Aki Ollikaisen Nälkävuosi (Siltala, 2012) on kerännyt puoleensa tänä vuonna jos jonkinlaista suitsutusta, viimeisenä lienee kärkikahinapaikka Finlandia-palkintoehdokkaana. Nälkävuosi sijoittuu nimensä mukaisesti Suomeen suuriin nälkävuosiin ajalle 1867-1868.
Sillan ylitettyään Teo kääntyy vielä katsomaan taakseen. Voi teitä, Katajanokan huorat ja hampparit. Noilla jyrsityillä kynsillänne te yritätte roikkua kiinni tässä maailmassa.
Toisaalla ovat hyväosaiset Renqvistin veljekset, toinen senaatin palveluksessa, toinen lääkäri. Vaikka ruokaa on vähän, sitä on kaupungissa vielä jonkin verran. Lars elää onnellisehkossa avioliitossa, mutta Teon tilanne ei ole rakkauden suhteen kummoinen. Toisaalla ovat Marja, Mataleena ja Juho. Perhe, jolla ei ole ruokaa eikä enää juuri voimiakaan. Vaihtoehtoja ei kuitenkaan ole, vaan oma kotitila on jätettävä ja aloitettava matka kauas kohti Pietaria.
Kuoleman väri on valkoinen. Hautajaisissa pukeudutaan mustaan, elävät pukeutuvat. Vainajakin on mustissaan, kun se on puettu parhaimpiinsa mitä eläessään on omistanut, mutta kasvot sillä on aina valkoiset. Kun sielu jättää ihmisen, vain valkoinen jää jäljelle.
Ollikaisen kieli on ilmavaa ja jäisen pistävää, kaunista ja julmaa kuin huuruava hengitys kirkkaassa talvipäivässä. Toisinaan kirja on peittelemättömän ja suoran realistista ja toisinaan liikutaan varsin hurjissa unikuvitelmissa. Pieneen kirjaan mahtuu monta tarinaa, eikä liene yllättävää että monellakaan niistä ei ole onnellista loppua.
Pohdin huumasivatko blogisavut minuun nyt väärällä tavalla. Odotin Ollikaiselta jotain ja sitten en ehkä saanutkaan sitä mitä odotin. Ehkä odotin väärin tai väärällä tavalla. Ei Nälkävuosi silti ollut missään nimessä huono lukukokemus eikä varsinaisesti pettymyskään. Ollikainen kirjoittaa ehdottoman hienoa kieltä ja osaa maalata lukijan silmien eteen niin lämmittäviä kuin suorastaan pelottaviakin mielikuvia.
Joka tapauksessa Nälkävuosi on kuulaan kaunis ja jäisen viiltävä esikoinen. Tarina jäänee mielen nurkkiin tuivertamaan, vaikkei kirja ehkä sydämeen asti tällä kertaa päässytkään.
Saralle Nälkävuosi oli pieni helmi, Kirsi kuvaa tätä kypsäksi esikoisromaaniksi.
Siltala, 2012. 141 s.
Graafinen suunnittelu: Elina Warsta / Solmu
Mietin samaa tätä lukiessani: huumasivatko blogisavut myös minut. Minäkin pidin tästä, mutta jollakin tavalla jäin odottamaan vielä jotakin suurempaa. Ehkä tosiaan odotukset olivat niin korkealla, että olisin jopa saattanut löytää sen kaiken suitsutuksen tästä, jos olisin lukenut tämän jo aiemmin.
VastaaPoistaRiina, niinpä. Minä vielä selasin tämän uudelleen läpi tässä kirjoittaessani ja näen kyllä toisaalta sen upeuden, mitä tässä on nähty. Hieno kirja.
PoistaMinun tekisi kauheasti mieli lukea tämä uudestaan, ja onhan tuosta lukemisesta sentään jo puolisen vuotta jo. ;)
VastaaPoistaMutta niin, kuten olen ehkä kyllästymiseen saakka hokenut, tämä kirja vei minulta jalat alta. Aivan ehdotonta parhaimmistoa koskaan lukemistani kirjoista, jota olen jaksanut markkinoida eteenpäin jokaiselle, joka on jaksanut kuunnella (ja muutama onnekas sukulainen saa tämän jouluna paketistakin). Se oli se tiiviys, rauhallisuus ja koskettavuus, joka minuun iski.
Suketus, lue ihmeessä, kyllähän tämän pienen kauniin ehtii aina lukea.
PoistaEn yhtään ihmettele että vei, hienot elementit ovat ehdottomasti siellä ja ehkä jonain hetkenä vielä löydän ne siinä kirkkaudessa jossa halusin. Ihanaa, että sukulaiset löytävät tämän paketeistaan!
Tuo blogisavuista huumaantuminen mietitytti minuakin. Odotin ehkä vielä jotain muuta, vaikka sainkin hirvittävän paljon. " Tarina jäänee mielen nurkkiin tuivertamaan, vaikkei kirja ehkä sydämeen asti tällä kertaa päässytkään." kuvaa minunkin tuntojani aika hyvin.
VastaaPoistaKiitos kommentista, Villasukka kirjahyllyssä! :)
PoistaJoskus, aika useinkin, käy niin, että tavallaan odottaa enemmän. Mutta hieno kirja Nälkävuosi on ja minä vaikutuin siitä suuresti.
VastaaPoistaNäinhän se Katja on. Hieno on ja lupaava esikoinen.
PoistaMinä olin ihan ensimmäisten arvioiden jälkeen, että haluan lukea tämän hetihetiheti! Nyt kuitenkin on tullut sellainen jännä tunne, että en haluakaan lukea ennen kuin tuo niin blogi- kuin ehdokkuussuitsutus on vähän laantunut..
VastaaPoistaSusa, onneksi kirja (etenkään historialliseen aikaan sijoittuva) ei vanhene. Tämä voisi sopia hyvin kevättalvella luettavaksi.
PoistaYmmärrän pointtisi täysin. Joskus se suitsutus nostattaa odotukset kohtuuttoman korkealle. Mutta ilmaisusi "jäisen pistävää" on upea ja tarkkanäköinen!
VastaaPoistaKiitos kauniista sanoistasi Morre!
PoistaYmmärrän täysin, mitä tarkoitat (tai luulen ainakin ymmärtäväni). Joskus kovasti kehuttu kirja jää hieman etäiseksi, minulle kävin samoin ainakin Kätilön kanssa. Tästä kyllä pidin hurjasti kun luin keväällä tuoreeltaan.
VastaaPoistaSanna, taisit ymmärtää ihan oikein. :) Minulla oli tosiaan myös Kätilön kanssa vähän samaa (ja sekä tässä että siinä on muuten omanlaisensa alkukantainen ja jäätäväkin tunnelma!), mutta siitäkin kyllä loppupeleissä pidin.
PoistaOlen vähän hidas tarttumaan uutuuksiin, luen niitä itse asiassa todella harvoin. Tämän haluaisin kyllä ehdottomasti lukea, mutta taidan vielä odottaa, että unohtaisin suurimman osan blogeista lukemistani arvioista. Nyt luulen, että pian olisi aika lukea Ketun Kätilö. Oksasen uusimmasta en ole edelleenkään lukenut yhtäkään arviota, koska ostin sen melkein heti ilmestymisen jälkeen. Jostain syystä en vain ole vielä lukenut sitä.
VastaaPoistaKyllä minä Tintti tämän lukemista uskallan suositella, hienoa kieltä ja kiinnostava katsaus myös Suomen historiaan kaunokirjalliselta kannalta. Minä olen Oksasten kanssa ihan "jäljessä", olen lukenut vasta Stalinin lehmät enkä mitään muuta mutta ehkä jossain vaiheessa.
PoistaMulle kirja jäi etäiseksi. Taidokashan se oli, mutten voi sanoa lumoutuneeni.
VastaaPoistaEli aika samat fiilikset sinullakin, Annika K. Taidokas on kyllä ja ymmärrän sitten toisaalta hyvin myös niitä jotka todella lumoutuivat.
PoistaMinäkään en varsinaisesti syttynyt tälle kirjalle, vaikka sen ansiot näinkin. En usko, että syynä olivat blogikehut - tässä vain oli aika paljon sellaisia piirteitä, joista en yleensäkään niin paljon pidä. (Esimerkiksi se unikuvasto ja muu symbloliikka.)
VastaaPoistaMinullekin nuo unikuvat olivat jotenkin vaikeita, Liisa. Tai eivät vaikeita, mutta jotenkin ne olivat minulle niin pelottavia että etäännyttivät. Kiitos kommentista!
Poista