Téa Obreht: Tiikerin vaimo

Téa Obrehtin Tiikerin vaimo (WSOY, 2012) sai odottaa lukuvuoroaan hyllyssä varsin pitkään, muttei onneksi turhaan: minä nimittäin rakastin tätä kirjaa. Tiivistettynä Tiikerin vaimo oli minulle maagisen ruma ja kaunis, pölyinen ja kuuma, yönsininen ja mystinen, mausteinen ja raikkaan veden makuinen.

Varhaisimmissa muistoissani isoisä on kalju kuin kivi ja hän vie minut katsomaan tiikereitä. Hän panee hatun päähänsä, vetää ylleen isonappisen sadetakin, ja minulla on kiiltonahkakengät ja samettimekko. On syksy, ja olen neljän vanha. Miten selvää kaikki onkaan: isoisän käsi, raitiovaunun iloinen kohina, aamun kosteus, tungos meidän noustessamme ylös mäkeä linnoituksen puistoon. Ja isoisällä on aina rintataskussa Viidakkokirja: siinä on kullatut kannet ja vanhuuttaan kellastuneet sivut. En saa pidellä sitä, mutta se on auki isoisän polvella koko iltapäivän, kun hän lukee siitä minulle pätkiä.

Natalia on matkalla ystävänsä Zorán kanssa Brejevinan kylään. Maa on sodan runtelema ja he ovat viemässä rokotteita kylän orpokotiin. Nuoret naiset eivät kuitenkaan pääse edes perille, kun huonot uutiset tavoittavat heidät: Natalian rakas isoisä on kuollut ja kaiken lisäksi kaukana kotoa, pienessä Zdrevkovin kylässä, jossa isoisällä ei edes ollut mitään järkevää syytä olla.

Vaikka Natalian tehtävä Brejevinassa on kesken, eivät ajatukset isoisästä jätä häntä rauhaan. Mitä kaikkea isoisä oli jättänyt elämästään kertomatta? Miten tarinat kuolemattomasta miehestä ja tiikerin vaimosta liittyvät kaikkeen? Ja mitä isoisä teki Zdrevkovissa?

Isoisän sydän vavahteli, ja hän saattoi jo nähdä silmissään, miten tiikeri kävi hänen kimppuunsa, mutta  hän ajatteli Viidakkokirjaa, sitä miten Mowgli oli härnännyt Shere Khania soihtu kädessä kivellä, tarttunut rampaa tiikeriä leuan alta nujertaakseen tämän - ja hän ojensi kätensä pressun alta ja kosketti ohi lipuvaa karkeaa turkkia.

Obrehtin kieli on hypnotisoivaa, vaikka pitää jalat, tai käpälät, maassa. Maagisia asioita tapahtuu, väki on taikauskoista ja vanhoista perinteistä pidetään kiinni kynsin ja hampain. Silti kaikki tuntuu todelta. Vaikka Natalia on suurimmalta osin tarinan kertoja, on isoisä ja heidän suhteensa kirjan pääosassa. Ja siksi kirja on myös tarina Natalian kasvusta, siitä tarpeesta ymmärtää, jotta hän voi jatkaa omaa elämäänsä.

Minä nautin Tiikerin vaimon lukemisesta suunnattomasti. Kirjassa oli lumoa, joka veti otteeseensa jo työmatkan aikana ja otti taas mukaansa kun kirjan pariin ehti palata. Tästä tuli todennäköisesti tämän vuoden parhaita lukukokemuksia.

Tässä lienee paikallaan kehua myös käännöstä, sillä käännös soljui luettuna mukavasti ja tasaiseen tahtiin. Tuli sellainen olo, kuin olisi itse kävellyt isoisän kanssa kohti eläintarhaa tai katsellut öisellä kadulla, kuinka elefanttia houkutellaan tyhjän kaupungin halki pitkin raitiovaunukiskoja.

Obrehtin hieno esikoinen sopii oivasti tähän synkkään marraskuuhun tuoden siihen hieman lämmintä valoa jostain kaukaa. Ehkä tämä on ennen kaikkea tarina tiikereistä, mitä ne kullekin meistä sitten edustavatkaan.

Tiikerin vaimoa on luettu kirjablogeissa suhteellisen ahkeraan: esimerkiksi Morre piti tätä hyvänä muttei aivan napakymppinä, Suketus palkitsee kirjan kahdella waulla ja Jaakko kiteyttää oivallisesti sen, miksei kirjaa kannata lukea liian nopeasti.

Iso kiitos ihanalle Saralle, jonka blogin arvonnasta tämän teoksen taannoin pokkasin.

Téa Obreht: Tiikerin vaimo (The Tiger's Wife, 2011)
WSOY, 2012. 362 s.
Suomentanut: Irmeli Ruuska
Kansi: Mary Evans / Picture Library

Lyhyitä sarjakuvasuosituksia

Blain & Lanzac : Ulkoministeriö : diplomaattisia merkintöjä (Quai d'Orsay 1 - Chroniques diplomatiques, 2010)
WSOY, 2012. 98 s.
Suomentanut : Saara Pääkkönen

Ulkoministeriö kertoo tarinaa Arthur Vlaminckista, josta sattuman kautta tulee Ranskan ulkoministerin puheenkirjoittaja. Työ ei ole helppoa, sillä itse ulkoministeri on arvaamaton ja omalaatuinen eivätkä ministeriön sisäisetkään konfliktit ole aina niitä helpoimpia. Itse Arthur on vielä varsin kirkasotsainen nuori mies, joka yrittää parhaansa pysyäkseen filosofisen ja omituisen ulkoministerinsä kannoilla.

Teos perustuu salanimellä esiintyvän Abel Lanzacin, ulkoministeriön entisen virkamiehen kertomisiin, ja tietty totuuspohja tekee Ulkoministeriöstä kiinnostavan luettavan. Kuvituksen on tehnyt Christophe Blain, joka on aikaisempien töidensä pohjalta ilmeisesti kehuttu ja arvostettu sarjakuvataiteilija. Enkä ihmettele: Blainin pitkäjalkaiset ja karikatyyrisen eläväiset hahmot ovat todella ranskalaisen oloisia ja sopivat oivallisesti poliittiseen sarjakuvaan.

Kuva : Blain & Lanzac / WSOY / 2012

Ulkoministeriö on kuivakkaan hauska ja esittelee samalla kiinnostavasti politiikan ilmiöitä. Retoriikan taistelukentillä kohtaavat niin filosofia, maailmaasyleilevyys kuin pyrkimys olla loukkaamatta ketään (ainakaan liikaa). Ulkoministeriön bongasin luettavaksi Norkulta, joka nautti tästä suunnattomasti ja on tästä kirjoittanut kehuvasti myös Hanna.

***

Brian K. Vaughan & Niko Henrichon : Pride of Baghdad 

Vertigo (DC Comics), 2006. 136 s.

Vuonna 2003 Baghdadissa pommit putoilevat ja osuvat myös eläintarhaan, jossa asuvat neljä leijonaa. Vanha naaras Safa, idealistinen nuorempi naaras Noor, Noorin pentu Ali sekä lauman uros Zill huomaavat yllättäen olevansa yllättävässä tilanteessa, kun häkin kalterit eivät ole enää vapauden tiellä. Vapaus ei ole kuitenkaan niin yksinkertaista, eivätkä suurimman osan elämästään vangittuina elävät leijonat kykene muuttumaan sekunnissa jälleen luonnonvaraisiksi.

Sekä leijonille että muille heidän kohtaamilleen eläimille on luotu hienot ja monitahoiset persoonat. Pride of Baghdad on julma ja jollain tavalla hyytävän realistinen, vaikka siinä puhuvia eläimiä onkin. Toisaalta Baghdad on, pommitettunakin, kaunis ja upeita ovat myös eläimet.

Pride of Baghdad perustuu osittain tositapahtumiin, sillä vuonna 2003 Baghdadia todella pommitettiin ja eläintarhasta pääsi pakoon neljä leijonaa. Myös leijonien lopullinen kohtalo on kirjoitettu todenmukaisesti, mutta matka lähdöstä loppuun on Vaughanin ja Henrichonin kuvitelmaa. Vaughanilla on selvästi tarinankertomisen taito ja Henrichon osaa sen kuvittamisen: Pride of Baghdad on kaunis ja rujo sekä ehdottoman koukuttava, vaikkei onnen tunteita juuri lukijalle tuokaan. 

Kuva : Vaughan & Henrichon / Vertigo (2006)

Albumin bongasin, tai oikeastaan mies bongasi, bibliofile-x-blogista. Siellä kirjaa kehuttiin sen verran kiinnostavasti ja verrattiin rakastamaani Leijonakuninkaaseen (jonka kanssa albumilla eittämättä on samoja piirteitä), joten teos oli varattava kirjastosta samoin tein.

***

Syksyllä luin myös kaikki tähän mennessä ilmestyneet Goon -sarjakuvat loppuun. Vaikka ensimmäiset osat antoivat odottaa lähinnä raisua huumoria ja zombien mäiskintää, kehittyi tarinaan lopulta äärimmäisen hieno ja kiinnostava tarinan kaari. Suosittelen. Tekstini osista 1-2 ja 3-4 löytyvät linkkien takaa.

Uusia sarjakuvasuosituksia otetaan vastaan: mikä on hienoin sinun tänä vuonna lukemasi sarjakuva?

Lavalta: Invaasio! (Kansallisteatteri)

 Kuva : Tuomo Manninen / Kansallisteatteri

Puskaradion kautta kuulin, että Kansallisteatterin Omapohjassa pyörivä Invaasio! olisi varsin mainio komediallinen näytelmä. Päätimme siis testata huhujen paikkaansapitävyyden ja porhalsimme lauantaina Kansiksen lipunmyyntiin kyselemään lippuja ja niitähän oli, joten liput kouraan ja Omapohjaan.

Invaasio! on ruotsalaisen kirjailijan Jonas Hassen Khemirin esikoisnäytelmä vuodelta 2006. Esitys on kerännyt kiitosta niin Ruotsissa kuin ulkomaillakin ja nyt se on saanut kantaesityksensä Suomessa. Ohjaajana toimii TeaKin Eljas Liinamaa, jonka taiteellinen opinnäytetyö esitys on. Myös lavalla nähdään TeaKkilaisia, nimittäin Karoliina Niskanen, Asko Vaarala ja Marko Virtanen. Tunnetumpana nimenä näyttelijäkaartissa vaikuttaa Janne Reinikainen.

Esityksen jälkeen olo oli hieman hämmentynyt, en ollut aivan varma mistä oli kyse. En kuitenkaan ollut ärsyyntynyt, sillä esitys oli äärimmäisen viihdyttävä, pohdituttava ja monitahoinen. Eipä sitä kai tarvitse aina ymmärtää.

Invaasio! alkaa klassisella esityksellä näytelmästä Signora Luna, joka kuitenkin keskeytyy muutaman teini-ikäisen hypätessä lavalle keskeyttämään esityksen. Näytelmän eräs hahmo, Abulkasem, alunperin tuhannen ja yhden yön tarinoista tunnettu, jää elämään nuorien kielenkäyttöön. Mikä tahansa voi olla abulkasem. Toisaalla ollaan baarissa, jossa turkkilainen nuorukainen yrittää iskeä kaunista teatteritiedettä opiskelevaa neitoa, jota puolestaan yritetään ymmärtää kuoliaaksi syntyperän takia. On myös asiantuntijapaneeli, joka pyrkii määrittämään Abulkasem-nimisen terroristin liikkeitä ja tarkoitusperiä. Ja lopulta laiton maahanmuuttaja, jonka puhelimeen tulee jatkuvasti soittoja Abulkasemilta. Abulkasem on kaikkialla ja ei missään.

Kuva : Tuomo Manninen / Kansallisteatteri

Minua ilahduttaa erityisesti se, että tuntuu kuin TeaKkilaiset olisi toivotettu hyvin tervetulleeksi Kansallisteatteriin ja se, että esitys oli kaiken lisäksi mainio. Erikoinen, muttei liian, ja sopivalla tavalla hämmentävä. Voidaanko kaikki maahanmuuttajat tai yleistäen he, joilla on erilainen syntyperä kuin sinulla, niputtaa johonkin mystiseen lokeroon? Ovatko kaikki abulkasemeita? Samanlaisia? Vai eivät?

Riipivin kohtaus lieni se, kun Janne Reinikaisen esittämä laiton maahanmuuttaja puhui musiikista ja siitä, miten hän pitää Abbasta. Tai ainakin luullakseni. Tulkkauksen mukaan kyse ei ollut lainkaan musiikista, vaan itsemurhapommituksista, terrorismista, vihasta. Tahattoman tahallista vai tahallisen tahatonta väärinymmärrystä?

Suosittelen Invaasiota! lämmöllä. Vaikka esityksestä lähtisikin hieman pöllämystyneenä, on ainakin päässyt näkemään taitavia näyttelijänalkuja lavalla ja nähnyt jotain erilaista. Esityksen tiedot täältä.

Ja mainostanpa tässä vielä noita Kansallisteatterin Samanillanlippuja: saman päivän esitykseen saa liput puoleen hintaan, eikä tarvitse olla edes opiskelija. Tykkään!

Tekstiä kirjoittaessani luin myös osittain tämän mainion Peter Leonardin tekstin Identity and its Discontents : Corporeal Indexicality in Swedish and Danish Literature.

Helena Petäistö: Aamiainen Cocon kanssa Pariisissa, Strasbourgissa ja Lyonissa

Hammasharjakirjan osaan joutui tällä kertaa Helena Petäistön matkakirja Aamiainen Cocon kanssa Pariisissa, Strasbourgissa ja Lyonissa (Tammi, 2001). Täytyy myöntää, että Petäistön hienostunut ja samalla herttaisen innostunut tapa kertoa ranskalaisista kaupungeista toi iltarutiiniin tiettyä hillittyä glamouria.

Tämä kirja ei kerro nähtävyyksistä vaan elämyksistä ja elämännautiskelusta ja kunkin kaupungin parhaasta annista sillä saralla.

Petäistö kertoo kaikista kolmesta kaupungista ammattitaidolla ja selvänäköisyydellä, mutta toisaalta myös rakkaudella ja lämmöllä. Tekstistä kuultaa läpi, että maa ja matkailu ovat kirjoittajan sydäntä lähellä mikä ei nyt Petäistön tietäen tunnu mitenkään yllättävältä. Jokaisesta kaupungista kertova luku sisältää "alkusanat", jonka jälkeen hypätään pienien alustuksien jälkeen hotellien, ravintoloiden, kahviloiden ja ostospaikkojen maailmaan. Lisäksi tarjoillaan muutamia nähtävyysvinkkejä niille, jotka ovat jo nähneet kaiken.

En osaa sanoa kuinka moni kirjan hotelli- tai ravintolasuosituksista pitää paikkansa, tämä lukemani versio kun on vuodelta 2001. Pienellä selailulla selvitin, että kirjasta on ilmestynyt uusi, tarkistettu painos vuonna 2007 joten tarkempien tietojen tarpeessa suosittelen kääntymään kyseisen version puoleen. Ainakin useampi kahvila vaikutti suositusten perusteella siltä, että jos ne tulisivat vastaan voisin piipahtaa.

Myönnän olevani aina yhtä vilpittömän hämmästynyt, kun huomaan, että jonkun mielestä Pariisi ei olekaan maailman kaunein kaupunki. Ihmettelen, onko hän katsonut kaupunkia ollenkaan vai onko hänen työmatkansa rajoittunut vain lentokenttään ja asiakaskäynteihin tai lomamatkansa pelkkään kapakkakierrokseen, ja onko hänen hotellinsa sijainnut taas sellaisessa osassa Pariisia, jota suomalaiset matkatoimistot mainostavat "hyvänä alueena keskustassa", vaikka sinne asti tai juuri sille alueelle ei kenelläkään pariisilaisella tulisi mielenkään viedä ulkomaalaista.

Myönnän olevani tämän opuksen kanssa puolueellinen, minä kun rakastan Ranskaa jostain syystä. Vaikka en puhu kieltä. Se vain joskus 16-vuotiaana muuttui minulle sellaiseksi ihanaksi maaksi, vaikka ymmärrän vaikkeivät kaikki siitä pitäisikään (eikä tarvitsekaan, enemmän Ranskaa minulle!). Tämä kirja sai haaveilemaan uuden Pariisi-matkan sijaan junamatkasta vaikkapa juuri Lyoniin ja samalla houkuttelee ajatus ranskan intensiivikurssista.

Tässä kaupungissa kävijän suuri nautinto - ellei suoranainen velvoite - on siis käyttää kaikki liikenevä vapaa-aika herkutteluun ja lähtiessään täyttää vielä matkalaukku haisevilla matkamuistoilla. Lyonista löytyy käsittämätön määrä sekä kalliita huippuravintoloita että tavallisia pikkubistroja, kaikki valmiita hämmästyttämään kävijää taidoillaan ja tarjoiluillaan.

Aamiainen Cocon kanssa tarjosi leppoisan nojatuolimatkan kolmeen ranskalaiseen kaupunkiin. Parasta antia kirjassa olivat jokaisen kaupungin kaunokirjallisemmat esittelyt ennen hotelli-, ravintola- ja ostospaikkasuosituksia.

Lisäksi myönnän olevani pikkiriikkisen kateellinen siitä, että Petäistö on saanut syödä Alain Ducassen ravintolassa. Mutta annan anteeksi, koska tämä postaus antoi myös mainion tekosyyn heitellä tänne taas Pariisi-valokuvia.

Helena Petäistö: Aamiainen Cocon kanssa Pariisissa, Strasbourgissa ja Lyonissa
Tammi, 2001/ 2007. 127 s./224 s.
Piirrokset: Anni Riipinen
Ulkoasu: Leena Kilpi

Eeva-Liisa Manner: Kamala kissa ja Katinperän lorut: epäkohteliaita runoja ja parodioita

Kuvan kissa, ystäväni luona asuva Helmi, ei ole lainkaan kamala.

Eeva-Liisa Manner on minulle tuttu lähinnä lukioajoilta, kun ajattelin olevani kovin taiteellinen ja luin runoja kirjastossa välitunneilla. Kamala kissa ja Katinperän lorut -runoteokseen (Tammi, 1985) tartuin, kun Liisa haastoi minut lukemaan sen Ota riski ja rakastu kirjaan -haasteen puitteissa. Vaikka itse olen myönnettävästi enemmän koira- kuin kissaihminen aloitin teoksen lukemisen kiinnostuksella.

Osa runoista oli minulle vaikeita lukea, rytmiikka oli välillä haastavaa ja helpoiten sain runoista selvää lukemalla niitä itsekseni ääneen. Toisaalta kaikki aiheetkaan eivät aivan iskeneet, kun runojen kissat olivat toisinaan kovin poliittisia ja väkivaltaisia. Tai sitten olin vain hämmentynyt

Roosa oli suora sosialistinen kissa,
Marxin ja Bebelin kanssa naimisissa.
Häntä poltti leppymätön totuuden tuli,
ja siinä hänen sielunsa murtui ja suli.
Hän luki Manifestit ja Kapitaalit
ja hävisi kauan kaikki kansanvaalit,
(runosta Roosa Lux En Bourg)

Läheisimmiksi tässä teoksessa nousivat T.S.Eliotin teoksen Old Possum's Book of Practical Cats runoja mukailevat Mannerin runot. Mielestäni meillä on ollut tuo Old Possum's Book kun olin pieni, mutta en nyt ainakaan googlailulla löytänyt tietoa siitä että se olisi suomennettu. Teos on minulle läheinen myös Cats -musikaalin kautta, joka on yksi suosikkimusikaaleistani.

Hän on entinen Kuningas Oidipus,
mutta meille hän olkoon pelkkä Pus.
Hän tuuraa näyttämön rappujen alla
ja viettää päivänsä luuraamalla,
tuo monitaituri estradien,
kavaljeeri Suurien Diivojen.
(runosta Saapasjalkakissa, oletettavasti Gus the Theatre Cat -runoa mukaillen)

Franz Toikkasen mezzotintot olivat mielestäni mainio kuvitus tälle teokselle, erityisesti kannen pörröinen ja pöllämystynyt kissa herätti minussa suurta ihastusta.

Vaikka kissamaiset runot eivät minua täysin ihastuttaneetkaan, oli lukukokemus silti kokonaisuudessaan positiivinen. Kirjan ensimmäinen osa, Teema ja muunnelmia, oli ehdoton suosikkini ja niitä runoja luin ilolla useamman kerran.

Koko lailla kirjallisesti -blogin Jenni antaa vanhan bloginsa puolella kissaihmisen näkökulman tähän teokseen.

Eeva-Liisa Manner: Kamala kissa ja Katinperän lorut: epäkohteliaita runoja ja parodioita
Tammi, 1985. 67 s.
Mezzontintot: Franz Toikkanen.

ps. Onneksi on koulussa töissä, äidinkielenopettajalta oli helppo tarkistaa miten Manner taipuu.

Lavalta: Costello Hautamäki Tarinankertojat-klubilla (Korjaamo)

Korjaamolla järjestettävä Tarinankertojat-klubi onnistui jälleen kerran kasvattamaan yleissivistystäni suomalaisen musiikin saralla. Hieman nolostellen kehtaan tunnustaa, että nimi Costello Hautamäki ei nimittäin soittanut minkäänlaisia kelloja ennen keikkaa. Eli ei muuta kuin sivistymään ja kapuamaan Korjaamon Vintille.

Jos joku sattuu olemaan yhtä tietämätön kuin minä, niin herra Costello Hautamäki on soittanut kitaraa niin Popedassa, Sleepy Sleepersissä kuin Hanoi Rocksissakin. Kitaran soiton lisäksi Hautamäki on myös toiminut säveltäjänä ja tuottajana ja pyörittää tässä samalla omaa soolouraansa. Tarkempia tietoja löytyy herran kotisivuilta. Klubin housebändissä soittivat tuttuun tapaan Marzi Nyman, Anssi Nykänen, Harri Rantanen, Kustaa Kantelinen ja Jani Wilund.

Koska Hautamäki ei ole ensisijaisesti lauluntekijä, tai ainakaan niiden sanoittaja, kuultiin illan aikana kappaleita eri esittäjiltä ja sen sijaan että tarinoita kerrottiin itse lauluista niitä veisteltiin laulujen vierestä. Kuultiin muun muassa miten Hautamäki on päätynyt Brasiliassa syömään Mika Kaurismäen luokse ja mistä ihmeestä Popedan kappaleen Matkalla Alabamaan sanat ovat peräisin.

Myös mukana ollut mies pääsee esittämään omaa analyysiaan keikasta vähän musiikkitietoisemmalla otteella kuin minä:

Minulta kysyttiin aikanaan, miksi pidän niin kovasti saksalaisesta powermetallista. Vastasin siihen, että on valtavan riemastuttavaa kuunnella hymyileviä saksalaismiehiä soittamassa särökitaralla iloista musiikkia hymy suupielessään. Hieman vastaavantyyppinen olo tuli tänään Tarinankertojat-klubilla kun Costello Hautamäki soitti housebandin kanssa pääasiassa Popedan kappaleita. Viimeiset sanat tulevat jo tässä: oli hurjan hauskaa! Poistuin jälleen kerran hymyillen paikalta, mahtavaa!

Mutta ennen viimeisiä sanoja hieman analyysia: Tarinankertojat-klubillahan piti pohtia kappaleita ja kertoa tarinoita kappaleiden takaa! Popedallahan on rutkasti muiden sanoittamia kappaleita ja Costello soitti sävellyksiensä lisäksi toisten Popedalle tekemiä biisejä. Miten voi kertoa tarinoita biisien takaa, jos ei ole itse tehnyt jokaista kappaletta ja vuodattanut sydänvertansa jokaiseen tavuun?

Varsin helposti, näemmä. Costellon tarinamoottori oli nimittäin käynnissä ja Popedan keikkajyrien taustalta löytyi juttu ja anekdootti jos toinenkin. Näkökulmassa olivat tarinat kappaleiden takaa mutta vähintäänkin yhtä paljon kappaleiden myötä syntyneet tarinat. Selvitettiin, kuinka saadaan faksilla mahdottoman tuntuisia käännöslupia kappaleisiin, mitä Irwin kertoi säveltämisestä ja kuinka Kälviällä sitten lopulta kävi. Keskusteltiin Andy McCoyn kappalerakenteista ja Mika Sundqvistin studioehdotuksista. Välillä herkistyttiin keskustelemaan edesmenneen toverin Telecaster-kitarasta. Pohjattoman hyväntuulinen soittaja kertoi yleisölle juttuja niinkin mielenkiintoisesti ja hauskasti, että keikan päättyminen tuli täysin nurkan takaa. Se kertonee jotain intensiteetistä.

Soitannollisesti keikka oli jälleen kerran yhtä juhlaa. Äkkiseltään tuli mieleen Allman Brothers ja Lynyrd Skynyrd, sen verran jytkeää southern rock -sovitusta oli kappaleisiin kytketty. Punaista ja makeaa -kappale taas oli muunnettu reggaeksi rumpali Anssi Nykäsen spontaanista ideasta. Kitaristi Marzi Nyman soitteli pitkästä aikaa enimmäkseen komppia ja antoi lavalla tilaa Costellon liidisoitolle. Liidiä kuultiin kuitenkin muutenkin enemmän kuin normaalisti, kosketinsoittaja Jani Wilund sai useammankin soolospotin ja kaikki muut soittajat (basisti Harri Rantanen, akustisen kitaran soittaja Kustaa Kantelinen ja rumpali Anssi Nykänen) sooloilivat myös jossain kohtaa. Eritoten hymyn nosti huulille rumpali-Anssin mätke ja siihen sopivat ilmeet.

Mitäpä siihen osaa sanoa muuta kuin: oli hurjan hauskaa! Poistuin jälleen kerran hymyillen paikalta, mahtavaa!

Ei lisättävää. Keikalla oli hauskaa, Hautamäki äärimmäisen sympaattisen oloinen tyyppi ja houseband pisti parastaan.

Keikan päätti hienosti Costello Hautamäen spontaanisti aloittama Holtiton nainen-kappale (Honky Tonk Women), johon houseband liittyi mukaan saatuaan sävelkuluista sopivasti vihiä. Tarinankertojat-klubi toi jälleen kerran hyvän mielen ja nostatti minutkin hereille tiistaikoomastani, keikalta sai poistua virnistellen ja paikallemenostaan tyytyväisenä.

Seuraava klubi 18.12. Korjaamolla, vierailija ei vielä varmistunut. Lisätietoja täältä.

Lämmin kiitos Tarinankertojat-klubin järjestäjille lipuista.

Maarit Korhonen: Koulun vika?

Maarit Korhosen Koulun vika? -pamfletti (Into, 2012) avaa ovet peruskoulun ala-asteen koululuokkaan, jossa vilskettä ja vilinää riittää. Suuri osa oppilaista on usein niitä tavallisia, jotka pärjäävät suht hyvin eivätkä juuri aiheuta päänvaivaa kenellekään. Harmaita hiuksia aiheuttavat ne ns. hankalat tapaukset: oppimisvaikeuksiset, levottomat, ne joita elämä potkii tai ne joita elämä hellii liiankin kanssa.

Pidän matikan tunnin uudelle kolmosluokalle. Pyydän ottamaan matematiikan kirjat esille.
- EEEIIIII matikkaaaaaaaa! huutaa yksi.
- Onks pakko?
Tuijotan heitä suu auki. Onko tämä vitsi? Naureskellen sanon:
- On aivan pakko.
Puolet ottaa kirjat, toinen puoli heittäytyy rähmälleen pulpetin päälle ja pitää hirveää ulinaa.
- Mä en HALUUUUUU.
Katson esitystä kuin hyvää teatteria ja sanon uudelleen:
- Kuulkaas, nyt on matikan tunti ja nyt otetaan kirjat esille.

Maarit Korhosella on itsellään takana 30 vuoden ura opettajana ja kirjan henkilöt, vaikka kuvitteellisia ovatkin, perustuvat toteen taustamateriaaliin. On rikkaasta perheestä tuleva kovien paineiden alle asetettu Jessica, levottomasta kodista tuleva Kari, Mikko joka osaa matematiikan vaativatkin laskut siinä vaiheessa kun muut harjoittelevat helpoimpia ja monta muuta. Osa oppilaista juoksee puolet viikkotunneista S2-opettajalla, oman kielen opettajalla, eri uskontojen tunneilla ja pienryhmissä. Tutustupa siinä sitten oppilaisiin, saati yritä käydä joskus yhteisiä asioita läpi. Ja entäs ne, jotka osaisivat jo suomea ihan hyvin, ovat syntyneetkin Suomessa ja puhuvat sitä kotona, mutta eivät pääse S2-statuksesta eroon?

Koulun vika? maalaa varsin värikkään kuvan koulun arjesta. Korhonen kuvaa tilanteita napakasti ja varmuudella ja vakavuudella. Ehkä myös väsymyksellä. Opettajan, erityisesti alakoulun opettajan, työpäivä ei lopu silloin kun oppilaat poistuvat. On sähköpostit, Wilma-viestit, tekstarit vanhemmilta, seuraavan päivän tuntien valmistelu. Ja sitten vielä oma elämäkin, ehkä, siinä jossain välissä. Korhonen sanoo loppusanoissaan, että kirjan tarkoitus ei ollut provosoida, mutta jos joku provosoitui niin hyvä niin. En voi itse sanoa varsinaisesti provosoituneeni, mutta ajatuksia tämä herätti, mietintää siitä mitä se koulun arki on ja miten siihen voisi vaikuttaa ja kenen siihen pitäisi puuttua. Kuinka paljon on koulun vikaa ja kuinka paljon niin oppilaan, opettajan kuin vanhemmankin pitäisi katsoa peiliin?

- No ei kai nyt kasi puolesta voi olla vihainen?
Sitten nousee muutamia käsiä:
- Kyl meidänkin isä ja äiti sanoo, et kymppi on tultava.

Muutamassa kohdassa huomaan edustavani eri sukupolven opettajaa kuin Korhonen. Minä en esimerkiksi odota oppilaiden tervehtivän minua käytävällä tai vaikkapa nostavan kirjaa, jos sen tiputan. En sano, että Korhosen ajatusmalli on väärä, se on vain erilainen. Minulle riittää ainakin tässä vaiheessa uraa se, että oppilas käyttäytyy edes suurinpiirtein inhimillisesti minua kohtaan ja muistaa peruskäytöstavat eikä nyt ainakaan näytä keskisormea ohi kulkiessani. Enkä pahastu, jos joku tervehtii. Silloin tervehdin takaisin. Ja joskus saa olla huono päivä, totta kai, ei aina voi mennä ruusuisesti, mutta jos pottumainen käytös tuntuu se myös opettajasta pahalta (meilläkin on katsos tunteet).

Välillä tuntuu ihan jo omassa ammatissa siltä, että melkein kaikki on koulun vikaa, tai opettajan. Jos lapsi ei opi eikä tee mitään sen eteen, ei edes kysy tunnilla, on se opettajan vika. Tämä siis kärjistetysti sanottuna. Onneksi se ei aina ole totuus, vaan on myös niitä oppilaita, jotka malttavat kysyä ja tehdä töitä koulumenestyksensä eteen ja niitä vanhempia, jotka todella haluavat keskustella hyvässä hengessä siitä, mitä yhdessä voitaisiin heidän lapsensa eteen tehdä. Onneksi. On nimittäin suunnattoman upea juttu, kun näkee jonkun oppilaan todella tekevän parhaansa ja lopulta saavuttavan sillä jotain.

Aina haikeimmiksi eroiksi muodostuvat ne, joiden kanssa on eniten ottanut yhteen tai joiden kanssa on jaettu jotain merkityksellistä. Se poika, jota on joutunut ojentamaan sata kertaa, jolle on joutunut koventamaan ääntään ja jonka osalta on luullut jo viimeisenkin keinon loppuneen, on kuudennen keväällä jo "iso" ja huumorintaju on kehittynyt vitsikkääksi itseironiaksi ja mahtavaksi tilannekomediaksi.

Koulun vika? on mainio pamfletti, vaikkei olekaan sitä nautinnollisinta lukemista. Kärjistetty, kyllä, jossain määrin varmasti, mutta ei sitä keskustelua saada kovin helpolla herätettyä. Oikeudenmukaista ja tasa-arvoista koulutusjärjestelmää odotellessa, tällä puoli vuotta opettajan työtä tehneen hämmentyneellä äänellä lausuttuna. Ja kaikesta tästä pohdinnasta huolimatta väitän silti pitäväni työstäni.

Loppuun vielä sanon: todella arvostan jokaista luokanopettajaa. Minä en siihen työhön pystyisi, pysyn ihan tyytyväisenä täällä yläkoulun ja lukion puolella, ja nostan teille kaikille hattua. Hyvä te. Ja kiitos erityisesti teille kaikille oppilaille ja vanhemmille, jotka kohtelette opettajaa ymmärryksellä: mekin olemme ihmisiä ja itse ainakin pyrin työssäni omaan parhaaseeni.

Kiitos kirjan lainasta Suketukselle, joka on kirjoittanut opuksesta omassa blogissaan myös tällaisen juuri valmistuneen näkökulmasta.

Maarit Korhonen: Koulun vika?
Into, 2012. 128 s.
Kannen kuva: Karstein Volle

Karoliina Timonen: Aika mennyt palaa

Jos Karoliina Timosen esikoiskirja Aika mennyt palaa (Tammi, 2012) olisi elokuva, luokittelisin sen psykologiseksi draamaksi. Klarissa on muuttanut perheensä kanssa asumaan Bostoniin tarkoituksenaan viettää vuosi kotiäitinä ja kirjoittaen samalla kun mies on uudessa työpaikassa. Sopeutuminen ei kuitenkaan ole aivan helppoa ja lisäksi Klarissaa vaivaavat yhä enemmän lapsuudesta asti toistuneet omituiset unet ranskalaistaustaisesta Corinnesta. Kuka on Corinne, miksi Klarissa näkee hänestä jatkuvasti unia ja miksi unet tuntuvat voimistuvan juuri Bostonissa?

Yhtäkkiä minulle tuli aavemainen olo ja sydämeni löi kovemmin. Korvissani alkoi suhista niin kovaa, että se lopulta vaimensi taustalla soivan Chopinin ja lasten äänet. Laskin hämmästyneenä katseeni takaisin kadulla - enkä uskonut silmiäni, kun näin kadun puut vihreän sijaan syksyn väreissä ja kadulla modernien tila-autojen tilalla vanhanaikaisia Oldsmobileja. Suljin peloissani silmäni ja odotin suhinan vaimenemista. Vähitellen aloin taas kuulla pianon ja uskalsin avata silmäni. Maisema oli muuttunut ennalleen.

Teoksessa Klarissa ja Corinne vuorottelevat kertojina. Aika mennyt palaa on tarina kahdesta naisesta, äitiydestä ja valinnoista, joita elämän aikana joutuu väistämättä tekemään. Sekä Klarissa että Corinne ovat omaäänisiä henkilöhahmoja ja välttävät leimautumisen liian täydellisiksi naishahmoiksi.

Kirjan alussa minulla kului hetki ennen kuin pääsin tyylilajiin sisään - eikä ihme, olivathan edelliset lukemani kirjat poliittinen satiiri ja koukerokielinen pohjoismainen realististinen romaani. Pian tarina kuitenkin imaisi mukaansa ja nautin matkasta Klarissan ja Corinnen mukana, vaikka välillä naisten kohtalot hirvittivätkin.

Coco vetää henkeä ja palaa paikalleen jonoon siloitellen tuulen riepottelemia tummia kiharoitaan. Ollaan jo melkein laivassa. Coco nostaa katseensa aluksen kylkeen, johon on maalattu sen nimi: SS Mouzinho.

Timonen kirjoittaa tarkkaa ja jollain tavalla akateemista kieltä. Aika mennyt palaa ei ole mielestäni varsinaisesti viihderomaani, mutta jos sitä sellaiseksi tituleeraisi se olisi ehdottomasti älykäs sellainen. Välillä reaktiot olivat kovin dramaattisia, hiuksia revittiin ja tyynyihin huudettiin, mutta pääsääntöisesti kuvailu oli hyvinkin todentuntuista ja Klarissan arki nousi silmien eteen hyvin elävänä. Kirjan miljöö oli helppo kuvitella, sillä kirjassa mainitut Revolutionary Road -teos ja Kaukana taivaasta -elokuva ovat minulle tuttuja, molemmat tosin nimenomaan valkokankaalta.

Kirjan lukemisen aikana näin muutaman omituisen unen ja huomasin tarinasta irroittautumisen olevan vaikeaa. Jo kymmenen minuutin raitiovaunumatkan aikana kirjaan ehti uppoutua sen verran hyvin, että matkan jatkaminen houkutti useamman kerran oikean pysäkin tullessa kohdalle. Tähän vaikutti varmasti myös se, että kirjan luvut ovat melko lyhyitä ja tarina etenee hyvällä tempolla.

Aika mennyt palaa tarjosi minulle mainiota eskapismia ja jaksoi kiinnostaa vaikka kirjan loppua osasinkin jo ounastella hieman etukäteen. Seuraavaa kirjaa Timoselta odotellessa. Lisää arvioita kirjasta löytyy Kirjavaan kammarin kootusta listasta.

Karoliina Timonen: Aika mennyt palaa
Tammi, 2012. 320 s.
Päällys: Emmi Kyytsönen

Henkka Hyppönen: Sehän on ihan hyvä

Aloitin Henkka Hyppösen opuksen Sehän on ihan hyvä (Otava, 2003) ensimmäistä kertaa jo vuoden alussa. Kirja jäi silloin syystä tai toisesta kesken, mutta nyt kun se tuli kotona vastaan päätin lukea koko teoksen uudelleen. Sehän on ihan hyvä koostuu lyhykäisistä luvuista, jotka käsittelevät milloin mitäkin elämänaluetta: parisuhdetta, politiikkaa, koulua, tasa-arvoa, ravintoa ja niin edelleen.

Meillä kaikilla on kohtalo, jota emme voi paeta. Päädymme vääjäämättä sille alalle, johon liittyvä vamma tai ongelma meillä on. Selkäkivuista kärsivistä tulee fysioterapeutteja, mielenterveysongelmista kärsivistä psykiatreja ja alkoholiongelmaisista mäkihyppääjiä.

Opus on kevyt lukea, niin fyysisesti kuin henkisesti, vaikka herättää se myös ajatuksia ja laittaa miettimään ikuisia kysymyksiä (miksi iltapäivälehtien otsikoissa jokainen asia on skandaali?). Hyppönen kirjoittaa nasevasti ja napakasti käyden toisinaan keskustelua oman tekstinsä kanssa.

>>Hienoa Henkka, sä olit hakenut tähän uutta kepeyttä hyppysanoilla.>> 
Älä jaksa puuttua pikkuasioihin.

Aivan kaikesta en Hyppösen kanssa ole täysin samaa mieltä, mutta en kuitenkaan kokenut provosoituvani, lähinnä pohtivani leppoisasti omia näkökantojani. Ehkä se onkin parasta tehdä tällä tavalla, lempeähkön huumorin sävyttämänä, miettiä vakavia ja sitten niitä täysin turhanpäiväisiä asioita. Mutta miten voikin olla niin vaikea vaikka kampaajalla sanoa suoraan, jos hiukset menivät omasta mielestä pilalle? Ja miksi tuntuu siltä, että on jotenkin hankalaa löytää järkevää kasvisruokaa mistään (vaikkei se nyt varsinaisesti, etenkin nykyään, ole)?

Kun ensin riidellään oikein kunnolla ja sanotaan toisesta asioita, joita ei edes tarkoiteta, luulisi että molemmilla olisi parempi olla jos asiat selvitettäisiin. Pyydetään anteeksi, suukko päälle ja sitten sovintoseksit. Mutta ei. Joillakin ihmisillä on kyky löytää riidan päätteeksi ne levyt, joiden tekijätkin ajautuvat levyjä kuunnellessaan itsemurhan partaalle. Heidät pelastaa maine tai rojaltit, mutta niitä pariskunnan toisia osapuolia ei pelasta mikään, kun stereoissa soi Nazarethin Love Hurts.

Kirja on huumorilla (ja itseironialla) höystetty ja tyrskin useamman kerran ääneen tätä lueskellessani. Suosittelen kirjaa lämpimästi Hyvät ja huonot uutiset -sarjasta ja näppäristä mielipideteksteistä pitäville. Sopii pieniksi herkkupaloiksi, mutta ei onnistu myöskään totaalisesti puuduttamaan vaikka lukisi pitempäänkin.

ps. Yläkuvassa olevan sydämenmuotoisen kananmunan valmistusohjeet täältä.

Henkka Hyppönen: Sehän on ihan hyvä
Otava, 2003. 127 s.
Kansi: Anja Reponen
Kannen kuvat: Aleksi Niemelä

Jari Tervo: Koljatti

Lainatessamme appiukolle Miika Nousiaisen Maaninkavaaraa hän päätti tehdä vastapalveluksen ja antoi mukaamme Jari Tervon Koljatin (WSOY, 2009). Aikanaan kohua herättäneen opuksen pitäisi olla, kannen lehdistölainausten mukaan, shokkiromaani, jota lukiessa sattuu niin että naurattaa ja että Tervo on satiirin mestari. Ehkä näin, mutta minä itse en ehkä suhtaudu politiikkaan riittävän intohimoisesti tai inhoavasti, että olisin saanut tästä suuria irti. Ei edes naurattanut. Tai no, muutaman kerran tuhahdin huvittuneesti mutta siinä se.

Mitä siitäkin tulisi jos Suomen pääministeri metsä raikuen perkelettä huutaisi.

Koljatti on tarina Suomen pääministeri Pekka Lahnasesta, pitkästä miehestä jolla ei mene kauhean hyvin. Vaikka povitaskussa on yksi politiikan kentän ykkösviroista, tuulee yksityiselämässä kovaa: vaimo on jättänyt, pojat Urho ja Kaleva eivät juuri soittele, naisystävän kanssa tökkii ja media vahtii toimia herkeämättä. Tästä asetelmasta ei tietenkään seuraa mitään hyvää, vaan pääministerin päässä alkaa systemaattisesti napsua. Suhteellisen järkevästä, vaikkakin politiikkaan intohimolla suhtautuvasta miehestä alkaa kuoriutua holtittomasti käyttäytyvä tyyppi.

Lahnasen kanssa seikkailevat politiikasta tutut nimet, on Stubb, Katainen, Pekkarinen, Väyrynen, Lipponen ja mitä näitä nyt on. Ja sen takia tästä kirjasta sitten taidettiin silloin saada nämä Vanhas-uutiset, kohua herättäneet "Kirjan "Vanhasella" on seksiorja kellarissa"-otsikot. En tiedä menikö minulta jotain ohi vai enkö osaa lukea rivien välistä, mutta käsittääkseni Lahnanen ei harrastanut kertaakaan seksiä kellariin telkeämänsä naisen kanssa. Mutta kai ne otsikot on jostain saatava. Ja pahoittelen tätä hurjaa juonipaljastusta.

Vain niinä hetkinä kun kansalainen lähestyy minua torilla ja kysyy sopiiko puhutella Herra Pääministeriä, tunnen käyttäväni valtaa. Mistä minä saan päättää muilta kysymättä? Ruoastani. Siksi syön mitä haluan. En ole kysynyt eurooppalaisilta kollegoiltani tuntevatko he samaa impotenttia vallattomuutta. Kyllä tässä kaikkea hyvää tekisi, jos tehdä saisi.

Tervo kirjoittaa kyllä varsin vinkeää kieltä, mutta tämän kirjan aihe ei yksinkertaisesti iskenyt. En myöskään ymmärtänyt näitä hauskoja (?) hetkiä tai harhanäkyjä, joissa muun muassa tarkkailtiin ministeri Pekkarisen leijuvaa tupeeta tai keskusteltiin vessanpöntöstä ulos sukeltaneen Stubbin kanssa. Meni minulta niin sanotusti yli hilseen. Vaikka toisaalta kyllä ymmärrän, miksi ne jonkun mielestä ovat absurdiudessaan hauskoja.

Jos joku osaa suositella minulle Tervon kirjaa, josta voisin pitää, otan ehdotuksen mielelläni vastaan. Pelkästään tämän kirjan perusteella tuttavuutemme jäänee nimittäin tähän, enkä aivan kevein perustein enää herran teoksiin tartu. Ei vain nyt tuntunut minun kirjaltani.

Ymmärtäväisempi Koljattia kohtaan oli Booksy, Kirjallista-blogin Essi piti vielä enemmän.

Jari Tervo: Koljatti
WSOYpokkari, 2009. 347 s.
Kansi: Tuula Mäkilä

Savikiekolta: Koskelaisen Bola Bola

Koskelainen Samettiklubilla 9.3.2012

Marraskuun 2012 alussa julkaistiin mainio Koskelaisen esikoisalbumi Bola Bola ja kävin hakemassa levyn meille kotiin X.stä eilen. Sitä ennen levyä oli jo huudatettu kotona ahkerasti Spotifyn kautta. Olen aikaisemmin kuullut Koskelaisen musiikkia Samettiklubilla ja muutamalla keikalla. Facebook-sivuilta löydetty kuvaus luonnehtii artistia näin:

Kaupunkiäänet, meren tuoksu, aamuöinen mukulakivikatu ja grillihodarin liiat mausteet; muotiliikkeet ja kirpputorit, oluthuoneet ja karaokebaarit, kauppahallit ja kansanjuhlat, asiallinen ja asiaton oleilu, ihmiset ja ideat, mennyt ja nykyinen. Koskelainen.

Minulle Koskelainen on kaupunkimusiikkia, sellaista jossa kaikuu Helsinki. Kallion kadut, raitiovaunut, kahvikupit, hämyiset oluthuoneet ja baarit, ilta-auringossa kylpevät puistot. Tällä hetkellä korvaa miellyttävät ehkä eniten kappaleet Sataa ja Ohitustie (kappaleen voi kuunnella linkin takana).

Sataa / johan nyt ropisee
tulee niskaan ja vintillä kopisee
Sataa / huuhtoutuu huoli
pisaroiden viemää / eilinen kuoli

Sataa on minulle jollain tavalla äärimmäisen lohdullinen ja piristävä kappale. Sen kuuntelemisesta tulee hyvä mieli ja kertosäe jää pian mieleen. Ohitustie puolestaan tuo mieleen aurinkoisia muistoja lapsuuden kesistä ja siitä, kun ala-asteella eräänä tehtävänä oli laskea ohikulkevan tien automääriä.


Itse kuulen Koskelaisen musiikissa kaikuja Suurlähettiläistä ja Seminaarinmäen mieslaulajista, jotka molemmat ovat minulle rakkaita yhtyeitä (kiitos taas miehelle, joka epämääräisistä vihjeistä ymmärtää mitä yhtyeitä tarkoitan kun oma muisti ei toimi). Semmari-fiiliksiä kaikuu minulle erityisesti Kellot -kappaleessa. Ja viimeistään silloin, kun Kaljankaatotarinassa soitetaan huuliharppua, olen myyty. Tästä minä pidän.

Bola Bolan kaikki kappaleet ovat Koskelaisen käsialaan lukuunottamatta kappaletta Katutyttöjen laulu, jonka on säveltänyt Häiriö ja sanoittanut Herra Ylppö.

Tätä levyä voi suositella isosti. Kuunnelkaa, ihastukaa, tunnelmoikaa.

Bola Bolaa voi tilata esimerkiksi levykauppa X:stä ja keikkatietoja sun muuta löytyy esimerkiksi facebook-sivuilta ja blogista. Levyn kuuntelu onnistuu myös Spotifyn kautta. Vanhempia kappaleita voi myös kuunnella soundcloudissa.

ps. Juuri löysimme levyltä piiloraidan! Ihana!

Sigrid Undset: Ida Elisabet

Nobelisti Sigrid Undsetin Ida Elisabet (WSOY, 1933/1977; Ida Elisabet 1932) päätyi lukulistalle Margitin ehdottamana Ota riski ja rakastu -kirjaan haasteen kautta. Aivan ensimmäiseksi voin sanoa, että Ida Elisabet ei ollut parasta mahdollista työmatkalukemista, mutta ei suinkaan siksi että se olisi ollut huono. Päinvastoin. Undset kirjoittaa kiinnostavaa ajankuvaa mutta niin rikkaalla kielellä, että se olisi ansainnut pitempiaikaisia keskittymisen hetkiä.

Nopeasti välähtelevinä kuvina tuli hänen mieleensä yhtä ja toista, joka sai hänet hymyilemään, ilon häivähdykset ja murheen varjot vuorottelivat hänen sielussaan. Mutta tämä oli elämää, paljon parempaa kuin se elämä, joka oli hänen osansa kovan vaativat täydenpäivän aikana - silloin hänen täytyi aina olla varuillaan, taisteluvalmiina, ja hän muuttui itse teräväksi, sen tähden että häneltä ennen kaikkea vaadittiin, että hän olisi alituiseen varuillaan. Hänen täytyi aina pitää huolta, jos jotain oli käydä hullusti tai oli hullusti, sillä kaikki, mikä oli hullusti kohdistui heidän onneaan vastaan, jota hänen piti suojella. Mutta oli niin ihanaa istua näin ja tuntea suloisen raukeuden peittävän kaiken hämärävaipallaan, samalla kun kaikki ne ilot, joille hän ei antanut lupaa häiritä työtään päiväsaikaan, välähtivät esiin pilkkopimeästä.

Ida Elisabet kertoo nimensä mukaisesti nuoresta naisesta, Idasta, joka elää Norjan vuonoilla kelvottoman miehensä Fritiofin ja lapsiensa kanssa. Mies ei saa töitä tehdyksi, joten Ida elättää perhettään ompeluliikkeensä avulla. Lopulta voimakastahtoiselle naiselle riittää ja hän päättää muuttaa poikansa Carlin ja vielä vatsassa olevan Tryggven kanssa muualle. Tuona aikana avioero ei ollut luonnollisestikaan mitenkään yksinkertainen asia eikä aviotonta naista katsottu aina hyvällä.

Tarina on oikeastaan todella surullinen. Kärjistettynä: jos jokin asia voi elämässä mennä vikaan, se tapahtuu Idalle. Auto-onnettomuudet, kuolema, sairaus ja hyväksikäyttävät ihmiset (erityisesti entisestä avioliitosta) eivät jätä nuorta naista rauhaan. Toisaalta tarina ei silti ole täysin lohduton tai ikävää luettavaa, sillä Ida seisoo vakaasti jalat maassa ja selviytyy vastoinkäymisestä selväjärkisesti ja rauhallisesti. Ja on tarinassa onnellisiakin asioita, koiranpentujen kommelluksia, hyviä ystäviä, arjen pieniä iloja, jopa rakkautta. Viehättäviä ovat erityisesti ompeluliikkeen arkea ja puutarhanhoitoa koskevat katkelmat unohtamatta hienostunutta miljöökuvausta.

Hän näki kuin kuvan edessään: oli kuin hän olisi pujottanut helminauhaa; suuret helmet keskellä olivat lapset ja kaikki se, mikä heihin kuului, kun taas kaikki muu, mitä hän sai aikaan ja kuntoon ja järjestykseen, ja paha, jonka hän sai häädetyksi - se oli kuin pikkuhelmiä joita hän pujotti kummallekin puolelle. Mutta aina kun hän oli saanut valmiiksi kappaleenkaan helminauhaa, tulivat Fritiof ja nuo muut ihmiset ja riistivät sen hänen käsistään ja helmet putosivat lattialle ja kierivät nurkkiin ja kätköpaikkoihin, ja kerta kerralta hän löysi niitä yhä vähemmän ja vähemmän ---.

Undsetin kieli on rikasta ja koukeroista, vanhanaikaista sanamuotoineen, ja se muistutti minua toisinaan Jane Austenista. Ehkä myös siksi, että Idassa on mielestäni jotain samaa jämäkkyyttä kuin Elizabeth Bennettissä. Kirjaa lukiessa teki mieli huudahdella säännöllisin väliajoin "voi, miten ihanaa!" tai "hurmaavaa!", koska se tuntui niihin kohtiin sopivalta. Toisinaan Ida osaa olla myös turhankin velvollisuudentuntoinen ja suhtautuu sukulaisiinsa ja lapsiinsa vankkumattomalla kiintymyksellä, jossa on omat haittapuolensa. Teki mieli istuttaa Ida nojatuoliin ja kysyä: mitä sinä todella haluaisit? Teos herättää myös kysymyksen: Missä määrin naisella on oltava äiti (ja vaimo), missä määrin lupa toteuttaa omaa naiseuttaan?

Jos kirjan lukeminen kiinnostaa, suosittelen jättämään kirjan takakannen lukemisen väliin. Takakansi kertoo kirjan tarinankaaren lähes kokonaan ja tehnee lukemisesta varsin yllätyksetöntä. Avioeroteema sen sijaan nostetaan esiin jo kirjan alkuvaiheessa.

Ida Elisabet sopii rauhallisiin lukuhetkiin sohvalla tai nojatuolissa, teen tai kahvin kanssa. Jos elettäisiin vielä aikaa, jolloin sisällä tupakoitiin vapaasti, voisi tämän kanssa polttaa myös yhden tupakan.

Sigrid Undset: Ida Elisabet (Ida Elisabet, 1932).
WSOY, 1977 (3. painos). 439 s.
Päällyksen kuva: Osmo Kaipainen
Typografia: Urpo Huhtanen

Lavalta: Karkkipäivä (KOM-teatteri)

 Kuva: Noora Geagea

Luin Markus Nummen Karkkipäivän (Otava, 2010) viime kesänä ja vaikutuin. Kirja oli vahva ja hieno juuri siksi, että se voisi ola totta. KOM-teatterissa kirjan pohjalta tehty näytelmä sai ensi-iltansa lokakuussa ja sitä oli päästävä katsomaan, vaikka jännitti. Mitä jos teatterin lavalla kaikki se kauheus on vielä kauheampaa?

Karkkipäivä on tarina lapsista ja aikuisista, voimattomuudesta ja rohkeudesta. Siitä, miltä tuntuu olla näkymätön. Tarinoita on oikeastaan kolme. Ensinnäkin siellä ovat Ari (Pekka Valkeejärvi) ja Tok (Juho Milonoff), jotka päätyvät sattumalta yhteen. Aikuinen mies, joka päätyy auttamaan pientä poikaa ihanan prinsessan pelastamisessa. Ja on Paula Vaara (Laura Malmivaara), tilanhallintasuunnittelija, jonka elämä ja äiti-tytär-suhde kulkevat villiä vuoristorataa. Kolmas tarina on se, miten kaikki tämä yhdistyy. Sosiaalityöntekijää, näytelmän kertojaa, esittää ansiokkaasti Eeva Soivio ja Niko Saarela huolehtii Vilma Melasniemen kanssa kaikista muista rooleista ammattitaidolla ja upealla muuntautumiskyvyllä.

Juoni seuraa uskollisesti kirjan tapahtumia, yksinkertaisettuna tosin. Jotain on poistettu, mutta niin, että tarina on edelleen ehjä. Lavasteet ovat pelkistetyt ja videokuvaa käytetään hillitysti ja tarkoituksenmukaisesti. Väliaikoineen esitys keski noin 2,5 tuntia, juuri sopivasti. Ensimmäinen puoliaika oli rauhallisempi ja humoristisempi, toinen tiivisti tunnelmaa niin paljon että huomasin jännittäväni lopputulosta vaikka olin lukenut kirjan. Anna Viitala on tehnyt hienoa työtä dramatisoinnin kanssa, Pekka Milonoff ohjannut näyttelijöitään hyvin.

Kuva: Noora Geagea

Helsingin Sanomissa Karkkipäivää kuvataan komediaksi lastensuojelusta ja tyylilajiltaan sekavaksi satiiriksi. Minä olen eri mieltä. Kyllä, näytelmän aikana naurattaa välillä. Mutta omassa tapauksessani, muutamia aidosti humoristisia kohtauksia lukuunottamatta, nauru kumpusi koska asiat olivat niin absurdeja. Ja jos en olisi nauranut, olisin alkanut itkeä.

KOM-teatterin Karkkipäivä on sydämeenkäyvä ja vahva esitys tärkeästä aiheesta. Se herättää ajatuksia ja kuristaa kurkkua, mutta jättää ehkä kuitenkin jotain toivoa. Että aina ei käy huonosti.

Lisäksi viesti Markus Nummelle, jos satut tätä lukemaan: Kiitos, kun vaihdoit kanssani muutaman sanan Literary Death Match -tapahtumassa viime kuun lopulla. Oli mukavaa kuulla, että myös sinä kerroit pitäväsi kirjasi näyttämösovituksesta. Minäkin pidin.

Teatteriseurana ollut Suketus erittelee omassa arviossaan hienosti teoksen näyttelijäsuorituksia ja teemojen käsittelyä.

Onks sulla kaikki ok?

Lisätietoja esityksistä ja lipuista täältä.

ps. Suomalaisen kirjakaupan kanta-asiakaskortilla 2 euroa alennusta lipuista.

Daniel Abraham: The King's Blood (The Dagger and the Coin #2)

Eipä nyt ollut kovin onnistunut matka fantasian puolelle tällä kertaa, vaikka ensimmäinen osa olikin ihan lupaava. Daniel Abrahamin The King's Blood jatkaa siitä mihin edeltävä osansa The Dragon's Path jäi. Pankkitoiminta kulkee Porte Olivassa omia ratojaan, mutta Anteassa kuohuu: valta on vaihtumassa kuninkaan kuoltua ja hallitsijan asemaan päätyy epävarma Geder Palliako. Onneksi tyypillä on kuitenkin muassaan hämähäkkijumalattaren palvelijoita, jotka luotsaavat tuoretta hallitsijaa sopiviin suuntiin. Ja sitten on niitä, jotka eivät lainkaan pidä uuden uskonnon levittäytymisestä ja päättävät ryhtyä estäviin toimenpiteisiin.

"You're the Lord Regent," a voice beside him said. The pale woman. The banker. Her gown was ripped at the sleeve and something dark but not blood spattered her snowy skin. Soup, maybe. "What in hell are you doing? It's a coup. You have to get away."
"I don't know where to go," he said. "They could be anyplace. I don't know where's safe."
"I do," she said.

Jos myös tämä toinen opus olisi keskittynyt enemmän siihen pankkitoimintaan sekä (varsin selkäpiitä karmivaan) uskontoon ja johtanut näppärästi kohti hämähäkkijumalattaren nirhaamista olisi tämä ollut varmaan ihan pätevä opus. Sen sijaan en jaksanut lainkaan innostua Antean naapurivaltioihin suuntautuvasta sotaoperaatiosta saati sitten sitä seuraavasta sisällissodasta. Tällaisia sotimiseen keskittyneitä opuksia on tullut luettua nyt muutama ja tämä tökki nyt todella pahasti.

Loppupuolella kirjaa päästiin sitten taas enemmän kiinnostavaan vauhtiin, mutta minä olin jotenkin olettanut sarjan loppuvan tähän (en tiedä miksi) ja asiat jäivät ihan tyhmästi kesken. Ei sillä, Abraham kirjoittaa kyllä todella hyvin ja hahmot ovat kiinnostavia (odotan kauhulla mitä muutamasta tyypistä on kehittymässä ja miten muutamassa ihmissuhteessa käy) mutta oliko nyt pakko useamman sadan sivun ajan kirjoitella niistä sotasuunnitelmista. Baah.

Mutta kai se on sitten luettava se seuraavakin osa. Oletan että Liina (joka piti tästä huomattavasti enemmän) lukee sen taas ennen minua ja kannustaa varaamaan opuksen lainastosta.

Daniel Abraham : The King's Blood (The Dagger and the Coin #2)
Orbit, 2012. 489 s.
Kansi : Lauren Panepinto.

Lavalta: Nightmare Before Christmas -illallisshow

Kuva: Partita

Porvoon Taidetehtaassa näkyi perjantaina jos jonkinlaista zombieta ja kummittelijaa, kun Avanti-salin valloitti Tim Burtonin Nightmare Before Christmas -elokuvaan perustuva illallisshow. Musikaalissa kurpitsakuningas Jack Skellington on pitkästynyt Halloweenin viettämiseen ja pohtii jo eläkkeellejäämistä, kun tupsahtaa vahingossa Joulumaahan. Iloinen tunnelma hurmaa luurangon ja tämä päättää, että tänä vuonna joulun järjestävät Halloween-kylän asukkaat. Joulupukki on toki saatava ensin pois tieltä ja kaikki kylän asukkaat eivät aivan pääse kartalle siitä, mitä joulun henki todellisuudessa tarkoittaa.

Esityksestä vastasivat Porvoossa toimiva Partita-kuoro 25 laulajan voimalla sekä Linnanmäen sirkuskoulu. Musiikista puolestaan huolehti kolmihenkinen bändi, josta soittimina löytyivät basso, koskettimet ja rummut. Lavastus oli jätetty minimaaliseksi: taustalla oli musta kangas, somisteena isoja paketteja. Sen sijaan rooliasuihin ja maskeeraukseen oli panostettu valtavasti ja alkuperäisen elokuvan ystävä pääsi ihastelemaan hienosti toteutettuja Halloween-kylän asukkaita.

Suomennetussa musikaalissa kuultiin kaikki myös elokuvassa esiintyvät laulut ja nyt täytyy kehua: käännös oli todella onnistunut. Jopa musikaalikäännöksistä äärimmäisen tarkka mies oli myyty ja onnellinen. Lisäksi esitykseen oli lisätty muutama viihdemusiikin puolelta tunnettu esityksen teemaan liittyvä kappale, jotka sulautuivat varsin mukavasti kaiken muun lomaan. Verrattuna alkuperäiseen elokuvaan esityksessä oli tehty muutamia taiteellisia ratkaisuja ja sovelluksia, mutta huomioonottaen esitystavan ja miljöön ratkaisut olivat varsin perusteltuja. Linnanmäen sirkuskoulu toi esitykseen lisää eksotiikkaa ja jännittävyyttä. Akrobatiaa nähtiin niin maalla kuin ilmassakin ja temput sopivat esitykseen mainiosti. Perjantaina ilmassa taisi olla jonkin verran ensi-iltajännitystä, mutta se kuuluu mielestäni asiaaan.

Itse illallinen jakoi esityksen kolmeen osaan ja rytmitys toimi varsin hyvin eikä mitään joutunut odottamaan liian pitkiä aikoja. Eikä ruokakaan ollut hassumpaa, mieleen jäivät erityisesti mainio veriappelsiinikastike sekä hampaallinen suklaakakku.

Kiitokset esityksestä koko työryhmälle! Koko kuoro hoiti hommansa upeasti ja esitystä oli ilo kuunnella ja katsella.

Esityksiä on vielä ensi viikonloppuna, sekä ruoalla että ilman. Lisätietoja täältä.

Netta Walldén: Ruben ja Harman kartano

Netta Walldénin kynäilemä sympaattinen Ruben ja Harman kartano (WSOY, 2012) jatkaa Rubenin tutkimuksia -sarjaa. Ihastuin kovasti sarjan ensimmäiseen osaan (Ruben ja rouva Mallamudin tapaus) ja koska se oli niin mukava ääneenluettava päätyi tämäkin minun ja miehen yhteiseksi luettavaksi. Sympaattinen teos tuli luettua muutaman Helsinki-Lohja-Helsinki-matkan aikana.

Hetken tuumailun jälkeen herra Harma raapusti paperille suurin kirjaimin otsikon KOSTO ja sen alle nimiluettelon, jolla ei tuntunut olevan loppua: Virginia Pinterä, Valdemar Pinterä, Armas Vaara, Marsela Vaara, posteljooni Pasternak, vanhempi kostaapeli... Herra Harma istui pöydän ääressä ja kirjoitti kirjoittamistaan, kunnes mustetta ei enää kyennyt erottamaan pimeässä.

Rouva Mallamudin tapauksen selvittyä Ruben on saanut Lisa-siskoineen levätä jonkin aikaa laakereillaan. Tilanne kuitenkin muuttuu, kun Saarnilaaksoon ilmestyy yllättäen mystinen sinapinkeltaiseen takkiin pukeutunut mies, joka kiertelee kaupungin katuja hämäräperäisen oloisesti. Samaan aikaan poliisit päättävät vihdoin saada kiinni pakoilevan rikollisen Robin Kingin, mutta hän ei ole ainoa Saarnilaaksossa kateissa oleva henkilö. Harman kartano on luonteva jatko-osa Rouva Mallamudin tapaukselle, vaikka teoksen voi lukea myös vaikkei ensimmäistä olisikaan vielä käsiinsä saanut.

Eräs viehättävä asia näissä teoksissa oli itse asiassa miehen hoksaama. Missään vaiheessa tarinoita ei ole ainakaan vielä mainittu mitään nykyaikaisia keksintöjä ja tämä antaa lukijalle vapauden sijoittaa tarinan oikeastaan mihin aikakauteen tahansa. Mies sanoi Saarnilaaksossa olevan jotain samaa henkeä kuin Kardemumman kaupungissa.

Ruben odotti, kunnes poliisiauto oli kadonnut näkyvistä. Tämän jälkeen hän hiipi avoimen ikkunan luo, ponnistautui sisään vanhan konstaapelin huoneeseen, nappasi kainaloonsa mapin nimeltä Ratkaisemattomat tapaukset, palasi ikkunan luo, pudottautui alas, kiinnitti mapin pyöräntarakalle ja lähti polkemaan vimmattua vauhtia kohti Lehtikujaa vielä äskeistäkin leveämpi virne kasvoillaan. Mapista saattaisi hyvinkin löytyä pientä puuhaa kesäpäivien iloksi tai hyvällä onnella tietoa Lehtikujalla vaeltavasta sinapinkeltaisesta kummajaisesta.

Harman kartano ei ihastuttanut minua aivan yhtä paljon kuin Rouva Mallamudin tapaus, sillä tarina oli jollain tavalla irtonaisempi ja siinä oli enemmän liikkuvia osia. Toisinaan päällekkäisten juonten pyöritys oli melkoista lankavyyhdin setvimistä. Toisaalta Walldénin kieli oli edelleen yhtä rikasta ja mukavasti kielellä pyörivää, sitä oli ilo lukea. Hahmot ovat myös ihanan persoonallisia ja heille oli hauska keksiä luonteenomaisia ääniä.

Poiketen Rouva Mallamudin tapauksesta tässä jokaisen luvun alkuun oli tehty oma kuvituskuva. Tietyllä tavalla kaipasin sitä ensimmäisen osan kuvien ohjaavaa vaikutusta että tässä on nyt tämä tyyppi joka kertoo, mutta toisaalta Valojärven kuvitukset ovat todella kaunista katseltavaa.

Netta Walldénin kirjat tarjoavat iloa varmasti niin lapselle kuin aikuisellekin, ainakin meidän kahden aikuisen taloudessa tässä nautittiin kovasti. Tiedän myös, että ala-asteikäinen arvoituksiin ja salapoliisijuttuihin hurmaantunut minä olisi pitänyt tästä kirjasta kovasti.

Netta Walldén: Ruben ja Harman kartano (Rubenin tutkimuksia #2)
WSOY, 2012. 172 s.
Kansi ja kuvitus: Laura Valojärvi