Italo Calvino: Kosmokomiikkaa

Italo Calvinon Kosmokomiikkaa (Tammi, 1969) tarttui mukaani lähikirjaston avajaisista. Minähän siis olin silloin vielä lainauslakossa (lakko joka taisi tässä kuussa mennä ihan puihin) ja oli otettava mukaan jotain sopivan ohutta ja kun tämä pikkuinen Calvino kurkisteli hyllystä oli se tietysti lainattava.

- Tottahan me olimme kaikki siinä, sanoi vanha Qfwfq, - missäs muualla sitten? Eihän kukaan tiennyt että avaruutta voisi ollakaan sen paremmin kuin aikaakaan: mitä me muka olisimme ajalle tehneet, me jotka olimme tiukassa kuin sardiinit?

Vanha Qfwfq on ollut monessa mukana ja kertoo Kosmokomiikassa kokemuksistaan kahdessatoista tarinassa. Moni luonnontieteilijä varmasti haluaisi vaihtaa paikkaa Qfwfqn kanssa, sillä ehkä hieman jo vanhuudenhöperö herra on elänyt singulariteetissa, ollut vapaassa putouksessa avaruudessa, jahdannut ystäviään galaksien kyydissä, luonut itselleen kalkkikuoren, ollut viimeinen dinosauri ja mitä vielä.

Muutaman ensimmäisen tarinan aikana olin hieman hämmentynyt: miten tämä Qfwfq voi olla ihan joka paikassa? Jossain vaiheessa sitä sitten antoi periksi ja nautti vain kyydistä. Lähetin viestejä valovuosien päähän omalta planeeltani, kiistelin N'ba N'ga sedän kanssa maallaelämisestä ja rakastuin palavasti moneen otteeseen, kenties siihen samaan mutta joka kenties oli sittenkin joku toinen.

Minun silloinen olotilani oli rikas ja vapaa ja tyytyväinen päinvastoin kuin saattaisitte luulla. Olin poikamies (tuonaikainen lisääntymisjärjestelmä ei vaatinut edes ajottaista pariutumista), terve, eikä minulla ollut liikoja vaatimuksia. Kaikki tiet olivat avoinna, ja samalla voi nauttia siitä tosiasiasta että on litteä ja märkä ja onnellinen nilviäismöykky kallion kupeessa.

Paitsi että Kosmokomiikkaa on varsin hilpeä, sanoohan sen nimikin, on se myös paljolti luonnontieteellisesti pätevä. Tai ainakin nilviäisiä kuvattiin varsin akkuraatisti ja kyllä tuo avaruusfysiikkakin kuulosti minun korviini varsin uskottavalta. Toki voi sitten väitellä, että voiko singulariteetissa haaveilla spagetin keittämisestä, mutta se on sitten toinen asia.

Pidin Calvinon kielen poljennosta jo Paroni puussa -teoksessa, niin myös tässä. Italiaa en osaa, mutta tuntuu että Liisa Ryömän suomennos soljui samanlaiseen tahtiin, siis sellaiseen jollaiseksi Calvino tämän oli tarkoittanut.

En tiedä ymmärsinkö lopulta kaikkea, en varmastikaan, mutta nautin kyllä tästä omituisesta ja sympaattisesta matkassa galakseissa ja maapallolla. Menkää tekin.

Haasteet: Kosmokomiikkaa oli hurja loppukirini Suketuksen ihanassa Kosmoksen lumoa ja tähtisumua -haasteessa.

Italo Calvino : Kosmokomiikkaa (Le Cosmicomiche, 1965)
Tammi, 1969. Pokkari 2006. 158 s.
Suomentanut : Liisa Ryömä

Miika Nousiainen: Metsäjätti

Nousiaisen kehuttu Metsäjätti (Otava, 2011) odotti lukuvuoroaan pitkään päätyen työmatkaluettavaksi blogin facebook-sivulla pidetyn äänestyksen kautta. Kiitos siis aktiivisille äänestäjille!

- Sehän on pääkonttorin herroja. Ja niinhän se on, että mitä isompi herra, sitä huonommat uutiset. Oli oman kylän poikia tai ei.
Epäuskoinen väki nappaa kypärät naulakosta ja valuu jupinan saattelemana ulos ruokalasta. Jatkan muutaman työkaverin kanssa baariin oluelle. Ensimmäiset tuopit juodaan epätietoisina. Yritän pehmentää työkaverieni pelkoa konsultin tulosta.
- Minä tunnen sen Pasi Kaupin. Tunnen oikein hyvin ja voin sanoa, että on reilu mies.

Tarinaa kertovat vuorotellen lapsuudenystävät Pasi ja Janne. Pasi karisti lukion jälkeen Törmälän pölyt jaloistaan, kävi kauppiksen ja työskentelee nyt Metsäjätissä koristeltuna hienolla tittelillä. Janne puolestaan jäi Törmälään, alkoholisoitui aina välillä ja meni tietysti tehtaalle töihin kun mitäkäs sitä muutakaan. Tai olisihan sitä voinut toimittajaksi, mutta ei ne siellä koulussa lyöneet käteen kuin ammattikoulujen esitteitä. Ystävien tiet kohtaavat, kun Pasi päätyy työmatkalle Törmälään: tehdasta pitää uudistaa ja YT-neuvottelut käynnistää.

Luvassa on siis perisuomalaista mielenmaisemaa: on kyläyhteisö, joka elää tehtaasta ja jossa kaikki tietävät kaikista kaiken. Poliittinen kenttä on tasaisen punainen. Elämään suhtaudutaan realistisesti: mitä sitä turhia mitään, tehtaalle mennään kuten isäkin. Janne noudattaa vanhaa kaavaa, kulkee törmäläisiä jälkiä, vaikka toisinaan antaakin itselleen tilaisuuden haaveilla jostakin. Pasi puolestaan joutuu kohtaamaan omat juurensa, pohtimaan omaa paikkaansa ja samalla pohtimaan omaa, pian koittavaa isyyttään.


- Siellä ei ollut mitään.
- Missä?
- Kaupassa. Ei ollut luumutomaatteja, ei tuorepastaa, ei ricottaa, ei edes pinjansiemeniä.
- Voi rakas, pääset huomenna kotiin.
- Nälkäsenä.


Teemat ovat suuria, mutta ihmistä lähellä. Nousiainen tuo niin Jannen kuin Pasinkin arjen lähelle lukijaa. Tunnelma on jotenkin haikea, mutta huumoria ei ole unohdettu. Törmälän kyläyhteisö on toisaalta hieman surkuhupaisa, toisaalta sympaattinen ja tosi. Black Sabbath is best, Dingo painu vittuun!

Jollain tavalla Metsäjätti on todella lohdullinen kirja. Se sisältää paljon suomalaista melankoliaa, mutta on silti pohjavireeltään positiivinen. Kyllä tässä pärjätään, vaikka välillä meneekin huonommin ja maito happanee baarin pöydän alla. On selvitty ennenkin. Tuli hyvä mieli.

Kurkkaa lisäksi vaikka Lurun tuore teksti tai Jennin mainio arvio.

Lukudiplomitehtävä: Kirjoita teoksesta urbaanilegenda.

"Kuule Mauno, kuulin Pasista aikamoisen jutun kylillä."
"Jaa mitäs se poika nyt?"
"Oli pojilla taas perinteiset lumisodat käynnissä, Kivistö versus Koivisto. Ja arvaa kumman puolella poikasi heitti palloja?"
"No Koiviston tietysti, mikä kysymys tuo on?"
"Ei kun kuulin että Kivistön puolella oli."
"Urpaanilegendaa vai mitä tuo tommoinen, tuosta hyvästä tarjoat oluet."

Miika Nousiainen: Metsäjätti
Otava, 2011. 286 s.
Kansi: Markus Pyörälä

Kati Närhi: Saniaislehdon salaisuudet ja Mustasuon mysteeri

Kati Närhen kahta orvosta Agnes-tytöstä kertovaa sarjakuvakirjaa, Saniaislehdon salaisuuksia (WSOY, 2010) ja Mustasuon mysteeriä (WSOY, 2012), on kehuttu blogistaniassa useampaan otteeseen. Kehut olivat sen verran uskottavia, että pitihän nämä opukset lainata sitten meillekin lukuun. Mies ehti lukea ensin ja piti, minä menin perässä.

Saniaislehdon salaisuuksissa esitellään Agnes ja hänen isoäitinsä. Orpo Agnes asustaa isoäidin kanssa Saniaislehdossa, sillä hänen arkeologivanhempansa ovat saaneet surmansa merkillisessä onnettomuudessa tutkiessaan Pariisin katakombeja. Vai ovatko sittenkään? Tässä ensimmäisessä albumissa Agnes muun muassa käy koulua, saa uuden ystävän, käy työharjoittelussa ja selvittää perhesalaisuuksia.

Mustasuon mysteereissä Agnes on alkanut käydä Mustasuon koulua, josta mystisesti katoaa surullisia tyttöjä. Eikä ihme, koulun säännöissä kun muun muassa mainitaan että Mustasuon tytöt ovat aina iloisia! Turhilla huolilla ei tule rasittaa muita. Katoavien tyttöjen mysteerin lisäksi Agnes pohtii tulevaisuuttaan ja jatkaa vanhempiensa katoamisen selvittämistä.

Piirrosjälki ja musta-sini-valosävyinen väritys sopivat sarjakuvan tunnelmaan oivasti ja Närhen kynänjälkeä katselee mielellään. Maailma on jollain tavalla hellyttävän timburtonmainen, vähän kuin Painajainen ennen joulua tai Corpse Bride. Huumori on lempeän mustaa, eivätkä kaikki vitsit varmasti aukea nuoremmille lukijoille. Toisaalta albumit eivät ole mitenkään varsinaisen pelottavia, mutta kyllä vanhempi lukija saa näistä enemmän irti. Agnes on täpäkkä päähenkilö, joka ei vähästä hätkähdä. Agnesissa on määrätietoisuutta ja omapäisyyttä, joka takaa sen että lukija ei hänen seurassaan pitkästy. Myös sivuhenkilöihin on panostettu ja esimerkiksi isoäiti viehättää minua hahmona kovasti.

Tulen varmasti tarttumaan Närhen sarjakuviin myös jatkosssa.

Villasukka kirjahyllyssä piti molemmista myös kovasti.

Kati Närhi: Saniaislehdon salaisuudet
WSOY, 2010. 114 s.

Kati Närhi: Mustasuon mysteeri
WSOY, 2012. 133 s.

Liikkuvaa kuvaa: Les Misérables (2012)

Olihan se nähtävä. Eilen virallisesti Suomessa ensi-iltaan tullutta Les Misérables -elokuvaa on sekä kiitelty että parjattu. Itselleni Les Mis on rakkaimpia musikaaleja, onhan se ensimmäinen jonka olen koskaan nähnyt lavalla ja avainasemassa siihen, että rakkauteni musikaaleihin roihahti liekkeihin.

Les Mis sijoittuu Ranskaan vuosiin 1815-1832 ja kuvaa sekä entisen vangin, Jean Valjeanin, elämäntarinaa että epäonnista opiskelijoiden vallankumousta Pariisissa vuonna 1832. En selosta elokuvan juonta tässä nyt tarkemmin, sillä siitä kirjoitin toissa vuonna nähdyn Åbo Svenska Teaternin version yhteydessä.

Tämä Tom Hooperin elokuvaversio on käytännössä suora filmatisointi musikaaliversiosta. Mikä siitä tekee erikoisen on se, että kaikki kappaleet on nauhoitettu kuvauspaikalla kohtausta tehdessä eli jälkiäänitystä ei ole tehty lainkaan. Tämä mahdollistaa sen, että musiikki elää näyttelijän rytmissä. Itse pidin ratkaisua kiehtovana, mutta se tuottaa myös ongelmia: kun kyseessä on käytännössä läpilaulettu musikaali, jossa suurin osa kappaleista on kaiken lisäksi yksinlaulettuja, on filmatisointi melko staattinen. Kuvakulmat vaihtelevat vähän ja näyttelijöitä kuvataan todella läheltä, jolloin kurjat todellakin ovat kurjia: kuvassa näkyy verta, hikeä, räkää ja kyyneleitä.

Puhtaasti elokuvana ajateltuna tämä Les Misin versio oli ihan hyvä. Musikaalifilmatisointina ajatellen se on parempi. Kurjien teemat ovat paljolti päänsisäisiä: on taistelua oman itsen kanssa, pohdintaa elämänvalinnoista. Ainoat tapahtumarikkaammaat kohtaukset lienevät taistelut barrikadeilla.

Itse pidin kovasti elokuvan roolituksesta. Hugh Jackmania taitaa olla moitittu hänen lauluäänestään eniten, minä pidin. Toki elokuvaa katsottaessa on mielestäni otettava huomioon tekniikka jolla se on tehty: lavalla musikaalin kappaleet yleensä ns. beltataan, lauletaan kovaa ja korkealta, Hooperin ohjauksessa kappaleet eletään ja näytellään. Se johtaa siihen, että ne kuulostavat vähän erilaiselta. Positiivisesti yllätyin Russell Crowen esittämästä Javertista ja Eddie Redmaynen Mariuksesta. Crowe lauloi yllättävän hyvin ja toi esille Javertin sisäisen piinan pienieleisesti mutta hienosti. Redmayne puolestaan on ensimmäinen Marius koskaan, joka ei ärsyttänyt minua suunnattomasti.

Vaikka Jean Valjean on kiistatta elokuvan kiinnostavimpia hahmoja minä pidän silti ehkä eniten Eponinesta (elokuvassa hienosti roolin vetävä Samantha Barks). Naiselle on jaettu harvinaisen huonot kortit, mutta silti hän yrittää tehdä parhaansa. Vaikka sattuu. Jos joskus saisin laulaa jonkin roolin tästä musikaalista haluaisin laulaa Eponinen roolin.

Jos laulut eivät innosta, lue Victor Hugon kirja. Siis se alkuperäinen Kurjat, sekin on hieno.

ps. Vaadin yli kaksi ja puoli tuntia pitkiin elokuviin väliaikaa. Kiitos.

Lue ja syö: Siilin eleganssin glutofee

Luin viime kesänä Muriel Barberyn pidetyn Siilin eleganssin (Gummerus, 2010) ja siinä lukiessani kiinnostuin myös kirjassa kerrotusta ihanasta kakusta, glutoffeesta. Kuten silloisessa jutussanikin mainitsin, onnistuin internetin syövereistä löytämään tietoa, että glutoffee olisin elsassilainen kugelhopf-kakku.

- Teen perjantai-iltana glutofeen, hän ilmoittaa hetken mietittyään.
Glutofee on tahmea elsassilainen kakku.
Mutta Manuelan glutofee on myös suussa sulavaa. Se mikä elsassilaisissa tuotteissa on raskasta ja kuivaa, muuttuu Manuelan käsissä tuoksuvaksi mestariteokseksi.
- Ehtisittekö tosiaan? minä kysyn.
- Totta kai, hän sanoo ihastuksissaan. - Ei tule sellaista päivää, etten minä ehtisi tehdä teille glutofeeta!

Aitoa kugelhopf-kakkua saa leipoa monta tuntia, sillä sen tekemiseen kuuluu muun muassa monta kohotusvaihetta. Minä päätin hieman oikoa mutkia ja kokeilla löytämääni pikakugelhopfin reseptiä. Linkin takaa löytyy alkuperäinen resepti, tässä minun suomennokseni:

Nopea Kugelhopf (glutoffee)

Kakku sopii noin 25 cm halkaisijaltaan olevaan "kuivakakkuvuokaan".

n. 225 g voita
1 cup sokeria
5 munaa
3,5 cup jauhoja
3 tl leivinjauhetta
0,5 tl suolaa
1 cup maitoa
1 cup sultana-rusinoita
1 tl raastettua sitruunan kuorta
1 tl vaniljauutetta
tomusokeria

Lämmitä uuni 180 asteeseen. Voitele ja jauhota vuoka.

Yhdistä sokeri ja voi suuressa kulhossa. Lisää munat ja vatkaa. Sekoita toisessa kulhossa jauhot, leivinjauhe ja suola. Lisää seos ja maito ensimmäiseen kulhoon ja sekoita kunnes tasaista. Lisää rusinat, sitruunan kuori ja vanilja.

Laita taikina vuokaan ja paista 40-50 minuuttia. Jäähdytä ja koristele tomusokerilla.

Omat muunnokseni

Meidän kaapistamme ei löytynyt kultaisia rusinoita eikä edelleenkään sitä vaniljauutetta, joten käytin tavallisia rusinoita ja vaniljasokeria, jonka sekoitin jauhoseokseen.

Paistoaikaa meni 50 minuuttia ja taikina päästi sisästään todella paljon nestettä, jonka vippasin lopulta pois vuoasta. Ilmeisesti olisi kannattanut odottaa paistamisen jälkeen hetki, että neste olisi imeytynyt kakkuun mutta ei siitä kuivaa tullut kuitenkaan.

Kerrankin keksin hyvän tavan tomusokeroida kakku!

Meillä mies on yleisesti ottaen enemmän kuivakakkujen ystävä, mutta nyt asetelma kääntyi päälaelleen. Minä pupelsin kakkua varmaan viikon (säilyi foliossa hyvin), maku oli parhaimmillaan noin toisen tai kolmannen päivän kohdalla.

Ja glutofeeta: pörheän yönsinisen silkkipaperikomeuden sisältä paljastuu innoituksen vallassa syntynyt upea elsassilaiskakku, viskitartaletteja, niin ohuita että niihin tuskin uskaltaa koskea, sekä reunoilta ihanasti ruskistuneita mantelilastuja.

***

Tämä kakkujuttu saa myös kunnian olla Kujerruksia 400. postaus! Toivottavasti näitä tulee vielä monta sataa lisää. Ja samalla tämä on toinen osallistumiseni Lurun syötävän hyvään Lue ja syö -haasteeseen.

Alison Bechdel: Hautuukoti: Tragikoominen perheeni

Alison Bechdelin Hautuukoti (Like, 2009) oli minulle kanneltaan tuttu, mutta en ollut tuntenut opusta kohtaan sen kummempaa kiinnostusta. Tammikuussa eräs kollega kuitenkin suositteli kyseistä albumia lämpimästi ja kun kaiken lisäksi takakannessa vielä hehkutettiin teoksen saamaa Eisner-palkintoa nappasin sen kirjastosta mukaan kotiin.

Omaelämäkerrallinen teos kertoo Bechdelin perheestä ja erityisesti hänen suhteestaan isäänsä. Poissaoleva isä käytti aikansa mieluummin töihinsä, kirjallisuuden opettamiseen ja hautaustoimiston johtamiseen, sekä talonsa entisöintiin kuin perheensä kanssa oleskeluun. Kun isä kuolee tapaturmaisesti (vai kenties tehden itsemurhan?), päätyy Alison pohdiskelemaan heidän keskinäistä suhdettaan, erilaisuutta ja yhtymäkohtia, jonkinlaista rakkautta joka sisältyi pieniin hetkiin.

Ei perhe-elämä muutenkaan ole sitä auvoisinta. Ensimmäisenä asuntona kolmilapsisella perheellä on hautaustoimiston tiloihin yhdistetty koti. Kotitöihin kuuluivat uusien arkkujen purkaminen muoveistaan, mutta toisaalta huvia kiskottiin sitten toimiston hajusuolapusseista. Myöhemmin perhe muuttaa suureen kartanoon, jonka eri sopissa perheenjäsenet kykenevät hautautumaan omiin puuhiinsa.

Samalla kun käsitellään perhesuhteita pureudutaan myös homoseksuaalisuuteen ja sen löytämiseen. Bechdel löysi oman seksuaalisen suuntautumisensa ei hurjien kokeilujen vaan kirjallisuuden kautta. Epävarmasta tytöstä kasvaa jopa omapäinen nuori nainen, joka ei siltikään aivan tiedä miten suhtautua isäänsä tai tämän salaisuuksiin. Isään, joka on toisaalta äkkipikainen ja hankala, toisaalta ymmärtäväinen.

Hautuukoti on nannaa myös kirjallisuuden ystäville, sillä lähes jokaiselta aukeamalta löytyy kirjallisuusviittauksia. Omaa tilaa saavat niin Joyce, Fitzgerald kuin Proustkin ja lisäksi Alisonin yöpöydillä nähdään jatkuvasti homoseksuaalisuuteen liittyviä tunnettuja teoksia. Löytyypä sieltä myös maininta Sylvia Beachista ja Shakespeare & Company-kirjakaupastakin.

Bechdelin piirustustyyli on yksinkertaisen kaunis: tussausta ja sinivihreän sävyjä. Hillitty värimaailma pitää tarinan sävyn entistä intellektuellimpana, mutta ei kuitenkaan vaikeasti lähestyttävänä. Bechdelin kertojanääni on selkeä ja rehellisen oloinen, toisinaan jopa kuivan humoristinen.

Bechdelin Hautuukoti on intellektuelli ja kiinnostava elämäkertateos tyttären ja isän monimutkaisesta suhteesta. Zephyr ei osaa kehua kirjaa tarpeeksi, Kirsi pureutuu tekstissään hienosti kirjan teemoihin ja Minna toteaa tämän todella vaikuttavaksi.

Haasteet: Luettu suorituksena Seitsemän sarja -haasteeseen.

Alison Bechdel : Hautuukoti: Tragikoominen perheeni (Fun Home: A Family Tragicomic, 2006)
Like, 2009. 238 s.
Suomentanut : Taina Aarne

John D. Barrow: Book of Universes

Tunnen itseni yhtäkkiä humanistiksi luettuani  John D. Barrow'n Book of Universesin (Vintage, 2012). Se on selkokielellä kirjoitettu selvitys universumien tutkimisesta. Popularisoitu tiede kiinnostaa minua lähtökohtaisesti aina ja niin tämä karamellia muistuttavalla kannella varustettu teos lähti mukaani Akateemisen alennusmyynnistä.

What is the universe? Where did it come from? Where is it heading? These questions sound simple but they are amongst the most far-reaching that have ever been posed.

Oikeastaan Book of Universes on aika mahtava. Aihetta käsitellään historialähtöisesti niiden tutkijoiden kautta, jotka ovat ratkoneet Einsteinin yhtälöitä ja ideoineet universumien malleja. Osa universumeista laajenee, osa kutistuu, osa on tasaisia, osa saa mitä kummallisimpia muotoja. Ja sitten on vielä kysymys siitä, mistä esimerksiki meidän universumimme on lähtöisin? Oliko alussa singulariteetti? Vai onko mitään alkupistettä ollutkaan?

Toisaalta universumeita kuvaavat matemaattiset yhtälöt ovat varsin korkeaa matematiikkaa, joka ei minulle ihan aukea. Fysikaalisen kemian kursseistakin pääsin läpi vain onnella ja ahkeran laskarienkopiointitekoryhmän avulla. Toki sitten se, jolle Einsteinin yhtälöt näyttäytyvät hieman ymmärrettävempinä ymmärtää varmasti myös Barrow'n petollisen yksinkertaisen näköisiä mutta silti hankalia kuvaajia. Onneksi tekstiä on kevennetty lukujen alkuun laitetuilla sitaateilla, joita on niin Douglas Adamsilta kuin C.S.Lewisiltakin.

Kun Barrow kertoo tiedemiehistä ja luonnontieteellisistä menetelmistä on hän parhaimmillaan. Kirja tuo hienosti esiin myös sen, miten tieto kehittyy jatkuvasti: se mitä meillä tähän mennessä on kirjoihin painettu on tietoa, jota kukaan ei ole vielä ehtinyt kumota. Kymmenen vuoden päästä osa oppikirjateksteistäkin on varmasti erinäköistä kuin nyt (ja etenkin avaruustutkimuksen osalta, onhan Plutokin jo pudonnut planeettojen joukosta ja mönkijä tuo jatkuvasti lisää tietoa Marsista!).

Faced with these perplexities, do we have any chance of winnowing fake realities from true? What might we expect to see if we are making scientific observations from within a simulated reality?

Vaikka osa kirjasta menikin minulla kirkkaasti yli hilseen aiheutti se myös mielenkiintoisia ja myös vähän pelottavia pohdintoja. Mistä universumimme tosiaan on tänne tullut? Olemmeko vain jonkun korkeamman elämänmuodon luoma ohjelma, jonka olosuhteita muutellaan testitarkoituksessa? Kuinka suuri on avaruus ja kuinka pieniä me itse olemmekaan? Hui.

Book of Universes oli siis varsin mainio teos, mutta en aivan hevillä lähde sitä suosittelemaan. Jos on valmis taklaamaan useamman kuvaajan ja pilkkomana yhtälöitä palasiksi universumin tutkijoiden kanssa niin siitä vaan, siinä tapauksessa tämä on kirja juuri sinulle. Jos et, suosittelen jotain vähemmän teoreettista.

ps. Tunnustan, en lukenut alaviitteitä.

Haasteet: Toinen suoritus Kosmoksen lumoa ja tähtisumua -haasteeseen, yksi pinna Kansankynttiläin kokoontumisajoihin (IX Luonnontieteet).

John D. Barrow: Book of Universes
Vintage, 2012 (alunperin julkaistu 2002) 354 s.
Kansi: Mehau Kulyk / Science Photo Library

Riemua lähikirjastosta ja haastevastauksia

Eilen lauantaina avattiin noin vuoden kestäneen remontin jälkeen taas meidän lähikirjastomme, Tapanilan kirjasto. Aikoinaan kirjastoa yritettiin lakkauttaa useampaan kertaan, mutta aktiiviset asukkaat protestoivat ja saivat kirjaston pidettyä sijoillaan. Nyt viihtyisä kirjasto oli saanut uuden ulkoasun ja sitähän juhlistettiin avajaisilla.

Kirjaston uusi ilme olikin todella valoisa ja kiva. Erityisesti pidin värikkyydestä ja siitä, että sisustuksessa oli käytetty lasten ideoimia kuvia. Esimerkiksi kirjahyllyjen päältä löytyy yläkuvassa näkyviä otuksia ja alakuvassa on hieno lukunurkkaus.

Hyllytkin olivat kauniita ja tummapuisia. Hyllyjen sisältöä itsessään en vielä kauheasti tutkinut, minulla kun on tämä kirjastolakko vielä käynnissä, mutta olihan sitä nyt jotain lainattava joten nappasin mukaani Italo Calvinon Kosmokomiikkaa-kirjan. Eikä nyt tule unohtaa sitä, että saihan sieltä myös tosi hyvää kakkua ja mehua. Tervetuloa takaisin Tapanilan kirjasto!

Lisäksi sain Luettua elämää -blogin Elinalta (kiitos) tällaisen hauskan haasteen. Haasteen speksit ovat seuraavat:

Tämän pienen haasteen tarkoitus on löytää uusia blogeja ja auttaa huomaamaan heitä, joilla on alle 200 lukijaa:

1. Jokaisen haastetun pitää kertoa 11 asiaa itsestään.
2. Pitää vastata myös haastajan 11 kysymykseen.
3. Haastetun pitää keksiä 11 kysymystä uusille haastetuille.
4. Heidän pitää valita 11 bloggaajaa jolla on alle 200 lukijaa.
5. Sinun pitää kertoa kenet olet haastanut.
6. Ei takaisin haastamista.

11 satunnaista mieleen tulevaa asiaa.

1. Kun ole stressaantunut, leipominen helpottaa. Lauantaina tein kugelhopfin.
2. Olen nyt harrastanut aikuisbalettia puolisen vuotta ja vaikka joka tunnilla löydän oman rajallisuuteni olen myös viehättynyt lajiin kovasti. Tämän tekstin kirjoittamisen jälkeen lähden taas hyppelehtimään tunnille.
3. Sovitin viime viikolla hääpukuani ja se on i-ha-na.
4. Meille tulee ehkä kesällä pieni koiranpentu, onni!
5. Minusta piti tulla eläinlääkäri, mutta minusta tulikin opettaja. Tällä hetkellä olen lopputulokseen erittäin tyytyväinen.
6. Olen todella huono päässälaskussa, seikka jolle oppilaani säännöllisin väliajoin hymistelevät.
7. Teen töitä nyt talviaikaan kotona todella hitaasti, koska huomaan katseeni jatkuvasti kääntyvän seuraamaan lintulaudan elämää.
8. Haaveeni on päästä reppureissaamaan ympäri Eurooppaa ja ajaa halki Yhdysvaltojen.
9. Olen todella onnellinen siitä, että myös mies lukee paljon. Toisinaan yhteisillä työ- tai kotimatkoilla katseemme kohtaavat ja sitten toinen kysyy: Voidaanks lukea?
10. Rakastan valokuvia ja minulla on jatkuvasti kesken niiden liimaaminen albumiin.
11. Soitin aikoinaan seitsemän vuotta poikkihuilua ja nyt kutkuttaisi aktivoida tämä harrastus uudelleen.

Elinan kysymykset minulle olivat seuraavat:

1. Mikä oli lapsuuden lempikirjasi, ennen kuin itse osasit lukea?
Äidin mukaan osasin ainakin Kristiina Louhen Aino-kirjat sujuvasti ulkoa. Pidin myös kovasti Mauri Kunnaksen teoksista, esimerkiksi Suuri urheilukirja oli melkoisen kova juttu.


2. Mihin kirjasarjaan olet ollut koukussa nuorena?
Näitä kirjasarjoja voisi luetella vaikka kuinka monta. Silloin, kun minulla oli päällä ns. etsivävaihe haalin kirjastosta Neiti Etsiviä ja Mystery Club-kirjoja. Toisaalta pidin myös Tuija Lehtisen Mirkka- ja Laura-kirjoista, hurmaannuin David Eddingsin fantasiakirjoita ja..


3. Mikä oli nuoruutesi vaikuttavin kirja?
En suorilta muista, luinko Pierre La Muren Punaisen myllyn ollessani yläasteella vai lukiossa, mutta esimerkiksi se oli silloin äärimmäisen vaikuttava lukukokemus, yksi vaikuttavimmista joka tapauksessa.


4. Onko joku joskus kritisoinut lukuharrastustasi? Kuka ja miksi?
Kaipa sitä on joskus joku ihmetellyt, että miten minä luen niin paljon ja miksi ihmeessä. Perhepiirissä harrastukseen on pikemminkin kannustettu.


5. Mikä on mielestäsi paras kirja-filmatisointi?
Michael Cunninghamin Tunnit-teoksesta on tehty hieno ja vaikuttava elokuvaversio, mutta mainitsen tähän nyt kuitenkin Daniel Wallacen kirjan pohjalta tehdyn Big Fish -elokuvan. Siinä elokuvassa on onnea, taikaa ja hieno tarina.

6. Mikä sitaatti tai ajatus on jäänyt mieleesi jostain kirjasta?
Mieleeni tulee kaksi sitaattia, jotka olen kirjoittanut teini-ikäisenä muistiin. Ensimmäinen on Katarina Mazettin kirjoittama, muistaakseni kirjasta Herttasotilas:
Koskaan ei eksy niin, ettei löydä jonnekin.
Toisaalta jostain syystä olen myös äärimmäisen viehättynyt Anna Gavaldan Viiniä keittiössä -teoksesta löytyvästä lauseparista:
Kreivitär ei pysty liikkumaan. Hänellä on liikaa hattuja päässään.

7. Mitkä kolme kirjaa haluaisit lastesi lukevan elämässään?
Jos joskus saan lapsia toivoisin että he lukisivat Bill Brysonin Lyhyen historian lähes kaikesta, Astrid Lindgrenin Ronja, ryövärintyttären ja Will Fergusonin OnniTM:n. 

8. Eino Leino vai Pentti Saarikoski?

Jaa-a, pahapaha. Eino Leino on jäänyt mieleen lähinnä äidinkielen analyysikurssilta, Pentti Saarikosken runoja minulla on hyllyssä mutten ole lukenut. Jään tämän kysymyksen suhteen aidalle istumaan.

9. Missä luet mieluiten?

Bussissa, ratikassa, sohvalla, sängyssä.. Ehkä nykyään mieluiten sohvalla.

10. Dekkari vai romanttinen kirja? 

Fiiliksestä riippuen molemmat käyvät. Yhdistän molemmat genret erityisesti kesään ja rentoutumiseen.

11. Ketä kirjailijaa arvostat aivan erityisesti?

Yllätänköhän taas ketään blogiani pitempääjn seurannutta, jos sanon Jonathan Carroll? Toisaalta arvostan jokaista kirjailijaa, joka on osannut kirjoittaa sellaisen kirjan, joka vie minut toiseen todellisuuteen.

Tuntuu, että tämä haaste on taas kiertänyt blogistanian kolkkia melkoisen ahkerasti, joten en nyt tällä kertaa haasta ketään eteenpäin. Suosittelen kuitenkin lämpimästi tutustumaan esimerkiksi tuolta sivupalkista löytyviin linkkeihin toisten blogien juttuihin. Kaikki ne ovat hyviä blogeja, jotka ansaitsevat lukijoita.

Ihanaa sunnuntai-iltaa!

Lavalta: Arenan aarteet -musikaalikonsertti (HKT)

Kaikki jutun kuvat : Mirka Klemola / Jani Forsberg / Imagenary Oy

Perjantai-illan kruunasi eilen Helsingin Kaupunginteatterin Arenan aarteet -musikaalikonsertti. Minun oma rakkauteni musikaaleihin on nimittäin melko suurelta osin Kaupunginteatterin (ja äitini) syytä. 12-vuotislahjaksi pääsin katsomaan silloin HKT:ssa pyörivää Les Misérablesia ja olin myyty. Musikaalit olivat sydämessäni siitä asti.

Tässä musikaalikonsertissa joukko HKT:n musikaalinäyttelijöitä esittää sekä kappaleita teatterissa pyörineistä musikaaleista että omia suosikkejaan. Illan aloitti Pertti Koivula lämmitellen yleisön ja päästäen sitten illan tähdet ottamaan lavan haltuunsa. Tähdet sekä lauloivat että kertoivat anekdootteja uransa varrelta.

Jokainen näyttelijä pääsi esittämään lavalla kahdesta kolmeen kappaletta. Illassa kuultiin sekä mieleenjääneitä kappaleita HKT:n esityksistä että näyttelijöiden omia suosikkeja kuten Vuokko Hovatan Barbaran laulu Kerjäläisoopperasta tai Emilia Nymanin vahva And I Am Telling You I'm Not Going Dreamgirlsistä. Enpä myöskään olisi uskonut kuulevani kappaletta Monty Python-tähtien musikaalista Spamalot, mutta niinpä sain kuitenkin nauraa Antti Timosen ja Marika Westerlingin upealle ja hauskalle The Song That Goes Like This-kappaleella.

Toisaalta pääsin myös palaamaan näkemieni musikaalien maailmaan. Vuonna 2010 kantaesityksensä saaneesta Next to Normalista esitti Tuukka Leppänen kappaleen Eloon jäin. Kiitos siitä. Lisäksi Sara Welling sai hymyn huulilleni mainiolla versiollaan Wickedin Suosio-kappaleella.

Arena-teatteri oli kaunis tila konsertille ja valoilla saatiin paljon tunnelmaa aikaiseksi. Välillä tosin oli pakko vain sulkea silmät ja nauttia musiikista, kuunnella itselle rakkaita kappaleita tai yksinkertaisesti vain nauttia taitavien laulajien ja orkesterin yhteistyöstä.

Lisäksi esitys toi taas mieleen sen, että miksi ihmeessä minä en käynyt silloin katsomassa Kaunotarta ja Hirviötä tai Maija Poppasta tai Hairsprayta. Onneksi on tällainen konsertti, joka muuten pyörii vain maaliskuun puoliväliin.

ps. Vaikka näin yleisesti ottaen yritän olla teksteissäni asiallisen oloinen, sanon tämän nyt kuitenkin. Te ihanat Tuukka Leppänen, Vuokko Hovatta, Sara Welling, Antti Timonen, Emilia Nyman, Mikko Vihma ja Marika Westerling, kiitos kun laulatte ja teette ainakin tämän yhden kuuntelijan hyvin onnelliseksi.

Lämmin kiitos Kaupunginteatterille kutsusta esitykseen.

Lavalta: Häiriötekijä (Q-teatteri)

Kuva: Pate Pesonius / Q-teatteri

Viimeiset kaksi näytelmää Q-teatterissa ovat sekä vaikuttaneet että saaneet minut aivan pihalle, joten vähän jännitti että mitä tällä kertaa. Esiintyjäkaarti oli kuitenkin sen verran vakuuttava, että painuin paikalle sopivin odotuksin. Vuorossa oli siis Q-teatterin uusi kantaesitys, Häiriötekijä, joka pyörii teatterin suurella lavalla toukokuun puoliväliin asti.

Häiriötekijä toimii hieman samalla idealla kuin sketsisarjat. Näytelmä koostuu lyhyistä episodeista, jotka eivät suurimmaksi osaksi liity toisiinsa mitenkään. Pätkiä nähdään niin lavalla kuin videoesityksinäkin. Ensimmäisellä puoliajalla suurin osa jutuista on hauskoja, vaikka välillä miettiikin että saako tälle nyt nauraa? Siis oikeasti. Toisella puoliajalla tunnelma on huomattavasti synkempi, jutut enemmän häiriintyneen ahdistavia. Näytelmän tagline pitää kutinsa:

Pirullinen. Synkkä. Hyvän maun vastainen. Ei palautusoikeutta.

Näyttelijäkaartiin kuuluvat Lotta Kaihua, Elina Knihtilä, Tommi Korpela, Elena Leeve, Pirjo Lonka sekä Eero Ritala. Kaikki vetivät esityksen ammattitaidolla vuorotellen naurattaen ja saaden yleisön täysin hiljaiseksi. Samalla huomasi heillä olevan hauskaa lavalla, se on aina positiivista. Näytelmän on ohjannut Jani Volanen ja käsikirjoitus on koko työryhmän yhteinen. Esitys kesti väliaikoineen rapiat kaksi tuntia ja jaksoi pitää kiinnostuksen yllä loppuun asti.

Kuva: Pate Pesonius / Q-teatteri

Häiriötekijä jätti olon hieman hämmentyneeksi, mutta samalla varsin riemukkaaksi. Tällaista teatteria en muista aikaisemmin nähneeni ja minusta on mukava yllättyä positiivisesti. Erityiskiitoksen saa tällä kertaa Eero Ritala, jonka hahmoja Marko ja Leo symppasin tosissani ja joka osasi myös olla pelottavan maaninen. Lisäksi näin jälkeenpäin päässä soi edelleen mainio pätkä, jossa kopiokonetta käytettiin hienosti instrumenttina.

Lisäsyrämmiä Q-teatterille siitä, että väliaikapullat eivät ole mitään pakastekamaa ja teevalikoimasta löytyi perusliptonien sijaan Clipperin teelaatuja.

Lyhyesti sanottuna: Suosittelen Q-teatterin Häiriötekijää erittäin lämpimästi vinksahtaneen ja synkän huumorin ystäville. Toivottavasti tämä poikkeuksellinen synkkä iltama saa paljon ilahtuneita katsojia.

Lämmin kiitos Q-teatterille kutsusta ensi-iltaan.

Marko vittu!

Lue ja syö: Jogurttikakkua ranskalaisittain

Elizabeth Bardin Lunch in Paris on tarina vieraassa maassa elämisestä ja sinne sopeutumisesta. Toisaalta se on myös kirja rakkaudesta ruokaan ja Ranskaan. Kirjan jokaisen luvun perässä on myös reseptejä, joten osittain opus voitaneen luokitella myös keittokirjaksi. Olen kirjoittanut kirjasta enemmän täällä ja lisäksi kirjalla on ihanat kotisivut, josta löytyy lisää reseptejä.

Opuksen resepteistä muutama on jo noussut meidän taloudessamme suursuosikiksi ja monta herkkua on vielä kokeilematta. Miehen lemppari taitaa silti tähän mennessä olla jogurttikakku, joka on ilmeisesti melkoisen yleinen jälkiruokapöydän herkku Ranskassa ja jonka leipominen onnistuu lapsiltakin.


If I’m going to make dessert on a weekday, it has to do double duty—-something comforting before bed with enough left over for breakfast or tea the next day. Yogurt cake fits the bill perfectly; it’s tender, moist, and not too sweet. This is the first cake Gwendal learned to bake. French children use the empty yogurt pot to measure the rest of the ingredients.

***

Jogurttikakku (Gâteau au Yaourt)

1 cup (n. 2,3 dl) maustamatonta jogurttia
1 cup sokeria
Iso hyppysellinen merisuolaa
1 tl vaniljauutetta
1/3 cup (n. 0,8 dl) rypsiöljyä
2 munaa
1 2/3 cup (n. 4 dl) vehnäjauhoja
1,5 tl leivinjauhetta
1 tl ruokasoodaa
1 sitruunan kuori
purkillinen aprikooseja

Kuumenna uuni 180 asteeseen. Levitä öljyä halkaisijaltaan n. 25 cm irtopohjavuokaan ja vuoraa vuoka leivinpaperilla.

Sekoita keskenään jogurtti, sokeri, suola ja vanilja. Sekoita kunnes tasaista. Lisää öljy taikinaan ohuena nauhana sekoittaen samalla. Lisää munat yksi kerrallaan sekoittaen voimakkaasti.

Siivilöi jauhot, sooda ja leivinjauhe keskenään ja sekoita ne taikinaan varovasti. Lisää sitruunan kuori.

Siirrä taikina vuokaan. Pilko aprikoosit ja asettele ne vuokaan päällimmäiseksi haluamallasi tavalla.

Paista uunissa noin 45 minuuttia. Valmiina kakku on kullanruskea ja siihen upotettuun hammastikkuun ei enää jää taikinaa.

Jäähdytä kakku mielellään ritilällä. Tarjoile jäähtyneenä. Kakku on parempaa seuraavana päivänä, säilytys folioon käärittynä (muoviastiassa vettyy).

Omat vinkkini

Sitruunan kuori ja vaniljauute eivät ole välttämättömiä. Myös lorauksella sitruunamehua ja vaniljasokerilla saavuttaa saman tuloksen.

Itse en myöskään niin perusta aprikoosista, joten käytän tähän yleensä persikkaa. Kirjailija suosittelee kakkua myös päärynän ja vadelmien kanssa. Vadelmia ajattelin kokeilla itse kesällä. Ja käytännössä kakkua voi varioida loputtomiin viskaamalla sekaan haluamaansa hedelmää tai vaikka maustettua jogurttia! Blogimaailmassa tätä on myös tehty paljon höystettynä karviaisilla.

***

Jogurttikakku osui ja upposi tälläkin kertaa ja kelpasi myös kylässä olleelle vieraalle. Kyläilevät koirat yrittivät myös kovasti saada oman osansa, mutta heille ei tällä kertaa tarjoiltu.

Osallistun tällä Lurun lukujen hauskaan Lue ja syö -haasteeseen.

Paul Verhoeven: Jeesus Nasaretilainen

Mainiota päivää, arvoisa lukija. Tällä kertaa Linnean osaa esittää pitkä, ruma ja ilkeä mies - eli puolisonsa Tuomas. En juurikaan kirjoita arvioita, mutta tällä kertaa Linnea lupasi minulle vieraspaikan blogissaan. Sain nimittäin Into-kustannukselta Paul Verhoevenin Jeesus Nasaretilainen -kirjan, jonka luin suurella mielenkiinnolla ja lupasin kirjoittaa siitä mielipiteeni.

Ihmisestä nimeltä Jeesus karsittiin paljon "maallista" silloin, kun hänen tarinaansa välitettiin suullisesti ja evankelisia tekstejä kirjoitettiin uudelleen ja uudelleen (70-200 jKr.) Jäljelle jää reduktio todellisuudesta: kaksituhatta vuotta myöhemmin meillä on jäljellä arviolta kymmenen prosenttia historiallisesta Jeesuksesta. Tuon kymmenen prosenttia olemme vastaavasti ekstrapoloineet takaisin kokonaiseksi, osin jumalalliseksi olennoksi. Näin on luotu henkilöhahmo, jota ei ole olemassa.

Aiheesta toki ei voi kirjoittaa objektiivisesti, onhan Jeesus hahmona hyvinkin kontroversiaalinen ja samaan aikaan maailman suurimman uskonnon kärkihahmo. Ennen kuin siis sukelletaan Paul Verhoevenin käsitykseen Jeesuksesta, kerron muutamia omia näkökulmiani, jotta osaatte siinä mielessä peilata omia kokemuksianne ja ymmärrätte mistä tulen.

Jos minulta kysytään elämänkatsomuksellista suuntautumistani, päädyn agnostikkoon. Monen mielestä se on kenties menemistä siitä mistä aita on matalin, mutta ottaen huomioon ristiriitaisuudet molemmilla puolilla olen tullut siihen lopputulokseen, että henkimaailman hommista tiedän valitettavan vähän. Kenties asiat voidaan esittää tieteellisesti todistaen tulevaisuudessa, kenties Jumalan valtakunta murtautuu esiin jo huomenna. Ken tietää, muttei kerro Barbiellekaan. Jeesus sen sijaan on kiehtonut minua jo pitkään jo pelkästään ihmisenä, agitaattorina ja opettajana, kapinallisena ja rauhantekijänä. Lisäksi pohdituttaa ajatus Jumalan suuresta suunnitelmasta: jos kerran ainoa tapa saada Jeesus kuolemaan ihmisten syntien puolesta oli ristiinnaulita hänet, kuinka koko juttu olisi ylipäänsä onnistunut ilman Juudas Iskariotia? Eikö häntä kuuluisi muistaa sankarina petturin sijaan? (Apokryfikirjoissahan on huomioitu myös tämä näkökulma.) Tartuin siis innolla kirjaan ja huomasin, että Verhoevenin käsitys Jeesuksen elämästä oli yllättävän lähellä omaani. 

Moni tietysti pohtii, miten ihmeessä hollantilaisella elokuvaohjaajalla voisi olla mitään millään tavalla kiinnostavaa sanottavaa Jeesuksesta.  Verhoeven on kuitenkin ollut jo usean kymmenen vuoden ajan osa tutkijaryhmää, joka on pyrkinyt selvittämään Jeesuksen elämää. Tämä näkyy äkkiseltään paksunoloisessa teoksessa, joka kuitenkin päättyy hieman ennen kuin ajattelisi - jokaista mainintaa kohden nimittäin on kirjan lopussa lähdetieto ja muu selvitys. Kirjoitustyyli muistuttaa muutenkin "lukea kuin piru Raamattua" -metodia, sillä jakeet on purettu ja tutkittu tarkkaan. On siis syytä tuntea lähdeaineisto, tai kirjasta ei saa juurikaan irti. Uusi testamentti siis kouraan, jos ei muista miten jutut menivät.

Yleisesti otaksutaan, että Markuksen evankeliumi on laadittu noin vuonna 70, ja siitä löytää paljon sellaista, mikä puuttuu Matteukselta ja Luukkaalta poliittisista syistä. He kirjoittivat evankeliuminsa 15-20 vuotta myöhemmin, ja he selvästikin tunsivat Markuksen evankeliumin, sillä he ovat kopioineet siitä kokonaisia jaksoja, mutta jos he pitivät joitakin Markuksen jakeita hankalina (mikä yleensä tarkoitti, että he pelkäsivät loukkaavansa niillä roomalaisia), he silottelivat Jeesuksen puheita ja muuttivat hänen tekemisiään radikaalisti - kunnon spin doctors. He tekevät muun muassa parhaansa, jotta Jeesus ei vaikuttaisi kapinalliselta.

Olennaista kirjassa on se, että se käsittelee Jeesusta nimenomaan ihmisenä, ei jumalallisena olentona. Pyrkimyksenä on etsiä historiallinen henkilö moneen kertaan korjattujen tekstien takaa. Tätä tehdessään Verhoeven ei kumartele pyhiä, eikä etenkään evankelistoja. Hän ilmoittaa näiden dramatisoineen Jeesuksen elämän helposti paketoitavaksi ja ihmisille kerrottavaksi ihmetarinaksi. Suurin osa kirjasta meneekin siinä, kun Verhoeven yrittää rekonstruoidun Q-lähteen ja evankeliumien pohjalta rakentaa Jeesuksen elämää sellaiseksi, kuin se todennäköisesti on ollut. Samassa saavat kyytiä Getsemanen puutarhan rukoukset, "se ken miekkaan tarttuu, se miekkaan hukkuu" ja eritoten ihmeet, jotka Verhoeven niputtaa yleisesti harhautuksiksi Jeesuksen elämän negatiivisille tai muuten arveluttaville seikoille. Kun edessä on jotain uskomatonta, tulee pohtineeksi uskomattoman mahdollisuutta eikä sitä, mitä mahdollisesti uskomattomalla on koitettu verhota. Mielenkiintoisin näistä on todennäköisesti Lasaruksen kuolleistaherättämisen ihme, jonka Verhoeven kääntelee hyvin erilaiseksi, todeten myös suoraan, ettei voi todistaa mitään, mutta epäilevänsä asioiden tapahtuneen juuri kuten hän kertoo.

Tämä linja jatkuu muutenkin läpi kirjan. Verhoeven ei edes yritä kertoa Totuutta asioista, vaan kertoo rehellisesti vain esittävänsä tulkintojaan. Suurin osa näistä tulkinnoista asettaa Jeesuksen elämän merkkitapahtumat loogisesti pätevämpään aikajanaan, jossa yhden tapahtumarikkaan Jerusalem-käynnin sijaan pyhässä kaupungissa vieraillaan kolmeen otteeseen ja näistä visiiteistä on sitten korjailtu raamatullinen best of. Lisäksi käydään läpi Jeesuksen käytöksen muuttumista ja spekuloidaan hänen uskomuksillaan.

(Verhoeven kertoo Johanneksen evankeliumista, kohdasta 6:22-24:)

Johannes aloittaa käsittämättömällä jakeella: "Seuraavana päivänä väkijoukko oli yhä toisella puolella järveä. Ihmiset näkivät, että siellä oli ollut yksi ainoa vene ja että Jeesus ei ollut noussut siihen yhdessä opetuslasten kanssa vaan nämä olivat lähteneet ilman häntä.

Miten toisella puolella ollut väkijoukko voi nähdä seuraavana päivänä, että opetuslapset olivat lähteneet edellisenä iltana yhdellä ja samalla veneellä, eikä Jeesus ollut lähtenyt heidän mukanaan? Mitä merkitystä on veneellä, joka ilmeisesti on vielä rannassa? Ja keneen viittaa "väkijoukko, joka oli toisella puolella"? Vaikuttaa siltä, että joku tekstiä taitamattomasti muunnellut on tehnyt siitä käsittämättömän.

...

Mitä siinä luki alun perin, ennen kuin Johannes tai joku hänen tekstiään muunnellut häivytti sen?

Loppujen lopuksi Verhoeven maalaa Jeesuksesta nuoren kapinallisen, miehen joka uskoi täysin asiaansa ja kuoli sen puolesta. 

Eniten kirja jättää kuitenkin miettimään sitä, kuinka paljon jälkeenpäin muokkaamalla voidaan jonkun elämää dramatisoida. Eroaako Raamatun Jeesuksen käsittely juurikaan vaikkapa tyypillisen elämäkertaelokuvan pääosan henkilöstä? On yleistä, että Hollywoodissa historiallisen henkilön elämää siloitellaan ja dramatisoidaan kiinnostavammaksi. Ottaen huomioon, että nykyinen Raamattu on kirkolliskokouksien koostama ja karsima, jää paljon pois.

Kaiken kaikkiaan Paul Verhoevenin Jeesus Nasaretilainen on todella kiinnostava kirja ja jäin nälkäiseksi. Olisin halunnut tietää myös opetuslasten myöhemmistä toimista ja syvempää pohdintaa vaikkapa Maria Magdalenasta. Ehkä niistä sitten ensi kerralla, mikäli Verhoeven jaksaa kirjoittaa (tai kirjoituttaa, tämäkin oli syntynyt Rob van Scheersin haamukirjoittamana) lisää ajatuksiaan. Joka tapauksessa kiitän Linneaa siitä, että sain vierailla blogissaan arvioijana, Paul Verhoevenia koukuttavan kiehtovasta kirjasta ja Into-kustantamoa siitä, että teos ylipäänsä käsiini päätyi.

ps. Maininnan arvoista lienee myös se, että Verhoeven on ilmaissut kiinnostuksensa tehdä kirjan mukaisen version Jeesuksesta myös valkokankaille.

Paul Verhoeven: Jeesus Nasaretilainen (Jezus van Nazaret, 2008)
Into, 2013. 298 s.
Suomentanut: Mari Janatuinen
Kansi: Elina Salonen

J.K.Rowling: The Casual Vacancy (suom. Paikka vapaana)

Liityn niiden lukijoiden joukkoon, jotka ovat napanneet J.K.Rowlingin The Casual Vacancyn (Little, Brown & Company, 2012) luettavakseen perusteella Harry Potter. Toki olisin saattanut kiinnostua teoksesta muutenkin, jos olisin kuullut siitä kehuja, mutta tällä kertaa määrittävä tekijä oli kirjailijan tuttuus. Naputtelin siis itseni jälleen kerran Helmetin varausjonoon ja hieman ennen vuodenvaihdetta opus kolahti lähikirjaston noutohyllyyn.

Barry Fairbrother was dead. Snuffed out. Cut down. No event of national importance, no war, no stock market collapse, no terrorist attack, could have sparked in Shirley the awe, the avid interest and feverish speculation that currently consumed her.

The Casual Vacancy sijoittuu pieneen (fiktiiviseen) Pagfordin kylään jonnekin Lontoon liepeille. Asukasluku on sen verran minimaalinen, että kaikki tietävät kaikkien asioista kaiken ja paikallispolitiikan kysymykset aiheuttavat suuria tunteita. Kirjan tapahtumat saavat alkunsa, kun Barry Fairbrother, toinen paikallisen valtuuston nokkamiehistä, kuolee yllättäen. Karismaattisen Barryn paikka jää tyhjäksi neuvostossa ja vastapuoli innostuu: nyt on tilaisuus viedä läpi odotettuja päätöksiä.

Suurimpana murheenkryyninä on Pagfordin vieressä sijaitseva ränsistynyt Fieldsin alue, jossa rikollisuus rehottaa ja huumeiden käyttö on pikemminkin normi kuin poikkeus. Osaa pagfordilaisista asia risoo siksi, että osa Fieldin alueen lapsista pääsee hienoon Pagfordin kouluun ja lisäksi alueen korjauskustannukset tuottavat menoeriä pienelle kaupungille.

Alkaa siis kiista Barryn paikan täyttämisestä, kun molemmat puolet alkavat pedata pestiä omille edustajilleen. Tarinaa seurataan useamman perheen näkökulmasta, tärkeimpinä Mollisonit, Wallit ja Pricet sekä Weedonit. Henkilöhahmojen välisiä suhteita on turha alkaa avata tämän tekstin puitteissa, sillä muuten kirjoitan tätä vielä huomennakin. Sanottakoon siis lyhyesti, että tapahtumia seurataan episodimaisesti milloin minkäkin perheen tai hahmon kautta ja episodielokuvien tyyliä muistuttaen kohtaloita nivotaan lopuksi näppärästi yhteen.

'So there's an empty seat on the Parish Council,' Ruth said, the moment that Shirley reached the point in the story where Miles and Samantha ceded the stage to Colin and Tessa Wall. 
'We call it a casual vacancy,' said Shirley kindly.

Tapahtumia ja henkilöhahmoja on Rowlingin kirjassa sen verran monta, että itse ainakin menin hahmoissa sekaisin vielä kirjan puolivälissäkin. Kirjaa vaivaa mielestäni jonkinlainen runsaudenpula: kaikkea on niin paljon että lukiessa aivan hengästyy eikä välttämättä hyvällä tavalla. Noin viisisataasivuiseen kirjaan on ahdettu suurinpiirtein kaikki mahdolliset ihmiselämän vastoinkäymiset ja vaikka draama toki elää konfliktista olisi tässä saatettu pärjätä vähemmälläkin.

Rowlingin kirjoittama kieli on kyllä taitavaa ja hahmot varsin päteviä vaikka ovatkin epäonnista porukkaa. Erityisesti pidin erilaisista puhetyyleistä, jotka ainakin alkuperäiskielisessä tekstissä nousevat hyvin esiin. Liikaa sen sijaan oli mielestäni jonkinlaista inhorealistisuutta: ruumiinnesteet ja elimet tökkivät tekstistä silmään vähän liikaakin. Kokonaisuutena lukukokemus jäi siis valjuksi, vaikka ei kirjaa tehnyt mieli keskenkään jättää kun vihdoin onnistui pääsemään hommasta jyvälle.

En siis nosta Casual Vacancya millekään suosittelulistalle, vaikka se onkin pätevä kirja ja kielellisesti todella miellyttävä lukea. Minun makuuni siinä oli liikaa epäonnisuutta ja liikaa hahmoja. Seuraavasta Rowlingin kirjasta haluan saada pätevät suositukset ennen kuin suostun sen lukemaan.

Esimerkiksi Norkku piti teoksesta minua enemmän ja kehui nuoria henkilöhahmoja (jotka muuten olivat kirjan parhaita minunkin mielestäni), lisäksi Maija uppoutui kirjaan ihan tosissaan.

J.K.Rowling: The Casual Vacancy
Little, Brown & Company, 2012. 503 s.
Suomennettu: Paikka vapaana. Otava, 2012.
Suomentaja: Ilkka Rekiaro
Kannen suunnittelu: Mario J. Pulice

Eric Powell: Chimichanga

Kuva: Eric Powell / Dave Stewart (Dark Horse Comics)

Eric Powell on aiemmin ihastuttanut ja kauhistuttanut minua Goon -sarjakuvillaan, joissa zombeja lahdataan ja pahat saavat palkkansa. Yleensä. Näitä koko ajan kiinnostavammaksi muuttuneita albumeita olen lukenut nyt yksitoista kappaletta ja tarina muuttuu koko ajan syvällisemmäksi mäiskeestä huolimatta. Ilahduin siis kovasti huomatessani, että Powell on piirtänyt myös lapsille tarkoitetun sarjakuva-albumin, Chimichangan (Dark Horse Comics, 2011).

Chimichanga kertoo pienestä parrakkaasta tytöstä, Lulasta, joka saa noidalta mystisen kiven vaihdossa muutamasta partahaivenestaan. Kivi ei kuitenkaan ole kivi vaan muna ja sieltä kuoriutuu hurja peto, Chimichanga, joka ei kyllä oikeastaan ole yhtään pelottava. Vähän vain.

Samaan aikaan Wrinklen kiertävällä sirkuksella, jossa Lula asuu, menee hieman huonosti. Pojankasvoinen kala ja hieman normaalia voimakkampi mies eivät vedä tarpeeksi yleisöä, joten Lula päättää opettaa Chimichangaa.

Lula kuitenkin siepataan, kun kansainvälinen "lääke"yritys haluaa valmistaa lisää ilmavaivoja heikentävää rohdosta, jonka noita heille myi. Siis sitä, jonka valmistamiseen tarvittiin Lulan partakarvoja. Jotain on tehtävä ja arvaatte varmaan, kuka ryhtyy suureksi pelastajaksi.

Chimichanga on hilpeä ja sympaattinen sarjakuva, jossa on satumaisia elementtejä höystettynä Powellin mainiolla piirrostyylillä. Toisin kuin Goon -sarjakuvat Chimichanga tosiaan sopisi myös lapsille, siis esimerkiksi ylä-asteikäisille (tai en minä tiedä, miksei nuoremmillekin?), koska siinä on huumoria ja seikkailua ja hieman erikoisia hahmoja.

Kuva: Eric Powell

Hahmot ovat mainioita ja hauskoja, etenkin itsetietoinen Randy, the man wíth the strength of a slightly larger man. Lisäksi Chimichanga muistuttaa hieman ankkapiirtäjä Don Rosan näkemystä Kalevalan Iku-Tursosta, vaikka Chimichanga on kyllä söpömpi.

Albumi sisältää sekä tarinan Chimichangasta että lyhyen tarinan Lulasta ja siitä, kuinka pienikin voi olla vahva jos vain haluaa. Powell on onnistunut luomaan sympaattisen joukon hieman omituisia hahmoja, joista lukisi mielellään lisääkin.

Eric Powell: Chimichanga
Dark Horse Books, 2011. 88 s.
Värit: Dave Stewart

Caitlin Moran: Naisena olemisen taito

Sain Caitlin Moranin 2000-luvun feministiseksi manifestiksi tituleeratun Naisena olemisen taidon (Schildts et Söderströms, 2012) joululahjaksi äidiltä. Hauskalta vaikuttava kirja päätyi hammaspesukirjaksi ja niinpä opusta tuli luettua pienissä pätkissä useamman viikon ajan.

Naisena olemisen taito kertoo nimensä mukaisesti siitä, millaista on olla nainen ja välillä vähän siitä että millaista sen ehkä pitäisi olla. Kirja koostuu kuudestatoista luvusta, joilla on nimiä kuten En keksi rinnoilleni nimeä!, Minä kohtaan seksismiä! ja Minä löydän muodin! Tästä varmaan käy jo ilmi, että teos on varsin humoristininen: Moran ruotii naiseuden eri osa-alueita omasta näkövinkkelistään limittäen aiheensa omaan elämäänsä.

1) Feminismi on liian tärkeää jäädäkseen vain yliopisto-oppineiden keskustelunaiheeksi. Ja mikä vielä oleellisempaa:

2) Minä en ole akateeminen feministi, mutta luoja paratkoon, feminismi on niin vakava, tärkeä ja akuutti asia, että on korkea aika, että esitaistelijaksi ryhtyy kevytmielinen sanomalehtikolumnisti ja osa-aikainen tv-kriitikko, jolla on pahoja oikeinkirjoitusongelmia. Jos jokin asia on jännittävä ja hauska, minä haluan mukaan enkä vain seurata sitä taustalta. Minulla on sanottavaa! Camille Paglia ei tajua OLLENKAAN Lady Gagaa. Feministijärjestö Object puhuu ihan järjettömiä pornografiasta! Germaine Greer, minun sankarittareni, on täysin pihalla transsukupuolta koskevissa asioissa. Eikä kukaan vedä tapetille OK!-juorulehteä, kuudensadan punnan käsilaukkuja, brasialaisvahauksia, älyvapaita naisten polttareita yai Katie Pricea.

Kirjan alussa tuntui kuin vieressäni istuisi pieni puudeli (tarkoitukseni ei ole loukata villakoiria), joka nykisi minua säännöllisin väliajoin lahkeesta ja kertoisi että nyt minun täytyy olla Ärhäkkä feministi. Pian pääsin tästä tunteesta eroon ja Moranin teksti alkoi viehättää enemmän, tuntui lähinnä kuin istuisin suhteellisen hyvän tutun kanssa kahvilla ruotimassa sitä miten hankalaa on löytää hyvät rintsikat ja miksi on oikeasti aika ärsyttävää miten paljon seksismiä vielä tähänkin maailmaanaikaan löytyy. Tuntui jopa, että tämä täydellistä kallista käsilaukkua löytämätön tyyppi ei myöskään paheksu sitä, että minä hankin viime vuonna ns. sijoituskäsilaukun (joka tosin maksoi huomattavasti vähemmän kuin 600 puntaa!).

Mikä minua ehkä eniten jäi kirjan luettuani häiritsemään olivat Moranin aiherajaukset joillain alueilla. Hän esimerkiksi käyttää kolme lukua puhuakseen lastenhankkimisesta ja abortista mainiten vapaaehtoisen lapsettomuuden, mutta biologisesta lapsettomuudesta ei hiiskuttu sanaakaan. Minua olisi kiinnostanut, mitä Moran ajattelee tästä asiasta kun äitiyttä muuten käsiteltiin varsin monelta kantilta. Jos tuo asia laitetaan sivuun viihdyin kirjan parissa erittäin hyvin ja leppoisalla mielellä.

Jutustelutyylisen, etenkään brittiläisen, opuksen kääntäminen ei varmasti ole ollut kovin helppoa. Mielestäni Luhtanen on suoriutunut hommasti varsin mallikkaasti, sillä vaikka alkuperäinen kieli on toisinaan aistittavissa suomen takaa on teksti loppupeleissä oikein sujuvaa ja luettavaa.

Kokonaisuudessaan Naisena olemisen taito oli siis oikein viihdyttävä lukukokemus. Sitä en osaa sanoa tuoko se jotain uutta keskusteluun feminismistä, mutta toimii se kai jonkinlaisena johdatuksena feminismiin. Ehkä. Huomaatte varmaan, että en tiedä kovin hyvin, miten feminismi pitäisi määritellä tai mistä keskustellaan kun siitä yleensä keskustellaan. Mutta oli hauska kirja. Ja taidan minäkin olla feministi. Tämän seuraksi sopii hyvin Ryhmäteatterin Huorasatu, siinä on vähän samaa aihetta mutta huomattavan erilainen näkökulma.

Kirjasta ovat kirjoittaneet myös Norkku ja Maija.

Haasteet: Ensimmäinen suoritukseni Kansankynttiläin kokoontumisajoihin. Sijoitan tämän kategoriaan IV Yhteiskunta.

Caitlin Moran: Naisena olemisen taito (How to Be a Woman, 2011)
Schildts et Söderströms, 2012. 335 s.
Suomentanut: Sari Luhtanen
Kansi: Emmi Kyytsönen

Savikiekolta: Café De Abejasin Mascot Moth

Café De Abejas Kaupungintalolla.

Ihastuin Café De Abejasin musiikkiin viime syyskuussa, kun kuulin heitä We Love Helsingin Soivassa korttelissa. Duo esiintyi tunnelmallisesti Helsingin Kaupunginmuseon toisessa kerroksessa ja lumoutuneena kuuntelin useamman ranskalaista chansonia muistuttavan kappaleen.

Mascot Moth soveltuu oivallisesti niin ajatukselliseen kuunteluun kuin taustallekin. Rauhallinen rytmiikka esimerkiksi siivittää työntekoa mukavasti, mutta musiikki toimii myös kynttilän valossa illalla. Kun kappaleita kuuntelee ajatuksella pääsee musiikin mukana johonkin savuiseen kapakkaan, jossa naiset eivät ole viattomia eikä lasien täytteenä ole mehua. Levyllä lauletaan sekä englanniksi että ranskaksi, molemmat kuulostavat hyvältä.

Omat suosikkikappaleeni levyltä taitavat olla (I'd Teach You How to) Fly sekä One Man's Sweetheart, joka hurmasi minut jo syksyllä. Kappaleet ovat tarinavetoisia ja paljon puhutaan rakkaudesta, tai ainakin rakkauden vierestä jos ei muuta. Tunnelma on savuisen synkkä muttei masentava.

Laulajatar Laura Reunasella on kaunis ja käheä ääni ja instrumentoinnista vastaava J.W.Ralli vastaa taustan värityksestä. Kitaramelodiat soivat kauniisti ja tekevät kappaleista sopivan yksinkertaisia, mutta silti maailmaltaan rikkaita. Kappaleet jäävät päähän kaikumaan, mutteivät ärsyttävästi.

Erityisihastelut täytyy antaa myös levyn kotelolle, jollaista en ole aikaisemmin nähnyt. Kolmiulotteiseksi avautuva kotelo tarjoaa levyn suoraan käteen ja on vielä kaiken lisäksi esteettisesti kaunis.

Levynjulkaisutilaisuus järjestetään huomenna salakapakkatyylisesti ravintola Suolassa. Itse en harmillisesti pääse paikalle, mutta toivottavasti pääsen duon keikalle lähitulevaisuudessa.Yhtyeen hienot sivut löytyvät puolestaan täältä.

Kiitos Café de Abejasin duolle upeasta levystä, jota suosittelen lämpimästi kaikille. Ihanaa, että Suomessa tehdään tällaista(kin) musiikkia.

Café De Abejas: Mascot Moth
Livegraphy, 2013.

Sunnuntaiset arvontavoittajat

Mainiota sunnuntai-iltaa, rakkaat lukijat!

Sunnuntai on vietetty täällä enemmän tai vähemmän kiireisissä merkeissä. Kävin aamulla pitämässä yhden luennon (eliömaailman luokittelua ja populaatioekologiaa, kivaa!) ja loppupäivän olen vähän sipistellyt kotona. Flunssa ei meinaa millään päästää otettaan, joten balettikin jäi välistä mutta ensi viikolla sitten sitä sulavammin. Lisäksi olen yrittänyt aloitella Umberto Econ Ruusun nimeä kimppaluvun puitteissa (vielä ehtii mukaan!).

Muutama viikko sitten 19.1. juhlittiin siis Kujerruksien kaksivuotissyntymäpäivää. Lämmin kiitos kaikille ihanista onnentoivotuksista ja lukuvinkeistä!

Arvonnan suorittaa perinteiseen tapaan Tuomas, joka itse asiassa viettää syntymäpäiviään tänään. Me juhlimme niitä hieman etuajassa jo eilen käymällä katsomassa uuden Hitchcock-elokuvan. Mainittakoon tässä lyhyesti, että elokuva on oikein mainio ja Hopkins ja Mirren upeita. Tosin elokuva sijoittuu Psykon kuvauksien ajalle, joten jos ei ole kyseistä elokuvaa nähnyt ja haluaa säilyttää yllätyksen, ei Hitchcockia kannata heti katsoa. (Me katsoimme Psykon perjantaina koska minä en ollut nähnyt sitä, olipa hieno elokuva!).

Elokuvan jälkeen kävimme vielä syömässä Arkadiankadulla sijaitsevassa Ateljé Finnessä. Suosittelen ravintolaa lämpimästi: ruoka oli hyvää, tarjoilu ystävällistä ja kokonaisuus hintansa väärti.

Siirrytään sitten siihen arvontaan. Arvottavana oli kaksi palkintoa, joista ensimmäisen on ihana KeepCup ja sen kaveriksi Clipperin sitruuna-inkivääriteetä. Onni suosi tämän palkinnon kohdalla

Tea With Anna Karenina -blogin nooraa

Toisena palkintona on Kiertin bambutiskirätti ja Doftin saippua Liike 51:n omalla tuoksulla appelsiini-kahvi. Tämän palkinnon kohdalla onni suosi

Sallan lukupäiväkirjan Sallaa

Onnea voittajille ja kiitoksia kaikille osallistujille! Toivoisin voittajien lähettävän yhteystietonsa minulle mahdollisimman pian osoitteeseen pigeonnaire(at)gmail.com jotta saadaan paketit matkaan.

Ihanaa alkavaa helmikuun viikkoa!

Finnen mantelileivos ja veriappelsiinisorbettia.

Blogistanian Globalia 2012 -ehdokkaani

On tullut aika järjestyksessä toisen Blogistanian Globalia -kilpailun. Viime vuonna kilpailun voitti paljon kehuja saanut, mutta minulla vielä lukematta oleva Sarah Watersin Vieras kartanossa.

Kuten viime vuonnakin kilpailua emännöi Kirjavan kammarin Karoliina ja tarkemmat äänestysohjeet sekä muiden osallistujien listat löytyvät täältä. Itse luin viime vuonna yllättävän vähän uutta käännettyä kaunokirjallisuutta ja huomasin päätyneeni tilanteeseen, jossa äänestän tällä kertaa vain yhtä kirjaa.

Oma ääneni, eli kolme pistettä, menee siis tänä vuonna kirjalle

Téa Obreht : Tiikerin vaimo

Tiikerin vaimo oli minulle viime vuoden parhaita lukuelämyksiä. Maagisen realismin elementtejä edustava, jonnekin Euroopan perukoille sijoittuva kirja. Omassa kirjaa käsittelevässä tekstissäni tiivistin asian näin:

Tiikerin vaimo oli minulle maagisen ruma ja kaunis, pölyinen ja kuuma, yönsininen ja mystinen, mausteinen ja raikkaan veden makuinen.

Vaikka en ole lukenut kirjaa alkuperäiskielellä, uskallan myös kehua käännöstä. Irmeli Ruuska on tehnyt taitavaa työtä ja teksti soljuu luettaessa kauniisti.

Kiinnostuksella odotan, miltä äänestyksen tulos näyttää tänä vuonna. Tulos julkistetaan maanantaina 4.2. klo 10 Kirjavassa kammarissa.