai tehtyä viidennen korinsa ja mitaloitiin voittajaksi. Huh, mahtavaa.

Lisää tällaista! Useammin! Kiitos! Lisätietoja tapahtumasta täältä.

Hyppää lavalle -kooste ja arvonnan tulokset

Teatterimuseossa.

Vuoden alussa käynnistämäni Hyppää lavalle -haaste päättyi eilen. Haasteeseen osallisuttiin kiitettävästi lukemalla niin klassikoita, moderneja teoksia kuin muiden kulttuurialueidenkin teatteriteoksia. Kiitos teille osallistujille siitä!

Itse luin haasteen puitteissa näytelmät Who's Afraid of Virginia Woolf?, Mr Vertigo ja Nukkekoti. Ensimmäisessä ja jälkimmäisessä oli paljon samaa, molemmat suljetussa tilassa tapahtuvia puhenäytelmiä. Vertigo sen sijaan edustaa selkeämmin modernia teatteria.

Haasteeseen osallistujat lukivat seuraava näytelmät:
Tennessee Williams : Cat on a Hot Tin Roof  (Kirjava kammari)
Marguerite Duras : Agatha (Eniten minua kiinnostaa tie)
Eeva-Liisa Manner : Poltettu oranssi (Lukemisen kartasto)
Edward Albee : Who's Afraid of Virginia Woolf? (Kirjava kammari)
Reko Lundán : Aina joku eksyy / Teillä ei ollut nimiä (Tarinoiden taikaa)
Anton Tshehov : Kirsikkatarha (Täällä toisen tähden alla)
Marius Ivaskevicius : Naapuri (Lukemisen kartasto)
Minna Canth : Papin perhe (Lurun luvut)
Anton Tshehov : Lokki (Tarinauttisen hämärän hetket)
Henrik Ibsen : Nukkekoti (Tarinauttisen hämärän hetket)
William Shakespeare : Kuningas Lear (Satun luetut)
Huumori muinaisessa Intiassa - Kolme pienoisnäytelmää (Tarinauttisen hämärän hetket)
Antti Raivio : Skavabölen pojat / Huokausten laakso (Luetut, lukemattomat)
Aleksis Kivi : Nummisuutarit (Kannesta kanteen)

Lupailin myös haastetta käynnistellessäni jonkinlaista arvontaa ja sen piti tietysti jotenkin liittyä teatteriin. Hetken mietittyäni päätin, että voittaja saa valita itselleen haluamansa kirjan Kirja kerrallaan -kustantamon valikoimasta. Valikoimaa voi tutkia täällä.

Tuomas toimi onnettarena ja veti kulhosta Lurun nimen. Onneksi olkoon! Päätin vielä arpoa toisen voittajan, jolle lähetän jotain muuta kivaa. Toiseksi kulhosta nousi Kaisa. Onnea voittajille, laittakaahan sähköpostilla pigeonnaire@gmail.com yhteystietonne ja Luru ilmoittakoon haluamansa näytelmän niin laitetaan palkintoja tulemaan.

Iso kiitos kaikille osallistujille! Lukekaa ihmeessä lisää näytelmiä, käykää teatterissa, esiintykää! Ja käykää Kaapelitehtaan Teatterimuseossa, upea paikka jossa pääsee myös itse tekemään.

Ja kiitänpä tässä samalla kaikkia kirjabloggaajia, jotka tapasin perjantaina kirjamessuilla tai ravintolassa. Oli mukava nähdä uusia ja vanhoja tuttuja, keskustella kirjoista ja viettää muuten mukavia hetkiä!

Henrik Ibsen: Nukkekoti + Hyppää lavalle! -jälkimainingit

Helmer (huoneestaan) : Leivonenko siellä visertelee?
Nora (availlessaan kääröjä) : Leivonen.
Helmer : Oravako siellä peuhaa?
Nora : Orava.

Hyppää lavalle -haaste lähenee loppuaan, mutta päätin ehtiä lukea vielä kolmannen näytelmän. Henrik Ibsenin yksi kuuluisimmista näytelmistä Nukkekoti (WSOY, 1999; Et dukkehjem 1879) päätyi lukulistalle lukudiplomi-haasteen innoittamana. Aikaisempi kosketukseni Nukkekotiin on hyvin pintapuolinen: tiesin näytelmän nimen, kirjoittajan ja jotain sen teemasta. Muistelen myös Tuija Lehtisen romaanissa Nukkemorsian (WSOY, 1998) tehtäneen (poikkeavaa) versiota tästä näytelmästä.

Näytelmässä kuvataan Helmerin perheen elämää. Nora on eläväinen nuori vaimo, Torvald juuri pankinjohtajaksi ylennetty, vakavamielinen aviomies. Pariskunnalla on kolme lasta ja taloudessa on ainakin lastenhoitaja ja keittäjä. Lisäksi talossa vierailevat usein pariskunnan ystävä tohtori Rank, Noran nuoruuden toveri rouva Linde sekä pankissa töissä oleva asioitsija Krogstad.

Helmerien perhe-elämään tulee kuitenkin särö, kun asia muutaman vuoden takaa nousee piinaamaan Noraa. Ratkaisuja on tehtävä, mutta kuinka pitää kaikki tyytyväisinä ja salata asia Torvaldilta? Millaisiin toimenpiteisiin Nora uskaltaa päästäkseen pinteestä? Puhutaan väärennöksistä, naisen ja miehen vastuusta, rahan merkityksestä.

Helmer (istuutuu pöydän ääreen tätä vastapäätä): Säikytät minua, Nora. Enkä ymmärrä sinua. 
Nora: Et, siinäpä pulma juuri onkin. Sinä et ymmärrä minua, enkä minäkään ole ymmärtänyt sinua - ennen kuin tänä iltana. Ei, älä keskeytä minua. Sinun täytyy vain kuunnella, mitä minulla on sanottavaa. Tämä on tilintekoa, Torvald.

Kirsti Mäkisen mainio esipuhe kannattaa lukea vasta näytelmän lukemisen jälkeen, sillä siinä analysoidaan näytelmän juonikuvioita varsin avoimesti. Näytelmään tutustumisen jälkeen. esipuhe oli varsin mielenkiintoista ja avartavaa luettavaa. Oli mielenkiintoista lukea, kuinka suosittu näytelmä on aikanaan (ja edelleen) ollut ja millaisia tulkintoja Noran ja Helmerin hahmoista on tehty.

Itse en osannut vielä päättää, olinko enemmän Noran vai Helmerin puolella. Toinen hahmo olisi helppo ajatella latteaksi ja kannustaa toista, mutta molemmilla on toki puolensa... Ehkä enemmän sympatisoin silti Noraa, sillä hänen hahmonsa kehittyy minusta mielenkiintoisemmalla tavalla. Olisi mahtavaa nähdä tämä myös lavalla.

Tämä on siis myös ensimmäinen suoritukseni lukudiplomista ja rastitan tällä osion Runoja ja näytelmiä. Valitsen suoritettavaksi diplomitehtäväksi tehtävän 1: laadi kiperiä haastettelukysymyksiä runojen kirjailijalle. Ibseniltä haluaisin kysyä:

Kuka on suosikkihahmosi tässä näytelmässä?
Kerro Noran taustasta ennen avioliittoa.
Miksi Torvald halusi mennä Noran kanssa naimisiin?

Nukkekodissa ovat vierailleet myös ainakin Hanna (joka pitää Noran hahmoa pysähdyttävänä ja kiinnostavana), Suketus (joka toteaa Nukkekodissa olevan voimaa), Amma (joka luki vanhan suomennoksen ja pohti ajan ajaneen näytelmän ohi), Morre (jolle kokemus oli hieman lattea) ja Elma Ilona (joka tekstissään avaa hienosti näytelmän lukukokemusta).

Lisäksi: Hyppää lavalle! päättyy tänään. Teen huomenna koosteen haasteeseen osallistuneista näytelmistä ja suoritan arvonnan, joten jos osallistuit etkä ole linkannut juttuasi haastepostaukseen tee se nyt.

Henrik Ibsen: Nukkekoti (Et dukkehjem, 1879)
WSOY, 1999. 124 s.
Suomentanut: Eino Palola.
Kannessa Munchin maalaus Elämäntanssi.
Esipuhe: Kirsti Mäkinen

Lavalta: Ylihuomenna hän tulee (Ryhmäteatteri)

Kuva: Vilhelm Sjöström/Ryhmäteatteri

Tämän viikon ei pitänyt olla kulttuuriviikko, mutta kun liput tulivat kätevästi kohdalle päädyin katsomaan Ryhmäteatterin Ylihuomenna hän tulee -näytelmää. Ryhmiksen sivuilla esitystä kuvataan taivaallisen anarkistiseksi komediaksi. Miksei.

Viisi virkamiestä on päätynyt rakentamaan kaupungin keskelle kappelia. Työmiehet ovat poistuneet, aikaa deadlineen kaksi päivää ja kaikki on levällään. Virkamiehiltä ei rakennushomma ihan suju, varsinkaan kun kukaan ei oikeastaan osaa rakentaa ja kaikki ovat enemmän kiinnostuneita omista navoistaan. Työmaalla rakastutaan, saarnataan, höpötetään, tapellaan ja odotetaan taukoja. Ja sitten tulee Jeesus.

Miten käy rakennuksen, valmistuuko se ajoissa, kuka pettää, kuka rakastaa ja kuka päätyy ristille? Toisen puoliajan aikana meno käy koko ajan absurdimmaksi. Suhteeni absurdiin vaihtelee, joskus pidän, joskus en ja tästä pidin osan ajasta. Käsikirjoituksesta saadaan kiittää Lauri Maijalaa, ohjauksesta Linda Wallgrenia.

Ja on myös myönnettävä on se, että nyt oli innokkaita ja hyviä tekijöitä lavalla. Tutumpina siellä Taisto Oksanen, Minna Suuronen ja Janne Hyytiäinen ja heidän vahvistuksinaan kolme TeaKkilaista eli Pyry Nikkilä, Miika Laakso ja Emmi Parviainen. Erityiskiitokset menevät tällä kertaa Miika Laakson mahtaville kasvonnykimisille ja hienosti toteutetuille vaivaannuttaville kohtauksille.

Kuva: Vilhelm Sjöström / Ryhmäteatteri

En ole vieläkään ihan varma, mistä näytelmässä loppujen lopuksi oli kyse. Minulle jäi päähäni vain ajatus siitä, että kannattaa ehkä tehdä tänään sen minkä voi eikä jättää huomiseen. Tai jotain. Ja en ole myöskään varma että pidinkö. Tavallaan kyllä, koska näyttelijät olivat taitavia ja hyviä, mutta sitten en kuitenkaan aivan saanut otetta. Ensimmäisestä puoliajasta pidin enemmän.

Siippa sen sijaan piti kovasti, koska näytelmästä tuli hänelle mieleen Monty Python. Suora lainaus: Ensin en ollut varma pidänkö vai en kun se tuntui sellaiselta farssimaiselta. Kun ensimmäistä kertaa veri lensi olin silleen oho ja sitten se jotenkin muuttui sellaiseksi Monty Pythonin Elämän tarkoitus -elokuvan henkiseksi.

Jos Monty Python ja hyvä suomalainen näyttelijäntyö innostavat, niin uskallan suositella tätä. Verikammoiset ottakoot paperipussin tai rauhoittavia. Lisätiedot täältä.

Neulottu koira toiveuusintana

Postailin viime tammikuussa Joanna Osbornen ja Sally Muirin ihanasta neulontakirjasta Muotovaliot - neulo oma koira (Karisto, 2011). Postauksen innoittamana ainakin viisi eri henkilöä on kysynyt minulta apua koiran pään neulomisessa, joten kun sattumalta neuloin tilauksesta uuden bullterrierin ajattelin julkaista myös nämä jakamani ohjeet.

Eniten ohjeessa on ilmeisesti aiheuttanut päänvaivaa mystinen nkt-kohta. Näin selitin sen eräälle kysyjälle:

Nkt tehdään niin, että kun olet neulonut pään kerroksen niillä keskellä olevilla silmukoilla, nostat odottavista silmukoista yhden puikolle niin että lanka menee silmukan edestä. Sitten käännät työn ja nostat silmukan takaisin sivusilmukoiden jälkeen (eli lanka jolla neulot kiertää nyt sen silmukan!). Ja sitten vielä nostat edelliseltä neulotulta kerroksesta yhden silmukan, jonka neulot ensimmäisen puikolla olevan kanssa yhteen. Tässä on linkki sivulle, jossa neuvotaan miten se tehdään: http://www.kaspaikka.fi/neulonta/tekniikka-ja-rakenne/lisaykset.html

Itseäni hämäsivät useampaan kertaan myös ohjeissa olevat lisäykset. Ainakin bullin neuloessa silloin kun ohjeessa lukee "lis." tarkoittaa se sitä että lisätään yksi silmukka ja sitten neulotaan seuraava puikolla oleva. Mielestäni todella hämäävää, tai sitten vain teen lisäyksen jotenkin omituisella tavalla.

Taka-alalla ensimmäinen neulottu koira, joka näyttää suloisen rähjäiseltä uuden tyypin rinnalla (ja on ihan alitäytetty).

Pään ja kaulan silmukoiden poimimisesta vielä: poimi silmukat ensin pelkälle puikolle reunasta ja ota lanka mukaan vasta neuloessasi ensimmäistä kaulan/pään kerrosta. Itse poimin silmukat ensin kahdelle puikolle ja yhdistin ne ensimmäisellä neulotulla kerroksella yhdelle puikolle. Näin:

Neulominen aloitettaisiin tuolta oikeasta reunasta oikealla kerroksella.

Tekijät ovat muuten tehneet myös kirjan kissojen neulomiseen ja toisen osan tähän (koirakirjan hankin ehdottomasti, siinä on bedlingtonin ohje).

Ihanaa kirjamessuviikkoa kaikille!

Aina Bergroth (toim.): Lentoharjoituksia: Mr Vertigon matka näyttämölle

Maaliskuussa 2011 koin yhden hienoimmista teatterielämyksistäni: kävin katsomassa Kansallisteatterissa Kristian Smedsin ohjaaman Mr Vertigon. Samalta reissulta tarttui mukaan Aina Bergrothin toimittama teos Lentoharjoituksia: Mr Vertigon matka näyttämölle (Kirja kerrallaan, 2011). Se on ensimmäinen teos Kansallisteatterin kirja -julkaisusarjassa, jossa ilmestyy uusien kotimaisten teatteriteosten lisäksi uusia suomennoksia vanhoista klassikoista ja teatterialan taiteilijoiden työtä valottavia teoksia ja puheenvuoroja.

Purot alkoivat virrata kasaan eri suunnista ja vakaasti alkoi näyttää siltä, että tässä olisi mahdollista alkaa ajatella ihan konkreettista esitystäkin. Esitystä, joka kutsuisi yleisönsä keskelle meidän työpaikkaa, näyttämöä, ja joka pyrkisi avaamaan "ovensa ja ikkunansa" teatterin tekemisen maailmaan, joka aina risteilee merkillisessä fiktion ja toden häilyvässä rajamaastossa ajassa joka liikkuu ja on auki joka suuntaan joka ikinen hetki.  

Kirja sisältää Smedsin lopulta kokoon sovittaman näytelmän käsikirjoituksen lisäksi sanaset Smedsiltä itseltään ja teatteritoimittaja Kirsikka Moringilta, esityksestä poistettuja kohtauksia Taija Helmisen kirjaamina ja Aina Bergrothin kynäelmän itse Austerista. Kaikki kiinnostavia, toisiaan täydentäviä osia tässä pienessä kirjassa.

On kauhean vaikeaa sanoa, miten tämä näytelmä avautuisi pelkän tekstin lukemisen perusteella. Minulle käsikirjoituksen lukeminen toi mieleen mukavia ja hienoja teatterimuistoja, onhan Mr Vertigo varmasti yksi vaikuttavimpia esityksiä joita olen koskaan nähnyt. Se, että muistaa miten Walt lensi, miltä tuntui istua Kansallisteatterin päälavalla, miltä näyttivät lavasteet ja kuinka massiivinen se rautaesirippu onkaan. Itse teatteri ja sen historia ovat ehdottomasti irrottamaton osa tätä esitystä, ainakin minulle.

INKKARI
On se sitten merkillistä että tässä teatterissa ei naisnäyttelijä saa koskaan lausua monologiaan loppuun asti. Aina on joku saamarin Jussi Jurkka tai Edvin Laine tai tämmönen teeveestäkin tuttu superhessu määkimässä kesken kaiken... Häivy! Nyt mulle tulee hermokohtaus... Ei mutta täällähän on itse professori, Eino Kalima, flyygelin ääressä... Voisiko professori olla niin ystävällinen ja soittaa minulle jotain rauhoittavaa...

Minulle tässä teoksessa sovitusta kiinnostavampi oli Kirsikka Moringin kirjoitukset Vertigon harjoituskaudelta. Vaikka ulkona puhaltaa viimainen syystuuli, oli helppo mielessään matkata Kansallisteatterin paahtavan kuumalle vintille jossa improvisoidaan kohtauksia, uudelleen ja uudelleen. Mr Vertigo on poikkeustila, johon sisältyvät kauhu, kuolema ja ihme - suurin kaikista ihmeistä: teatterin illuusio ja taika.

Teoksessa kerrotaan mielenkiintoisesti myös useamman teatterisukupolven kohtaamisesta. Esimerkiksi Tero Jartilta vaaditaan todella kovaa fyysistä suoriutumista tässä näytelmässä, mutta onhan hän Jouko Turkan koulima - kurinalaisuutta riittää. Toisaalta lavalla on Tea Ista, joka tuo näytelmään eläväksi teatterin vanhan historian Ella Erosineen ja Tauno Paloineen. Ja vielä Jukka-Pekka Palo, Kristiina Halttu ja Esa-Matti Long, kaikki taitavia alansa ammattilaisia.

Auster-faneille kuitenkin varoituksen sana: tämä pohjaa hienoon Mr Vertigoon vain vähän. Tai toki henkilöhahmot ovat samoja ja tarinan kaari muistuttaa kirjaa, mutta Austerin teos on tähän vain ranka. Kaikki muu on illuusiota ja teatterin ihmettä, unelmien toteuttamista ja niiden rikkoutumista.

"Tommonen siitä nyt tuli, esitys, jossa on avoimia ja abstrakteja ajatuksia ihmeestä ja ikiaikaisesta teatterintekemisestä. Mitään en kadu. Eihän se mikään koskematon pakkaus ole, mutta jos muuttaa haluaisin, olisin jo muuttanut."

Lentoharjoituksia on kiinnostava teos jokaiselle teatterista kiinnostuneelle, oli sitten nähnyt Mr Vertigon tai ei. Lukukumppaniksi kuohuviiniä ja liian pieniä leivoksia, jotka ehtii syödä väliajalla.

Toinen lukemani näytelmä Hyppää lavalle -haasteeseen.

Aina Bergroth (toim.): Lentoharjoituksia: Mr Vertigon matka näyttämölle
Kirja kerrallaan, 2011. 147 s.

Syysmaa-kuvakilpailu

Anu Holopainen käynnisti blogissaan jokin aika sitten Syysmaa-kuvakilpailun. Kirjat olivat minulle yläasteikäisenä ja lukiolaisena hyvin rakkaita, mutta sitten ne unohtuivat ja nyt voisi olla hyvä aika lukea ensimmäiset vaikka uudelleen ja tarttua näihin uusiin.

Joka tapauksessa kilpailun ideana oli ottaa kuva, jonka inspiraationa on sana syysmaa, kuvan ei siis tarvitse liittyä varsinaisesti kirjoihin. Tässä minun osallistumiseni.

Minulla on ollut takana mainio syyslomaviikko: olen päässyt kaksi kertaa teatteriin ja kerran keikalle sekä syönyt perjantai-illan kunniaksi hyvässä seurassa mitä mainiointa ruokaa. Kokeilin myös ensimmäistä kertaa sorbetin tekoa, se onnistui varsin hyvin ja teemme sitä varmasti myös uudelleen.

Tänään olisi tarkoitus vielä uinua jonkinlaisissa lomatunnelmissa, huomenna aion ryhdistäytyä ja tutustua ensi viikon oppitunteihin ja miettiä että mitenkäs nämä ja nämä laskut menivät ja mitä kokeellisia töitä teemme oppilaiden kanssa. Ensi viikolla saan myös (toivottavasti) paljon projektitöitä tarkastettavaksi, joten tämä loma tuli kyllä tarpeen.

Kuulasta syysviikonloppua kaikille!

Lavalta: Ei muistomerkkiä Gudrun Ensslinille (Koko-teatteri)

Kuva: KokoTeatteri

Ei muistomerkkiä Gurdrun Ensslinille esitettiin ensimmäisen kerran KokoTeatterissa 15 vuotta sitten. Nyt monologi palasi teatterin lavalle KokoTeatterin juhlavuoden kunniaksi. Eilen, 18.10., oli myös kulunut tasan 35 vuotta Ensslinin kuolemasta.

Gudrunin roolissa nähtiin Anna Veijalainen, joka esiintyi myös alkuperäisessä esityksessä. Veijalainen pitää teräksisellä katseella ja intensiivisellä läsnäololla katsojia otteessaan. Kuolemaantuomitulla terroristilla ei ole enää mitään menetettävää, sillä myös kaksi muuta Punaisen Armeijakunnan johtajaa on saatu vangiksi ja laitettu eristysselleihinsä. Toinen heistä on jo tehnyt itsemurhan.

Esityksen taustalla nähtiin taltiointia 15 vuoden takaisesta esityksestä. Rinnastus oli kiinnostava ja toimi jännittävästi, yllättävästi. Välillä tosin huomasin kamppailevani sen kanssa, pitäisikö minun seurata taltiointia vai lavalla tapahtuvaa, hankala oli keskittyä kumpaankin. Taltiointi toi kuitenkin jännittävän lisän pelkistettyyn esitykseen.

Veijalaisen Gudrun on kiehtova ja samalla suunnattoman pelottava hahmo. Oikea Ensslin taisteli asein yhteiskuntaa vastaan, organisoi terroristi-iskuja ja oli myös äiti vaikkakin hyljännyt poikansa. Seuranaan Stammheinin vankilan sellissä Ensslinillä oli ainoastaan radio ja kirjoja ja nälkälakkoihin vastattiin pakkosyötöillä. Terroristeja varten kehitettiin uusia lakeja tai muutettiin vanhoja.

Monologin kesto on vajaa tunti ja huomasin itse olevani hieman hitaasti lämpiävä katsoja - minä pääsin vasta esitykseen kunnolla mukaan kun se oli jo melkein ohi. Voisinkin kuvitella hankkivani käsiini näytelmän alkuperäistekstin, Christine Brücknerin novellin kokoelmasta Jos olisit puhunut, Desdemona.

Esityksiä joulukuun loppupuolelle saakka, tiedot täältä.

Lämmin kiitos KokoTeatterille kutsusta ensi-iltaan ja työryhmälle mielenkiintoisesta elämyksestä.

Lavalta: Outo homo (Valtimonteatteri)

Keskiviikkoilta, Valtimonteatteri Aleksis Kiven kadulla. Esitystilassa on mustat seinät, lavalla mustia laatikoita, vesipullo. Alkamassa on Juuso Kekkosen omaelämäkerrallinen monologi Outo homo. Tositarina, jossa heteromies huomaa rakastuneensa mieheen. Suurieleisiä lavasteita tai maskeja ei tarvita, nyt pääosassa on sana.

Kekkosen tarina on hieno, vielä hienompi siksi että se on tosi. Se kuulostaa välillä absurdilta, epäuskottavalta, ja silti tiedän että edessäni seisova mies puhuu totta. Se kertoo oikeista ihmisistä, vaikkakin salanimillä, ja oikeista tapahtumista. Oman itsen löytämisestä ja lopulta hyväksymisestä. Paljon vaikeita asioita, joita voidaan välillä käsitellä myös huumorin kautta.

Outo homo ei esittele pelkästään mielipiteitä, se vetoaa myös tieteeseen. Puhutaan siitä, miten naurettavan isot sukupuolielimet ihmisellä on esimerkiksi verrattuna muihin kädellisiin. Siitä, miten (ainakin tieteellisen teorian mukaan) alkuräjähdys ja Higgsin bosoni ovat johtaneet siihen, että kaksikymmentä vuotta sitten tällä maapallolla 12-vuotias masturboi ensimmäisen kerran.

Esitys tuo lavalle myös kavalkadin termistöä. Mikä on transsukupuolinen, miten määritellään sukupuoli, entä mitä on BDSM tai miten kinky nykyään määritellään? Mitä tarkoittaa polyamoria ja miten muut siihen suhtautuvat? Millaisia sääntöjä ihminen itselleen asettaa, että voi elää haluamiensa mallien mukaan?

Harmillisesti meitä oli eilen yleisössä vain seitsemän, mutta Kekkonen osoitti ammattitaitoaan vetämällä esityksen silti mainiolla läsnäololla ja energialla. Kaksituntinen monologi kului kuin siivillä, tarina oli sen verran vetävä ja esiintyjällä karismaa. Tällaisessa esityksessä voisi helposti tulla sellainen olo että tirkistelee, mutta ei tullut. Eikä sekään häirinnyt, että välillä lavalla heiluttiin alasti. Se oli osa esitystä, mutta ei sellainen vaivaannuttavan tekotaiteellinen osa.

Kekkonen nostaa esille myös kiinnostavia näkökulmia yhteiskunnastamme. Mihin tarvitaan lakiteknistä sukupuolta? Miksi ihmeessä transsukupuolisen ihmisen on hyväksyttävä pakkosterilointi, jotta hän saisi "vaihtaa" sukupuoltaan? Sukupuolineutraalia avioliittolakia sentään jo puuhataan. Ja miksi seksuaalineuvonnan puhelimeen soitetaan viikottain ja kysytään suomalaisen miehen peniksen keskimittaa? Kun silläkään ei, tutkimusten mukaan, ole juuri mitään väliä.

Esitys on varmasti sellainen, joka herättää keskustelua. Myös niiden välillä, jotka ovat "ehkä vähän homompia". Pidin siitä, että vaikka esitys on mielipidelatautunut (tietysti) se ei kuitenkaan pakota ketään ajattelemaan samoin. Eri mieltä saa olla ja se on ihan hyvä. En itsekään ollut kaikesta samaa mieltä, mutta entäs sitten.

Suosittelen tätä esitystä kaikille. Sen ei tarvitse mullistaa maailmankuvaasi, mutta jos se saa sinut edes hetkeksi ajattelemaan omia näkökantojasi ja perustelemaan niitä itsellesi, niin hyvä.

Esityksen tiedot ja esitysajat löytyvät täältä tai täältä. Viimeinen esitys joulukuun puolivälissä.

Lavalta: Heikki Salo Tarinankertojat-klubilla (Korjaamo)

Maanmainio Tarinankertojat-klubi eli Suomen rennoin un-plugged klubi palasi taas Korjaamon lauteille, tällä kertaa kivalle Korjaamon Vintille. Housebändin eli Marzi Nymanin, Anssi Nykäsen, Harri Rantasen, Jani Wilundin ja Kustaa Kantelisen kanssa esiintyi tällä kertaa Miljoonasade-yhtyeen keulakuva ja nykyään myös soolouraileva Heikki Salo.

Heikki Salo ei ole minulle sillä tavalla tuttu artisti, että mieleen nousisi samantien kappaleita. Tokihan minä tunnistin useamman Miljoonasateen kappaleen, joita mies minulle hyräili, mutta jouduin taas auttamatta tunnustamaan tietämättömyyteni kotimaisen musiikin saralla. Onneksi keikkapaikkojen ovilla ei tarvitse täyttää mitään esitestiä artistin tuotannosta, vaan keikalle voi mennä vapaasti ja pohtia sitten, että onko tämä sellaista mistä minä pidän. Heikki Salo täytti odotukset, musiikissa oli juuri sellaista paloa, joka resonoi kehossa. Jotain sellaista, mitä pidän hyvin suomalaisena ja tälle suomalaisuudelle minä lämpenen.

Ja osasin minä silti laulaa Marraskuun kertosäkeessä mukana. Sentään.

Lisäksi syttyi palo kuunnella Heikki Salon omaa tuotantoa. Suuri osa keikan kappaleista oli uudelta Hiili-levyltä. Pidin erityisesti nimikappaleesta ja Gaalan kuningattaresta. Nytkin tätä kirjoittaessa taustalla pauhaa levy Spotifyn kautta, on se hieno.

Korjaamon Vintti on muuten ehdottomasti paras paikka tälle klubille, jos mennään Korjaamon tilojen puitteissa. Vintti on sopivan avara pöytineen niin että sinne mahtuu, mutta riittävän pieni jotta tunnelma on intiimi. Uusi paikka tosin taisi aiheuttaa hieman miksauspulmia, mutta myös tämä korjaantui koko ajan keikan loppua kohti. Todella hieno keikka, oli ilo kuunnella sitä kuinka taitavat muusikot soittavat ja laulavat hienosti yhdessä ja yhteen mutta silti yleisölle.

Yksi syy mennä Tarinankertojat-klubille: Sieltä lähtiessä on aina hyvä mieli.

Lupasin päästää keikkaseurana olleen miehen myös ääneen:

Neljäs Tarinankertojat-klubini, joten konsepti on jo tuttu. Tässä kohtaa pitäisi varmaan kertoa, kuinka on tutustunut Tarinankertojat-klubin esiintyjävieraaseen tarkasti ja tietää tuotantonsa edestakaisin, jotta voi ymmärtää keikkalistauksen merkittävyyden ja analysoida sitä, kuinka Tarinankertojien mielenkiintoinen konsepti värittää vanhoja kappaleita uusiin asuihin tällä kertaa toimi.

Ja pah.

Myönnän auliisti etten tiedä Heikki Salon materiaalista muuta kuin Miljoonasateen kokoelman Made in Taiwas ja lyriikkakäsikirjansa Kahlekuningaslaji. Näin ollen osaan hyräillä suurimmat hitit ja pari pienempää. En ollut Hiili-levyä kuunnellut lain (tai muuta Heikki Salon soolotuotantoa). Ehkä juuri siksi keikka olikin niin hyvä, kun se tarjosi erilaisen kokemuksen kuin aiempien paremmin tuntemieni artistien Tarinankertojat.

Korjaamon Vintti on ehdottomasti näistä klubin järjestyspaikoista tunnelmaltaan paras. Äänellisesti keikan alkupuoli vaati vähän miksauspöydän nuppien vääntelyä, että vokalistin sanoista sai selvää. Volumenapin jälkeen soundi oli hyvä ja vaikka usein Marzi varastaakin sooloilullaan shown, tuntui että Heikki Salo vanhana esiintyjänä varasti sen silti. Virallinen haastattelija jäi keikalta pois, mutta artisti selvästi osasi kertoa kappaleistaan muutenkin ja tarinansa olivat kiehtovia. Eritoten irlantilaisen viulistin tarina ennen Voipallo-kappaletta jäi väistämättä mieleen.

Kuten parempi puoliskoni sen niin hyvin laittoi: Tarinankertojat-klubilta poistuessa on aina hyvä mieli. Hyviä biisejä ja hienoa soittoa tunnelmallisessa miljöössä, mitä sitä muuta osaisi kaivata? Ekstraplussaa taas kerran inhimillisestä aloitusajasta.

Kiitos Heikki Salo, kiitos bändi, oli hieno ilta. Seuraavan kerran klubi 20.11., vieraana Costello Hautamäki. Be there. Keikkaliput ovelta 14 euroa, Korjaamo-kortin omistaville vaivaiset 12,5.

Kiitokset myös Korjaamon mainiolle baarimikolle, rommitoti helpotti kipuisen kurkun pistelyä.

Haaste- ja syyspuuhissa

Sateinen syksy näytti taas märän karvansa, mutta mitäpä siitä: minä olen syysihminen henkeen ja vereen. Onneksi viikonloppuna nähtiin myös aurinkoa ja saimme tehtyä rästissä olleita pihatöitä miehen kanssa. Nyt esimerkiksi talon räystäät on puhdistettu ja minä olen käynyt ensimmäistä kertaa katolla! Ja mainitsenpa nyt tässä välissä siitä, että jos talokuulumiset kiinnostavat niitä voi käydä utelemassa täällä.

Tänä vuonna osallistuin melkoisen moneen lukuhaasteeseen. Joulukuun alkuun mennessä olisi tarkoitus lukea vielä muutama kotimainen Kuusi kovaa kotimaista -haasteen puitteissa ja urheilla aloittamani kategoriat So Americania varten. Ikkunat auki Eurooppaan ja Finlandssvenskor jäänevät hieman tyngiksi, mutta yritystä kyllä oli ja Satun luettujen Minihaasteisiin olen myös osallistunut turhan laiskasti. Omaa TBR-listaani olen alkanut koluta hitaasti mutta varmasti eteenpäin.

Seuraava haastepunnerrus lienee Hyönteisdokumentti-blogin liikkeellelaittama mainio Lukudiplomi-haaste. Säännöt ovat seuraavat:

1. Valitse vapaasti luokkatasosi ja diplomi jonka haluat suorittaa. Pohjana suosittelen tuota Opetushallituksen Kunnaria, mutta vastaavat paikkakuntakohtaiset diplomiohjelmat hyväksytään myös. Ilmoita valintasi tämän bloggauksen kommenttiosiossa.
2. Seuraa diplominsuorituksen ohjeita. Tyypillisesti tarjolla on useita temaattisia lukulistoja joista kustakin valitaan luettavaksi yksi kirja niin että yhteensä luetaan 6-10 kirjaa.Luetuista kirjoista joko tehdään normaali bloggaus oman tyylin mukaan tai tehdään jokin diplomiohjeissa annetuista tehtävistä, tai mieluiten tietysti molemmat (kannattaa lukea ne tehtävälistat läpi, siellä on lukuisia mielikuvitusta kutkuttavia tehtäviä...)Mahdolliset elokuvatehtävät ovat vapaaehtoisia, tällä kertaa keskitymme kirjoihin ja ajoittaisiin sarjakuviin. 
3. Haaste alkaa nyt, ja kouluvuoden mukaisesti päättyy lauantaina 25.5.2013. Tuosta viikon päästä, 1.6.2013 kevätjuhlissa jaetaan diplomit ja saatetaanpa jakaa stipendeinä myös muutama kirjapalkinto arvottuna suorittajien kesken (myös hyvällä yrityksellä pääsee mukaan arvontaan vaikkei koko diplomia saisikaan suoritettua).Myös jo luetuilla kirjoilla voi osallistua, kunhan ne on lukenut 1.8.2012 jälkeen.

Itse ajattelin ryhtyä suorittamaan Sinuhea 8. luokan mallin mukaan koska a) opetan nyt enemmän kaseja kuin muita yläkoululuokkia ja b) kasiluokkalaisilla oli kivemmat tehtävät. Haasteen puitteissa tavoitteeni on lukea seuraavat kirjat:

• Pasi Ilmari Jääskeläinen : Lumikko ja yhdeksän muuta TAI Niccoló Ammaniti : Minä en pelkää (Jännitystä)
• Kjell Westö : Leijat Helsingin yllä (Menneisyyden tarinoita)
• Margaret Atwood : Orjattaresi TAI William Gibson : Neurovelho (Tulevaisuuden taruja)
• Leena Krohn : Tainaron (Fantasiaa)
• William Golding : Kärpästen herra (Ihmisiä)
• Harper Lee : Kuin surmaisi satakielen (Matkalla)
• Yrjö Kokko : Pessi ja Illusia (Luontotarinoita)
• Miika Nousiainen : Metsäjätti (Huumoria)
• Claire Castillon : Äidin pikku pyöveli (Lyhytproosaa)
• Henrik Ibsen : Nukkekoti (Runoja, näytelmiä)

Oma Hyppää lavalle -haasteeni pyörii vielä kaksi viikkoa, itse ajattelin urheilla vielä kolmannen näytelmän jonnekin väliin, ehkä juuri tuon Nukkekodin.

Nyt palaan takaisin omenahillon keittoon, tällä kertaa kokeilin mausteista omenasosetta. Lisäksi uunissa odottavat ihanat paahdetut punajuuret, joten tänään on ihan juhlamaanantai. Tällä viikolla vietän töistä syyslomaa ja olen osallistumassa kolmeen eri kulttuuririentoon, joten postauksia niistä luvassa sitten myöhemmin.

Lokakuisen kaunista viikkoa!

Magdalena Hai: Kerjäläisprinsessa (Gigi ja Henry, #1)

Minulla on tällä hetkellä menossa jonkinlainen lanu-kausi, sillä luen todella mielelläni nuorten kirjallisuutta. Ehkä se johtuu nostalgiasta, ehkä siitä että teen taas töitä nuorten kanssa mutta oli mikä oli, mukavaa tämä on. Tällä kertaa mainion lukukokemuksen tarjosi Magdalena Hain Kerjäläisprinsessa (Karisto, 2012).

Minun nimeni on Gregorovia Anastassija Ludovica Konstantinina. Minä olen prinsessa. Tarkemmin sanottuna minun piti olla prinsessa.

Keloburgin satamakaupungin Alhaistossa asuu jos jonkinlaista väkeä, siirtolaisia, varkaita ja yksi kuninkaallinen perhe, Vallankaappauksen seuraksena maanpakoon joutuneet Umbrovian kuninkaalliset asuttavat rauhaisasti Kelpepperinkadun erään talon yläkertaa, kunnes menneisyys kolkuttelee ovelle räkjähdysmäisellä tavalla. Gigi joutuu katupoika ystävänsä Henryn kanssa varsinaiseen pyöritykseen, jonka rinnalla aikaisemmat seikkailut Keloburgin kaduilla eivät tuntune juuri miltään.

Gigi on melkoinen seikkailijaprinsessa, eivätkä hänen muut perheenjäsenensä jää paljoa jälkeen. Hahmot ovat mielenkiintoisia ja tapahtumat lentävät eteenpäin. Kirja onkin todella nopealukuinen, eikä sitä malttaisi jättää kesken. Kerjäläisprinsessa on kuin tv-sarjan pilottijakso; siinä esitellään kavalkadi hahmoja, esitellään alkutilanne ja edetään vauhdikkaasti. Toivon, että seuraavissa osissa esitellään itse yhteiskuntaa ja myös henkilöhahmoja syvällisemmin.

Hain Kerjäläisprinsessa edustaa steampunk-kirjallisuutta, sci-fin alalajia. Minulle tämä taisi olla ensimmäinen tietoinen steampunk-luku. Viehätyin erityisesti julesvernemäisistä kojeista ja automatoneista. Lisäksi pidin kovasti Hain luomista ihmissusista ja heidän tavastaan puhua ylimääräisine konsonantteineen, mainio lisä ("Vchoitte tulla nyt ulos ssieltä.") .

Henry käänsi kylkeään viltillä. "Isäsi tarkoittaa sitä, että teidän perheenne ei voi luottaa kehenkään. Kuka tahansa voi pettää teidät joko rahasta tai pelosta. Siksi te elätte Alhaistossa ja teeskentelette olevanne niin kuin kaikki muut."

Luonnontieteilijäpuoleni arvostaa paljon kirjailijan loppuun kynäilemää Vihreän saaren historiaa sekä erityisesti Mitä jos?-osiota, jossa kerrotaan saaren asutukseen johtamista tapahtumista. Arvostan todella tällaista paneutumista ja myös kirjan loppuun liitetty viiteluettelo oli hieno.

Odotan innolla jatkoa Gigin ja Henryn vauhdikkaalle tarinalle, olkoon se pitkä ja tapahtumarikas. Uskallan antaa tästä myös esiteini-Linnean suositukset, varmasti olisi toiminut myös silloin kun vielä kuuluin virallisesti kohderyhmään.

Umbrovian kuninkaallisten puolesta ovat taistelleet myös ainakin Morre (joka antoi kritiikkiä, mutta odottaa silti jatkoa), Jossu (joka pitää kirjaa tutustumisen arvoisena vaikkei sille aivan lämmennytkään), Nafisan (joka rakastui Hain käyttämään kieleen) ja Kuutar (joka jäi kirjan imuun). Tutustukaa ihmeessä myös kirjailijan blogiin.

Magdalena Hai: Kerjäläisprinsessa (Gigi ja Henry #1)
Karisto, 2012. 180 s.
Kansi: Sára Köteleki

István Örkény: Minuuttinovelleja

Suomenlinna lautalla maaliskuussa 2006.

Kierrätyskeskuksesta aikanaan mukaan lähtenyt István Örkényn Minuuttinovelleja (Loisto, 2005 / Atena, 2002; Egyperces novellák) oli minulla kylpyhuoneessa hampaidenpesukirjana. Tällä tavalla novellikokoelman lukeminen oli melko hidasta. Toisaalta tuli pestyä hampaita sopivan ajan verran ja nämä novellit lienevät sitä paitsi parhaimmillaan luettuna muutama kerrallaan. Kokoelma alkaa Käyttöohjeella, jonka loppulauseelmana todetaan:

Jos et ymmärrä novellia, lue se uudelleen. Mikäli et vieläkään ymmärrä, on vika novellissa. Ei ole olemassa tyhmiä ihmisiä, on vain huonoja Minuuttinovelleja.

Tämän lausahduksen tukemana en siis huolestunut, jos en aina ollut aivan kärryillä tai pitänyt tai kiinnostunut. Tosin suurimmaksi osaksi pidin kyllä kokoelmasta ja sen vähäeleisen absurdista tyylistä paljon. Selailtuani kirjaa nyt tätä tekstiä varten uudelleen pidän opuksesta oikeastaan koko ajan enemmän.

Unkarilaisella Örkényllä on varsin omalaatuinen tyyli, joka välillä äityy jopa tylsäksi. Parhaimmillaan Örkény on kuitenkin kuivakkaan hauska ja pisteliäs kirjoittaja. Osa novelleista oli tosiaan hyvin absurdeja tai meni minulta muuten yli hilseen, mutta sai tässä myös hihitellä hauskojen juttujen äärellä ja kauhistella sodan kauhuja. Unkari ei ole minulle mitenkään erityisen tuttu maa, joten oli mukava valloittaa kirjallisesti myös tämä Euroopan valtio.

Parhaiten mieleen jäi hauska kahvin tilaamista, tai oikeastaan tilaamisen yrittämistä, käsittelevä novelli >>In our time>>. 

- Katsokaahan, Alizka. Te tilasitte kahvia. Sallikaa minun puolestani tilata, mitä mieleni tekee.
Hän kääntyi kohti tarjoilijatarta.
- En vain äkkiseltään muista, mitä se haluamani juoma oli nimeltään. Sellaista tummaa nestettä.
- Onko se viinaa?
- Ei, ei. Jos oikein muistan, se tarjoiltiin lasista. Ja muistelen sen olleen kuumaa. Ei siis mitään viinaa. 

Minuuttinovelleja oli parhaimmillaan pienissä annoksissa nautittuina. Kirjan kyytipojaksi hampaiden harjaus tai aamun pikainen kahvikupillinen.

Atena on tänä vuonna julkaissut opuksesta vielä 14 novellilla laajennetun version, 100 minuttinovellia. Myös Merenhuiske on lukenut Örkényn novelleja ja pitänyt niistä, lisäksi Café pour les idiots kuvailee Örkényn tyyliä oivallisesti.

István Örkény: Minuuttinovelleja
Loisto, 2005 / Atena, 2002. 216 s.
Suomentanut: Juhani Huotari.

Johan Bargum: Sensommar (suom. Syyskesä)

Johan Bargumin Seglats i september -teoksesta (suom. Syyspurjehdus) innostuneena päätin tarttua myös herran varhaisempaan tuotantoon. Lukuun pääsi ensimmäisenä tuttavien kehuma Sensommar (Gummerus, 1993; suom. Syyskesä). Päätin myös samalla petrata ruotsiani, joten luin kirjan toisella kotimaisella.

Det var Carls idé, inte min, försökte jag.
Skyll inte på din lillebror, sa hon.
Hur många gånger har jag hört henne säga just de orden?

Sensommar liikkuu kolmessa aikatasossa päähenkilö Olofin elämän ympärillä. Jo nuoruudessa isoveli jäi vahvemman ja osaavamman pikkuveljen jalkoihin, eikä tilanne ole muuttunut aikuisuuden aikana. Kun veljesten vakavasti sairas äiti tahtoo viettää viimeiset päivänsä Vidarnäsin huvilassa ja saada molemmat poikansa paikalle, joutuvat Olof ja Carl jälleen kohtaamaan.

Kyse ei ole kuitenkaan vain veljellisestä kinastelusta, vaan menneisyydestä löytyy myös vaiettuja salaisuuksia joita Bargum hienostuneesti lukijalleen avaa. Veljesten välistä jännitettä pyrkivät tasapainottamaan niin Carlin vaimo ja lapset, äidin miesystävä Tom-setä sekä sisar Heidi, poikia hoitamaan pyydetty maijapoppasmainen diakonissa.

Jag kommer att minnas det. Jag kommer inte att sakna det. Jag har redan lämnat de bakom mig, som man lämnar barndomen bakom sig, en smula förvånad över dess oskuld, men utan sorg, eftersom man vet att ingen återvändo finns.

Bargum kirjoittaa kaunista, mutta silti selkeää kieltä. Täytyy myöntää, että aivan (tai läheskään) kaikkia sanoja en ymmärtänyt, mutta menossa pysyi mukana myös hieman ruosteisella ruotsilla. Sama tunne oli lukiessa Seglatsia, mutta kirjan syksynkirpeäään tunnelmaan pääsi vaikkei jokaista sanaa tarkistanutkaan.

Kaikessa yksinkertaisuudessaan Sensommar oli haikea, mutta silti aurinkoinen pieni kirja. Sen sisällä oli paljon surua ja hiljaisuutta, mutta myös viimeisten lämpimien päivien riehakasta naurua ja iloa. Sensommarin kanssa tarjoiltavaksi suosittelen ukkossherryä ja musiikiksi mitä tahansa lukijan korvaa miellyttävää savikiekolta soitettuna.

Syyskesäisissä tunnelmissa on viihtynyt myös Liisa, jonka tekstin kautta pääsette myös moneen muuhun teosta käsittelevään arvioon. Liitän tämän myös toiseksi suorituksekseni hurmaavaa Underbara finlandssvenskor vid papper -haastetta.

Johan Bargum: Sensommar 
Söderström & Co, 1993.
Suomennettu: Syyskesä (Tammi, 1993)
Suomentanut: Rauno Ekholm
Kansi: Johan Petterson (kiitos tiedosta Pekalle!)

Sam Wasson: Auringonnousu Manhattanilla - Audrey Hepburn ja elokuvien moderni nainen

Vapaa-ajallaan Audrey käytti mielellään hameitakin, mutta kulki silti useimmiten housuissa (ne olivat käytännöllisemmät, hän sanoi). Hän piti matalista koroista (hänen jalkansa olivat suuret ja hän tiesi sen) ja kulki aina, missä ja milloin vain saattoi, mahdollisimman mukavissa villapaidoissa. Lyhyesti sanottuna hänen vaatekaappinsa sisällön määräsi yksinkertaisuus ja mukavuus. Kuulostaa ilmeiseltä (kukapa ei mukavuutta haluaisi?), mutta tuona remmien ja sukkanauhojen aikakautena hänen "puristamatta paras" -periaatteensa vaati itsetuntoa.

Jos minun pitäisi valita yksi näyttelijä, jota ihailen, valitsisin todennäköisesti Audrey Hepburnin. Audrey edustaa minulle klassista tyyliä, sellaista jota itsekin haluaisin edustaa (kun kirjoitin ylioppilaaksi, minä vaadin saada Audrey-tyylisen mekon - ja sainkin sen) ja ainakin kuuleman perusteella A oli myös mukava ihminen, ehkä jopa liian. Sam Wasson kertoo kirjassaan Auringonnousu Manhattanilla - Audrey Hepburn ja elokuvien moderni nainen (Ajatus Kirjat, 2011) tarinan sekä Audrey Hepburnin noususta filmitähteyteen että siitä, kuinka elokuva Aamiainen Tiffanylla muokkasi ihmisten ajatusmaailmaa.

Audreyn lisäksi päähenkilöinä tässä opuksessa ovat omalaatuinen kirjailija Truman Capote, käsikirjoittaja George Axelrod (joka haluaa elokuviin lisää seksiä), ohjaaja Blake Edwards (joka kuvasi Tiffanyyn yhden kalleimmista juhlakohtauksista) sekä Henry Mancini (joka teki läpimurtonsa Moon Riverilla). Unohtaa ei tule myöskään muuta henkilökavalkadia, johon kuuluvat mm. Audreyn pahasuinen aviomies Mel Ferrer, itsepäinen näyttelijä George Peppard, uudistusta vastustava puvustaja Edith Head ja moni moni muu.

Elokuvassa Aamiainen Tiffanylla yksin asuminen, ulkona käyminen, upealta näyttäminen ja pieneen hiprakkaan humaltuminen ei äkkiä näyttänytkään pahalta kuin ennen - olihan pääroolissa Audrey Hepburn. Itse asiassa tuntui siltä, ettei naimattomana elämiseen liittynyt minkäänlaista häpeää. Se vaikutti hauskalta.

Wassonin opus piirtää kiinnostavan kuvan 1950- ja 60-lukujen elokuvamaailmasta, ajasta jolloin Marilyn Monroe myi lippuja ja elokuvien sensuurilautakunta piti käsikirjoittajat tiukassa ruodussa. Ajasta, jolloin nainen sai olla elokuvassa joko hyvä tai paha, mutta ei missään nimessä kevytkenkäinen ja silti sympaattinen. Holly Golightly oli tässä ajassa hankala hahmo ja samoin oli koko Tiffanyn tarina, jossa oli paljon seksiä, tai vähintään viittauksia siihen, homoja ja muutakin kontroversiaalista.

Wasson kirjoittaa kauniisti ja hauskasti. Sattumukset ja henkilöt nousevat värikkäine lukijan silmien eteen, teksti soljuu eteenpäin ja on nautittavaa. Vaikka elokuvanteon vastoinkäymiset ja Audreyn henkilökohtaisen elämän kuopat ovat myös esillä, on yleistunnelma positiivinen: tässä ollaan tekemässä jotain mullistavaa ja erilaista. Teos kertoo myös siitä, kuinka vaikeaa elokuvan tekeminen voi olla: kuka on täydellinen pääosaan, miten elokuva puvustetaan, miten ihmeessä saadaan lupa kuvata Tiffanylla, tarvitseeko kirjailijalle näyttää käsikirjoitusta, millainen musiikki tehdään.

Auringonnousu Manhattanilla on kirja kaikille elokuvan (ja Audreyn) ystäville. Se on viihdyttävä ja leikkisä, mutta tuntee silti oman arvonsa. Se myös houkuttelee lukijaa katsomaan uudelleen Tiffanyn sekä herättää kiinnostuksen lukea Capoten kirjan ja verrata näitä kahta toisiinsa.

Voileipiä Manhattanilla ovat syöneet myös Katja (joka suosittelisi kirjan kyytipojaksi samppanjaa) sekä Susa (jonka kuvailun mukaan tämä on mm. erityisen onnistunut teos).

Sam Wasson: Auringonnousu Manhattanilla - Audrey Hepburn ja elokuvien moderni nainen (Fifth Avenue, 5 A.M.: Audrey Hepburn, Breakfast at Tiffany's, and the Dawn of the Modern Woman, 2010)
Ajatus Kirjat (Gummerus), 2011. 256 s.
Suomentanut: Taina Helkamo
Kannen suunnittelu: Mumtaz Mustafa (kuva: Paramount Pictures)

ps. Kiitos taas Tuomakselle avusta kuvan otossa ja sen muokkauksessa.

J. Pekka Mäkelä: Nedut

J. Pekka Mäkelän Nedut (Like, 2007) tarttui kirjastoreissulta mukaan puolivahingossa. Innostuin heinäkuussa kovasti J. Pekka Mäkelän uusimmasta teoksesta Muurahaispuu ja ihmettelin jo silloin itsekseni miksen ole lukenut näitä aikaisempia teoksia. Nedut oli tällä kertaa se teos, joka sci-fi-hyllystä hyppäsi ensimmäisenä näkökenttään, joten se sai myös lähteä mukaan.

Auton kulkiessa Korsontien mutkissa sen ajovalojen kirkkaus sokaisi minut, mutta erotin silti jäätyneen kämmenenkuvani monumentin pinnasta. Sen vasemmalla puolella oli toinen kämmenenkuva, vähän suurempi, jonka reunoilta erotti valuneen ja uudelleen jäätyneen kosteuden noroja. Peukalon kärki kosketti oman kämmenenkuvani peukaloa. 

Nedujen taustatarinassa neandertalilaiset ovat palanneet maapallolle mukanaan huipputeknologiaa ja aikomuksenaan ottaa Keski-Eurooppa takaisin heidän asuinalueekseen. Valloitus sujuu suhteellisen rauhallisesti, mutta aiheuttaa sen että alueelta vyöryy suuri pakolaisaalto muihin valtioihin, myös Suomeen. Neandertalilaiset eivät pidä itsestään juurikaan melua, eikä kukaan tunnu tietävän miksi ja kenen avustuksella he ovat tänne palanneet.

Nedut jäävät tarinassa kuitenkin sivuhahmoiksi, sillä todellisena päähenkilönä häärii Joel "Jolle" Peltola, suomalaisen musiikkihistorian pieni rock-legenda, nykyään taittajan hommissa surkealla palkalla. Rahallisesti Joelilla ei mene mitenkään hyvin, mutta kun hyvä ystävä tarjoaa helppoa konstia ansaita rahaa ei rahaton mies tohdi kieltäytyä. Samalla Joel tulee sotkeutuneeksi nedujen asioihin ja oppii samalla jotain itsestään ja ihmisyydestä.

En ajatellut enää sormieni asemia, en sointuja enkä säveliä. Ääni ei tuntunut tulevan enää kitarasta eikä vahvistimesta vaan... jostakin. Läheltä. Kaukaa. Sekä läheltä että kaukaa, yhtä aikaa.
Soitin yhtä aikaa muiden kanssa.

Joelin lisäksi kirja on täynnä kiinnostavia henkilöhahmoja vanhoista bändikavereista uusiin ja entisiin heiloihin. Tajusin vasta tätä kirjoittaessani, että kirjassa oli oikeastaan todella monta mainiota ja hyvin kirjoitettua naishahmoa. Mahtavaa.

Mäkelän teksti vie mukanaan ja tarina on kiinnostava. Hieman enemmän olisin tahtonut tietoa neduista ja heidän motiiveistaan ja alkuperästään, mutta toisaalta nautin siitä että tämä oli enemmän henkilötarina. Nedut sisältää myös paljon faktaa ja fiktiota musiikista, asia jota osasin varmaankin arvostaa enemmän asuttuani nyt useamman vuoden todellisen musiikkiharrastajan kanssa. Ja oli tässä myös paljon viittauksia muihin genren kirjoihin, Adamsia ja Sinisaloa, tykkäsin.

Kirjan liitteeksi olisin vielä kaivannut Dystokion musiikkituotantoa ja Kerrosmaailma I -sarjakuva-albumia. Uskallan suositella kirjaa myös ei-sci-fin-ystäville, sillä kirjassa pääosaa näyttelevät tavalliset ihmiset ja heidän kohtalonsa.

Jossu oli myös pitänyt kirjasta vaikkei siitä hänen Mäkelä-suosikkiaan tullutkaan, Kirjavinkkien Mikko kertoo kirjan olevan parempi kuin miltä sen idea kuulostaa ja teoksen olevan hänen suosikkinsa kolmesta ensimmäisestä Mäkelän teoksesta. Päätin myös liittää tämän opuksen osaksi Kuusi kovaa kotimaista -haastetta, koska minun on pitänyt lukea Mäkelän teoksia jo pitemmän aikaa.

J. Pekka Mäkelä: Nedut
Like, 2007. 288 s.
Kannen kuva: J. Pekka Mäkelä
Typografia: Ville Sutinen

Syyskuulumisia ja maljapuheita

Hieman nuhainen mutta pirteän kujertava tervehdys täältä ruudun takaa!

Karoliina haastoi minut viime kuussa kirjoittamaan maljapuhetta seuraavilla suuntaviivoilla:

1. Kirjoita listaustyyliin parin rivin maljapuhe, jossa luettelet viisi asiaa, joista sinulle tulee erityisen hyvä mieli/mistä olet kiitollinen.
2. Haasta viisi bloggaajaa tekemään samoin.

Siis.

Hyvät lukijat,

kiitos teille siitä, että olette siellä jossain toisten ruutujen takana. Kirjoittaminen on jo itsessään mukavaa, mutta se, että joku lukee ja kommentoi sekä jakaa kiinnostuksen kirjoihin on minulle äärimmäisen arvokas asia.

Kiitos niille oppilaille ja opiskelijoille, jotka ovat ottaneet minut tänä ensimmäisenä syksynäni opettajana pääosin niin kovin mukavasti vastaan. Jokainen kerta, kun te opitte tunnillani jotain tai uskallatte kysyä teitä vaivaavan kysymyksen, on minulle hyvä hetki. Sama kiitos kuuluu myös niille vanhemmille kollegoille, jotka ovat ottaneet minut lämpimästi osaksi työyhteisöä.

Kiitos Tuomakselle siitä, että hän jaksaa tehdä minulle inkiväärivalkosipulikanaa nyt kun minulla on nuha ja tulee kanssani kenkäkauppaan. Kiitos, että kestät lempeästi sen kun kiukuttelen, mutta laitat minun ruotuun silloin kun lähden liiaksi sivuraiteille.

Kiitos ystävilleni siitä, että he käyvät minun kanssani kahvilla / syömässä / neulomassa / elokuvissa / kävelyllä / mattokaupassa. Ilman teitä elämä olisi ihan tylsää.

Ja lopuksi vielä kiitos syksylle. Kiitos siitä, että aamuisin ilma on raikas mutta ei vielä pakasta. Kiitos omenista, joista varmasti tulee hyvä hillo. Kiitos keltaisista ja punaisista lehdistä ja kuulaista iltapäivistä.

Kiitos.

Jokin aika sitten blogille annettiin myös Tsemppaava blogiystävä -tunnustus, lämmin kiitos siitä Katrille. Tunnustus lähtee nyt kollektiivisesti teille kaikille, jotka täällä käytte ja kommentoitte. Teidän ansiostanne tästä bloginpidosta on tullut entistä mukavampaa. Maljapuhe-haasteen kanssa teen seuraavasti: minä kuulisin mielelläni lisää kiitoksia asioista, jotka tekevät juuri sinut iloiseksi. Kirjoitathan minulle kommentin tai ajattele edes hetki mielessäsi jotain iloista asiaa.

Lisäksi muistuttaisin vielä tämän kuun loppupuolelle asti käynnissä olevasta Hyppää lavalle -haasteestani, jossa luetaan näytelmiä. Itse ajattelin urheilla tällä viikolla ainakin Kristian Smedsin Mr. Vertigo -sovituksen kanssa.

Nyt menen leipomaan (vehnättömiä) pannukakkuja, sillä purkit loppuivat kesken ja ylijäänyt omenahillo on käytettävä johonkin. Suosittelen lämpimästi myös Pumpkin-Jamin ihanaa rommista omena-kaurapaistosta.

Ihanaa syksyä teille!

ps. Huomasitte varmaan maanantaina, että niin täällä kuin monessa muussakin kirjablogissa tapahtui kummia. Lisää asiasta esimerkiksi täällä, täällä ja täällä. Ja mainitsenpa tässä vielä, että en ottanut Twilightia omaan käsittelyyni siksi, että olisin halunnut sitä pilkata, vaan siksi että sitä oli hauska muokata. Oikeasti olen lukenut kaikki neljä (edit 7.10.: kiitos Villasukka kirjahyllyssä, tokihan kirjoja on tuon verran eikä kolme kuten väitin) teosta ja jopa hieman punastellen niihin koukuttunut. Olen iloinen, että kirjabloggaajien tempaus herätti pääosin positiivista mediahuomiota ja toivon, että keskustelua aiheesta jatketaan niin yksityisesti kuin yleisestikin.

Liikkuvaa kuvaa: 3 x Rakkautta & Anarkiaa

Osasimme olla jo toista vuotta peräkkäin hereillä Rakkautta ja anarkiaa -festareitten suhteen. Viime vuonna kävimme katsomassa viisi elokuvaa, tänä vuonna totesimme että kolme riittänee. Ensimmäinen ehdoton valinta oli samannimisiin Nintendo DS-peleihin perustuva Ace Attorney, lisäksi kävimme katsomassa Cooking History -dokumentin ja kroatialaisen Night Boats -elokuvan.

Night Boats kertoo rakkaudesta ja elämänjanosta, mutta valtavirtaa poikkeuksellisemmin. Vakavasti sairas Jakov tapaa yksinäisen Helenan vanhainkodissa. Pariskunta tutustuu ja päättää eräänä pimeänä iltana karata, lähteä matkalle kohti merta. Vanhan parin rakkaustarina on kaunis ja surullinen, täynnä kommelluksia ja herkistävää myötäelämistä.

Toisinaan tuntui, että myös itse elokuva oli vanha. Toisinaan se eteni nytkähdellen, kuin unohdellen välistä kohtauksia, ja toisinaan mentiin hyvinkin suoraviivaisesti eteenpäin. Kuvat tässä kroatialaisessa elokuvassa olivat kauniita ja tarinan katsoi mielellään, vaikka käteenjäävä tunne olikin surullinen.

Cooking History kertoo faktan ja fiktion kautta siitä, millaista on ollut laittaa ruokaa sotatantereella sotilaille ja valloittajille. Slovakialainen ohjaaja Peter Kerekes haastattelee dokumentissaan muun muassa onnettomuuteen joutuneen sukellusveneen kokkia sekä saksalaisia leipureita. Haastateltavat ruoanlaiton ammattilaiset kertoivat työstään lämmöllä, vaikka joillekin sodasta puhuminen on myös vaikeaa. Elokuva hätkähdytti katsojaa myös näyttämällä varsin selvästi kuinka lehmä lahdataan sotaoloissa tai kuinka sika pääsee hengestään. Hieman joutui nieleskelemään. Toisaalta elokuvassa oli myös huumoria, kun jokainen elokuvaan liitetty resepti loppui toteamaan "ripaus suolaa" ja omasta työstään tarinoiva vanha mummo keskeytti lauseensa huudahtaen "oi, sieniä!".

Kävimme katsomassa elokuvan tunnelmallisessa Kino Engelissä ja miljöö sopikin elokuvan vanhanaikaiseen tyyliin mainiosti. Täytyy tosin myöntää, että itse olin katsomishetkellä niin väsynyt, että torkahdin elokuvan aikana muutamaan kertaan. Sääli, tämän olisin mielelläni katsonut omaksuen.

Elokuvaa Ace Attorney odotin varmaan eniten, sillä olen itse pelannut läpi kaikki puolustusasianajaja Phoenix Wrightista kertoneet pelit. Elokuvan oli ohjannut kehuttu Takashi Miike, joka ei tosin allekirjoittaneelle ollut tuttu. Elokuvaan oli ympätty pääpiirteissään ensimmäisen pelin toinen ja neljäs tapaus, sillä ne saatiin kätevästi yhdistettyä jatkuvajuoniseksi ja järkeväksi tarinaksi.

Eniten hupia Ace Attorney varmasti tarjosi peliä tunteville, sillä mukaan oli laitettu paljon viittauksia peliin ja kaikki hahmoja ja paikkoja myöten oli toteutettu viimeisen päälle. Aijai mitä herkkua ja oivalluksia. Hymytti myös salin eturivissä istuvat neljä Phoenix Wrightiksi pukeutunutta nuorta miestä, juuri näin!

Elokuva esitettiin Andorrassa. Sali oli periaatteessa varsin mukava, mutta selvästi R&A-kauden tiukat aikataulut aiheuttavat hankaluuksia. Ensinnäkin salissa oli juuri loppunut edellinen esitys, joten ilma oli todella tunkkainen ja toisekseen yläkerrassa olevista Coronasta ja Dubrovnikista kaikui tasainen bassonjytke koko elokuvan ajan. Onneksi kyse ei ollut herkästä ja vakavasta taide-elokuvasta, muuten olisi voinut ottaa pannuun.

Kiinnostuksella odotan nyt vielä ainakin Haute Cuisine -elokuvaa, jonka pitäisi tulla myös normaaliin teatterilevitykseen. Tänä vuonna on tulossa myös muita kiinnostavia elokuvia, kuten Piin elämä ja Hobitti.

Stephenie Meyer: Twilight

Stephenie Meyerin suosituista Twilight -kirjoista on kohuttu jo monta vuotta ja meteli kasvanee taas marraskuussa, kun elokuvasarjan viimeinen osa pamahtaa teattereihin. Itse en taida enää varsinaisesti suosikkisarjan kohderyhmään kuulua, mutta luinpa kuitenkin (vaikkakin englanniksi, jos se vaikka tekisi tällaiselle mukateinille tästä uskottavampaa). Sarjan ensimmäinen osa on siis nimeltään Twilight (2005), suomeksi Houkutus (WSOY, 2005).

Käsittääkseni kirjan juoni on jo sen verran mediassakin kuulutettu, joten sen voi aivan hyvin kirjoitella myös tähän. Kirjan päähenkilö Bella joutuu muuttamaan äitinsä luota aurinkoisesta Kaliforniasta sateiseen Forksin kaupunkiin Washingtoniin. Bellaa muutto ei juuri kuitenkaan hetkauta, sillä hänen äitisuhteensa on hankala ja uudessa koulussa hän pääsee samantien etenemään suosittujen tyttöjen porukkaan. Suosittua tyttöä tavoittelevat tietysti myös pojat, joista erityisimmin nousevat esiin Edward ja Jacob.

Kumpikin kilvoittelee Bellan suosiosta, mutta turhaan. Edwardin kalpea nörttimäisyys ei vetoa menevään mutta hienostuneeseen Bellaan (onhan hänen lempikirjansa Humiseva harju), eivätkä Jacobin yritykset houkutella tyttöä koiranpennuilla toimi myöskään. Kun Edward kerää rohkeutensa ja yrittää lähestyä ihastustaan heathcliffmäiseen tyyliin kiipeämällä yöllä Bellan ikkunasta sisään, puree Edwardia skorpioni. Edward putoaa ja joutuu sairaalaan, mutta skorpioninpureman seurauksena hänestä tulee vampyyri ja täten myös todella nopea, vahva ja ennenkaikkea komea.

Bella luonnollisesti ihastuu uuteen Edwardiin, joka saapuu seuraavalla viikolla kouluun moottoripyörällä ja pukeutuneena auringossa kimaltelevaan nahkatakkiin. Jacob sydämistyy Edwardille Bellan huomion varastamisesta ja päättää kostaa usuttamalla saksanseisojansa Edwardin kimppuun koulun parkkipaikalla. Bella syöksyy alakynnessä olevan Edwardin apuun ja saa myöskin pureman muuttuen ihmissudeksi. Karvaiseksi muuttunut Bella kauhistuu ja pakenee metsään ja Jacob ja Edward jäävät miettimään, miten voivat enää löytää suurta rakkauttaan pöyheän turkin alta.

Kirjan kantavana teemana on nuori rakkaus ja luonnollisesti myös se, että sisin on tärkein. Vaikka nuorten päähenkilöiden tunteet käyvät kuumina, on teos silti maltillinen ja muistuttaa nuorta lukijaa muun muassa esiaviollisen seksin haitallisuudesta ja siitä, miten muita pitää arvostaa niin sanotusti karvoihin katsomatta.

Meyer kirjoittaa koukuttavasti, vaikka onkin tässä ensimmäisessä kirjassaan selvästi vielä kokemattomampi kynäilijä kuin sarjan seuraavissa osissa. Kirja on leppoisaa lukemista ja sarja vie mukanaan, vaikka sen imua yrittäisikin vastustaa.

Stephenie Meyer : Twilight
Little Brown and Company, 2005. 498 s.
Suomennettu nimellä Houkutus (WSOY, 2005)