Lavalta: Huorasatu (Ryhmäteatteri)

Areksella ja Afroditella on kuuma suhde. Kuva : Terjo Aaltonen

Ryhmäteatterissa saa tänään ensi-iltansa Laura Gustafssonin kirjaan perustuva ja kirjailijan itsensä käsikirjoittama Huorasatu (näytelmä). Minä kävin hätäisenä katsomassa sen eilen ennakkoon, sillä kiinnostuin esityksestä jo viime vuoden puolella. Pidin kirjasta, jonka luin joulukuussa ja intressiä lisäsi myös ohjaajana toimiva Sakari Hokkanen, joka heilutteli tahtipuikkoa myös Gustafssonin kirjoittamassa radioteatteriesityksessä Pet Shop.

Näytelmä eroaa kirjasta melkoisen paljon, tosin ainoastaan rakenteeltaan muttei sanomaltaan. Tärkeimpänä on edelleen naisen asema, rakkaus ja yleinen tasa-arvo. Kirjan tarina on kuitenkin hajotettu, mitä pidän fiksuna ratkaisuna. Maanisuuksiinkin ylettävän tarinan sovittaminen lavalle olisi ollut aikamoinen soppa ja tällaisena episodimaisena kaksiosaisena näytelmänä homma oli selkeämpi.

Ensimmäisellä puoliajalla pohdittiin naisen aseman ongelmakohtia. Miten määritellään huora? Millainen vagina on normaali? Milloin raiskaus on rikos, milloin nainen vain sattuu olemaan tyhmä? Niinpä. Puhumassa käyvät niin kirjasta tutut Milla ja Kalla kuin hierontalaitosta pyörittävä thai-nainen ja lapsiprostituoitukin.

Toisella puoliajalla puolestaan etsitään ratkaisuja, tai ainakin esitellään meille ihana rakkauden jumalatar Afrodite kerubiensa kera. Afroditen tarinapätkä vastaa jo enemmän kirjaa: kurvikas jumalatar päätyy Suomeen, sydämistyy rakkaudettomuusta ja sikojen huonoista oloista ja päättää kapinoida patriarkaattia vastaan.

Satu Silvo oli Afroditena jopa upeampi kuin kuvittelin. Sopivan daiju mutta silti varsin viisas ja sympaattinen simpukkapuhelimineen ja taikasauvoineen. Muukin näyttelijäkaarti onnistuu hyvin. Robin Svartström ja Arttu Uotila ovat epäkiitollisessa asemassa esittäen lähinnä kusipäitä, mutta suoriutuvat hommasta joka tapauksessa kiitettävästi. Silvon lisäksi naisrooleissa nähdään mainiot Minna Suuronen ja Heidi Kirves sekä kaksi TeaK-vahvistusta eli Alina Tomnikov ja Aija Pahkala.

Kokonaisuudessaan näytelmä oli erittäin mainio ja hioutuu esityskauden edetessä varmasti koko ajan timanttisemmaksi. Teos ei tarjoile valmiita ratkaisuja esittämiinsä ongelmakohtiin, mutta saa kyllä katsojan pohtimaan ongelmakohtia ja miettimään omia mielipiteitään. Episodimainen toteutus toimii ja kerronnassa yhdistellään kivasti juonellista menoa sekä esimerkiksi surullisia ja valitettavan tosia pätkiä aidoista nettikeskusteluista. Lainauskohdat toivat hyvällä tavalla mieleen samassa salissa pyörineen Eduskunta II:n.

Richard Gere on helppo asiakas. Kuva : Terjo Aaltonen

Ainoat pyyhkeet annan siitä, että pitikö ne siat nyt ottaa tähänkin mukaan, tai eläimet noin yleensä. Tärkeä teema on eläinten oikeuskin, kyllä, mutta kohtaus mielestäni hieman poikkesi teoksen yleisestä teemoituksesta. Asiaa olisi varmasti riittänyt naisen asemasta vielä sen yhden kohtauksen verran ja sikatilallisista voisi tehdä oman näytelmänsä. Voisin käydä katsomassa senkin.

Näytelmässä on muuten myös mahdollisuus nähdä Robin Svartströmin penis, mikäli se jotakuta kiinnostaa.

Lyhyesti sanottuna: suosittelen sekä näytelmää että kirjaa lämpimästi, yhdessä ja erikseen. Toivotan tiimille mainiota esityskautta ja potkuja ensi-iltaan!

Esitysajat ja informaatiota lipuista Ryhmiksen sivuilta.

Lavalta: Carnage (Lilla Teatern/HKT)

Kuva : Janne Siltavuori

Viime vuonna kävin katsomassa elokuvateatterissa Roman Polanskin ohjaaman, Yasmina Rezan näytelmään perustuvan elokuvan Carnage. Elokuvan tapahtumat sijoittuvat yhteen asuntoon, jossa on paikalla kaksi pariskuntaa. Harvoin olen ollut elokuvateatterissa niin vaivaantunut ja samalla aivan täpinöissä siitä, miten hyvä elokuva on.

Kun sitten näin syksyllä raitiovaunussa mainoksen, että Helsingin Kaupunginteatteri tekee Carnagen Lilla Teaterniin, laitoin samoin tein tekstiviestiä miehelle: mennäänkö? No mehän mentiin, tosin vasta nyt tammikuussa.

Lilla Teaternin versio Carnagesta esitettiin siis ruotsiksi ja rooleissa ovat Minna Haapkylä, Jonna Järnefelt, Carl-Christian Rundman sekä Tobias Zilliacus. Ruotsinkielisyys vähän hirvitti etukäteen, oma kielitaitoni kun on harmittavasti ruosteessa. Luotin kuitenkin siihen, että pysyisin kärryillä koska juoni oli minulle etukäteen tuttu ja ammattimaisten näyttelijöiden uskoo kykenevän välittämään tunnelman katsojalle kielimuurista huolimatta.

Lyhyesti näytelmän idea on seuraava: Anne ja Micke Renlund (Haapkylä ja Zilliacus) ovat Veronika ja Micke Holmströmin (Järnefelt ja Rundman) luona käymässä, koska Renlundien poika on lyönyt Holmströmien poikaa puistossa kepillä ja vanhemmat yrittävät setviä asiaa. Aluksi asia näyttää sujuvat hyvin, mutta vähitellen tilanne riistäytyy käsistä. Sopuisa keskustelu muuttuu riitelyksi, asemapaikkoja kaivetaan ja alliansseja solmitaan milloin kenenkin välillä. Väliin mahtuu vielä clafoutiksen syömistä, paniikinomaisia siivousoperaatioita ja jotenkin kuvioon liittyy myös hamsteri sekä lakkaamatta soiva puhelin. Katastrofi, ja komedia, on valmis.

Täytyy myöntää, että nelikko Lilla Teaternin lavalla hoiti osansa mallikkaasti. Tiina Lymi on ohjannut näyttelijät sellaisiin suorituksiin, että tunnelmassa pysyi kärryillä vaikkeivät kaikki repliikit auenneetkaan. Tunnelman aistimisessa auttoivat myös kanssakatsojat, jotka tietenkin osasivat nauraa myös niissä kohdissa joissa en itse pysynyt perässä.

Tunnin ja 20 minuuttia näytelmä pysyi hienosti koossa ja olisi varnasti ollut kahta viihdyttävämpi kielitaidon kanssa. Tällaisenakin se kuitenkin oli äärimmäisen kiinnostavaa katsottavaa, sillä ammattitaitoisten näyttelijöiden loistavaa työskentelyä on aina ilo katsoa.

Carnage pyörii Lilla Teaternissa ainakin helmikuun puoliväliin. Jos näytelmä jää väliin, suosittelen vaihtoehtoisesti jo edellä mainitsemaani Carnage-elokuvaa.

Jonathan Carroll: The Heidelberg Cylinder

Jonathan Carrollin The Heidelberg Cylinder (Mobius New Media, 2000) on kallein koskaan hankkimani kaunokirjallinen teos. Maksoin kirjasta 79 puntaa eli 95 euroa ja se on kaiken lisäksi tästä kyseisestä opuksesta suhteellisen matala hinta. Kyseessä on nimittäin teos, jota painettiin ainoastaan 1000 kappaletta ja joka on varustettu sekä herra kirjailijan että kannen kuvittajan nimikirjoituksilla. Ja koska herra Carroll nyt sattuu olemaan se minun kirjailijani, oli opus tietysti saatava kokoelman kruunuksi.

Ymmärtänette siis, että kynnys kirjan avaamiseen oli suuri. Mitä jos se on ihan huono? No, ei ollut. Se oli juuri sellainen ärsyttävä ja ihana Carroll-kirja josta pidän vaikkei tämä ihan suosikiksi noussutkaan.

Right then Chapter Two began but none of us knew it yet. Before anyone had a chance to say more, the doorbell rang. I looked at Rae to see if she was expecting someone. She shook her head. Who now?

Bill Gallatinin elämä heittää tutun ja turvallisuuden ulos ikkunasta, kun hänen ovelleen ilmestyvät Veljet Brooks ja Zin Zan. He kertovat, että Helvetti on täynnä ja Saatana hoitaa ongelmaa kotiuttamalla kuolleita takaisin maan pinnalle. Ja nimenomaan Billin naapuruston taloihin. Saatana ei toki myöskään kysele lupia tähän talojenvaltaukseen, joten olisi joko pingottava pakoon tai liityttävä Brooksin ja Zin Zanin edustamaan järjestöön.

Kirjan juonta on melkoisen hankala setviä auki, sillä samalla tulisi paljastaneeksi kaiken sen kivan, jota kirjaan on jemmattu. Luvassa on kuitenkin yllättäviä paljastuksia Helvetin luonteesta, kohtaamisia oman itsen ikävien puolien kanssa ja elämänfilosofista pohdintaa. Ja mikä oikeastaan on Heidelberg Cylinder?

Five feet away a giant Irish wolfhound stood next to a nothing-looking man. Both of them were on fire. I mean, both man and dog were in big bright flames. The guy was smiling and came towards me. Before I could do anything he stuck out a burning hand to shake and said, "I'm Mel Shaveetz. Nice to meet you. We just moved in here a couple of days ago. Haven't met many people yet."

Vaikka The Heidelberg Cylinderin perimmäiset teemat uivat melko syvissä syövereissä, on kirja paikoin hauska. Siis niin hauska, että nauratti. Ja sitten seuraavalla aukeamalla niin sydäntäsärkevä, että taas sai lähettää henkiset jupinat ihanan inhottavalle kirjailijalle. Carrollin teokset vievät omat ajatukseni yleensä melkoisen filosofisille linjoille, mutta kirjoista ei valmiita vastauksia tarjoilla. Itseäni nämä ajatusleikit viehättävät kovasti ja askartelen niiden kanssa pitkään kirjojen lukemisen jälkeen.

Näin jälkipuintina kirjan hintaa onneksi tasoittaa se, että olen lähes kaikki Carrollin kirjat hankkinut nettiantikvariaateista eli maksanut suurimmasta osasta noin 5 euroa kipale. Kuinka paljon sinä olisit valmis maksamaan todella paljon haluamastasi kirjasta?

Nykyään tämä tarina löytyy myös Carrollin lyhyiden tarinoiden kokoelmasta The Woman Who Married a Cloud (Subterranean Press, 2012). Lisäksi muutamia Carrollin novelleja voi lukea ilmaiseksi täällä.

Haasteet: Kirjavuori Mount Everestille, ensimmäinen kirja.

Jonathan Carroll: The Heidelberg Cylinder
Mobius New Media, 2000. 73 s.
Kannen kuva: David McKenna

L.M.Montgomery: Anna opettajana

Linnea opettajana.

Edellisen kerran olen lukenut L.M.Montgomeryn Anna-sarjan kirjoja varmaankin yläasteella, siis melko monta vuotta sitten, ja käsittääkseni luin silloin suurin piirtein kaikki silloin suomennetut teokset. En kuitenkaan ollut lukenut kronologisesti laskettuna sarjan neljättä osaa, Anna opettajana (Wsoy, 2002), sillä kirja on kumma kyllä suomennettu vasta vuonna 2002. Sinisen linnan kirjaston Maria haastoi minut lukemaan sen osana Ota riski ja rakastu kirjaan -haastetta, joten tartuin tuumasta toimeen ja palasin pitkän tauon jälkeen Vihervaaran Annan seuraan.

Mutta illan hämyssä olen vapaa kaikesta ja kuulun vain itselleni - ja sinulle. Aion pyhittää nämä hetket kirjeillesi. Tosin tästä ei nyt tule rakkauskirjettä. Minulla on kirskahteleva kynä, eikä kirskuvalla kynällä voi kirjoittaa rakkauskirjettä... eikä liian terävällä... eikä liian lyhyellä kynällä. Saat siis sellaisen kirjeen vain silloin, kun minulla on täsmälleen oikeanlainen kynä. Mutta nyt kerron uudesta kodistani ja sen asukkaista, jotka ovat sangen kultaisia.

Kirja sijoittuu siis aikaan jälkeen Annan unelmavuodet -teoksen. Anna on valmistunut kandidaatiksi ja saanut paikan Summersiden koulun rehtorina. Työ kuulostaa innostavalta, vaikka harmina onkin se, että seuraavan kolmen vuoden aikana Anna tulee tapaamaan sulhoaan Gilbertiä vain harvoin. Onneksi kirjeet on kuitenkin keksitty ja niitä Anna kirjoittaakin Gilbertille usein uudesta asuinpaikastaan Poppelipuistosta, joka sijaitsee Kummituskujalla.

Kolme vuotta Summersidessa sujuvat varsin tapahtumarikkaasti. Ensinnäkin ongelmana ovat Summersiden asukkaat, tai oikeastaan siellä asuva Pringlen suku, joka on kovin tyytymätön siihen että Anna on valittu virkaan ja kiukuttelevat asiasta sekä itse että lapsiensa välityksellä. Toiseksi Anna ei tietenkään malta olla hieman sekaantumatta asukkaiden elämiin silloin, kun hänestä se tuntuu oikeutetulta ja nämä toimet johtavat niin kommelluksiin kuin iloisiin sattumuksiinkin.

Vihervaaran Annaa on hankala kuvailla millään muulla adjektiivilla kuin ihana. Anna katselee maailmaa positiivisella mielellä, mutta ei kuitenkaan jää haihattelemaan pilvilinnoihin vaan osaa myös kimpaantua ja näpäyttää huonotapaisia nenille. Lisäksi nuori nainen kantaa suunnatonta huolta punaisista hiuksistaan ja välillä myös omasta käytöksestään: muistaahan hän nyt olla oikeudenmukainen kaikille?

Montgomery kuvaa Annan lisäksi myös muita hahmoja äidillisen lempeästi ja humoristisesti. Minua huvittivat erityisesti Annan kirjeiden väliin laitetut huomautukset Useita sivuja jätetty välistä. Ilmeisesti Annan kynä ei ollut ruosteessa, ei liian terävä eikä liian lyhyt. Joko Montgomery on ystävällisesti suojellut Annan yksityisasioita tai sitten vain päättänyt säästää lukijoita ja jättänyt pois ne siirappisimmat osiot. Kolmen vuoden matka Annan kanssa Summersideen on aurinkoinen ja ilahduttava, vaikkei kaikki aina menekään suunnitelmien mukaan,

Anna opettajana oli aivan yhtä viehättävä kuin ajattelin ja ilahdutti niin ystävällisyydellään kuin kauniilla kielelläänkin. Toivottavasti tyttökirjojen suosio ei koskaan laske.

Lukuisan Laura kirjoittaa tekstissään myös muista kirjan viehättävistä hahmoista, Sonjan lukuhetkissä ihastuttiin ikihyviksi.

Haasteet: Anna opettajana viimeistelee viimevuotisen Ota riski ja rakastu kirjaan -haasteen, jossa minut haastettiin lukemaan kuusi kirjaa eri bloggaajien toimesta. Kiitoksia kaikille haastajille! Linkit kaikkiin suorituksiin löytyvät haastesivulta.

L.M. Montgomery: Anna opettajana (Anne of Windy Poplars, 1936)
Wsoy, 2002. 277 s.
Päällyksen kuva: Ben Ståhl

Lavalta: Helvetin perhe (KokoTeatteri)

Kuva: KokoTeatteri

KokoTeatterissa kantaesityksensä eilen (22.1.) saanut Liisa Mustosen ohjaama ja käsikirjoittama Helvetin perhe on komediallisiin vaatteisiin pukeutunut tragedia. Yksinkertaisemmin sitä voisi kuvata loppupeleissä aika pelottavaksi näytelmäksi, siis sitten kun tajuaa lakata nauramasta huomatessaan että tämä ei ehkä olekaan loppupeleissä niin hauskaa.

Helvetin perheessä sisarukset Kerttu ja Eero sekä heidän puolisonsa Harri ja Paula jäävät jumiin mökille keskellä myrskyä. Auton päälle kaatuu puu, sähköt eivät toimi ja purkinavaajakin on hukassa. Ahtaissa oloissa tunnelma tiivistyy ja esiin nostetaan niin lapsuuden traumoja, parisuhdeongelmia, narsismia ja vaikka mitä muuta. Asioiden alta löytyy uusia kerroksia, kun henkilöt keskustelevat keskenään ja muistojensa kanssa. Ainakin osittain asioiden todellinen kulku jää katsojan pääteltäväksi.

Näytelmä oli ehdottomasti mielenkiintoista katseltavaa. Noin puolitoistatuntia kestävään esitykseen kuuluu monologeja, dialogeja, modernia tanssia muistuttavia pätkiä kuin myös kuvitelmia, joiden tarkoituksesta tai merkityksestä en ole vieläkään aivan varma. Ehkä se on tarkoituskin, kukin tulkitkoon tavallaan.

Useammassa kohdassa katsomo alkaa nauraa hiljentyen vain pienen hetken päästä. Tilanteet ovat toisinaan absurdeja, mutta silti niin todellisia - niin aidonoloisia, että ne tuovat monille mieleen sattumuksia myös oman elämän varrelta. Sitten ei enää naurata, tai vaihtoehtoisesti on jatkettava nauramista jottei tarvitsisi muistaa.

Kaikki neljä näyttelijää (Elina Hietala, Tommi Eronen, Teijo Eloranta ja Tarja Heinula) osaavat ottaa haltuunsa sekä monessa tasossa olevan lavan että yleisön. Tapahtumien mukaan oli helppo päästä, sillä alkutilanne on niin tavallinen: kova myrsky, juoksu suojaan, kuivat vaatteet. Taustalla kuuluu veden kohinaa ja lorinaa. Nyt ollaan jossain, mistä ei päästä pois niin helposti.

Niukalla lavastuksella saadaan paljon aikaan. Tunnelma luodaan taskulampuilla, välillä vilkkuvat strobovalot. Lavalla on penkkejä ja paljullinen vettä. Näytelmän aikana nähdään myös harvinaisen aidonoloinen pahoinvointikohtaus, herkempivatsainen eläytyy hetkeen helposti.

Helvetin perheen teemoista löytänee jokainen katsoja jotain tarttumapintaa, jonka voi sitten tulkita omalla tavallaan. Me keskustelimme näytelmän teemoista kotimatkalla, pohdimme yhteyksiä, selvitimme aukoiksi jäänyttä. Kyllä tämä kannatti käydä katsomassa.

Lisätietoja KokoTeatterin sivuilta.

Kiitokset KokoTeatterin väelle kutsusta ensi-iltaan.

Annukka Salama: Käärmeenlumooja

Annukka Salaman esikoisteos Käärmeenlumooja (WSOY, 2011) alkoi kiinnostaa minua toden teolla viimeistään Blogistanian Kuopus -palkinnon luovutustilaisuudessa. Siellä Salama mainitsi yhdeksi inspiraation lähteekseen Marvelin sarjakuvat ja minä olin valmiiksi myyty: tämä kirja on luettava ja pian. Niinpä opus lähti samoin tein mukaamme, mutta ehdin sen kimppuun vasta nyt.

Unna kääntyi selälleen. "Sä sanoit että kaikissa ihmisissä on voimaa. Mikä meidät erottaa erilaisiksi?"
Kuului huokaus, kun Rufus haukotteli. "Voiman vahvuus. Tai määrä. Me lasketaan sitä prosenteissa. Maaginen raja menee viidessäkymmenessä. Faunoidit on yli 50-prosenttisia ja ne muut, eli tavalliset ihmiset, on alle."

16-vuotiaalla Unnalla on erikoisia voimia: hän hallitsee vaikeatkin skeittitemput kuin vettä vaan eikä puuhun kiipeäminen tuota minkäänlaisia ongelmia. Unna on nimittäin faunoidi, ihminen jossa voimaeläin on vahvana, ja hänen voimaeläimensä on ketterä orava. Hienoista taidoistaan huolimatta nuori nainen on kuitenkin yksinäinen, kunnes tapaa salaperäisen ja ihanan Rufuksen. Rufuksen, joka herättää Unnassa omituisia tunteita samalla kun vaikuttaa tietävän enemmänkin Unnan voimista ja taustasta.

Pian Unna tutustuu myös toisiin faunoideihin ja löytää ensimmäistä kertaa kaltaisiaan. Elämä erilaisena ei kuitenkaan ole helppoa, sillä kuten genreen sopii on aina niitä ihmisiä, jotka haluavat hyötyä erikoisista voimista. Unna ei kuitenkaan aio vähällä päästää irti löytämistään ystävistä, eikä etenkään Rufuksesta.

Käärmeenlumoojan tarina koukutti minut ensi hetkestä alkaen: ensimmäisenä lukuaamuna raitiovaunussa meinasin iloisesti ajella työpaikkani ohi ja loputkin kirjasta oli luettava tiiviiseen tahtiin. Tarina pysyi mielenkiintoisena koko ajan ja jännitystä sekä uutta tietoa jaettiin sopivissa annoksissa. Faunoidien idea on taitavasti luotu ja sai miettimään, mikä minun voimaeläimeni olisi (huolimatta siitä, että minä en taida olla yli viisikymmentäprosenttinen).

Skeittaajan iho oli pari astetta lämpimämpi kuin muiden, vaikka se tuli ulkoa. Rullalautailu taisi mennä urheilisuorituksesta. Se ei ollut toisaalta yllätys. Skeittaajan tuoksu sen sijaan oli. Se pyörähti kahvilan läpi tuulikaapin puhalluksen voimasta, ja sain Rufuksen silmät rävähtämään niin auki, että oli täysi ihme etteivät ne pudonneet hänen kahvikuppiinsa.

Sen lisäksi, että teos tutustuttaa lukijan faunoideihin, keskitytään myös hurmaavan pääparin välisiin jännitteisiin. Nuorilla aikuisilla hyrräävät hormonit melkoista vauhtia: punastuminen ja lämpöaallot leviävät milloin minnekin ja tunteet käyvät kuumina. Teksti pysyy silti melkoisen siistinä eikä muutu vaivaannuttavaksi (eli esimerkiksi taloja ei hajotella vaikka kuinka hyrisyttäisi). Opus myös muistuttaa turvaseksistä, tehden sen tosin varsin humoristisesti. Ja ehkä hyvä niin, ettei nyt ihan lähde lapasesta tämä homma ja laiteta vastuuttomia ajatuksia sen kohderyhmän päähän.

Erityiskiitokset joka tapauksessa lähtevät tämän teoksen osalta dialogista. Vaikka hahmot puhuvat puhekieltä, ei se särähtänyt ainakaan tämän lukijan korvaan vaan sopi kirjan tyyliin oikein mainiosti. Juttujen taso on myös toisinaan juuri sitä, mitä henkilöhahmojen ikäisiltä voisi olettaa. Eli ei siis pääosin mitään kovin filosofista meininkiä, mutta huulta kyllä heitetään sekä huonosti että hyvin. Noin muutenkin teksti rullaa eteenpäin tasaista vauhtia malttaen kuitenkin välillä pysähtyä fiilistelemään ja taustoittamaan juttuja.

Käärmeenlumooja siis ilahdutti, koukutti ja sai kaipaamaan jatkoa Unnan, Rufuksen ja kumppaneiden tarinalle. Salama on luonut kiinnostavan maailman, jossa on sopivasti taikaa mutta joka seisoo silti omilla jaloillaan tässä todellisuudessa, meidän maailmassamme.

Sarjan kesällä ilmestyvää toista osaa, Piraijakuiskaajaa, odotellessa voi kurkkia vaikka Booksyn, Kirsin ja Minnan tekstejä tästä sekä kirjan omia kotisivuja.

Vielä kerran onnittelut Salamalle Kuopus-palkinnosta! Kuvan otti Tuomas.

Haasteet: Koen 13 kotimaista kirjailijaa -haasteen ensimmäinen suoritus.

Annukka Salama: Käärmeenlumooja (Käärmeenlumooja #1)
WSOY, 330 s.
Graafinen suunnittelu: Anna Makkonen

Kahden vuoden verran kujerruksia

Iloisella bloggaajalla on vain vähän kylmä.

Syntymäpäivä yllätti nyt ihan puskista - blogi on ollut pystyssä kaksi vuotta. Huikeaa ja iso kiitos siitä kuuluu teille, rakkaat lukijat ja satunnaiset kävijät! Tässä myös perinteiseen tapaan onnea myös niille muille monille blogeille, jotka ovat täyttäneet vuosia tässä tammikuun aikana.

Blogin synttäreitä juhlitaan meillä tänään käymällä illalla elokuvissa katsomassa Tarantinon uusi raina, Django Unchained, ja tekemällä blinejä.

Ajattelin syntymäpäivän kunniaksi esitellä teille hieman meidän yläkerrassa majailevia kirjahyllyjämme. Alakerran hyllyt ovat vielä hieman työn alla (ja huonekalujen takana), mutta niihin palaillaan ehkä jollain toisella kerralla.

Makuuhuoneessa meillä on kaksi kirjahyllyä. Toinen on oikeastaan leveä lasivitriini ja se on ollut meillä kotona niin kauan kuin muistan. Äiti ystävällisesti antoi sen jäädä tänne meille ja nyt se asustaa sängyn vieressä. Toinen puoli hyllystä on minun ja siinä majailee aikamoinen kasa lukemista odottavia kirjoja.  Tänä vuonna on odotettavissa ainakin Anu Holopaisen Syysmaa-sarjan uudelleenlukua, Murakamia, uusiin kotimaisiin tutustumista, Song of Ice and Firen aloittamista ja vaikka mitä muuta.

Toinen makuuhuoneessa oleva kirjahylly on ihana valkoinen kirjakaappi, jossa majailevat muun muassa kaikki Carrollini. Lisäksi kaapissa on useita muita poikkeuksellisen tärkeitä kirjoja tai sellaisia, joiden lukemista myös odotan kovasti. Kaapin päällä puolestaan majailee osa korkokengistäni ja muutamia kivoja muistoja.

Loput yläkerran hyllyt löytyvät sitten työhuoneestani. Näissä hyllyissä majailevat luonnollisesti työkirjat tai jotenkin työhön liittyvät teokset. Työkirjahyllynä minulla toimii pieni Lundia ja lisäksi, koska työhuoneeni sijaitsee porrastasanteella, huoneen kaiteisiin tehdyt hyllyt. Hylly on vielä pienoisessa epäjärjestyksessä, mutta tavoitteena olisi vähitellen saada se organisoitua aineiden mukaan. Ja ehkäpä tuon epämääräisen lehtikasankin voisi jotenkin siistiä. Don Rosa -kokoelmat eivät valitettavasti ole työkirjoja, vaan asustavat tässä kunnes niille löytyy oma paikka jostain muualta talosta.

Ja koska synttäreitä on kiva juhlistaa arvonnalla aion järjestää sellaisen tänäkin vuonna. Tällä kertaa päätin arvonnallani tukea samalla paikallista yrittäjää ja hankin palkinnot ihanasta Liike 51:stä, joka on lähellämme sijaitseva herkku- ja sekatavarakauppa. Kaksi vuotta, kaksi palkintoa.

Palkintona numero yksi ihana KeepCup ja sen seuraksi Clipperin luomua sitruuna-inkivääriteetä. KeepCup on konepestävä ja käytössä hyväksi todettu, ei myöskään vuoda laukkuun tyhjänä. Palkintona numero kaksi Doftin saippuaa Liike 51:n omalla tuoksusekoituksella kahvi-appelsiini. On muuten hyvä, ostettiin meille samanlainen. Ja sen kaverina vielä Kiertin bambutiskirätti, sekin pestävä ja nätti kuin mikä (valkoinen mustalla kuvioinnilla).

Arvontaan voit osallistua kommentoimalla tähän postaukseen ja olemalla joko lukijani tai Kujerruksien tykkääjä Facebookissa. Jokaisen on mahdollisuus saada arvontaan kaksi arpaa ja arvontaa saa toki myös halutessaan mainostaa. Ilmoita osallistumisessasi, haluatko osallistua palkinnon numero 1, 2 vai molempien arvontaan. Ja jottei menisi nyt ihan vaan huutelemiseksi, niin kertokaapa samalla että mitä luet juuri nyt tai mitä olet lukemassa seuraavaksi?

Edit: Ja tämähän unohtui eli arvontaan voi osallistua lauantaihin 2.2. mennessä, arvotaan voittajat sitten sunnuntaina.

Minä luen tällä hetkellä Blogistanian Kuopus-palkinnon voittanutta Annukka Salaman Käärmeenlumoojaa, joka on muuten tosi hyvä.

Kiitos kuluneesta vuodesta ja tulkoon niitä vielä monta lisää!

kujerruksin,
Linnea

Miltä ensimmäinen Long Play -artikkeli maistui?

Kuvasta huolimatta maku ei ollut kitkerä.

Eilen julkaistiin ensimmäinen Long Play -artikkeli. Näin lyhyesti Long Playn tarkoituksena on tuottaa hidasta journalismia: tarjolla tulee olemaan tutkivia juttuja, laajoja reportaaseja, henkilökuvia ja muita pitkiä juttuja digitaalisessa muodossa. Ei kuulosta mielestäni yhtään pöllömmältä ja eilen sitten testasin palvelua.

Klikkasin siis itseni Readberryyn ja ostin ensimmäisen Long Play -singleni 3,90 eurolla. Maksu sujui näppärästi verkkopankissa ja sinkku tuli luettavaksi selaimen ruudulle tallentuen käsittääkseni Readberry-tililleni. Ensimmäinen juttu on Hanna Nikkasen Kaukovetoja, joka keskittyy jalkapallon maailmaan, sopupeleihin ja korruptioon. Kyseessä ei kuitenkaan ole urheilujuttu, vaan Nikkanen painuu paljon syvemmälle: Mikä saa pelaajat ottamaan lahjuksia ja miten koko hommasta on tullut maailmanlaajuinen ilmiö? Kuka ilmiöllä tienaa? Ja kuka siitä on vastuussa?

Itse en juurikaan seuraa urheilua, tosin jalkapallo sattuu olemaan yksi niistä urheilulajeista joita kykenen seuraamaan televisiosta tai livenä. Nikkanen ei kuitenkaan tosiaan keskity jutussaan urheiluun, vaan sopupelibisnekseen ja henkilöihin sen takana. Erityisesti esille nostetaan Rovaniemen Palloseura RoPS, jonka sekaantuminen otteluiden sopimiseen alkoi selvitä keväällä 2011.

Nikkasen juttu oli mielestäni hyvin kirjoitettu ja jaksoin kiinnostua sopupelien kansainvälisistä kiemuroista ja sambialaispelaajien ongelmista. Minua myös yllätti se, kuinka laajalle pelien sopiminen ja vedonlyönnissä huijaaminen on mennyt. Ja enpä muuten tiennyt, että Veikkausliigaa pelataan niin paljon myös muussa maailmassa. Huimaa.

Readberryn selain pelitti lukemisessa oikein kivasti. Ensimmäisellä lukukerralla kappaleiden ensimmäiset, suuremmat kirjaimet olivat hyppineet väärille sivuille mutta kun seuraavan kerran kurkkasin oli ongelma korjaantunut. Saattoi siis ihan olla oman selaimen rykimistä. Eli toimi tämä lukeminen ilman lukulaitettakin.

Ensimmäinen Long Play -kokemukseni oli siis varsin positiivinen ja tarkkailen julkaistuja juttuja varmasti jatkossakin. Periaatteessa 3,90 euroa tuntuu ehkä niin sanotusti paljolta jutusta, vaikka se olisi pitkäkin, mutta jos sillä millään tavalla saan tuettua suomalaisen journalistiikan tasoa niin pulitan mielelläni.

Lue myös Hanna Nikkasen pääkirjoitus, joka alustaa Kaukovetoja.

Long Play -juttuja voi ostaa Readberryn lisäksi Into-eBooksista sekä Elisa-Kirjasta.

Timo Parvela: Maukka, Väykkä ja suuri seikkailu

Ensimmäisen Timo Parvelan Maukka ja Väykkä -kirjan luin joitakin vuosia sitten erään hyvän ystäväni suosituksesta. Ihastuin Parvelan hilpeisiin ja sympaattisiin hahmoihin ja päätin vihdoin lukea lisää tästä kissan ja koiran muodostamasta kaksikosta. Ensimmäisenä kirjastossa tuli vastaan Maukka, Väykkä ja suuri seikkailu (Tammi, 2011).

- Seikkailu!

- Vai niin. Haluaisitko sinä siis ajaa polkupyörällä kuuhun vai moottoripyörällä aurinkoon?

- En! Ei mitään niin yksinkertaista. Minä haluan oikean seikkailun. Sellaisen, joka alkaa aivan pienestä, lähes huomaamattomasta tapahtumasta, joka sitten poikii jonkin toisen vähän isomman, joka puolestaan johtaa omituiseen sattumukseen, josta paisuu, rönsyää ja lopulta räjähtää seikkailu, Maukka selitti. Se oli tosiaan ajatellut asiaa ja tiesi mitä halusi.

Maukka on varsin malttamaton kissa ja Väykkä leppoisalla luonteella varustettu koira ja he ovat parhaat ystävät. He asuvat taivaansinisessä talossa kukkulan laella ja puuhailevat milloin mitäkin. Tällä kertaa Maukalla on tylsää eikä Väykän rakentelema pienoismalli ole yhtään kiinnostava - on saatava seikkailu! Viaton kuopankaivuuoperaatio eskaloituukin pian eeppiseksi seikkailuksi: edessä on vauhtia, vaarallisia tilanteita, petkutusta, riitelyä ja vaikka mitä.

Maukan ja Väykän lisäksi tarinassa päästään tutustumaan myös muihin kylän asukkaisiin, mainittakoon heistä tässä esimerkiksi Ankka Kvakström ja vuohi Mäk Käkätin. Lukija pääsee myös tutustumaan hurjaan Karhu Murhiseen, joka hurjasta nimestään huolimatta ei ehkä kuitenkaan ole niin pelottava. Tarinan edetessä sekä Maukka, Väykkä että Murhinen pääsevät mittaamaan omaa rohkeuttaan ja miettimään, mitä on todellinen ystävyys.

- Miksi kukaan ei sano nähneensä Seitikkiä, vaikka kaikki ovat kuitenkin nähneet hänet? Maukka ei voinut enää vaieta.

- Niin, miksi? Taisto Aleksanteri Suuri tuijotti Maukkaa niin kauan, että tämä rupesi kiemurtelemaan.

- Me taidamme arvata syyn, Väykkä huokasi.

- Niin minä arvelinkin, kukko nyökkäsi.

- Aarre, Maukka kuiskasi.

- Aarre. Kaikki tietävät siitä, mutta kukaan ei ole tietävinänkään, kukko nyökkäsi.

Parvela kirjoittaa kieltä, jota lukee ilokseen ihan näin aikuisenakin. Kertomus on sopivan jännittävä, mukavan opettavainen ja ennen kaikkea täynnä ystävyyttä sekä rakkautta hyvään tarinaan. Seikkailun lomaan on myös heitelty hauskoja viittauksia muualle populaarikulttuuriin. Itse hihittelin eniten kerta kaikkiaan mainiolle spagettiwestern-luvulle, joka löytyy kirjasta sivuilta 83-86 höystettynä ypealla kuvalla.

Virpi Talvitien kuvitus sopii Maukka ja Väykkä -kirjoihin kuin nenä päähän. Kuvat ovat värikkäitä, iloisia ja kekseliäitä ja eläinhahmot on kuvattu ilmeikkäästi. Melkein jokaisella aukeamalla on kuva, joiden uskoisi herättävän mielenkiintoa pienemmässä kuuntelijassa tai lukijassa. Uskoisin myös, että kirja olisi miellyttävä ääneenluettava.

Maukka ja Väykkä ovat molemmat inhimillisiä hahmoja. Vaikka Maukka on usein se impulsiivisempi ja hieman hupsumpana kuvattu, on Väykälläkin omat heikkoutensa ja molempien hahmojen tasapuolinen kuvaaminen tuo tarinaan uskottavuutta. Kukaan ei ole täydellinen, mutta kuka tahansa voi silti olla jonkun paras ystävä.

Yhteensä Maukka ja Väykkä -kirjoja on tähän mennessä julkaistu viisi kappaletta. Tarinat jatkuvat jossain määrin siitä, mihin edellinen jäi, mutta käsittääkseni näitä voi lukea ihan erillisinä teoksinakin. Minä olen tähän mennessä lukenut vain ensimmäisen ja tämän neljännen, hyvin sujui. Toivon, että Maukka ja Väykkä -kirjoista tehtäisiin jonkinlainen yhteispainos, minä ainakin hankkisin sen heti.

Timo Parvela: Maukka, Väykkä ja suuri seikkailu

Tammi, 2011. 126 s.

Kuvitus: Virpi Talvitie

Mauri Kunnas: Kaikkien aikojen avaruuskirja - Vertailussa uusi ja vanha painos

Mies halusi kuvaan kirjojen ja hienon paitansa kanssa.

Mauri Kunnaksen Kaikkien aikojen avaruuskirja (1989) on monelle minun ikäiselleni ja vanhemmillekin rakas kirja lapsuudesta. Mainiossa opuksessa päästään seuraamaan Koiraporin koulun luokkaretkeä vuonna 3001, joka suuntautuu omaan aurinkokuntaamme. Innostuin tarttumaan teokseen, kun Velma kirjoitti siitä omassa blogissaan. Saman jutun kommenteissa Suketus pohti, onko vanhan ja uudistetun painoksen välillä paljonkin eroja ja minäpä luonnontieteilijänä päätin ottaa siitä selvän.

- Tänään lähdemme luokkaretkelle avaruuteen. Tutustumme aurinkokuntaamme ja vilkaisemme hiukan muutakin avaruutta. Toivottavasti kaikilla on eväät ja makuupussit mukana, sillä näin pitkä matka kestää hyvinkin kaksi päivää.

Hauskalla luokkaretkellä tutustutaan oman aurinkokuntamme kahdeksaan planeettaan sekä Plutoon, Aurinkoon ja omaan Kuuhumme. Lisäksi käväistään Saturnuksen suurimmalle kuulla, Titanilla, ja tutustutaan muun muassa komeettoihin ja asteroideihin. Opettajana toimii aina luotettava rouva Hallikainen kouluavustaja neiti Lempisen kanssa. Itse muuten samaistuin kirjaa lukiessani eniten juuri hurmaavan hupsuun Lempiseen.

Helposti havaittavin muutos painoksissa on käsinkosketeltava, vanhempi painos on nimittäin pikkuisen isompi. Tämä myös vaikuttaa muutamiin taitollisiin seikkoihin eli käytännössä tekstin sijoitteluun. Vanhemmassa painoksessa teksti on hieman suurempaa ja asettuu paikoilleen hieman kauniimmin, toisaalta hieman pienempää painosta on helpompi pidellä käsissä.

Tekstiin on tehty varsin vähän muutoksia. Suurin muutos lienee se, että Pluto-parkaa ei enää luokitella planeetaksi ja uudessa painoksessa se onkin saanut tittelikseen kääpiöplaneetta. Onneksi piskuinen jääplaneetta on kuitenkin saanut jäädä omalle paikalleen kirjaan. Muut muutokset olivat kosmeettisia, esimerkiksi muutamien numeroiden esitysasu oli vaihdettu numerosta kirjaimiksi. Lisäksi ensimmäisen aukeaman kuvaa oli hieman muutettu.

Kaiken kaikkiaan Kaikkien aikojen avaruuskirja on informatiivinen, mutta ei missään nimessä liian raskas tietopaketti pienellekään lukijalle. Tieto on kätevästi niputettu kerronnan sisään ja jos nyt sillä hetkellä ei lukeminen kiinnosta, voi aina katsella pieniä yksityiskohtia täynnä olevia kuvia. Kunnaksen avaruus on hauska ja kekseliäs ja kaiken lisäksi planeetat näyttävät aivan omilta itseltään.

Vaikka avaruus ja oma aurinkokuntamme on ihmeellinen, on silti loppupeleissä todettava kirjan Peten sanoin:
- Meille on annettu arvokas maapallo asuttavaksemme, Pete sanoo silmät loistaen. 
- Senhän tuntee jo mustikkapiirakan mausta. 

Hatunnosto Sellon kirjastolle, josta löytyivät molemmat painokset (oma kirjani on jossain kateissa) ja jossa oli muutenkin kattava Kunnas-valikoima.

Haasteet: Kosmoksen lumoa ja tähtisumua -haasteen ensimmäinen suoritus.

Mauri Kunnas: Kaikkien aikojen avaruuskirja
Kirjan kuvat ja tekstit: Mauri ja Tarja Kunnas
Otava, 1989. 54 s.
Vertailussa viides painos (2003) ja yhdestoista painos (2010). Pluton status on muuttunut vuonna 2006.

P.D. James: Death Comes to Pemberley (suom. Syystanssiaiset)

Jane Austenin Ylpeys ja ennakkoluulo on minulle tärkeä sekä kirjana että BBC:n loistavana minisarjana  Kun kuulin (kiitos Maria) dekkaristi P.D. Jamesin kirjoittaneen kirjalle jatko-osan (vaikka fanfiction lienee oikeellisempi termi tässä tapauksessa) ajattelin ottaa riskin. Jamesia oli kehuttu minulle kirjailijana ja eihän toki kirja jossa esiintyy Mr Darcy voi olla huono, eihän? Niinpä siis jonotin lähes puoli vuotta ja lopulta kirjasto kuljetti minulle Death Comes to Pemberleyn (Faber and Faber, 2011).

Teos sijoittuu ajallisesti kuusi vuotta Ylpeyden ja ennakkoluulon tapahtumien jälkeen. Elizabeth ja Darcy asuvat onnellisesti rakkaassa Pemberleyssään, jossa järjestetään kovalla tohinalla syksyn tanssiaisia. Iloiset valmistelut kuitenkin keskeytyvät, kun paikalle säntää rämisevällä vaunulla Lydia, joka epäilee murhan tapahtuneen Pemberleyn mailla. Pahat aavistukset pitävät paikkansa, sillä metsästä löytyy ruumis ja pääepäillyn ikävään rooliin päätyy eräs Ylpeyden ja ennakkoluulon lukeneiden vanha tuttu.

Ikävää tapausta aletaan selvittää kaiken taiteen sääntöjen mukaisesti. Paikalle kutsutaan paikalliset lainvartijat, Pemberleyn asukkaita kuulustellaan ja kirjeitä lähetellään suuntaan jos toiseen. Murhatutkimusten lisäksi pohditaan avioliittoja, ruoditaan ihmisluontoa, käyskennellään tiluksilla ja pidetään suurta taloa pystyssä.

It seemed to Darcy that the great entrance hall of Pemberley, with its elegant furniture, the beautiful staircase curving up to the gallery, and the family portraits, had suddenly become as alien as if he were entering it for the first time. The natural order which from boyhood had sustained him had been overturned and for a moment he felt as powerless as if he were no longer a master in his house, an absurdity which found relief in an irritation over details.

Ennakko-odotuksistani huolimatta Death Comes to Pemberley ei ole murhamysteerinä kovin kummoinen. Itse päättelin syyllisen melkoisen aikaisessa vaiheessa ja murha ei loppujen lopuksi ollut valitettavasti kovin kiinnostava. Sen sijaan Pemberleyn asukkien ja muiden Ylpeydestä ja ennakkoluulosta tuttujen henkilöhahmojen suhteiden penkominen oli varsin viihdyttävää ja näissä kohdissa James on mielestäni onnistunut tavoittamaan varsin hyvin Austenin hengen.

Kirjan tärkeimpänä henkilöhahmona vaikutti olevan Pemberley tiluksineen. Kauniin rakennuksen upeudesta ja sitä koskevista velvollisuuksista jaksettiin jauhaa useammassakin kohdassa ja lukijana olisin uskonut vähemmälläkin, että kyllä, on se varmasti hieno ja upea paikka asua. Toisaalta Pemberley on myös miljöönä viehättävä ja sen saleissa viihtyy hyvin Jamesin opastamana.

Kokonaisuudessaan Death Comes to Pemberley on suhteellisen viihdyttävä opus, vaikka sortuukin ajoittaiseen pitkäveteisyyteen. Elizabeth olisi myös saanut olla enemmän esillä, nyt keskityttiin enemmän Darcyn mielenliikkeisiin ja erilaisiin syyllisyydentuntoihin. Aion kuitenkin lukea Jamesilta joskus jonkun rikosromaanin, sillä ajoittaisesta junnaavuudesta huolimatta kieli oli kuitenkin mukavaa luettavaa.

Salla kehuu kirjan suomennosta, Booksy analysoi kiinnostavasti kirjan kieltä ja tunnelmaa.

Haasteet: Ensimmäinen kirja Kiinteistöhaasteeseen eli Lato on pystyssä!

P.D. James: Death Comes to Pemberley
Faber and Faber, 2011. 310 s.
Kannen kuva: Neil Gower
Suomennettu: Syystanssiaiset (Otava, 2012)

Kupista: Kaffecentralen

Ihanasta Kaffecentralenista on pitänyt kirjoittaa Kupista-sarjaan jo useaan otteeseen, mutta kuvan otto tai joku muu on aina unohtunut. Tilanne kuitenkin korjaantuu juuri nyt. Kävin nimittäin viime keskiviikkona pihin naisen kanssa nauttimassa Kaffecentralenin Museokadun pisteessä cappucinoa ja biscotteja.

Kaffecentralen on suomalainen espressoihin erikoistunut yritys, jolla on Helsingissä kolme toimipistettä. Museokadun lisäksi kahvia saa Korkeavuoren- ja Pursimiehenkadulta. Museokadun liike on minulle läheisin, sillä kun asuin Töölössä tuli sieltä napattua mukaan luentokahvit useamman kerran. Lisäksi sieltä tuli haettua miehelle useamman kerran espressoa, sillä heidän kahvia juotuaan mies tuli maailman onnellisimman näköiseksi.

Tällä kertaa nautittavana oli tosiaan cappucinoa, joka jälleen kerran oli oikein hyvää ja kauniisti tarjottu. Biscotit tuodaan käsittääkseni Italiasta ja ovat yksi erityisherkkuni. Joskus teen niitä kotonakin, mutta niiden leipominen vaatii sen verran kääntelyä ja kärsivällisyyttä että nautin ihan mielelläni aidoista italialaisista tuotteita. Cappucinon hintaa en nyt muista, mutta kahdesta biscotista saa pulittaa euron. Näin ylipäätänsä hinnat ovat muistaakseni kuitenkin äärimmäisen kohtuullisia.

Suosittelen Kaffecentralenia lämpimästi kaikille hyvästä kahvista nauttiville. Muistutan kuitenkin, että kiireisenä tänne ei kannata ehkä mennä, asiakkaat nimittäin palvellaan yksilöinä ja vakioasiakkaiden kanssa myös jutustellaan, joten vuoroaan saattaa joutua odottamaan hetkisen. Se ei kuitenkaan haittaa, sillä rakkaudella valmistettu kahvi on sen arvoista.

Meillä on miehen kanssa myös tällaiset hienot Kaffecentralenin logolla varustetut KeepCupit (KeepCupeja muuten saa Kaffecentralenin myymälöistä), jotka ovat älyttömän kätevät. Kahvi pysyy lämpimänä ja ei tule turhaa roskaa. Eikä kuppi myöskään vuoda, kun kahvin juotuaan sen tunkee takaisin laukkuun. Tykkään!

LUX Helsinki 2013 ja tämän vuoden haasteet

Viime vuoden tapaan LUX Helsinki -valotapahtuman kiertäminen jäi viime kantaan. Viime vuonna ehdimme tapahtuman toiseksi viimeiseen päivään, tänä vuonna meni jo tiukille ja katsastimme osan valoteoksista viimeisenä tapahtumapäivänä eli tiistaina 8.1. Kävelimme läpi Hesperianpuiston ja tutkimme Kiasman pihan, mutta Senaatintorille emme enää viitsineet kävellä: sää oli luminen ja teki mieli mennä kotiin ja syödä jäätelöä. Tässä muutamia tuokiokuvia valoteoksista.

*****

Tänä vuonna ajattelin osallistua myös muutamaan lukuhaasteeseen, joiden etenemistä voi seurata myöhemmin keskitetysti täältä.

Prioriteetti numero ykkösenä tulee olemaan Mari A:n Kirjavuori Mount Everestille -haaste. Tarkoituksena on lukea oman hyllyn kirjoja ja oma tavoitteeni on Mount Blanc eli 50 oman hyllyn asukkia. Vähän hirvittää, että miten suoritus onnistuu, mutta eiköhän se siitä. Osa kirjoista tulee olemaan TBR100-listaltani, osa sen ulkopuolelta.

Ei tule myöskään unohtaa Facebookista startannutta Koen 13 kotimaista kirjailijaa vuonna 2012 -haaste. Osa tähänkin haasteeseen tulevista kirjoista löytyy omasta hyllystäni, tarkoitus olisi tutustua ainakin Eve Hietamieheen, Olli Jaloseen ja Antti Tuuriin.

Lisäksi jatkan Hyönteisdokumentin lanseeraamaa Lukudiplomi -haastetta, josta kirjoitin aiemmin täällä. Yhden suorituksen olen jo ehtinyt tehdä Ibsenin Nukkekodista ja loput tulisi ehtiä ennen koulujen kesäloman alkua.

Houkuttava on myös Kansankynttiläin kokoontumisajot, jotka on järjestänyt Miten tässä kaikessa käy -blogi. Tavoitteena on lukea erilaisia tietokirjoja, ajattelin suorittaa vähintäänkin Sytkäri-tason (pitäähän nyt opettajana lukea tietokirjoja).

Eniten minua kiinnostaa tie -blogin Kosmoksen lumoa ja tähtisumua -haasteen kanssa on jo vähän kiire, kaksi avaruutta käsittelevää kirjaa kun pitäisi lukea helmikuun loppuun mennessä. Fractal Prince olisi kai tähän kelpuutettu, mutta ajattelin silti tsemppailla vielä kaksi avaruuskirjaa.

Lätkäistään tähän vielä palanpaineeksi Järjellä ja tunteella -blogin Susan Seitsemän sarja -sarjishaaste. Kyllähän sitä nyt seitsemän sarjista lukee, eikös?

Viimeisenä vielä ajattelin suorittaa Le Masque Rouge -blogin Kiinteistöhaasteen. Jos ei muuta, niin kyllähän sitä aina Ladon (1 kirja) saa pystyyn.

Jos vaikka näillä haasteilla saisi pidettyä tämän kirjavuoden kasassa.

Liikkuvaa kuvaa: Tuulen viemää (1939)

Kuva: MGM (Clark Gable & Vivien Leigh)

Luin Margaret Mitchellin Tuulen viemää -romaanin muistaakseni kesällä 2008. Näin kirjallisesti se oli periaatteessa hyvä, mutta en ole koskaan tullut yhdenkään kirjan päähenkilön kanssa niin huonosti toimeen kuin Scarlettin. Jostain syystä elokuvahyllystäni löytyy kuitenkin Victor Flemingin vuonna 1939 ohjaama filmatisointi kyseisestä kirjasta ja lupasin Karoliinalle viime vuonna katsoa sen. No, katsominen lykkääntyi sen verran että vuosi ehti vaihtua, mutta tässä ollaan.

Tuulen viemää on kieltämättä eeppisyydessään näyttävä opus, onhan puitteina Yhdysvaltojen sisällissota ja etelävaltioiden kaatuminen. Scarlett O'Hara lienee myös kirjallisuuden ja elokuvahistorian tunnetuimpia sankarittaria ja Rhett Butler on painunut monen mieleen unohtumattomalla loppurepliikillään.

Joudun hieman nolostuksekseni tunnustamaan, että elokuvallisessa mielessä olen kartellut Tuulen viemää turhan pitkään. Vaikka elokuvan ympärillä 30-luvun lopulla olikin melkoista hässäkkää muun muassa ohjaajavaihdosten vuoksi, on sen toteutus onnistunut mainiosti. Puitteet ovat upeat ja vaikka esimerkiksi taustat ovat selvästi maalattuja, ovat ne sen verran kauniita että niitä päätyy vain ihailemaan.

Pääparia esittävät tunnetusti Vivien Leigh ja Clark Gable. Ja vaikka minulla edelleen on asenneongelma suhteessa Scarlettiin, on minun nostettava hattua Leigh'lle: hän todella osaa tuoda Scarlettin häikäilemättömyyden ja sinnikkyyden kankaalle. Myös Mitchell on kuulemma pitänyt Leigh'n suoritusta onnistuneena. Gable puolestaan tekee Rhett Butlerin eläväksi vaikka ei olisi elokuvassa halunnut ollakaan. Rhett oli sekä elokuvan että kirjan tapauksessa se henkilöhahmo, josta kiinnostuin eniten ja jonka tarinaa jaksoin seurata.

Tuulen viemää vaatii melkoisia istumalihaksia, onhan elokuvan kesto alkumusiikkeineen ja väliaikoineen 224 minuuttia. Toisaalta se on myös visuaalisesti kaunis ja tarinallisesti kiinnostava, vaikka sattuisikin paheksumaan toista päähenkilöä erittäin vahvasti.

Frankly, my dear, I don't give a damn.

Hannu Rajaniemi: The Fractal Prince (suom. Fraktaaliruhtinas)

Hannu Rajaniemen The Fractal Prince (Gollancz, 2012) oli sen verran kiinnostava tapaus, että se oli luettava välittömästi kahteen kertaan. Opus jatkaa suoraan siitä mihin edeltäjänsä, The Quantum Thief eli Kvanttivaras, jäi.

'Here's how it goes,' he says. 'On the day the Hunter came for me, I was killing ghost cats from the Schrödinger Box.'
All around them the dream vir begins to paint the thief's words with the sunset, sand and sea.

Mestarivaras Jean le Flambeur on selvinnyt vaikeuksista Marsissa ja matkaa nyt Mielen ja Perhonen-aluksen kanssa kohti Maata etsimään kadonnutta gogolia. Tehtävä ei ole millään muotoa yksinkertainen, sillä Maa ei ole enää entisensä eivätkä hommaa helpota lainkaan Jeanin ja Mielen palkkaajan Joséphinen vaatimukset. Lisäksi perässä suhaa vaarallinen The Hunter, jonka kohteena Jean on.

Tawaddud asuu Maan viimeisessä ihmisten asuttamassa kaupungissa, Sirrissä, joka muistuttaa paljon Tuhannen ja yhden yön tarinoiden maisemaa. Kaupunkia asuttavat ihmisten kanssa jinnit, henget. Vapauksia ei kaupunkilaisilla juurikaan ole jinn-palvelijoista huolimatta, sillä kaupunkia ympäröi ns. villikoodin tartuttama aavikko. Villikoodin vaikutuksilta ei hengissä selviä ilman erityisiä suojia.

Stories always lie.
This one is a true story, I promise.
What is it about?
It's a love story.
I like love stories.
Good, Tawaddud says and begins.
Once upon a time, there was a girl who loved only monsters.

Luonnollisesti tässä voidaan sitten arvata, että Jeanin ja Tawaddudin tiet kohtaavat ja niin tietysti käykin, mutta Rajaniemen tapaan homma ei ole millään tavalla yksiselitteinen. Tarina kieppuu itsensä ympärillä ja jos ei osaa katsoa oikeaan suuntaan, ei fraktaalista saa mitään selvää. Lisäksi fyysikkotaustainen Rajaniemi heittelee tekstinsä sekaan mieluusti viittauksia niin fysiikan merkkihenkilöihin ja heidän teorioihinsa kuin myös populaarikulttuuriin.

The Fractal Prince on hengästyttävä matka läpi ajan, avaruuden ja tarinoiden ja se jatkaa hienosti Kvanttivarkaan aloittamaa tietä. Edelleen moni kysymys jää vaille vastausta ja voi vain toivoa, että Rajaniemi palaa niihin kolmiosaiseksi ajatellun sarjansa viimeisessä osassa. Tämänkin teoksen luin, kuten alussa mainitsin, heti kahteen kertaan ja vasta toisella kerralla sain (tietääkseni) yhdistettyä tarinan yhtenäiseksi kokonaisuudeksi ja pystyin kunnolla arvostamaan kerronnan hienouksia.

Rajaniemen kirjoitustyyli on mainiota ja mukaansatempaavaa. Ymmärrettävämpää tämä olisi ehkä suomeksi (Antti Autio teki ainakin Kvanttivarkaassa mainiota työtä), teknologiaa ja termistöä kun on niin paljon ja kirjan lopussa voisi mielestäni ihan hyvin olla jonkinlainen sanasto. Taustatyö on nimittäin tehty huolella ja sanojen etymologiaa on hauska tutkia. Viittauksia löytyy fysiikan ja populaarikulttuurin lisäksi niin uskontoihin kuin kirjallisuuteenkin ja varmasti moneen muuhunkin suuntaan jos osaa yhdistellä vihjeitä oikein.

Kvanttivarkaan luettuani lupailin varovasti lukevani myös toisen osan, nyt odotan kolmatta kuin kuuta nousevaa. Aamuvirkku yksisarvinen suosittelee tätä kaikille, jotka haluavat tietää miltä tuntuu lukea asioista, joita ei heti osaa edes kuvitella.

Teoksen suomennos, Fraktaaliruhtinas, ilmestyi vastikään Gummerukselta (ja sen kansi on mielestäni hienompi kuin brittiversion).

Hannu Rajaniemi: The Fractal Prince
Gollancz, 2012. 320 s.
Kannen kuva: Chris Moore / Artist Partners

David Foenkinos: Vaimoni eroottinen potentiaali

Puolukkavalkosuklaakaakaota Kaakaopuussa.

David Foenkinoksen teos Vaimoni eroottinen potentiaali (Gummerus, 2012) päätyi käsiini vuoden 2011 kirjamessuilla, kun Gummerus jakoi teoksestaan ennakkokappaleita. Jostain syystä sen lukeminen lykkääntyi ja ennen sitä ehdin lukea Foenkinokselta aikaisemmin suomennetun Nainen, jonka nimi on Natalie (Gummerus, 2011). Se oli minulle varsin viihdyttävä lukukokemus.

Hänen koko olemassaolonsa huokui kiihkoa ja vimmaa moiseen elämään liittyvine puhtaan euforian ja äärimmäisen masennuksen kausineen. Hän ei muistanut ainuttakaan hetkeä, jolloin ei olisi keräillyt tai etsinyt jotain. Jokaisen uuden kokoelman myötä Hector ajatteli kuitenkin, että se olisi viimeinen. Mutta suuressa tyydytyksentarpeessaan hän löysi kuitenkin kerta toisensa jälkeen uuden tyydyttymättömyyden lähteen. Hän oli tavallaan tavaroiden Don Juan.

Hector kärsii pahasta keräilyvimmasta, niin pahasta että se on vähällä pilata hänen elämänsä. Epäonnistuneen itsemurhayrityksen jälkeen Hector päättää lopettaa keräilyn, tehdä elämällään jotain muuta - ja tapaa Brigitten. Ihanan Brigitten, johon hän rakastuu ja jonka kanssa hän haluaa naimisiin. Kaikki on hyvin, ennen kuin Hector huomaa eräänä päivänä keräilevänsä vaimoaan, tarkemmin sanottuna tiettyjä hetkiä hänen kanssaan. Hupsista.

Parasta antia kirjassa lienevät kuvaukset erilaisista kokoelmista, joita Hectorilla on: rintamerkeistä, cocktailtikuista. Tai niistä, joita hänen ystävillään on. Lisäksi Hectorin paniikki, kun addiktio iskee jälleen. Miten parisuhde kestää sen, että hän keräilee vaimoaan? Kiinnostavia ovat myös muut kirjan henkilöhahmot, vaikka tuntuukin että kaikki ovat jotenkin hieman omituisia.

Brigitte, se oli lupaavaa, aivan hitusen outoa, mutta miksipä ei? Valitettavasti emme voi koskaan valita kohtaamiemme ihmisten etunimiä. Brigitte oli niitä naisia, jotka saivat aikaan halun juoda teetä.

Pidän Foenkinoksen kirjoitustyylistä, jonkinlaisesta periranskalaisesta toteavasta kirjoitustavasta, samasta jota aistin Anna Gavaldan teoksissa ja Jean-Pierre Jeunetin elokuvissa. Jokin kuitenkin häiritsi lukemista sekä kirjan alussa että lopussa. Keskivaiheilla olin jo ehtinyt mukaan Hectorin ja Brigitten elämään, mutta viimeisillä sivuilla minut heitettiin ulos ikkunasta ja jätettiin tuijottelemaan lasin taakse.

Oli Vaimoni eroottinen potentiaali kuitenkin ihan viihdyttävä pieni ja nopealukuinen kirja, että plussan puolelle tässä jäätiin joka tapauksessa. Jos pidit Foenkinoksen edellisestä, pitänet myös tästä. Nathalie lieni kyllä minulle se omempi teos näistä kahdesta.

Hanna kaipaa Foenkinoksen sankarittariin enemmän tarttumapintaa, Marissa vertailee kivasti tätä ja Nathalieta, Riina puolestaan löysi tästä kultakimpaleen (ja ilahdutti minua tekstillään).

David Foenkinos: Vaimoni eroottinen potentiaali (Le Potentiel érotique de ma femme, 2004)
Gummerus, 2012. 203 s.
Suomentanut: Pirjo Thorel
Kansi: Tuomo Parikka

Adam Mansbach: Nyt vittu nukkumaan

Adam Mansbachin Nyt vittu nukkumaan (Into, 2012) ei ole mikään lastenkirja. Nyt jo toista painostaan käyvä teos voisi olla iltasatukirja aikuisille, joita lasten nukkumaanmenorituaalit eivät aina jaksa naurattaa.

Mullan lovessa jyvä kelluu hiljaa,
maa satoansa kiireettä kasvatti.
Lakkaa tenttaamasta, lapsi. Lopeta kysely.
Yksi sana vain: nukkuvitunmatti.

Into järjesti joulukuussa pienen pikkujoulutapaamisen kirjabloggaajille, jossa paikalla oli kirjan suomentaja Kaj Lipponen. Lipponen on tehnyt mainiota työtä neljäntoista lorun kääntämisessä, sillä ne vastaavat varsin tarkkaan alkuperäisiä mutta toimivat silti luettuna. Lorujen kaksi ensimmäistä riviä voisivat olla vaikka Hanhiemon satuaarteesta, viimeisillä kahdella rivillä mopo keulii.

Itse luin kirjan ääneen miehelle, kun ajelimme Helsingin kaduilla. Useampi loru aiheutti hihitystä ja hämmennystä, saako tälle nyt nauraa? No saa.

Latvuksesta lehahtaa pöllöparvi,
ilmojen halki kiitää, purjehtii.
Raivo punainen sydämeni täyttää. Rakas,
oikeesti, lärvi ihan vitun kii.

Ricardo Cortésin kuvitus on hilpeässä vuorovaikutuksessa lorujen kanssa. Iso osa kuvista on mitä upeimpia ja eivät näyttäisi lainkaan hassummilta esimerkiksi lastenkirjassa. Kuvissa esiintyvät lapset, etenkin heidän ilmeensä, ovat todella eläväisiä ja upeita. Vau.

Kirjan lukeminen vaatinee tiettyä huumorintajua, enkä ihan jokaiselle tätä suosittelisikaan. Jos Vuoden mutsi upposi, saattaisi myös Nyt vittu nukkumaan naurattaa.

Amma suosittelee tätä väsyneille iseille, Taika arvosti väljää taittoa.

Kiitos arvostelukappaleesta Into-kustantamolle.

Adam Mansbach: Nyt vittu nukkumaan (Go the Fuck to Sleep, 2011)
Into, 2012.
Kuvitus: Ricardo Cortés
Suomentanut: Kaj Lipponen

Blogistanian Finlandia 2012 -ehdokkaani

Tänään jännitetään taas blogistaniassa, sillä vuorossa on Blogistanian Finlandia 2012 -palkinnon arvontapäivä. Kilpailua emännöi Sallan lukupäiväkirja ja linkin takaa löytyvät myös kilpailun säännöt. Saman linkin takaa kommenteista löytyvät myös muiden äänestykseen osallistuvien listat.

Voittaja julkistetaan tänään klo 20.00 Sallan lukupäiväkirjassa.

Minun ehdokkaani Blogistanian Finlandia -palkinnon saajiksi tänä vuonna ovat

1) J. Pekka Mäkelä : Muurahaispuu (3p)
Maagisrealistinen Muurahaispuu vie lukijan Itä-Helsinkiin, jossa harmaiden kerrostalojen keskeltä löytyy muistoja, onnea ja kauneutta, ihmiskohtaloita. Muurahaispuun herättämät ajatukset kaikuvat pääkopassa edelleen.

2) Emmi Itäranta : Teemestarin kirja (2p)
Itärannan esikoinen Teemestarin kirja ilahdutti raikkaudellaan. Siinä esitelty dystopia on pelottavan todentuntuinen ja tarinassa on yhdistelty kauniisti skandinaavisia ja itämaisia perinteitä uuden ajan keksintöihin.

3) Johan Bargum : Seglats i september (1p)
Tämä ensikosketukseni Bargumin kirjoihin vei minulta jalat alta, tai oikeastaan sai minut tuntemaan meren aallot ja suolan tuoksun. Bargum kirjoittaa kauniisti ja hellästi.

Mukavaa kilpailupäivää!