Vuosi pakettiin - keskeneräisiä ja valmiita haasteita ja vuoden kohokohtia

Joulupukki kantoi meille tällaisia kirjoja.

Vuosi 2013 lähestyy loppuaan. Se on ollut minulle hyvä vuosi, joskin tapahtumarikas sellainen. Aikataulujen pyöritystä ovat aiheuttaneet niin työt kuin muutkin arkiset asiat. Toisaalta tohinaa on tullut myös hyvistä asioista, kuten toukokuussa meille muuttaneesta Pölystä ja syyskuussa olleista häistä. Ensi vuosi tulee toivottavasti olemaan hieman rauhallisempi, mutta se jää nähtäväksi mitä kaikkea se todella tuo tullessaan. Joulu ainakin oli onneksi rauhallinen, olimme kotona, luimme, kävimme geokätköilemässä ja söimme liikaa.

Kirjallisesti vuosi on ollut oikein mainio. Luin kirjoja tähän päivään mennessä 100 kappaletta ja huomenna saan toivottavasti viimeisteltyä Leena Parkkisen viehättävät Galtbystä länteen. Jos tämän päivän tunnelmilla pitäisi valita vuoden viisi kirjallista kohokohtaa, olisivat ne

Annukka Salama: Käärmeenlumooja
Timo Parvela: Maukka, Väykkä ja Karhu Murhinen
Kjell Westö: Leijat Helsingin yllä
Pasi Ilmari Jääskeläinen: Lumikko ja yhdeksän muuta
Tove Jansson: Kesäkirja

ja jokerina Hannu Rajaniemi: The Fractal Prince

Osallistuin vuoden aikana myös yhteentoista lukuhaasteeseen, joita suoritin vaihtelevalla menestyksellä. Kosmoksen lumoa ja tähtisumua  -haaste päättyi jo vuoden alkupuolella, jonka tiimoilta luin avaruuteen liittyviä opuksia. Keväällä suoritin myös kahdeksasluokkalaisten lukudiplomin, haasteen kokosin yhteen täällä. Lukudiplomi oli ehdottomasti yksi vuoden hauskimpia lukuhaasteita. Lisäksi aiemmin valmiiksi saatuja haasteita oli Koe 13 kotimaista kirjailijaa, jonka kautta tutustuin muun muassa Eve Hietamieheen, Ulla-Lena Lundbergiin ja Minna Lindgreniin.

Marraskuussa viimeistelin Maukan loistavan Kansankynttiläin kokoontumisajot -haasteen, jonka kautta luin mainioita tietokirjoja. Kirjalista löytyy esimerkiksi täältä. Puolivälissä joulukuuta sain valmiiksi myös Susan aloittaman Seitsemämän sarja -sarjishaasteen. Luin vuoden aikana sarjakuvia hieman enemmän, mutta valitsin seuraavat seitsemän haasteopuksiksi:

Alison Bechdel: Hautuukoti: Tragikoominen perheeni
Mike Carey & Peter Gross: The Unwritten #1-3
Petri Hytönen & Mark Mallon: Fillarijuttu
JP Ahonen: Puskaradio
Joe Hill & Gabriel Rodriguez: Welcome to Lovecraft (Locke and Key I)
Brian K. Vaughan & Fiona Staples: Saga #1-2
Hanna Koljonen: Sokerihullu

Löysin sarjakuvien joukosta hienoja uusia tuttavuuksia. Ihastuin Alison Bechdeliin, pelkäsin Unwrittenin ja Welcome to Lovecraftin kanssa ja innostuin Sagasta. Kiitos Susalle kivasta haasteesta!

Kevyemmin suoritin haasteita Kiinteistöhaaste, Lukemattomat kirjailijat, Lue ja syö sekä Lukuiloa kukkien keskellä. Suoritukset voi kurkata tuolta Haasteet 2013 -välilehdeltä. Auttamattomasti kesken jäi puolestaan Mari A:n oivallinen Kirjavuori Mount Everestille -haaste. Itse olin aikonut kivuta Mont Blancille ja lukea 50 oman hyllyn kirjaa, mutta korkeanpaikanleirini jäi 32 kirjan korkeudelle. Jatkan kiipeämistä ensi vuonna uusin voimin.

Myös teatterivuosi oli minulle oikein mainio. Yhteensä kävin katsomassa esittävää taidetta huikeat 37 kertaa, tosin tähän laskin mukaan sen että näin Ryhmäteatterin Robin Hoodin sydämen kolme kertaa kesän aikana. Aikamoista, saa nähdä pääsenkö ensi vuonna samoihin lukuihin. Vuoden aikana tuli nähtyä niin draamaa, komediaa, tanssia, sirkusta, monologia, musikaalia ja vaikka mitä muuta. Parhaita esityksiä en uskalla lähteä arvailemaan, mutta ehdinpä syksyn aikana nähdä kaikki syksyn tärppilistalle laittamani esitykset!

Sellaista tällä kertaa. Mikäli en huomenna enää palaa linjoille naputtelemaan, niin toivotan jo tässä vaiheessa kaikille oivallista uutta vuotta 2014!

Lavalta: Piaf (Kotkan kaupunginteatteri)

Kuva: Juha Lahtinen

Sateinen vuoden viimeinen lauantai tuli vietettyä teatterissa, kun äiti pyysi minut mukaan katsomaan Kotkan kaupunginteatterin Piafia. Edith Piaf on suunnattoman kiinnostava taiteilija, jonka musiikista pidän kovasti, joten lähdin mielelläni seuraksi.

Musiikillinen näytelmä kertoo Edithin elämästä, jonka aikana nuori Pariisin kaduilla laulava nainen nousee kansainväliseen suosioon mutta vaipuu samalla synkkään tanssiin morfiinin ja yksinäisyyden kanssa. Pariisin pikku varpusen elämään mahtui lyhyitä onnen hetkiä, miehiä, matkustamista ja suunnatonta surua ja sairautta. Kaiken lisäksi persoonallisella äänellään laulava Piaf äänitti useita lauluja, jotka soivat ympäri maailman yhä edelleen.

Kotkan kaupunginteatteri on tehnyt hyvää työtä Piafin elämän lavalletuomisessa. Ensinnäkin esityspaikkana toimiva hämyinen merimieskapakka ravintola Kairo sopi musiikkipainoitteiselle näytelmälle hyvin. Toisekseen Piafin laulut rytmittivät esitystä hyvin ja olivat mielestäni hyvin suomennettuja. Tämän sanon siitä huolimatta, että en osaa ranskaa, mutta sanojen rytmitys kuulosti hyvältä. Lisäksi Pia Lunkka oli mielestäni oivallinen Piaf, sillä hän oli rakentanut roolistaan suomea puhuvan mutta silti autenttisen oloisen vahvatahtoisen laulajattaren.

Piafin elämän taustalla vilisee paljon miehiä agenteista ja klubien omistajista roistoihin ja suojatteihin sekä tietysti niihin rakkaisiin, kahteen aviomieheen ja suurimpaan rakastettuun nyrkkeilijä Marcel Cerdaniin. Miehet hääräävät, tuovat kukkia, hankkivat Edithille keikkoja ja kiertyvät hänen pikkusormensa ympärille. Lisäksi näytelmässä kuullaan Edithin pahasuista nuoruudenystävää Toinettea sekä vakuuttavaa Marlene Dietrichiä, joita molempia esittää Anne Niilola.

Laulujen lisäksi esitykseen on tuotu tanssia, josta huolehtii pääosin Sari Marin. Marin on Pikkuvarpunen, joka tanssii näyttämöllä niin laulajattaren varjona kuin tapahtumia heijastaen. Tanssi sopii esitykseen hyvin ja oli yksi suosikkiasioistani esityksessä.

Kuva: Juha Lahtinen

Jos jostain on kritisoitava, niin itse en pitänyt juurikaan esityksessä olleesta ns. kovaäänisestä huumorista. Tällä tarkoitan siis rivouksien ja kirosanojen huutamista, takamusten läpsyttelyä ja muuta tämänkaltaista. Myös esityksessä ollut (tosin erittäin hienosti toteutettu, sen sanon) hidastettuna esitetty nyrkkeilyottelu sai paikoin turhan koomisia piirteitä vaikka se olisi mielestäni voinut toimia myös siihen lisättyä huumoria. Muuhun yleisöön nämä seikat tuntuivat tosin uppoavan hyvin, eli ei tässä kuitenkaan vikaan ole menty.

Lavastus esityksessä on pelkistetty, lavalla on vain Eiffel-tornin alaosa, ja se riittää hyvin. Pääosassa ovat kuitenkin ihmiset ja tarina upeasta laulajattaresta. Kiitosta saavat myös esityksen muusikot, viisihenkinen Piaf-bändi, joka säesti laulut kauniisti ja huolehti myös hienoista instrumentaaliosuuksista.

Lopuksi esitys saa silmät kyyneliin. Piafin viimeiset konsertit, rapistuva terveys ja yksinäisyys tuntuvat musertavilta. Aivan viimeiseksi annetaan ääni sille alkuperäiselle varpuselle nauhan kautta, jäljelle jää vain valo, lava ja väsynyt laulajatar. Vaikuttavaa.

Esityksiä on jäljellä vielä kolme tammikuun aikana. Suosittelen myös lämpimästi hienoa Piafin elämäkertaa Piaf - Jumalani kuinka olen elänyt, jonka on kirjoittanut hänen sisarpuolensa Simone Berteaut.

Pasi Ilmari Jääskeläinen: Sielut kulkevat sateessa

Pasi Ilmari Jääskeläisen uusin romaani Sielut kulkevat sateessa (Atena, 2013) muutti meille kotiin heti ilmestyessään, mutta säästelin kirjaa paremmalle lukuajalle. Töissä oli haipakkaa, enkä tahtonut lukea kirjaa kiiressä. Niinpä se valikoitui luettavaksi rauhallisina joulun välipäivinä sohvan nurkkaan kääriytyneenä.

Judit katseli, kuinka nainen luki. Hän oli lapsena lukenut samalla tavalla - niin kuin muuta maailmaa kuin kirja ei olisi. Sitten kirjojen lumo oli jotenkin huomaamatta väistynyt.
Nainen käänteli sivuja. Judit ajatteli: Kuinka kaunis ihminen lukiessaan onkaan!

Sairaanhoitajana toimiva Judit jättää vanhan elämänsä taakseen ja muuttaa Helsinkiin saatuaan ystävältään Martalta työtarjouksen. F-Remediumin palveluksessa Judit pääsisi tekemään kotisairaanhoitajan töitä hulppealla paikalla, kunhan vain suostuu uskonnollisen yrityksen vaatimusten mukaisesti hoitamaan asiakkaidensa fyysisen kunnon lisäksi myös heidän sieluaan. Lisäksi työhön tulee uusia vaatimuksia, kun asiakkaaksi saadaan kuuluisa ateisti Leo Moreau, jota Juditin pitäisi Martan pyynnöstä vakoilla. Vaikka työ on mukavaa, painaa Juditin mieltä huoli kuolemansairaasta kummipojasta Maurista. Tämä juonikuvion asetelma ei kuitenkaan kerro itse kirjasta paljon mitään, sillä kirjassa tapahtuu paljon ja monipuolisesti.

Tuttua Jääskeläisen edellisistä kirjoista Sieluissa oli yliluonnollisen läsnäolo arkitodellisuudessa. Jumalalliset väliintulot, sammakkomaisin piirtein tuijottavat sateessakulkijat ja maailmankuvan nyrjähtäminen kuuluvat peruskuvastoon. Sade kirjassa on tauotonta (sekoitin kirjan vuodenajan jatkuvasti tähän nyt ulkona vallitsevaan sadetalveen, vaikka kirjassa eletään kesää). Arjesta poikkeava tarjoillaan minun makuuni sopivalla tavalla. Alunperin pelkäsin kirjan olevan minulle liian pelottava, mutta ei se onneksi ollutkaan, ainoastaan sopivan karmiva. Karmivuudessaan se toi itse asiassa mieleen jokin aika sitten lukemani Hautalan Itsevalaisevat, mutta Sielut ei saanut minussa aikaan samanlaisia epämiellyttäviä väristyksiä.

Kirja myös sisältää paljon erilaisia viittauksia kauhukirjailija H.P.Lovecraftiin. Koska tunnen kyseistä kirjailijaa varsin huonosti en tiedä kuinka suoria viittaukset olivat, mutta jotain samankaltaisia piirteitä näinkin rajallisella tuntemuksella kykeni huomaamaan. Kirjallisten viittausten ystävät saavat muutenkin nauttia koko kirjan mittaan, sillä vastaan tulee niin tuttuja kirjoja kuin niiden henkilöhahmojakin. Mieleen nousivat hivenen ahdistavat, mutta hienot The Unwritten -sarjakuvat.

Kiinnostavuudestaan huolimatta kirjassa oli myös muutamia piirteitä, jotka jäivät mietityttämään. Mietin, miksi Maurin sairauden piti olla kuvitteellinen, eikö ollut ainuttakaan neurologista sairautta jonka taudinkuva olisi samankaltainen? Lisäksi huomasin, enemmän itsestäni, että minua häiritsee se kun kerrotaan kirjan henkilöiden käyvän vessassa. Itse varsinainen vessaanmeno ei ole ongelma, mutta huomaan vaivaantuvani jos kirjassa kuvataan tarkemmin sitä mitä he siellä tekevät. Pohdin asiaa ja totesin, että vaivaannus johtuu ehkä siitä että se tekee kirjan hahmoista liiankin inhimisillisiä ja toisaalta minua ei oikeastaan kiinnosta kuinka hahmot pyyhkivät takapuolensa. Nämä ovat kuitenkin loppujen lopuksi melkoisen merkityksettömiä seikkoja suuremmassa skaalassa.

Ennen kaikkea Sielut oli minulle kirja lukemisesta ja sen hienoudesta. Vaikka pääteemana nopeasti katsoen tuntui olevan uskonnollisuus, uskonnottomuus ja maailman hahmotus, nousi minulle päällimmäiseksi arvostus lukemista (ja fiktiota) kohtaan. Kirjat voivat kuljettaa lukijan uusiin maailmoihin, saada tajuamaan jotain uutta ja ymmärtämään jotain olennaista ympäröivästä maailmasta. Itselläni ainakin tämän kirjan loputtua päässä surrasi niin paljon, että oli hankala nukahtaa.

En ryhdy tässä suosittelemaan Sieluja varauksettomasti kaikille, sillä jos käyttäisin tähtiarviointia saisi Sielu niitä ihan päivän mukaan jotain kahdesta neljään. Itse kuitenkin loppupeleissä pidin kirjan haasteellisuudesta ja syvyyksistä joihin se kuljetti. Seuraavaa odotellessa.

Minna kuvaa tätä kypsimmäksi ja painavimmaksi Jääskeläisen teoksista, Morre pohtii kirjan nimistöä hienosti ja Salla puolestaan ruotii kirjaa kriittisemmin vaikka lukikin sen loppuun.

Pasi Ilmari Jääskeläinen: Sielut kulkevat sateessa
Atena, 2013. 550 s.
Kansi: Jussi S. Karjalainen

Rentouttavaa joulua!

Toivottavasti teidän aattonne on alkanut hyvin. Meillä herättiin aamulla haukuntaan, kun Pöly ilmoitti uunin ajastimen piippaavan. Onneksi näin, kinkku oli pelastettu ja koipeliini jäi alakertaan valvomaan T:n kanssa paistamisen loppuaikaa.

Aamupalaksi söimme perinteiset joulupuurot, minä sain tällä kertaa mantelin.

Kohta lähdemme joulukirkkoon ja sitten palaamme kotiin syömään ja lepäämään ja kurkkimaan, josko pukki olisi meitä jollain tavalla muistanut.

Olkoon teillä kaikilla juuri sellainen joulu kuin toivotte!

Matthew Quick: Silver Linings Playbook (kirjana ja elokuvana)

Näin ihastuttavan Silver Linings Playbook -elokuvan maaliskuussa. Sympaattinen elokuva sai hyvälle mielelle, lisäksi Jennifer Lawrence ja Bradley Cooper olivat mainioita pääosanesittäjiä. Elokuvan innoittamana ostin e-kirjana myös Matthew Quickin kirjoittaman kirjan (2008), johon elokuva perustuu. Tarkoituksena oli lukea kirja piakkoin, mutta niin homma vain venyi ja vanui ja luinkin opuksen vasta joulukuussa. Tässä joka tapauksessa näkemyksiä molemmista.

Elokuva (teksti kirjoitettu maaliskuussa)

Vaikka yleensä pyrin lukemaan kirjan ennen elokuvaa, tein tämän kanssa poikkeuksen Finnkinon Superpäivän sopiessa maaliskuun lopulla niin mukavasti suunnitelmiin. Odotukset Silver Linings Playbook -elokuvan suhteen olivat korkealla, sillä olihan raina kerännyt kiitosta niin palkintoraadeilta kuin tutuiltanikin.

Odotukset eivät onneksi romahtaneet: elokuva oli hyvä. Lawrencen ja Cooperin dynamiikka elokuvan pääparina oli loistava, eivätkä muutkaan näyttelijät jääneet pekkaa pahemmiksi. En oikeastaan osaa sanoa elokuvasta mitään järkevää, kykenen vain hehkuttamaan. Näin lyhyesti sanottuna elokuvassa oli minulle juuri sopivasti kaikkea: rakkautta, hulluutta, tarinaa ja kaiken lisäksi vielä tanssia. Silver Linings Playbook tulee varmasti hankittua myös oman elokuvahyllyn täytteeksi.

Saatan olla myös hieman rakastunut Jennifer Lawrenceen.

Kirja

Matthew Quickin esikoisromaani on mainio. Pat Peoples pääsee pois mielisairaalasta, kun hänen äitinsä lupaa ottaa tämän valvovan silmän alle. Vaimoaan kaipaava Pat viettää päivänsä kuntoillen, yrittäen parantaa huonot käytöstapansa ja käyden terapiassa toivoen että eroaika vaimosta päättyisi ja tämä palaisi hänen luokseen. Vanhempienkaan elo ei ole aivan auvoista. Isälle henki ja elämä on Eagles-joukkueen pärjääminen peleissä ja jos häviö tulee, ovat seuraavat päivät murjotuksen ja kiukuttelun täyttämiä. Lisäksi Patista tuntuu, että perheenjäsenet yrittävät salata häneltä jotain, joka tuntuu liittyvän hänen avioliittoonsa.

Ystävänsä kautta Pat tutustuu Tiffanyyn, jonka mies on kuollut joitakin vuosia sitten. Tiffanya pidetään jossain määrin sekopäänä ja tulkintaa vahvistaa se, että nainen muun muassa alkaa seurailla Patia hänen lenkeillään puhumatta kuitenkaan mitään. Parivaljakon välille alkaa kehittyä vähitellen erikoinen ystävyyssuhde.

Loppupeleissä kirjassa ei oikeastaan tapahdu kauheasti mitään. Kerronta koostuu pääasiassa Patin itse kirjoittamasta päiväkirjasta ja sen lisäksi kirjeistä. Päivien tapahtumat koostuvat pääosin kuntoilusta, jalkapallopelien tuijottamisesta ja vaimon kaipaamisesta. Arkisesta kerronnasta huolimatta tunnetasolla tapahtuva myllerrys on suurta ja on kirjan kiinnostavinta antia. Lukijalle paljastuu vähitellen asioita, joita Patilta yritetään piilottaa.

Kuten elokuva, on myös kirja kovin sympaattinen. Elokuvasta poiketen se pyörii enemmän jalkapallon ympärillä, mikä minulle oli pieni miinus, ja elokuvan suurin jännitysmomentti oli erilainen. Pidin kuitenkin molemmista versioista paljon, sillä kumpikin aiheutti hyvää mieltä ja toimi mainioina viihteenä.

Kuka voittaa?

Loppupeleissä asetan kuitenkin elokuvan kirjaa korkeammalle. Tämä johtuu paljolti Lawrencen huikean hienosta roolisuorituksesta ja elokuvassa nähtävästä henkilökemiasta. Pitääkin tutkiskella, josko elokuvan saisi jo kohtuullisella hinnalla hankittua myös omaan hyllyyn. Suosittelen joka tapauksessa molempia hyvän eikä liian höttöisen viihteen kaipuuseen.

Matthew Quick: The Silver Linings Playbook
Sarah Crichton Books, 2010. 244 s.
Kannen kuva: Weinstein Company

Lavalta: Cabaret Jamon (Cirko)

 Kuva: Cirko

Kävin lokakuussa Cirkossa katsomassa kaksoisesityksen. Sana nykysirkus avautui minulle uudella tavalla ja innostutti niin paljon, että totesin Cirkon pikkujouluesityksen Cabaret Jamonin (nähtävissä vielä perjantaina ja lauantaina 20.-21.12.!) olevan jotain sellaista jonka haluan nähdä. Innostusta vain lisäsi se, että esityksen jalkineet ovat ihailemani Minna Parikan käsialaa. Niinpä suuntasimme sateisena keskiviikkona kohti Kalasatamaa ja Cirkon tiloja.

Jo aulassa pääsi virittymään hyvin esityksen tunnelmaan. Lipun hintaan kuului ennen esitystä tarjoiltu sherry ja iberico-kinkku (tai vaihtoehtoisesti alkoholiton juoma ja juusto). Tunnelma oli hämyisä, sopivan juhlava ja odottava. Keskellä lavaa on suuri pata, jossa istuu nainen. Pataan heitetään vihanneksia ja suolaa.

Vihdoin esitys alkaa. Osa yleisöstä istuu katsomossa, aiemmin paikalle ehtineet lavan toisella puolella olevassa "ravintolassa". Alkaa räväkkä latinotyylinen keittiösompailu, ote NoFit Staten Noodles-esityksestä Cristina Geninazzin ja Zenaida Alcaden esittämänä. Yleisöä naurattaa.

Cabaret Jamon koostuu lyhyistä sirkusnumeroista. Geninazzin ja Alcaden lisäksi lavalla nähdään pohjoismaista taituruutta Klara Mossbergin ja Lisa Angbergin esityksissä ja ainoana miehenä fyysiseen teatteriin erikoistunut Thomas Monckton. Numerot ovat tasaisesti joko akrobaattisuudessaan päätähuimaavia, suunnattoman hauskoja tai samaan aikaan molempia. Naiset taiteilevat nuoralla, trapetsilla ja köysillä sekä käyttävät renkaita ja esittävät uskomatonta kehonhallintaa osoittavia käsilläseisontaesityksiä. Monckton huolehtii pääosin komediallisista osuuksista - kuka uskoisi, että leipiä paahtimen ohi viskova mies voi naurattaa niin paljon - mutta ei jää kuitenkaan kehonhallinnassa kanssaesiintyjilleen toiseksi.

Kuva: Cirko

Omia suosikkejani olivat Mossbergin ja Angbergin duonumerot, joissa sekä käveltiin nuoralla että seisottiin käsillä mitä ihmeellisimmissä asennoissa, ja Geninazzin ilma-akrobatiaesitys, jossa punainen iltapuku muuttuu yllättäen köysiksi. Voiton vie kuitenkin hurmaava Monckton, jonka sympaattinen tyyli, huikea kehonhallinta ja komediantaju saivat minut sekä puhkeamaan nauruun että tuntemaan suurta ihailua. The Pianist-esityksestä peräisin olleet pätkät olivat timanttisia.

Kiitokset ansaitsevat myös esityksen muusikot Antonio Alemanno ja Juuso Hannukainen. Sen lisäksi, että musiikki oli hyvin soitettua ja täsmällisesti ajoitettua, osallistuivat muusikot eleillään ja ilmeillään esityksen tunnelman luomiseen. Hienoa.

Väliaikoineen noin kaksi tuntia kestänyt esitys oli riemukas, sopivan överi ja piristävä kokonaisuus. Sirkusnumerot olivat taidokkaita ja hauskoja. Ilahduin myös sitä, että esiintyjät näyttivät niin sanotusti tavallisilta ihmisiltä, siis eivät olleet narunlaihoja rimpuloita. Näin esityksessä oli ainakin itselleni enemmän tarttumapintaa (vaikka en kyllä suostuisi kieppumaan köysissä niin korkealla, kiitos vain). Kiitos Cirko tästä piristyksestä jouluhässäköiden keskellä! Palaan varmasti keväällä taas Kalasatamaan uusien esitysten pariin!

Elina Lappalainen: Syötäväksi kasvatetut

Elina Lappalaisen Syötäväksi kasvatetut (Atena, 2012) oli jotenkin onnistunut ohittamaan lukulistani saamistaan palkinnoista huolimatta. Opetettuani tässä syksyllä ekologiaan liittyvää kurssia ja puhuttuani siellä paljon mm. ruoantuotannosta, tuli kirja sopivasti työpaikan kirjastolla vastaan ja nappasin sen mukaani.

Kaupan lihatiskillä ostopäätöksiä helpottaa, jos ei ryhdy kauheasti tiedostamaan ja pohtimaan broilerin kokemusmaailmaa. "En oikeastaan haluakaan tietää liikaa tai ajatella sitä", on ajatus, jolla vastuuta kierretään. Jos tukahdutamme kaikki tunteet tuotantoeläimiä kohtaan, kiellämme samalla niiltä arvon.

Syötäväksi kasvatetut, alaotsikoltaan Miten ruokasi eli elämänsä, syväluotaa suomalaisen maatalousmaailman eri tuotantotapoja. Kahdessa ensimmäisessä luvussa pohditaan miksi kirjan kirjoittaminen on tärkeää ja miksi eläinten asemasta pitäisi välittää. Alustuksen jälkeen paneudutaan tutkimaan niin kanojen ja broilerien, sikojen kuin lehmienkin asemaa ja hyvinvointia suomalaisella ruoantuotannon kentällä. Lopussa kertaillaan vielä lainsäädäntöä ja maalaillaan sopivia tulevaisuudenkuvia ja suunnitelmia. Tiivis paketti luettavaksi siis.

Lappalaisen oma asenne tulee kirjassa esiin mielestäni sopivasti. Hän tuntuu olevan selkeästi parannusten ja muutosten kannalla, mutta muistaa myös toisen osapuolen ja esittelee kurjemman kuvaston rinnalla myös onnistumisia ja hyvinvoivia maatiloita sekä vastuullisia yrittäjiä. Suomessa asiat ovat kaikesta huolimatta melkoisen hyvin, vaikka parannettavaa vielä onkin. Väitteidensä tueski Lappalainen nostaa monenlaisia tutkimuksia muun muassa valtiolliselta ja EU-tasolta.

Etukäteen olin kuullut kirjan olevan melkoisen järkyttävä ja pysäyttävä. Ja olihan se myönnettävä, että kyllä se aamuraitiovaunussa tuntui hämmentävältä lukea silppuriin lentävistä kukonpojista. Kuvasto kirjassa ei ole pääosin kaunista, mutta toisaalta kammottavuuksilla ei mielestäni myöskään mässäilty. Lappalainen kirjoittaa itse asiassa yllättävän kiihkottomasti, pahimmista jutuista saisi väännettyä jos mitä, mutta arvostan ehdottomasti tätä ratkaisua.

Kirja tarjoili paljon uutta tietoa ja jonkin verran kertausta. Esimerkiksi Ross 508 -broilerien juttu oli tuttua huttua, mutta lehmien ja sikojen oloista tiesin kuitenkin huomattavasti vähemmän. On myös myönnettävä, että seuraavalla kauppareissulla tuli syynäiltyä pakkauksia yhä enemmän ja ajateltua juttuja vielä lisää. Jos saisi tietopaketteja vielä lampaista ja kalkkunoista, niin sitten olisi hyvä. Omnivorin elämä ei ole nykymarketissa helppoa, mutta kyllä tällainen kirja sitä eloa sekä vaikeuttaa että myös helpottaa.

Loppupeleissä sanottakoon, että kyllä Syötäväksi kasvatetut on varmasti Tieto-Finlandiansa ansainnut. Kirjan nettisivut ovat myös edelleen aktiiviset ja Lappalainen kirjoittaa sinne havaintojaan ruoantuotannosta myös muualta kuin Suomesta.

Elina Lappalainen: Syötäväksi kasvatetus
Atena, 2012. 355 s. / Atschi!-pokkari, 2013. 327 s.
Kansi: Timo Mänttäri

Hanna Koljonen: Sokerihullu

Näytesivu albumista sivulta 6. Hanna Koljonen/Asema-kustannus.

Hanna Koljosen Sokerihullu (Asema, 2012) jäi aikanaan mieleen sekä Hannan puheista että Sallan tekstistä, mutta en saanut silloin aikaiseksi sarjakuvan varausta. Nyt se sattui kuitenkin vihdoin olemaan lähikirjastossa hyllyssä, joten se lähti mukaan muiden sarjakuvien sarjaksi.

Sokerihullu on eräänlainen omaelämäkerrallinen sarjakuva, jossa Koljonen kertoo elämästään sokerin kanssa. Tiivis yhteiselo sokerin kanssa alkoi jo pienenä. Lahjoiksi toivottiin herkkuja, öisin hiivittiin ratsaamaan keittiön kaappeja keksien toivossa. Käyttörahanpuute johti karkkien näpistelyyn.

Kun Koljonen muutti opiskelijasoluun, avautuivat taivaan portit. Karkkia ja makeaa sai yhtäkkiä ostaa niin paljon kuin huvitti. Rajaton makean syönti ei kuitenkaan tuonut ikuista onnea, vaan johti yhä moninaisempiin ongelmiin. Sokeri olisi jätettävä ruokavaliosta pois, mutta päätös on helpompi kuin sen toteutus. Sarjakuvassa käsitelläänkin addiktion selättämisen vaiheita ja ratkaisumalleja.

Vaikka sarjakuvassa käsitellään henkilökohtaista kokemusta, on siihen helppo samaistua. Vaikka sokeri ei olisikaan itselle se akilleen kantapää, lienee lähes jokaisella jonkinlainen kokemus siitä miten jotain asiaa on lähes mahdoton lopettaa. Oli se sitten tupakka, kahvi tai sitten se sokeri. Aivan Koljosen tyyppisiin oireisiin en oman sokerihimoni kanssa pääse, mutta pystyn kyllä samaistumaan siihen. Kaupasta lähtee mukaan suklaapatukka kuin vahingossa, kotona syön pari keksiä ja töissä on lähes joka päivä tarjolla kakkua. Ein sanominen on sitä vaikeampaa, mitä useammin himolle antaa periksi.

Ja onhan se aikaa hurjaa, että liinaa ei voi antaa itselleen yhtään. Pienikin lipsahdus, ajatus että ei se haittaa ja saman tien ollaankin syöksykierteessä. On vain opeteltava olemaan ilman, sanottava ei, keksittävä muita vaihtoehtoja.

Koljosen piirrosjälki toi minulle jostain syystä mieleen Maikki Harjanteen Minttu-kirjat ties mistä syystä. Viiva on vapaata, toisinaan jopa nuhjuisen oloista, mutta joka tapauksessa pohjattoman sympaattista. Seinälleni en näitä ruutuja laittaisi, mutta se ei tarkoita ettei lukumukavuus olisi kohdallaan. Lisäksi rennompi tyyli sopii tälle sarjakuvalle hyvin.

Sokerihullu oli kiinnostava lukukokemus ja kaikessa vakavuudessaan myös hauska ja opettava kurkistus addiktioiden maailmaan. Lukemisesta tuli hyvä mieli.

Hanna Koljonen: Sokerihullu
Asema, 2012. 72 s.

Marko Hautala: Itsevalaisevat

Marko Hautala teki sekä minuun että siippaan vaikutuksen Literary Death Match II:ssa ja sittemmin talouteen on tullut hankittua jo kolme miehen romaania. Omaksi ensimmäiseksi Hautalakseni valikoitui satunnaisotannalla Itsevalaisevat (Tammi, 2008) hämmentävän hienoine kansineen.

"Isä..."
"Iiris", Elias sanoi, tajuamatta puhuvansa vastaajaansa. 
Jokin Iiriksen äänessä sai ajan hidastumaan, pysähtymään kuin vinyylilevysoittimesta olisi katkaistu virta.
"Iiris", Elias sanoi, "missä sä olet?"
"Isä... Te ette näe mua..."
Ääni oli väsynyt, sanat sammaltavia. Miksei tyttö puhunut kunnolla, niin kuin hänelle oli opetettu?
"Kerro", Elias yritti, vaikka tajusi puhuvansa kaiulle, tallennetulle menneisyydelle.
"...enää ikinä."

Elias Rosvik päättää jättää rakastajattarensa ja palata takaisin turvalliseen perhe-elämään. Samana päivänä kuitenkin katoaa perheen tytär Iiris ja vaimo Senja vajoaa entistä poissaolevammaksi. Terapeutti Maaria painiskelee vastaanotollaan nuoren pojan, Maunun, kanssa, joka tuntuu puhuvan käsittämättömiä sisäisestä valosta ja siitä, kuinka hänen sisällään ui kala. Missä Iiris on ja miksi kaikki tuntuvat puhuvan kaloista?

Tarinan kulkiessa tuntuu, että kaikilla on paha olla. Kukaan ei löydä kiinnekohtaa, joku puuttuu, pää ei kestä. Samalla puhutaan kipeästi kaipuusta, uskosta ja pelosta. Siitä, miten usko tai uskomukset voivat viedä mennessään, viedä koko ihmisen ja muuttaa hänet joksikin muuksi. Ja ehkä myös siitä, kuinka hauras ihmismieli on, kuinka siihen voi loppujen lopuksi niin helposti vaikuttaa.

Itsevalaisevat oli loppupeleissä niin epämiellyttävä kirja, että en oikein tiedä voinko sanoa pitäneeni siitä. Niin, en voi sanoa, se tuntuisi liian pahalta. Mies tosin ei pitänyt kirjaa niin ällöttävänä kuin minä, mutta toisaalta hän totesi lukeneensa paljon enemmän kaikkea kipeetä. Sen voin joka tapauksessa todeta, että Itsevalaisevat on häiriintyneen koukuttavasti kirjoitettu ja kamaluudesta huolimatta oli kirja luettava loppuun.

Tähän kirjaan tuskin palaan enää koskaan uudelleen, mutta valmistan itseäni henkisesti lukemaan myös muuta Hautalan tuotantoa joka taitaakin kutakuinkin kokonaisuudessaan jo löytyä meidän kirjahyllystämme. Suosittelen karmivuuksista pitäville, ei heikkohermoisille.

Marko Hautala: Itsevalaisevat
Tammi, 2008. 239 s.
Kansi: Saku Heinänen

Lavalta: Pilkkaa jumalaa (Juuso Kekkonen / Teatteri Tuike)

Kuva: Valtteri Mäkelä

Juuso Kekkosen Outo homo oli viime syksyn kiinnostavimpia teatterijuttuja. Esitys oli vaikuttava, sopivan omakohtainen ja hauska. Oli siis lähes pakko lähteä katsomaan sen niin sanottua jatko-osaa Pilkkaa jumalaa. Odotuksissa oli sekä informatiivinen että todennäköisesti myös hauska ilta.

Lavalle astuu alaston Juuso Kekkonen. Sille on ihan syykin. Kekkonen haluaa aivan aluksi esitellä tuoreehkoa sormeaan komistavaa kihlasormusta ja pohtia sen merkitystä. Lisäksi alastomuus kuulemma tuottaa jaetun nolouden ja hämmennyksen tunteen yhdistäen yleisöä ja esiintyjää. Jostain syystä alastomuus ei vaivaa. Nähtiinhän sitä jo Oudossa homossakin ja toisaalta se tuntuu palvelevan jotain tarkoitusta eikä homman pointtina ole vain esitellä taikapenistä.

Noin kahden tunnin aikana Kekkonen puhuu, puhuu ja puhuu. Vaatteet lisääntyvät vähitellen. Teetä ja vettä kuluu, kun esiintyjän suu kuivuu. Aiheet rönsyilevät, yleisö kuuntelee tarkkaan. Puhutaan rakkaudesta, polyamoriasta ja seksistä. Pohditaan meemien leviämistä ihmisten välillä, miksi jokin ajatus toistuu samankaltaisena läpi vuosisatojen? Mietitään uskontoja, kristinuskon paikoittaista epäloogisuutta ja toisaalta myös uskonnollisten kokemusten aiheuttamia tunteita. Sitäkin, että uskonnollisista rituaaleissa voi kokea rauhan tuntua, vaikkei niistä ymmärtäisikään.

Monologissa käsitellään vähemmän uskontoja kuin ensi alkuun ajattelin. Toki niistäkin puhutaan, pääasiassa kristinuskosta. Erityisesti ruoditaan Raamattua, sen kokoamistapaa ja ristiriitaisuutta. Sitä, että evankeliumit eivät ole toistensa kanssa samaa mieltä ja jotkin sen esittämät ajatukset ovat nykymaailmassa auttamattomasti vanhentuneita. Tällöin Raamatun kirjaimellinen tulkitseminen nousee kummalliseen valoon. Kekkosen puheessa seikkailee salanimellä myös hänen ystävänsä, Superdestructophanto 3000 (kirjoitin tämän hyvin todennäköisesti väärin), joka elämässään on saanut niskaansa vaikka mitä uskonnon varjolla. Ystävän kokemukset kuulostavat hurjilta. Uskonnon varjolla ja sen uskomuksien kautta voidaan tehdä hyvää, mutta toisaalta myös paljon pahaa. Tarkoittamatta tai tahallisesti.

Asiaa on paljon, mutta esitys ei tunnu pitkäveteiseltä. Hieman polveileva se on, välillä kadotin hetkittäisesti punaisen langan, mutta pysyin kuitenkin pääosin kyydissä. Esityksen jälkeen päässä humisi ja totesin katsomossa olleelle ystävälleni, että tätä pitää hieman sulatella. Ystävä totesi, että loppupeleissä sulateltavaa on aika vähän kun asiat selitettiin niin auki. Huomasin sen olevan aivan totta. Pään surina johtui vain informaation runsaasta määrästä, ei suinkaan hämmennyksestä. Oivallista.

Itse kuulun kirkkoon. En nyt ryhdy tässä ruotimaan omaa uskonnollisuuttani sen kummemmin, mutta ainakaan omasta puolestani en kokenut itseäni loukatuksi. Monologin yksi toistuvista aiheista oli omien uskomusten koetteleminen, se että törmäyttää niitä maailmaa vasten ja katsoo pysyvätkö ne kasassa. Riippuu varmasti aivan ihmisestä, miltä törmäyttäminen tämän esityksen kanssa tuntuu. Jos kaikki pysyy kasassa, hyvä niin. Jos ei, niin pohtiminen ei koskaan ole pahitteeksi. Törmäyskurssilla tuppaa usein oppimaan uutta sekä itsestään että maailmasta. Harmillisinta ehkä on, että oikeasti törmäyttämistä kaipaavat harvoin eksyvät tämänkaltaisten esitysten katsomoihin.

Odotan kovasti Iholla-trilogian kolmatta osaa, sen menemme ehdottomasti sitten katsomaan. Sekä Pilkkaa jumalaa että Outo homo pyörivät tällä hetkellä vierailuesityksinä Teatteri Tuikkeessa.

ps. Mainittakoon tässä vielä, että tunnen esiintyjän myös lavan ulkopuolella, olemmepa olleet samassa työpaikassakin, mutten silti koe itseäni jääviksi tästä kirjoittamaan.

Lavalta: The Rocky Horror Show (Turun Kaupunginteatteri)

Kuva: Robert Seger

Jos on puhe kulttimusikaaleista, nousee The Rocky Horror Show todennäköisesti esille. Richard O'Brienin 70-luvulla kynäilemä musikaali on käsittämätön ja hämmentävä, seksuaalisesti vapautunut, värikäs ja röyhkeä sekä hauska. Kaiken lisäksi osa musikaalin mainetta on sen osallistava luonne.

Niinpä nostankin hattua Turun Kaupunginteatterille jo heti kättelyssä. Musikaalin ottaminen ohjelmistoon viimeiseksi ensi-illaksi ennen teatterin remontointia on hieno idea. Lähdin kuitenkin katsomaan hieman varautuneena ja yrittäen pitää odotukset matalalla, sillä RHS todennäköisesti onnistuisi joko hyvin tai sitten floppaisi.

The Rocky Horror Show'n juonta on hieman hankala selittää, sillä parhaimmillaankin se on hieman ohut. Joka tapauksessa tavallinen nuoripari Brad (Stefan Karlsson) ja Janet (Reeta Vestman) ovat ajamassa myöhään yöllä, kun auto hajoaa. Läheltä löytyy onneksi linna, josta saattaisi löytyä puhelin. Puhelimen sijaan löytyvät epävakaan oloinen hovimestari Riff-Raff (Miska Kaukonen) ja sisäkköasuinen, naurultaan todella autenttinen Magenta (Kirsi Tarvainen), jotka toivottavat vieraat tervetulleiksi. Linnassa on juhlat, sillä isäntä Frank-n-Furter (Sami Saikkonen/Lari Halme) on juuri saamassa upean luomuksensa valmiiksi.

Ja niin edespäin. Joka tapauksessa linnan tapahtumat riistäytyvät käytännössä samantien käsistä. Mielet laajenevat, siveys heitetään romukoppaan, toiset joutuvat lihamyllyihin ja sänkykumppaneiksi ilmestyy vaikka ketä. Tunnelma on riehakas, suoranaisen härski ja värikäs. Aikahyppyä tanssitaan, toisia elvytetään ja lopulta koko homma nousee varsin universaaleihin sfääreihin.

Ennakkoluuloistani huolimatta Sami Saikkonen oli maanisuudessaan pätevä Frank-n-Furter. Toki Tim Curryn roolisuorituksen kanssa kilpailu on epäreilua, mutta Saikkonen pärjäsi joka tapauksessa hyvin. Olisi ollut kiinnostavaa nähdä myös Lari Halmeen roolisuoritus vertailuksi! Seikka, joka minua puolestaan häiritsi, oli Rockyn castaus. Severi Saarisen roolisuorituksessa itsessään ei ollut mitään vikaa, se vedettiin juuri oikealla asenteella ja meiningillä. Oma mielikuvani Rockysta on kuitenkin lähinnä arjalainen arkkityyppi ja siihen muottiin ei tässä nyt oltu suunnattu.

Kuva: Robert Seger

Musikaalin käännös on varsin onnistunut. Osa lauluista oli hieman kömpelösti sovitettuja, tavuja tuntui olevan lauseissa liikaa, mutta meininki oli joka tapauksessa oikea. Ja mieheltä sai kiitosta erityisesti Näet, Janet! (Dammit, Janet!) -suomennos. Koreografiat olivat hienoja ja näyttäviä ja lavalla tapahtui koko ajan sopivasti. Myös heijastescreenejä oli käytetty varsin kekseliäästi. Lisäksi hatunnosto bändille, joista erityiskiitosta sai siipalta skeitatessaan soittanut basisti.

Pisteet Turun kaupunginteatterille esitykseen osallistumisen kannustamisesta. Paikan päälle sai tuoda omiakin varusteita, mutta aulasta sai myös hankkia varustesäkin josta löytyivät välttämättömimmät tarvikkeet. Ihastuttava Miss Hapstead (Sonja Sorvola) opasti yleisöä sivuscreeneiltä ja tanssi samaan aikaan lavalla huikean hyvin. Hupitorvet soivat, konfetti lensi ja päitä suojattiin lehdillä katsomossa varsin kiitettävästi. Lisäksi Juontaja (Jukka Aaltonen) opasti alussa kaikille olennaisen huutelun salat, siis sen kuinka Bradin kohdalla huudellaan urpo, Janetin hutsu ja tri Everett Scottille buuataan niin paljon kuin mahdollista. Hienointa lieni kuitenkin lavalle lentelevä vessapaperirullien meri. Omani sain viskattua parvelta vain eturivin jalkatilaan, mutta olen joka tapauksessa helpottunut ettei se lentänyt kenenkään päähän.

Hieman kävi sääliksi niitä katsojia, jotka eivät joko tienneet RHS:n osallistumismeiningistä tai ahdistuvat tällaisesta osallistavasta teatterista. Suurella näyttämön katsomossa nimittäin huudettiin, tanssittiin ja heiteltiin asioita oikein antaumuksella. Itselleni tämä osallistuminen oli suuri osa elämystä, jos olisin vain kököttänyt kiltisti paikoillani olisi esitys todennäköisesti ollut jopa hieman tylsä. Rohkeasti siis vain mukaan.

Kiitos Turku, kiitos RHS:n mainio tiimi, kiitos ihanat seuralaiset!

ps. Tämän katsottuani sain käytyä kaikissa syksyn (uusissa) teatteritärpeissäni! Jes!

Lavalta: Pieni tulitikkutyttö (Teatteri Tuike)

Teatterissa käyminen on mukavaa, etenkin jos teatteri sattuu sijaitsemaan alle puolen kilometrin päässä kotoa. Teatteri Tuike on hankkinut tilat Tapanilasta ja esittää siellä sekä omia että vierailuesityksiä. Menimme siis testaamaan uutta lähiteatteria ja katsomaan aistiteatteriesitystä, koko perheelle suunnattua Pientä tulitikkutyttöä.

H.C.Andersenin ristiriitainen klassikkosatu lienee monelle tuttu. Pieni tyttö yrittää epätoivoisesti myydä tulitikkuja kylmänä uuden vuoden aattona, mutta kaikki kävelevät ohitse. Tyttö ei uskalla palata kotiin ilman myyntituloja ja jää viettämään iltaa aseman seinustalle. Kylmyydestä kärsivä tyttö alkaa sytyttää tikkuja ja näkee lämmönhohteessa mitä kauneimpia näkyjä. Lopulta tyttö näkee loisteessa isoäitinsä ja lähtee tämän kanssa onnellisena taivaaseen. Satu on kaunis, mutta toisaalta myös todella surullinen ja jopa epäreilu, vaikka tavallaan kaikki käykin hyvin.

Joka tapauksessa Tuikkeessa sadun esitykseen oli otettu erilainen lähestymistapa. Sen sijaan, että tarina olisi näytelty, istuvatkin katsojat salissa silmät kankaisilla silmikoilla peitettynä ja kuuntelevat ja kokevat tarinan aisteillaan. Tehosteena käytettiin hajusteita (ei siis sovi hajusteyliherkille), lämmönvaihteluita ja ääniä. Katsojiin ei esityksen aikana koskettu.

Tämä oli ensimmäinen kerta minulle aistiteatterissa ja varmasti monelle muullekin yleisön edustajalla. Silmien peittäminen tuntui ensin kummalliselta, mutta siihen tottui melkoisen äkkiä ja sen jälkeen pystyi nauttimaan esityksestä. Kylmän puhallus tuntui jossain määrin ikävältä, mutta toisaalta toi esityksen tunnelmaan hyvää lisäväriä. Lisäksi lämpötilan vaihtumine suloiseen lämpöön tuntui viileän viiman jälkeen todella mukavalta. Hajut toimivat hyvin ja olivat mielestäni sopivan voimakkaita. Äänimaisemasta mies kiinnitti huomiota erityisesti hanheen, joka kuulosti epäilyttävästi meiltä kotoa löytyvältä koiran röhkipossulta.

Hauskaa oli, että esityksen jälkeen katsojat saivat tutustua esityksessä käytettyihin tarvikkeisiin ja kokeilla esimerkiksi äänien tuottoa sekä haistella käytettyjä hajuja. Erityisesti lapsikatsojat tuntuivat pitävän tästä vaiheesta ja kävivät rohkeasti hipelöimässä tarvikkeita. Itse olin erityisen ilahtunut kookospähkinä-hevosesta.

Aistiteatteri oli kiinnostava uusi kokemus ja erityisesti ihastelimme esityksen kolmiulotteisuuden tuntua. Vaikka istuimme siipan kanssa eri puolilla salia, kuuluivat äänet hyvin kaikkialle ja esimerkiksi hajusteiden levitys tuntui sujuvan jopa taianomaisesti, sillä yleisön edessä liikkuvien esiintyjien askelten ääniä ei esimerkiksi tullut aistittua lainkaan. Huikeaa.

Pientä tulitikkutyttöä esitetään vielä maanantaina 16.12., kannattaa mennä! Esitys sopii kaikenikäisille ja sen kesto on noin 30 minuuttia.

Lisäksi Tuikkeelta lupailtiin, että jos asiat menevät mallikkaasti päästään ensi vuoden syksynä teatterilla kokemaan aikuisille suunnattua kauhuaistiteatteria.

Lavalta: Ovista ja ikkunoista (Kansallisteatteri)

 Kuva: Tuomo Manninen/Kansallisteatteri

Kansallisteatterin Pienellä näyttämöllä esitettävä Ovista ja ikkunoista kiinnitti huomioni jo nähtyäni sen messevän mainoksen rautatieaseman tunnelissa. Teatterin sivuilta löytyvä esittely vahvisti asian, tämä on nähtävä. Luvassa olisi ranskalaista uutta komediaa, Sebastien Thiéryn käsialaa Arto af Hallströmin suomentamana ja ohjaamana. Myös näyttelijäkaarti vaikutti lupaavalta, joten liput hankittiin.

Olohuoneen pöydälle ilmestyy satasen seteli. Alkuperä ei selviä, mutta asia unohdetaan nopeasti. Seuraavana päivänä asunnosta löytyy jo tuhansia. Mistä raha tulee, onko joku murtautunut asuntoon? Ja miksi raha on ilmestynyt juuri Brunon (Kristo Salminen) ja Laurencen (Katariina Kaitue) kotiin? Homma alkaa riistäytyä pahasti käsistä ja pariskunta on sekoamispisteessä.

Kaiken lisäksi ovikello soi. Uusi naapuri, herra Traque (Esa-Matti Long), tuntuu olevan täysin sekaisin, huutaa ja käyttäytyy epäilyttävästi. Ovatko rahat kenties hänen? Se ei kuitenkaan edelleenkään selitä rahojen ilmestymistä asuntoon. Eikä tilannetta suinkaan helpota siivooja Theresa (Maria Kuusiluoma), joka aina rahoista mainitessa alkaa kiljua ja suoltaa vuolasta espanjaa.

Komediana Ovista ja ikkunoista toimii oikein hyvin. Esitys on, luonnollisesti, omituisen ranskalainen, mutta hyvällä tavalla ja juuri sopivan absurdi omaan makuuni. Kohtaukset naurattavat ja huomaan odottavani mitä ihmettä seuraavaksi tapahtuu. Lavastus on oivaltava ja kohtausvaihdot tehdään tyylikkäästi.

Kuva: Tuomo Manninen/Kansallisteatteri

Ainut asia, mistä oikeastaan olisin nipistänyt, olisi ollut Kuusiluoman Theresa-siivoojan karikatyyrimäisyydestä. Espanjalaisuus ja kielitaidottomuus sekä stereotypioilla leikkiminen toki toimi, ei siinä mitään, ja hahmo oli hienosti rakennettu. Silti kohellusta olisi voinut säätää hieman pienemmälle teholle, jolloin hahmo ei olisi hypännyt niin räikeästi esiin lavastuksen hillitystä sisustuksesta.

Kristo Salminen saa tämän esityksen ehdottoman kunniamaininnan. En muistanutkaan, kuinka hyvä näyttelijä hän on. Salmisen Bruno oli uskottava samalla kun heilui tunneskaalalalla laidasta laitaan saaden hermoromahduksia ja ollen maailman onnellisin mies. Huikeaa. Toisaalta on nostettava hattua myös Katariina Kaitueelle, joka toimii oivana vastaparina.

Ovista ja ikkunoista oli nautittava absurdi komedia. Lavastus toimi hyvin, efektit olivat hienoja ja näyttelijät tilanteen tasalla pelaten hienosti yhteen. Kiitän aina, jos komediaksi tituleerattu asia naurattaa oikeasti. Tässä kävi niin. Kiitos.

Saara Henriksson & Erkka Leppänen (toim.): Huomenna tuulet voimistuvat

Tänään ei vielä tuule.

Viime keväänä putkahti Osuuskumman uunista mielenkiintoinen novellikokoelma Huomenna tuulet voimistuvat (2013) pullollansa ekologista scifiä. Yhdessätoista novellissa maalaillaan tulevaisuudenkuvia muun muassa ruoka-ja energiatuotannosta sekä kansalaisaktivismin uusista muodoista. Aloitin kokoelman lukemisen jo keväällä, mutta jätettyäni iPadin käytön lähinnä miehelle jäi kokoelma kesken. Nyt sain otettua itseäni niskasta kiinni ja rykäisin antologian kokonaisuudessaan loppuun.

***

Kokoelman aloittaa Janne Harjun Niin lähti kaunis päivänsäde. Sen maalaamassa tulevaisuudessa puuvillavaatteet, tai oikeastaan mikä tahansa kankainen, on hippien hommaa ja imagosuunnittelulla saa itselleen kunnioitusta. Puhekielinen kerronta vaatii hieman totuttelua, mutta lopulta nuori kertoja saa maalattua esiin hälyttävän tulevaisuudenkuvan kertakäyttökulutuksen maailmasta ja läheisyydestä vieraantumisesta.

M.G.Soikkelin Urho ja kettu-novellissa kettutarhaus on kannattava elinkeino, vaikka sitä mediassa kritisoidaan ulkomaita myöten. Asutus on keskittynyt Etelä-Suomeen, muualla tehdään asioita joista ei puhuta. Soikkeli kertoo tarinan erilaisista ketuista ja kettutytöistä, tarinan joka avautuu vähitellen ja saa epäilemään ihmiskunnan hyvyyttä, taas kerran.

Pisimmäksi aikaa vaivaavaamaan jäi Jussi Katajalan Mare Nostrum. Valtioiden sukellusveneitä tuhotaan eikä kukaan tunnu tietävän kuka on asialla. Samaan aikaan San Franciscon Sea Lifesta varastetaan älykäs mustekala, humboldtinkalmari. En tohdi paljastaa novellista enempää, mutta sen hurja tulevaisuudenvisio on kaikessa uskomattomuudessaan silti häiritsevän uskottava. Novellin tehosta kertonee jotain se, että luin sen alunperin keväällä ja se on tähän asti pyörinyt mielessäni säännöllisin väliajoin. Se myös nousi kokoelmasta omaksi suosikikseni.

Anni Nupposen Juurissa maapallon ruoantuotanto on äärimmäisessä tilassa. Muunnellut lajikkeet ovat niin herkkiä, että olosuhteen muutokset tuovat eteen katastrofeja ja risteytymistä villilajien kanssa ei sallita. Samaan aikaan sellikuulustelija yrittää saada selville vangitun nuoren naisen salaisuuksia, naisen joka on pidätetty ruokapropagandasta. Asetelma kuitenkin heilahtelee ja lopulta valtion virkamies huomaa saavansa jotain kauan kaipaamaansa takaisin.

Samuli Antilan Sadasta tuhanteen vie lukijan öiselle saarelle, jossa kaksi kalamiestä yllättävät epähuomiossa varkaan. Varkaalle käy ohraisesti, samoin hänen viemälleen paketille. Kalamiehet eivät silti säästy seuraamuksilta, sillä paketin ympäristöön levinneellä sisällöllä on laajamittaisia seurauksia. Antila piirtää pelottavaa kuvaa siitä, mitä kemikaaliteollisuus voisi pahimmillaan saada aikaiseksi.

Saara Henrikssonin Painovoiman sieppaamissa tutkitaan valaita ja niiden solujen poikkeuksellista uusiutumista. Uljaita grönlanninvalaita on maailmalla enää vähän eikä niitä saa juurikaan pyydystää, mutta tutkijat ovat sinnikkäitä. Novellin päiväkirjamaisessa esityksessä seurataan erään projektin kulkua ja saadaan samalla nauttia merenalaisesta maailmasta ja valaiden rauhoittavasta läsnäolosta.

J.S. Meresmaan Lintukoto esittelee uutta asumisen muotoa upeassa ekologisessa plus-energiatalossa. Talo tuntuu toimivan mitä parhaiten ja on moderniudessaan upea. Jotain outoa tuntuu rakennuksessa kuitenkin olevan. Perheenjäsenet alkavat tuntea kummaa väsymystä ja talon ulkopuolelta löytyy kuollut harakka. Aika ei ehkä sittenkään ole uudelle energiamuodolle kypsä.

Christine Torelin novellissa Metsä minun pyhäiseni Tyyti osoittaa mieltä metsien hakkaamista vastaan vanhempiensa paheksunnasta huolimatta. Isä yrittää joka tapauksessa työllään pitää vanhoja perinteitä hengissä ja käy antamassa uhrilahjat teollisuusmetsille työnkuvansa mukaisesti. Suurin osa ihmisistä on kuitenkin vieraantunut jo oikeista metsistä ja luonnosta, virallista palvontaa tehdään kliinisissä oloissa. Luonto ei kuitenkaan ole unohtanut sitä, mitä ihminen on. Thorelin kerronnassa oli jotain niin viehättävää, että Metsä minun pyhäiseni noussee toiseksi suosikikseni.

Mixu Laurosen ja Anastasia Lapintien Vilja(R) liikkuu samoissa maisemissa kuin Nupposen Juuret. Maapallon ruoantuotannon muuttuminen on tehnyt luonnonmukaisesta viljelystä laitonta ja viljelijöitä kontroilloidaan monilla säädöksillä. Kaikki rintamat eivät kuitenkaan ole murtuneet ja toivoa on vielä.

Tarja Sipiläisen Puuttomassa maassa uusiutuvia energianlähteitä on valjastettu käyttöön, mutta kehityksen edetessä niin ihmiset kuin luontokin alkaa unohtaa menneet ajat. Puut eivät enää muista miten yhteyttää ja pelastusta etsitään tutkijoiden voimin kuumeisesti. Kuten monessa edellisessäkin Sipiläinen ei kuitenkaan anna henkilöidensä vajota epätoivoon, vaan ratkaisuja tarjotaan yllättävältä taholta.

Risto Isomäen Luonnon järjestys päättää kokoelman. Tutkija Feldman rämpii Sundarbansin mangrovemetsässä ja yrittää löytää todisteita toksoplasmoosin selviämisestä tiikereiden elimistössä. Luonto kuitenkin on ihmistä viisaampi. Kuka huijaa ja ketä?

***

Kokonaisuudessaan kokoelma on monipuolinen ja kiinnostava. Tekstien taso on kauttaaltaan mainio ja sekä aihepiirien että kirjoitustyylien vaihtelu tuntuu lukiessa mukavalta. Kirjailijat ovat luoneet kiinnostavia ja myös varsin pelottavia visioita. Seikka, josta kuitenkin itse pidin suunnattomasti, oli se, että epätoivolle ei kuitenkaan annettu valtaa vaan synkkienkin kuvailujen alta löytyi toivoa paremmasta. Vaikka maapallon kanssa on sössitty, ei peli ole vielä menetetty.

Holvin kirjakaupassa on muuten meneillään kampanja, jossa Osuuskumman kirjoista saa samalla rahalla sekä painetun että e-kirjaversion. Tämänkin kirjan saa sieltä. (tämä maininta ei ole maksettu mainos, tulipahan vain mieleeni)

Kiitokset kustantajalle arvostelukappaleesta.

Saara Henriksson & Erkka Leppänen: Huomenna tuulet voimistuvat
Osuuskumma, 2013.
Kansi: Mira Heija

Lavalta: Chaplin (Svenska Teatern)

Chaplinin nuoruudenrakkaus Hetty Kelly (Josefin Reinhard) ja Chaplin (Patrick Henriksen) itse. Kuva: Cata Portin/Svenska Teatern

Hbl:n tilauksen mukana sai kaksi ilmaislippua Svenska Teaterniin. Päätimme siis rohkaistua ja lähteä pitkästä aikaa kokeilemaan ruotsin taitojamme ja kävimme hankkimassa liput Chapliniin. Nimensä mukaisesti kyseessä on Charles Chaplinin elämäkerta, joka luotaa taitelijan elämää vuodesta 1894 aina hänen kuolemaansa eli vuoteen 1977.

Näytelmä kertoo tarinan pojasta, joka kasvoi köyhästä lontoolaispojasta koko maailman tuntemaksi elokuvatähdeksi. Tarina kuullaan jo viimeistä elinvuottaan elävän Chaplinin (Kristofer Möller) suulla ja tapahtumat esitetään takaumina. Nuorta Chaplinia esittää äärimmäisen hienosti Patrick Henriksen, joka taipuu lavalla ketterästi akrobaattisiin temppuihin ja on samanaikaisesti vakuuttava ristiriitaista taiteilijapersoonaa esittäessään. Chaplinin elämän tärkeitä ihmisiä esittävät lavalla Thomas Backlunfd, Nina Hukkinen, Simon Häger ja Josefin Reinhard.

Ensimmäisellä puoliajalla liikutaan vauhdilla eteenpäin. Chaplin päätyy elämään kadulla äidin jouduttua mielisairaalaan. Onneksi isoveli Sydney palaa meriltä takaisin ja yhdessä veljekset päättävät aloittaa uran näyttelijöinä. Lavalla nähdään hauskoja komediapätkiä ja Henriksenin ja Hägerin yhteispeli on mainiota. Vuodet vierivät ja Chaplin etenee urallaan lähtien lopulta etsimään kirkkaampaa tulevaisuutta Yhdysvalloista. Tapahtumista hypätään toiseen kovalla vauhdilla palaten tasaisin väliajoin kuulemaan vanhan Chaplinin mietteitä.

Toinen puoliaika on rauhallisempi, vaikka tapahtumia onkin paljon ja ne siirtyvät maailmanlaajuiseen skaalaan. Siinä kerrotaan Chaplinin elokuvauran rakentumisesta, Nykyajan tuomasta menestyksestä, naissuhteista ja suureen kuuluisuuteen nousemisesta. Myös Diktaattori saa oman hetkensä. Chaplinin toimien jakaessa mielipiteitä hänet karkotetaan Yhdysvalloista ja lukuunottamatta kunnia-Oscarin noutoa taiteilija elää lopun elämästään Euroopassa.

Oma Chaplin-tuntemukseni on vähintäänkin lapsenkengissä, sillä ainut elokuva jonka olen nähnyt on Kaupungin valot enkä ole myöskään nähnyt kehuttua elämäkertaelokuvaa. Näytelmä kuitenkin on sen verran selkeä, että perässä kyllä pysyy ja kaiken lisäksi näyttelijöiden ruotsi on niin selkeää, että ruostunutkin kielipää pärjää katsomossa. Vauhdikkaasti toisaalta mennään ja näytelmä ei olisi välttämättä kärsinyt yhtään siitä, että ensimmäisen puoliajan ryntäilyä olisi hieman rauhoitettu mittavammalla kestolla.

Kuva: Cata Portin/Svenska Teatern

Näytelmänä Chaplin oli sekä hyvä että pieni pettymys. Näyttelijät tekivät työnsä ammattitaitoisesti, lavastus oli hieno pyörivine rattaineen ja väleissä nähdyt laulukohtaukset loivat hienoa tunnelmaa. Toisaalta näytelmää vaivasi kiireen tuntu. Tuntui, että kahteen tuntiin oli tahdottu mahduttaa niin paljon, että välillä homma tuntui läpijuoksulta. Näyttelijöissä olisi ollut varmasti potentiaalia rakentaa hahmojaan hieman rauhallisemmin. Lisäksi vanhan Chaplinin osuudet tuntuivat välillä turhan alleviivaavilta, aivan kuin yleisöä pitäisi muistuttaa siitä että nuori Chaplin tosiaan on tämä sama henkilöhahmo.

Erityiskiitokset annan nerokkaalle lavastukselle ja sille, että näytelmässä kuultu pianomusiikki soitettiin joko lavalla Möllerin toimesta tai pianistin kulmauksesta lavan reunalta. Kaikki näytelmässä kuultu musiikki oli, luonnollisesti, Chaplinin omaa käsialaa. Myös lauluesitykset kuulostivat hyvältä.

Ja vaikka tässä nyt hieman kritiikkiä annoinkin, jäi näytelmästä kuitenkin myös hyvä mieli. Lopussa nähty videopätkä Chaplinista vastaanottamassa Oscariaan ja se musiikki, ja toisaalta myös se into jolla lavalla näyteltiin. Näytelmä tasapainoili loppujen lopuksi oivallisesti tragedian ja komedian välimaastossa ja kykeni antamaan hyvän yleiskuvan Chaplinin elämästä, vaikka syväluotaukseen asti ei päästykään.

Brian K. Vaughan & Fiona Staples: Saga #1-2

Kuva: Fiona Staples/Image Comics

Nyt kuulkaa oli hyvä sarjakuva tämä Brian K. Vaughanin käsikirjoittama ja Fiona Staplesin piirtämä Saga (Image Comics, 2012-). Selvästikään en ole yksin, sillä massiivisiin mittoihin jo kahdessa ensimmäisessä albumissaan yltävälle sarjalle on lykätty jo useampi Eisner-palkinto ja yksi Hugo.

Tekniikkaan tukeutuvan Landfallin planeetan ja taikoja taitavan Wreathin kuun asukkaat ovat sotineet jo aikakausia. Verta on vuodatettu puolin ja toisin ja viha kahden rodun välillä roihuaa edelleen. Tapahtuu se klassinen: Landfallista kotoisin oleva Alana rakastuu wreathilaiseen, vankina olevaan Markoon. Kaksikko lähtee karkuteille tietenkin nyt molempien puolien halveksumana. Kaiken lisäksi rakastavaisille syntyy lapsi, ehkä ensimmäinen laatuaan rotujen välillä. Väkivalta heitetään romukoppaan ja tavoitteeksi asetetaan lapsen turvallisuuden takaaminen. Sotatiloissa olevissa maissa homma ei kuitenkaan ole yksinkertainen, eikä vähiten siksi että pienen perheen perään lähetetään salamurhaajia molemmilta suunnilta.

Tämän enempää juonta lienee turha ruotia, sillä se vain pilaisi hienoja hetkiä sarjakuvan parissa. Perusajatuksena on joka tapauksessa rakkaus ja väkivallattomuus, rauhanomaisuuden tavoittelu ja perheen koossa pitäminen. Siirappinen ei sarjakuva kuitenkaan ole, vaan siinä on sopivasti särmää muutamien herkkien hetkien vastapainoksi. Ja siis tähän särmään muuten kuuluu sitten myös seksiä ja (paljohkostikin) väkivaltaa, olette varoitettuja.

Saga osaa olla samanaikaisesti vakava ja yhteiskuntakriittinen sekä hauska ja vinoileva. Tarina on isoa, tapahtuuhan se vielä kaiken lisäksi avaruudessa, ja osaa ottaa siitä kaiken irti olematta kuitenkaan makuuni liian melodramaattinen. Sarjakuvaa on Wikipedian mukaan verrattu niin Star Warsiin, Sormusten herraan kuin Romeoon ja Juliaankin eivätkä väitteet täysin tuulesta temmatuilta vaikuta.

Mahtava Lying Cat. Kuva: Fiona Staples/Image Comics

Staplesin piirrosjälki on huikean hienoa ja nautittavaa katsottavaa. Sopivan rouheaa, silti kaunista ja väritykseltään upeaa. Vaughan puolestaan on rautainen tarinankertoja. Kaksikko pelaa hienosti yhteen ja tarinankuljetusta on mainiota seurata niin tekstillisesti kuin kuvallisestikin.

Suosittelen lämpimästi. Kiitokset Herra ja Rouva Sivukirjastolle.

ps. Pieni varoitus: jos luet tätä julkisissa, saatat saada lähistöllä istuvilta vanhemmilta tädeiltä hämmästyneitä katseita.
pps. Mies oli selvittänyt, että Vaughan oli alkanut kirjoittaa tätä ollessaan koululainen. Respect.

Brian K. Vaughan & Fiona Staples: Saga #1
Image Comics, 2012. 160 s.

Brian K. Vaughan & Fiona Staples: Saga #2
Image Comics, 2013. 144 s.

Lavalta: Wolfpack (Stoa)

Kuva: Hanna Käyhkö/Kinetic Orchestra

Stoassa oli mahdollisuus nähdä tänä viikonloppuna tanssiryhmä Kinetic Orchestran uusi työ Wolfpack. Lavalla nähdään neljä tanssijaa (kuvassa vasemmalta Anni Koskinen, Jarkko Mandelin, Jyrki Kasper ja Elina Saavalainen) sekä varsin susimainen ja massiivisen kokoinen alaskanmalamuutti Ansa. Esityksessä yhdistellään erilaisia tanssityylejä ja pariakrobatiaa, lisäksi koiran läsnäolo tuo oman lisäpiirteensä teokseen.

Tunnelma on tiivis, eläimellinen. Lavan lattia on musta ja sitä reunustavat metallipalkit, osassa on valoja. Inhimillisyys on kadonnut jonnekin tanssin taakse. Lavalla nähdään upeaa liikehdintää yhdessä ja erikseen. Huomaan yrittäväni tulkita lauman toimintaa. Tässä ehkä metsästetään, seuraavaksi taistellaan, lopulta ollaan taas yhteisymmärryksessä, laumana. Voimasuhteiden tarkastelu on kiinnostavaa, se miten vahvempi voi täysin yllättäen käydä töytäisemässä alemman takaisin ruotuun.

Nykytanssi on kiinnostavuudestaan huolimatta minulle vielä jokseenkin vieras taidemuoto. Eniten siinä ehkä jopa jännittää se, että osaanko minä nyt tulkita tätä oikein. Käsiohjelmassa kerrotaan, kuinka teoksessa käsitellään henkilökohtaisten rajojen hämärtymistä sekä lauman sääntöjen epähumaanisuutta. Tämä tuntuu järkeenkäyvältä, jotain samaa olisin sanonut itsekin, en tosin varmaan yhtä hienosti. Lauman liikekieli ja toiminta joka tapauksessa nousee hienosti esiin. Ja tulipa mieleen sekin, että ehkä se ei ole edes niin vakavaakaan jos nyt ei käytä koko katseluaikaansa siihen, että yrittää kovasti tulkita. Aina voi vain nauttia näkemästään. 

Kuva: Aino Huovio-Airaksinen

Kehonhallinta on nimittäin upeaa, sitä katsoo ilokseen. Kaikki näyttää kevyeltä ja ilmavalta, vaikka huomaakin tanssijoiden kasvoilla virtaavan hien. Huomaan myös miettiväni, että yksi väärä tukiasento, hallitsematon ilmalento, siinä voisi käydä huonosti. Hallitut kaatumiset ja tipahdukset hätkähdyttävät. Erityisesti huomaan ihailevani sitä, kuinka neljä tanssijaa kykenevät toimimaan niin yhtenäisesti, koordinoidusti

On vaikea sanoa kuinka paljon koiran osallistuminen on suunniteltua niissä kohdissa, jolloin se ei ole vapaana lavalla. Niin tai näin, samaan aikaan lempeän ja hurjan Ansan tassuttelut ja ulvonnat sopivat esityksen luonteeseen hyvin. Koiran läsnäolo vahvistaa esityksen tunnelmaa, alkukantaista ulvontaa ei musiikilla voi matkia. Toisaalta Ansa tuo esitykseen myös huumoria ja keveyttä käydessään tervehtimässä eturivissä istujoita ja leikkiessään pallollaan.

Kinetic Orchestran Wolfpack oli kaunis ja voimakas tanssiteos, jota sai katsoa lumoutuneena ja ilahtuneena. Se myös tarjosi mainion kokemuksen tanssiteoksista ja vahvistaa sitä, että pitäisi muistaa tarkastella myös muita kulttuurimuotoja kuin teatteria. Kiitos.

Kiitokset kutsusta esitykseen Jarkko Mandelinille.

Charlaine Harris: Dead Until Dark (Sookie Stackhouse #1)

True Blood -tv-sarjan rantautuessa Suomeen katselin lähes koko ensimmäisen kauden, mutta jätin sen sittemmin sikseen huomatessani oikeastaan pitäväni sarjaa turhan kammottavana ja ahdistavana. Minulle kuitenkin vakuuteltiin, että kirjat ovat ihan mukiinmeneviä joten pitihän tätäkin sitten kokeilla ja lainata ystävältä sarjan ensimmäinen osa Dead Until Dark (2001).

And he sat at one of my tables - the vampire.
I knew immediately what he was. It amazed me when no one else turned around to stare. They couldn't tell! But to me, his skin had a little glow, and I just knew.

Sookie Stackhouse työskentelee tarjoilijana jossain Louisianan perukoilla ja odottelee jotain jännittävää tapahtuvaksi. Jännitystä tarjoaa Bill, paikkakunnalle muuttava vampyyri, johon Sookie tykästyy lähes välittömästi. Kaikki eivät orastavasta romanssista kuitenkaan perusta, etenkään Sookien veli saati hänen työnantajansa Sam. Samaan aikaan seudulla alkaa tapahtua murhia, joiden uhreina ovat fang-bangereina, siis vampyyrien heiloina, tunnettuja naisia. Vähitellen hommasta kehittyy melkoinen soppa ja samalla kun Sookie opettelee vampyyri-parisuhteiden saloja yrittää hän telepatiavoimillaan selvitellä kuka mahtaa olla hurjien murhien takana.

Dead Until Dark tarjoili varsin kevyttä tarinaa luettavaksi ja kirja pyörikin minulla pääsääntöisesti yöpöytäkirjana. Kirja oli tosiaan vähemmän ahdistava kuin sarja, mutta ei se minua pyörryksiin saanut. Vampyyriromanssi ei jaksanut pahemmin innostaa ja seksikohtaukset puuduttivat, vaikka eivät toki olleet niitä kamalimpia lukemiani. Mieluummin olisin selvitellyt sitä murhaa ja vaikka lukenut enemmän vampyyriyhteiskunnasta. En sitten tiedä mikä siinä mätti. Vampyyrit eivät tosin ole lähtökohtaisesti suurimpia suosikkejani ja kun en tuosta Sookiestakaan oikein pitänyt, hän oli mielestäni hieman rasittava.

Loppupeleissä sinnittelin kirjan loppuun asti vain siksi, kun halusin tietää murhaajan ja mielestäni en ollut sitä tv-sarjasta selvittänyt. Viimeisen viideosan tienoilla sitten muistin syyllisen kuitenkin ja kahlasin kirjan loppuun hieman hampaitani kiristellen, koska en enää viitsinyt jättää sitä kesken (enkä muutenkaan kyllä osaa, siis jättää kirjaa kesken, pitäisi varmaan opetella).

Olihan se sitten kaiken kaikkiaan ihan viihdyttävä opus, teksti rullasi ihan kivasti ja lopussa oli kiinnostavia cliffhangereita, mutta miettinen silti vielä hetken ennen kuin tartun sarjan seuraavaan kirjaan. Toki otan mielelläni vastaan vakuutteluja ja rohkaisuja, jos sarjan seuraavat osat ovat lukemisen arvoisia. Muutoin taidan seuraavaksi vampyyrikirjakseni ottaa suosiolla jonkin Jaz Parksin.

Charlaine Harris: Dead Until Dark (Sookie Stackhouse #1)
Gollancz, 2009; alkup. julkaistu 2001. 326 s.
Kannen suunnittelu: Nick Castle

Lavalta: Pop Slut (KokoTeatteri)

Kuva: Emilia Raunio

KokoTeatterin syksyn toinen näytelmä purjehti harmikseni ohitse, mutta Sara Mellerin esikoisohjaukseen Pop Slutiin sentään ehdin. Ja siihenkin täpärästi. Esitykset olivat yhtäkkiä loppuunmyytyjä tai -varattuja ja hätä alkoi olla kädessä. Minä haluan nähdä tämän. Pommitin teatterin varauspuolta sekä sähköpostilla että puhelimitse ja onnistuin saamaan liput tiistaille.

Pop Slut on yökerho, unelmien estradi. Siellä tullaan nähdyiksi, esiinnytään yleisölle, tanssitaan ja kerrotaan siitä miten omaa naiseutta voi käyttää olematta seksiobjekti. Lavalle astelevat korkeissa koroissaan malli Octavia (Annika Poijärvi), Beyoncé (Heidi Kirves), Madonna (Kreeta Salminen), Rihanna (Rosanna Kemppi) sekä Britney (Iina Kuustonen). Tekoripset räpsyvät, diskopallo pyörii ja takamusta sheikataan oikein urakalla.

Millaisia ovat nämä naispuoliset popikonit, suuria sankareita vai traagisia hahmoja? Oman itsensä valtiaita? Sitä pohditaan Pop Slutissa, mutta puheelle annetaan vain vähän sijaa. Estradin valtaavat mainiot tanssi- ja laulunumerot, joita ei voi kuin katsoa ihaillen. Ja samalla vähän naurattaa ja surettaa, sillä koreografiat on ammennettu musiikkivideoiden maailmasta eivätkä ne ole välttämättä naisille ystävällisiä paikkoja.

Mies kiitteli kovasti visuaalisuutta ja koreografioita. Iskut osuivat kohdalleen, jalat nousivat ja homma oli hallussa, harjoiteltu on selvästi paljon. Hänen mielestään on tosin surullista, että tämä aihe, siis naisen alistettu rooli popkulttuurissa, ei sinänsä ole itsestäänselvyys jo kaikille vaan siitä pitää edelleen herättää keskustelua sen sijaan että päästäisiin jo korjaamaan asiaa. Tästä huolimatta esitys oli silti todella hieno ja siitä pidettiin kovasti.

Kuva: Emilia Raunio

Kaiken glitterin, hauskanpidon ja kantaaottavuuden alta löytyy timanttisia hetkiä. Madonna romahtaa lavalle ja Annika Poijärvi vaihtaa naisellisuutensa hetkeksi miehisyydeksi ja laulaa siitä miten tahtoo nähdä niitä alusvaatteita. Musiikkinumeroihin on tehty myös oivallisia käännöksiä suomeksi, esimerkiksi Destiny's Childin Independent Woman pt. 1 taipuu messeviin mittoihin. Vaikuttavimmaksi hetkeksi minulle nousi kuitenkin Iina Kuustosen Britneyn viimeinen yksinlaulu. Se oli hieno hetki.

Erityishatunnosto annetaan tällä kertaa Heidi Kirveelle, joka selkävammastaan huolimatta esiintyi ja oli vakuuttava Beyoncéna. Itse asiassa valtaistuimella poseeraava tähti loi hyvää kontrastia lavalla kieppuville ja temppuileville kilpasiskoilleen.

Loppupeleissä Pop Slut tarjoili minulle sopivasti pureskeltavaa. Vaikka asia ei varsinaisesti ollut uutta, tuli se sen verran nätissä paketissa että kelpasi katsoa, kokea, nauraa ja sen jälkeen aloittaa pohtiminen että niin hei, mites tää.

Eoin Colfer: The Reluctant Assassin (W.A.R.P. #1)

Lontoossa sataa niin viktoriaanisessa kuin nykyajassakin.

Eoin Colferin Artemis Fowl -kirjat kuuluivat ilmestyessään lempilukemistooni ja kun nyt herralta sattui ilmestymään uusi nuortenkirja piti se tietysti hetimiten varata kirjastosta. The Reluctant Assassin (Puffin, 2013), W.A.R.P.-sarjan ensimmäinen kolahti nopeasti varauslaatikkoon ja pääsikin sitten heti lukuun.

Chevie on alaikäinen FBI:n agentti, joka on passitettu Lontooseen pieleen menneen tehtävän jälkeen piilottelemaan. Hommaksi annetaan kumman kellarissa kököttävän kapistuksen vahtiminen. Samaan aikaan viktoriaanisessa Lontoossa Riley-poikaa vihitään salamurhauksen saloihin hänen oppi-isänsä, murhanhimoisen ja taitavan Albert Garrickin toimesta. Murhayritys kuitenkin epäonnistuu, tavallaan, ja Riley päätyy madonreiän kautta nykyaikaan.

Näin siis sankarimme kohtaavat, varsin räjähtävissä merkeissä. Rauhaa ei kuitenkaan tipu, sillä Riley tietää hurjistuneen Garrickin tulevan hänen perässään tavalla tai toisella. Samaan aikaan kun nuoret yrittävät päästä toisistaan selville täytyy juosta karkuun niin demonimaista Garrickia kuin agenttejakin.

The Reluctant Assassin tarjoaa siis aikamoisen kattauksen kiinnostavia elementtejä. On agentteja, taikureita, aikamatkustusta, salamurhaajia, huijareita ja veijareita. Hahmot osaavat eksoottisia taistelulajeja, ampuvat konekivääreillä ja kiemurtelevat tiukoista paikoista. Menoa ja meininkiä riittää ja näiltä osin opus onkin oikein viihdyttävä.

Kirja oli kuitenkin jollain tavalla liian, no, söpö. Elementit olivat kohdallaan, oli kivaa että päähenkilönä olivat suhteellisen tasaveroiset tyttö ja poika ja vihulainen oli kiinnostava. Ehkä kaikki oli liiankin kohdallaan, ajateltu että tästä kaikesta ne teinit tykkää ja ai että. Ja varmaan tästä olisin itsekin teininä innostunut enemmän, mutta nyt aloin vähän nihkeillä.

Luen kyllä seuraavankin osan jos sen vain sitten ilmestyessään bongaan, sillä Colferilla on joka tapauksessa taito viihdyttää. Ehkäpä luen tässä odotellessa Artemiksia uudelleen.

ps. Unohdin ottaa lainauksen kun oli muka kiire palauttaa.

Eoin Colfer: The Reluctant Assassin (W.A.R.P. #1)
Puffin, 2013. 321 s.
Kansi: Tyler Nevins

Lavalta: Martin Alvarado & Mikko Helenius (Mathildedal)

Ruukkialue löytyy Ruukinrannantieltä, tämä on uimarannan osoite.

Eilen matkasimme siipan kanssa Mathildedalin Ruukkialueelle Salon liepeille kuulemaan argentiinalaista tangoa Martin Alvaradon esittämänä Mikko Heleniuksen säestäessä. Konsertti järjestettiin Ruukin Kankirautavarastossa, eräänlaisessa kokoustilassa, jonne oli rennosti aseteltu pitkiä pöytiä joissa istuttiin luovassa sekajärjestyksessä.

Konserttiin kuului kaksi settiä, yhteispituus taukoineen oli hieman yli kaksi tuntia. Musiikki oli pääasiassa espanjaksi, mutta muutamia pätkiä kuultiin - kuulijoiden riemastukseksi - myös suomeksi. Laulujen sanoista en ymmärtänyt juuri mitään ja englanninkielisistä selostuksistakin vain vähän, mutta tunnelma oli joka tapauksessa kohdallaan. Tunnelma oli tangon ja muutamien muidenkin musiikkilajien pyörteissä pääosin surullinen tai intohimoinen, oikein sopivaa kyytipoikaa hämärään iltaan.

Alvarado itse oli varsin sympaattinen persoonallisine lauluäänineen ja hauskahkoine välispiikkeineen. Show'n tosin varasti Mikko Helenius lakonisella olemuksellaan ja upealla soitollaan. Enpä ole aiemmin nähnyt kenenkään soittavan yhtä aikaa koskettimia sekä bandoneonia. Oli melkoisen hienon kuuloista, kelpasi ihastella.

Lipun hintaan kuuluivat myös glögi sekä pöytiin tuodut pikkusuolaiset eli oliivit, foccacciat sekä hummus. Kyllä kelpasi nauttia musiikista ja ruoasta! Vapaamuotoinen tilaisuus oli myös siinä mielessä, että halutessaan paikalle sai tuoda omia viinipulloja ja nauttia pikkujoulutunnelmasta.

Samalla reissulla yövyimme Ruukkialueelle kesällä avatussa Ruukin majatalossa. Hotellina erittäin viehättävä, sänky pohjattoman mukava ja lähiruoasta koostuva aamiainen erinomainen. Suosittelen myös sitä lämpimästi.

(Kiitos äidille konserttilipuista ja hotellista!)