Téa Obreht: Tiikerin vaimo

Téa Obrehtin Tiikerin vaimo (WSOY, 2012) sai odottaa lukuvuoroaan hyllyssä varsin pitkään, muttei onneksi turhaan: minä nimittäin rakastin tätä kirjaa. Tiivistettynä Tiikerin vaimo oli minulle maagisen ruma ja kaunis, pölyinen ja kuuma, yönsininen ja mystinen, mausteinen ja raikkaan veden makuinen.

Varhaisimmissa muistoissani isoisä on kalju kuin kivi ja hän vie minut katsomaan tiikereitä. Hän panee hatun päähänsä, vetää ylleen isonappisen sadetakin, ja minulla on kiiltonahkakengät ja samettimekko. On syksy, ja olen neljän vanha. Miten selvää kaikki onkaan: isoisän käsi, raitiovaunun iloinen kohina, aamun kosteus, tungos meidän noustessamme ylös mäkeä linnoituksen puistoon. Ja isoisällä on aina rintataskussa Viidakkokirja: siinä on kullatut kannet ja vanhuuttaan kellastuneet sivut. En saa pidellä sitä, mutta se on auki isoisän polvella koko iltapäivän, kun hän lukee siitä minulle pätkiä.

Natalia on matkalla ystävänsä Zorán kanssa Brejevinan kylään. Maa on sodan runtelema ja he ovat viemässä rokotteita kylän orpokotiin. Nuoret naiset eivät kuitenkaan pääse edes perille, kun huonot uutiset tavoittavat heidät: Natalian rakas isoisä on kuollut ja kaiken lisäksi kaukana kotoa, pienessä Zdrevkovin kylässä, jossa isoisällä ei edes ollut mitään järkevää syytä olla.

Vaikka Natalian tehtävä Brejevinassa on kesken, eivät ajatukset isoisästä jätä häntä rauhaan. Mitä kaikkea isoisä oli jättänyt elämästään kertomatta? Miten tarinat kuolemattomasta miehestä ja tiikerin vaimosta liittyvät kaikkeen? Ja mitä isoisä teki Zdrevkovissa?

Isoisän sydän vavahteli, ja hän saattoi jo nähdä silmissään, miten tiikeri kävi hänen kimppuunsa, mutta  hän ajatteli Viidakkokirjaa, sitä miten Mowgli oli härnännyt Shere Khania soihtu kädessä kivellä, tarttunut rampaa tiikeriä leuan alta nujertaakseen tämän - ja hän ojensi kätensä pressun alta ja kosketti ohi lipuvaa karkeaa turkkia.

Obrehtin kieli on hypnotisoivaa, vaikka pitää jalat, tai käpälät, maassa. Maagisia asioita tapahtuu, väki on taikauskoista ja vanhoista perinteistä pidetään kiinni kynsin ja hampain. Silti kaikki tuntuu todelta. Vaikka Natalia on suurimmalta osin tarinan kertoja, on isoisä ja heidän suhteensa kirjan pääosassa. Ja siksi kirja on myös tarina Natalian kasvusta, siitä tarpeesta ymmärtää, jotta hän voi jatkaa omaa elämäänsä.

Minä nautin Tiikerin vaimon lukemisesta suunnattomasti. Kirjassa oli lumoa, joka veti otteeseensa jo työmatkan aikana ja otti taas mukaansa kun kirjan pariin ehti palata. Tästä tuli todennäköisesti tämän vuoden parhaita lukukokemuksia.

Tässä lienee paikallaan kehua myös käännöstä, sillä käännös soljui luettuna mukavasti ja tasaiseen tahtiin. Tuli sellainen olo, kuin olisi itse kävellyt isoisän kanssa kohti eläintarhaa tai katsellut öisellä kadulla, kuinka elefanttia houkutellaan tyhjän kaupungin halki pitkin raitiovaunukiskoja.

Obrehtin hieno esikoinen sopii oivasti tähän synkkään marraskuuhun tuoden siihen hieman lämmintä valoa jostain kaukaa. Ehkä tämä on ennen kaikkea tarina tiikereistä, mitä ne kullekin meistä sitten edustavatkaan.

Tiikerin vaimoa on luettu kirjablogeissa suhteellisen ahkeraan: esimerkiksi Morre piti tätä hyvänä muttei aivan napakymppinä, Suketus palkitsee kirjan kahdella waulla ja Jaakko kiteyttää oivallisesti sen, miksei kirjaa kannata lukea liian nopeasti.

Iso kiitos ihanalle Saralle, jonka blogin arvonnasta tämän teoksen taannoin pokkasin.

Téa Obreht: Tiikerin vaimo (The Tiger's Wife, 2011)
WSOY, 2012. 362 s.
Suomentanut: Irmeli Ruuska
Kansi: Mary Evans / Picture Library