Liikkuvaa kuvaa: Les Misérables (2012)

Olihan se nähtävä. Eilen virallisesti Suomessa ensi-iltaan tullutta Les Misérables -elokuvaa on sekä kiitelty että parjattu. Itselleni Les Mis on rakkaimpia musikaaleja, onhan se ensimmäinen jonka olen koskaan nähnyt lavalla ja avainasemassa siihen, että rakkauteni musikaaleihin roihahti liekkeihin.

Les Mis sijoittuu Ranskaan vuosiin 1815-1832 ja kuvaa sekä entisen vangin, Jean Valjeanin, elämäntarinaa että epäonnista opiskelijoiden vallankumousta Pariisissa vuonna 1832. En selosta elokuvan juonta tässä nyt tarkemmin, sillä siitä kirjoitin toissa vuonna nähdyn Åbo Svenska Teaternin version yhteydessä.

Tämä Tom Hooperin elokuvaversio on käytännössä suora filmatisointi musikaaliversiosta. Mikä siitä tekee erikoisen on se, että kaikki kappaleet on nauhoitettu kuvauspaikalla kohtausta tehdessä eli jälkiäänitystä ei ole tehty lainkaan. Tämä mahdollistaa sen, että musiikki elää näyttelijän rytmissä. Itse pidin ratkaisua kiehtovana, mutta se tuottaa myös ongelmia: kun kyseessä on käytännössä läpilaulettu musikaali, jossa suurin osa kappaleista on kaiken lisäksi yksinlaulettuja, on filmatisointi melko staattinen. Kuvakulmat vaihtelevat vähän ja näyttelijöitä kuvataan todella läheltä, jolloin kurjat todellakin ovat kurjia: kuvassa näkyy verta, hikeä, räkää ja kyyneleitä.

Puhtaasti elokuvana ajateltuna tämä Les Misin versio oli ihan hyvä. Musikaalifilmatisointina ajatellen se on parempi. Kurjien teemat ovat paljolti päänsisäisiä: on taistelua oman itsen kanssa, pohdintaa elämänvalinnoista. Ainoat tapahtumarikkaammaat kohtaukset lienevät taistelut barrikadeilla.

Itse pidin kovasti elokuvan roolituksesta. Hugh Jackmania taitaa olla moitittu hänen lauluäänestään eniten, minä pidin. Toki elokuvaa katsottaessa on mielestäni otettava huomioon tekniikka jolla se on tehty: lavalla musikaalin kappaleet yleensä ns. beltataan, lauletaan kovaa ja korkealta, Hooperin ohjauksessa kappaleet eletään ja näytellään. Se johtaa siihen, että ne kuulostavat vähän erilaiselta. Positiivisesti yllätyin Russell Crowen esittämästä Javertista ja Eddie Redmaynen Mariuksesta. Crowe lauloi yllättävän hyvin ja toi esille Javertin sisäisen piinan pienieleisesti mutta hienosti. Redmayne puolestaan on ensimmäinen Marius koskaan, joka ei ärsyttänyt minua suunnattomasti.

Vaikka Jean Valjean on kiistatta elokuvan kiinnostavimpia hahmoja minä pidän silti ehkä eniten Eponinesta (elokuvassa hienosti roolin vetävä Samantha Barks). Naiselle on jaettu harvinaisen huonot kortit, mutta silti hän yrittää tehdä parhaansa. Vaikka sattuu. Jos joskus saisin laulaa jonkin roolin tästä musikaalista haluaisin laulaa Eponinen roolin.

Jos laulut eivät innosta, lue Victor Hugon kirja. Siis se alkuperäinen Kurjat, sekin on hieno.

ps. Vaadin yli kaksi ja puoli tuntia pitkiin elokuviin väliaikaa. Kiitos.